Kaksi nuorta metsämiestä lähti karhua ampumaan. Mennessään he jo
iloitsivat nahasta, jonka ampumaltaan karhulta nylkisivät.
"Jos minä sen ampuan", sanoi toinen, "teetän sen nahasta itselleni
turkin." "Mutta minä", sanoi toinen, "sen ampuankin ja sitten myön minä
nahan."
Kun he olivat päässeet metsään, kuulivat he karhun askeleiden rätinän.
Sydän alkoi kumpaisellakin pamppailla. Ja kun karhu hirveästi möristen
tuli yhä lähemmäksi, silloin heitti miehistä se, joka oli luvannut
karhun nahan myödä, pyssynsä pois ja kiipesi kiireimmän kaupalla
puuhun. Toinen, näin yksin jääneenä, ei uskonut enää voivansa karhua
vastustaa, mutta ei myöskään päässyt pakenemaan. Onneksi muisti hän,
että karhu ei kuollutta ihmistä koske. Hän heittäytyi pitkälleen
maahan, pidätti henkensä ja oli olevinaan kuollut.
Karhu tuli julmistuneena häntä kohden. Mutta kun se huomasi, että tuo
mies ei jäsentäkään liikuttanut, luuli se hänet kuolleeksi. Se nuuski
häntä sieltä täällä, mutta kun se ei huomannut hänen hengittävän, lähti
se tiehensä tekemättä mitään pahaa. Kun se oli jo kylliksi etäällä,
tointuivat nuo nuoret metsämiehet säikähdyksestään. Toinen kapusi alas
puusta, toinen nousi ylös maasta.
Silloin kysyi se, joka oli puussa ollut: "kuulehan, sanopas minulle,
mitä karhu kuiskasi sinun korvaasi". Toinen vastasi: "Kaikkea sitä minä
en ymmärtänyt; mutta yhden seikan se oikein selvästi mörähti minun
oikeaan korvaani, nimittäin: 'älä myö karhun taljaa ennenkuin olet
saanut itse karhun'. Ja vasempaan korvaani se kuiskasi: 'Se, joka
hädässä jättää ystävänsä, on huono mies'".
Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa.
Ei suuret sanat suuta halkaise.