Tuomas niminen käsityöläispoika, joka työmatkoillaan oli kauvan
oleskellut kaukana kotoaan, lähestyi iloisella mielellä kotikyläänsä.
Aurinko oli polttanut hänen kasvonsa ruskeiksi, hänen hiuksensa ja
vaatteensa olivat pitkästä vaelluksesta pölyisinä. Kun hän lähestyi
kotikyläänsä, tuli häntä vastaan nuori mies, joka aikoinaan oli ollut
hänen paras ystävänsä ja leikkikumppalinsa. Mutta tämä ei tuntenut
kuljeksivaa vierasta. Murheellisena astui Tuomas kotikylänsä kujaa
pitkin. Siellä näki hän sisarensa, joka hänen poissaollessaan oli
joutunut naimisiin, istuvan naapuritalon ikkunan ääressä. Hän tervehti
sisartaan ystävällisesti; mutta sisar ei tuntenut veljeään ja vastasi
varsin kylmästi hänen tervehdykseensä. Kyyneleet tulivat Tuomaan
silmiin ja kiirein askelin meni hän kotitaloaan kohti. Äkkiä näki hän
edessään vanhan äitinsä, joka juuri tuli kirkosta. Tuomas tahtoi
koetella äitiänsäkin ja sanoi sen vuoksi ainoastaan lyhyesti: "Hyvää
iltaa!" Mutta äiti tunsi poikansa heti, lankesi hänen kaulaansa ja
huudahti ilosta: "Oi, rakas poikani, rakas poikani!" -- Ystävät voivat
sinut unhottaa, siskosikaan ehkei sinua enää tunne, mutta äiti ei sinua
ikinä unhota.
Suloinen syli isosen, äidin helma hempeämpi.