Kaksi poikaista tähtäili kivillä varpusta, joka hyppeli jonkun matkan
päässä. Samassa tuli paikalle heidän iso-isänsä. "Älkää heitelkö kiviä,
pojat; ne ponnahtavat takaisin." "Miten voi kivi ponnahtaa takaisin?"
sanoi toinen pojista. "Kerron teille jotakin", sanoi iso-isä. "Onko se
oikein tosi kertomus?" kysyivät pojat. "Se on tosi. Viisikymmentä
vuotta takaperin olin minäkin poikanen, samallainen kuin tekin. Minua
aina huvitti kivien heitteleminen. Olin siihen hyvin tottunut, ja
kulutin aikaani sillä, kun minulla ei ollut ketään leikkitovereita.
Eräänä päivänä oli minun määrä mennä työhön erään vanhan pariskunnan
luokse. Ne olivat hyvin hyviä sekä ihmisille että eläimille, nuo
molemmat vanhukset. Heidän asunnossaan oli pääskystenpesiä joka
räystään alla, ja seitsemän vuotta perätysten oli sinne heti, kun talvi
oli ohitse, tullut sama lintu, pesinyt samaan paikkaan ja hautonut
munansa pojiksi. Vanhukset olivat aina kovin iloissaan, kun se saapui.
Tällä kertaa oli se tullut ihan samana päivänä, jolloin minäkin tulin
sinne työhön. Se lenteli ja liverteli ja näytti sekin olevan iloissaan,
kun taas sai palata vanhaan kotiinsa. Mutta minussa syntyi silloin tuo
kiven heittämisen halu. Oli mielestäni lystiä koettaa, osaisinko
siihen. Enhän edes toivonutkaan osaavani, se kun istui jotenkin
etäällä, mutta olisihan kuitenkin lystiä koettaa. Se istui erään
patsaan päässä ja katseli minuun päin. Se oli siinä aivan pelotonna.
Minä tähtäsin varmasti, heitin ja kivi osui sen päähän. Se putosi
kuolleena maahan. On totta mitä sanoin: se kivi ponnahti takaisin.
Sillä nähdessäni linnun putoavan, tuli minun niin paha olla, kuin jos
minua itseä olisi kivellä heitetty. Pysyin koko päivän tuolta paikalta
niin kaukana kuin mahdollista; mutta minä kuulin, kuinka sen puoliso
lenteli kuolleen toverinsa ympärillä ja valitti. Se koski ihan
sydänjuuriini asti.
"Vanhukset eivät sanoneet mitään; mutta minä tiesin, että he surivat.
En voinut sen jälkeen koskaan katsoa heitä suoraan silmiin. Kunpa
olisin rohjennut heille edes kertoa, miten minä kaduin pahaa tekoani.
"He ovat jo vuosia takaperin kuolleet; mutta tuota tapausta en voi
koskaan unhottaa. Tuntuu, nähkääs, siltä, kuin tuo kivi istuisi minun
sisässäni -- minun omassa-tunnossani."