Eräs vanha mies, jolta vanhuus oli heikontanut näön ja kuulon, asui
poikansa tykönä. Kun hänen koko ruumiinsa vapisi, sattui välistä että
hän syödessään riputteli ruokaa päällensä, joka niin suututti hänen
poikaansa ja tämän vaimoa, ettei hän enää saanut syödä heidän
kanssansa, vaan sai uuninnurkkaan kivilautasella niukan ruokamääränsä.
Usein katsoi hän vesissä silmin pöytään, jossa muut istuivat syömässä.
Eräänä päivänä sattui hänelle se kova onni, että kivivati särkyi, ja
kun pojan vaimo tästä häntä torui, ei hän virkkanut sanaakaan
puolustukseksensa, vaan ainoastaan huokasi. Seuraavalla atrialla täytyi
hänen tyytyä puuvatiin, jonka pojan vaimo oli vartavasten hänelle
ostanut.
Eräänä päivänä, kun nuori pariskunta istui pöydän vieressä, kantoi
heidän pieni, nelivuotinen poikansa puupalasia ja laudanpäitä kokoon,
ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän niillä aikoi tehdä, vastasi hän
sävyisästi: "Minä teen astian, josta isä ja äiti saavat syödä, kun minä
tulen isoksi".
Tämä viaton vastaus kävi vanhempain sydämelle ja pani heidät
ajattelemaan, kuinka pahoin he olivat vanhusta kohdelleet ja että
jotakin samanlaista voi tapahtua heille vanhoiksi tultuansa. Kun he
hetkisen olivat vesissä silmin katsoneet toisiinsa, taluttivat he ukon
pöydän ääreen, jossa hän täst'edes sai syödä heidän kanssansa niinkuin
ennenkin.