Kuningas Kustaa III ratsasti kerran erään kylän läpi, eikä kukaan
tiennyt, kuka hän oli. Eräältä talonpoikaistytöltä, joka palasi
kaivolta, pyysi kuningas vähän vettä juodaksensa. Tyttö ojensi hänelle
sitä rohkeasti ja ystävällisesti, sanoen: "hyvin mielelläni, mutta
antakaa, herra, anteeksi, että minulla on kiire, sillä äitini odottaa
minua." -- "Mikä on sitten syynä kiireeseen?" kysyi kuningas. --
"Äitini on sairaana, eikä ole ketään, joka häntä hoitaa." -- "Vie minut
äitisi luo", pyysi kuningas; "minä tahdon nähdä sen, joka sinusta on
niin rakas." Sitten laskeutui hän alas hevosensa seljästä ja seurasi
hellää tytärtä. -- Viimein tulivat he sisälle matalaan majaan. Sieltä
kuului heidän korviinsa syvä huokaus vanhan, yksinkertaisella
olkivuoteella lepäävän vaimon rinnasta. Tyttö meni äitinsä luo ja
sanoi: "Rakas äiti, tässä on vieras herra, joka tahtoo nähdä teitä". --
"Muori parka", sanoi kuningas, "minä surkuttelen teitä!" -- "Niin",
vastasi sairas, "minun tilani olisi hyvin surkea, ellei Jumala olisi
antanut minulle tätä hyvää tytärtä, joka tekee kaikki lieventääksensä
minun kipujani ja hankkiaksensa minulle elämäni ylläpitoa. Jumala häntä
siunatkoon!"
Kuningas tuli hyvin liikutetuksi ja sanoi: "Ottakaa tämä rahakukkaro!
Minä olen teidän kuninkaanne, teidän isänne! Nyt tunnen minä ilon
isänä-olosta ja olen pian näyttävä, kuinka suuressa arvossa minä pidän
keskinäisen rakkauden." Tytölle sanoi hän: "pidä edeskinpäin huolta
äidistäsi!"
Tuskin oli hän pääkaupunkiin palannut, niin hän äidille ja tyttärelle
määräsi vuotuisen eläkkeen, jonka, toisen kuoltua, piti jäämän
jälkeenjääneelle.