Arvo oli pieni, vilkas poika. Hänen isänsä oli kuollut, ja nyt täytyi
hänen köyhän äitinsä yksinään tehdä työtä hankkiaksensa elatusta ja
vaatteita itselleen sekä pojalleen. Tätä ei Arvo kuitenkaan tullut
ajatelleeksi, vaan palasi usein leikeistään kotia vaatteet
rikkinäisinä.
Kerran oli leikki ollut hyvin hilpeätä. Pojat olivat siinä kilpailleet,
kuka paraiten voisi puuhun kiivetä. Arvo oli ollut siihen hyvin
taitava, mutta seurauksena oli, että hänen vaatteensa menivät
tavallista enemmän rikki. Äiti nuhteli häntä tästä lempeästi; kovuutta
ei hän tahtonut käyttää, kun Arvo muuten oli siivo poika.
Arvo meni vuoteelleen ja nukkui pian, kun oli väsynyt leikistään, mutta
heräsi myöhään yöllä ja huomasi äitinsä vielä istuvan työnsä ääressä.
Äiti paikkasi hänen vaatteitaan, ja kyyneleitä valui hänen silmistään.
"Miksi itket, äiti?" sanoi Arvo nousten istumaan vuoteellaan. -- "Älä
ole milläsikään, poikani", sanoi äiti, "en minä surusta itke." --
"Miksi sitten itket?" -- "Silmiäni kirveltää, kun valvon näin myöhään
ja teen työtä tulen ääressä", vastasi äiti. -- "Miksi et käy
nukkumaan?" kysyi Arvo. -- "Sittenpä et sinä pääsisi huomenna ehjin
vaattein kouluun; tiedäthän sinä minun haluavan, että olet ainakin
ehjiin ja puhtaisiin vaatteisiin puettuna."
Nytpä tulivat kyyneleet Arvonkin silmiin, ja hän pyysi äidiltään
sydämestään anteeksi, että oli hänelle surua tuottanut. Äiti antoikin
hänelle mielellään anteeksi ja unohti, nähdessään hänen kyyneleensä, ne
monet yöt, jotka oli saanut valvoa ja tehdä työtä hänen tähtensä.
Arvo ei koskaan unohtanut tätä hetkeä, ja ne kyyneleet, joita äiti
sittemmin hänen tähtensä sai vuodattaa, olivat aina pelkkiä
ilokyyneleitä.