Eräs laiva oli matkalla valtamerellä. Se oli jo hyvin etäällä
mannermaasta, kun nousi kova myrsky, jota kesti viisi päivää. Laiva oli
semmoisessa vaarassa, että väki jo luuli hukkuvansa. Juuri kun myrsky
oli kauneimmillaan ja heitteli laivaa sinne tänne mahtavilla aalloilla,
joutuivat ison maston köydet epäjärjestykseen. Tämä vika oli
korjattava. Mutta näytti melkein mahdottomalta tuollaisessa myrskyssä
kiivetä ylös mastoon; ainakin oli sellaisessa yrityksessä kuolemanvaara
tarjona. Kapteeni käski erään laivapojan sinne kiipeämään. Tämä poika
oli hento ruumiiltaan, iältään vaan kolmetoistavuotias. Hän oli köyhän
lesken ainoa poika. Äidin oli köyhyydessään täytynyt lähettää rakas
poikansa merille elatustaan ansaitsemaan.
Kun poika oli kuullut kapteenin käskyn, katsahti hän ensin ylös maston
huippuun ja sitten alas aaltoihin, jotka vyöryivät laivan kannen ylitse
ja ikäänkuin kurottautuivat häntä syliinsä vetämään. Sitten katsahti
hän kapteeniin, seisoi hetken ääneti, mutta sanoi sitten: "minä tulen
heti".
Nyt juoksi hän kajuuttaan. Parin minuutin päästä palasi hän sieltä ja
alkoi sitten ripeästi ja uskaliaasti kiivetä ylös köysiportaita myöten.
Mies, joka on tämän tapauksen kertonut, oli silloin kannella maston
vieressä ja katseli hämmästyneenä kiipeävää poikaa. Hän kysyi
kapteenilta: "Miksi lähetätte tuon pienen pojan mastoon? Hän ei sieltä
elävänä alas pääse." Kapteeni vastasi: "Miehet usein putoavat, pojat ne
pitävät paikkansa; tämäkin poika kiipeää kuin orava". Mies katsahti
ylös: nyt oli poika mastokorissa, nyt nousi hän ylemmäksi; myrsky
kallisti laivan niin, että masto melkein koski laineisiin, mutta poika
pysyi lujasti kiinni, ja neljännestunnin kuluttua oli hän jälleen
terveenä ja reippaana laivan kannella.
Mies kiitti Jumalaa, sillä hän oli ollut pojan vuoksi suuressa
tuskassa. Samana päivänä puhutteli hän vielä poikaa ja kysyi häneltä,
eikö häntä ollut pelottanut. "Pelottipa kyllä", vastasi poika. --
"Senpä kyllä huomasin", sanoi mies, "ja varmaankin sinä kajutassa ensin
vähän tuumit asiata." "En minä tuuminut", vastasi poika; "minä vaan
tahdoin ensin rukoilla. Minä en luullut sieltä hengissä alas tulevani,
ja sen vuoksi tahdoin minä rukoilla ja uskoa itseni Jumalan huomaan.
Sitten en enää peljännytkään." Mies kysyi häneltä edelleen: "Missä olet
oppinut rukoilemaan?" "Sen opin kotona", vastasi poika; "äitini opetti
minut siihen, ja kun läksin kotoa, pyysi hän minua aina rukoilemaan
Jumalaa, että Hän auttaisi ja suojelisi minua hädässä."