Preussin kuninkaan Fredrik Suuren aikana oli eräässä preussilaisessa
rykmentissä urhokas ja reima ratsumestari, jonka köyhät vanhemmat
asuivat Meklenburgissa. Kun ratsumestari seitsenvuotisen sodan
loputtua, kunniamerkillä koristettuna, tuli rykmenttinsä kanssa
erääseen kaupunkiin kotiseudullaan, tulivat vanhukset sinne
monivuotisen eron perästä jälleen tapaamaan poikaansa. He odottivat
häntä torilla. Niin pian kuin poika tunsi vanhempansa, laskeutui
hän heti alas hevosensa seljästä ja syleili heitä, vuodattaen
ilokyyneleitä. Hän pyysi heitä muuttamaan luokseen ja tarjoutui
sulostuttamaan heidän vanhuutensa päiviä, mikäli hänen vähät varansa
sen myönsivät.
Kun kerran eräs upseeri laski siitä pilaa, että talonpojat istuivat
ratsumestarin pöydässä, vastasi tämä kiitollinen poika:
"Miksikäs minä en kiittäisi ja kunnioittaisi elämäni ensimmäisiä
hyväntekijöitä. Ennenkuin minä tulin kuninkaan ratsumestariksi, olin
minä näiden poika."
Nämä sanat tulivat kenraalin korviin. Hän meni ratsumestarin tykö ja
ilmoitti aikovansa vierailla hänen luonansa sekä lausui toiveen saada
hänen luonaan tavata muitakin upseereja.
Päivä, jolloin juhlallisuus oli tapahtuva, saapui. Kenraali tuli aivan
täsmälleen ja huomasi upseerien jo olevan koossa. Pöytään istuttaessa
kysyi kenraali: "Mutta, rakas ratsumestari, missä ovat teidän
vanhempanne? Minä luulen, että he syövät samassa pöydässä kuin tekin?"
Ratsumestari hymyili eikä tiennyt alussa, mitä vastata. Silloin nousi
kenraali ylös, meni itse hakemaan vanhuksia ja pakotti heidät istumaan
viereensä sekä keskusteli heidän kanssaan mitä ystävällisimmällä
tavalla. Pitäen heille julkisen puheen sanoi hän muun muassa: "Hyvät
herrat! Kunnioittakaamme sen miehen vanhempia, joka käytöksellänsä
osoittaa, että kiitollinen poika on suurempi-arvoinen kuin kopea
ratsumestari."
Myöhemmin sai kenraali tilaisuuden kertoa kuninkaalle siitä
kunnioituksesta ja rakkaudesta, jolla ratsumestari kohteli vanhoja
vanhempiansa. Fredrik Suuri oli siitä hyvin mielissään. Kun
ratsumestari pian sen jälkeen tuli Berliniin, kutsuttiin hänet
kuninkaan pöytään päivälliselle.
"Kuulkaa, herra ratsumestari", sanoi kuningas, koetellakseen häntä,
"mistä suvusta olette syntyisin ja kutka ovat teidän vanhempanne?"
"Teidän majesteettinne!" vastasi tämä suora sotilas, "minä olen
alhaisesta kodista; vanhempani ovat talonpoikaista väkeä ja saavat nyt
minun kanssani nauttia sitä varallisuutta, josta minä saan kiittää
teidän majesteettianne."
"Se on oikein", sanoi kuningas hyvin iloissaan. "Se joka kunnioittaa
vanhempiansa, on kunnollinen ja rehellinen mies, mutta joka heitä
ylönkatsoo, hän ei ansaitse, että hän koskaan olisi nähnyt päivän
valkeutta."