Parikymmentä vuotta takaperin paloi eräässä kylässä Sveitsissä muutamia
taloja. Yhdessä näistä taloista palveli Jooseppi niminen mies eräällä
käsityöläisellä. Hän heräsi tulen rätinään ja sen synnyttämään kamalaan
valaistukseen. Nopeasti puki hän ylleen vähän vaatteita ja herätti
muut palvelijat sekä mestarin perheen. Sitten kiirehti hän lasten
huoneeseen, tempasi ne vuoteilta ja kantoi ulos. Vasta sitten toi hän
oman arkkunsa, jossa hänellä oli se puku, jota hän asevelvollisena
käytti; säästämänsä rahat ja muut vaatteensa jätti hän liekkien
saaliiksi.
Kun hän syöksyi tuosta palavasta talosta ulos, kuuli hän
mestarin emännän surkeasti valittavan, että yksi lapsi oli
vielä poissa. Jooseppi syöksyi silloin hengen vaaralla uudelleen
palavaan rakennukseen. Hän saikin lapsen käsiinsä ja toi sen
vahingoittumattomana kartanolle, jossa hän laski sen vanhempien syliin.
Ennen paloa oli hän ajatellut vaihtaa paikkaa. Mutta nyt sanoi hän:
"Kun mestarille on tällainen onnettomuus tapahtunut, en häntä nyt voi
jättää; tahdon auttaa häntä talon uudestaan rakentamisessa".
Ei se ole hädässä ollut, joka ei toista auta.
Hädässä ystävä tutaan.
Mieli markkoja parempi, toimi töitä kallihimpi.