"On todellakin kovaa ettei saa muuta kuin velliä, kun toiset saavat
kahvia ja paljon muuta hyvää", sanoi Maunu istuessaan murkinapöydässä,
suuri leipäpala kädessään ja vati höyryävää velliä edessänsä; "ja kovaa
on myös että täytyy nousta niin aikaisin aamulla ja tehdä työtä koko
päivä, kun toiset saavat olla laiskoina tahi tehdä, mitä tahtovat. Nyt
täytyy minun taas lähteä lunta kahlaamaan, kun toiset saavat ajaa
hienoissa reissä -- se on kovaa, se on väärin."
"Se on suuri siunaus", sanoi iso-äiti melkein niinkuin itselleen, siinä
missä istui ja kutoi lapasia Maunulle; "se on suuri siunaus, että
meillä on ruokaa, kun monet tuhannet kärsivät nälkää; se on suuri
siunaus, että meillä on asunto, kun monet tuhannet kodittomina mieron
tietä kulkevat; se on suuri siunaus, että meillä on näkö, kuulo ja
voimia työntekoon, kun niin moni on sokea, kuuro, kivulias ja heikko."
"Iso-äidin mielestä ei ole tietysti mitään kovaa", mumisi Maunu
nurpeillansa -- "jollei kova leipä", lisäsi hän sitten hiljemmällä
äänellä, sillä häntä hävetti kumminkin hänen epäkohteliaisuutensa
vanhaa iso-äitiä kohtaan.
"Kyllä, Maunu, kyllä minä tiedän jotakin, joka mahtaa olla hyvin
kovaa."
"Mikä se?" kysyi Maunu uteliaasti, sillä hän luuli iso-äidin viimeinkin
saaneen aihetta valitukseen ja tyytymättömyyteen.
"_Se on sydämesi, poikani, ja se mahtanee olla hyvin kova_, koska se ei
ole kiitollinen Jumalalle hänen monista suurista hyvistä töistään."