Kun ukkos-ilman jälkeen kulkee tattari-pellon ohitse, saapi usein
havaita, että se on aivan mustunut ja kärventynyt; näyttää siltä, kuin
olisi tulen liekki kulkenut sen ylitse, ja maamies sanoo silloin: "sen
on ukkonen tuhonnut!" -- Mutta miksi on ukkosen tuli sen näin
polttanut?
Kerron teille, mitä varpunen siitä on minulle jutellut. Varpunen on
puolestaan sen kertomuksen kuullut vanhalta halavalta, joka kaiken
ikänsä on kasvanut tattaripellon ääressä. Se on suuri ja arvokkaan
näköinen, tuo halava, mutta vanha ja ryppyinen; sen rungossa on
halkeama, jossa ruohoa ja sammalta kasvaa; se on kallistunut vinoon, ja
sen oksat riippuvat maahan päin, ikäänkuin pitkät, vehreät hiukset.
Kaikilla pelloilla sen ympärillä kasvoi viljaa: ruista, ohraa ja
kauraa. Ne olivat jo hyvässä tähkässä, ja jota raskaampia tähkät
olivat, sitä syvemmälle ne nöyrinä kumartuivat.
Mutta olipa siellä tattaripeltokin ihan vanhan halavan läheisyydessä.
Tattari ei kumartunut niinkuin muut viljat, vaan nosti ylpeänä ja
pönäkkänä päätänsä.
-- Minä olen aivan yhtä täyteläinen, kuin muutkin tähkät, sanoi se, ja
olenpa sen lisäksi niitä paljo kauniimpi; kukkani ovat ihanat kuin
omenapuun kukat; tuskinpa löytyy somempaa kasvia, kuin minä olen; vai
tunnetko, halava vanhus, todella ketään kauniimpaa?
Halava nyökytti päätään ikäänkuin sanoakseen: tunnenpa kylläkin! Mutta
tattari kohentelihe pelkästä ylpeydestä ja sanoi: Halava tuhmuri! Sehän
on niin vanha, että ruohoa kasvaa sen kupeissa.
Nousipa tuosta kauhea myrsky; kaikki kedon kukkaset supistivat yhteen
lehtensä tai kallistivat kupunsa alaspäin, jott'ei myrsky niitä
vahingoittaisi; mutta tattari se vaan ylpeästi piti päänsä ylhäällä.
-- Kumarru niinkuin mekin! sanoivat kukat.
-- Sitäpä en tee! sanoi tattari.
-- Kumarru niinkuin mekin! huusivat muut viljat. Nyt tulee myrskyn
enkeli. Hänellä on siivet, jotka ulottuvat pilvistä alas maahan, ja hän
katkaisee hennon runkosi, ennenkuin edes ennätät häneltä armoa pyytää.
-- Tulkoon, mutta minä en tahdo kumartua! sanoi tattari.
-- Sulje kukkasi ja piilota lehtesi! sanoi vanha halava. Älä katso
salamaan, pilvien revetessä; sillä salaman läpi loistaa taivaan
kirkkaus, mitä ei ihmistenkään silmät siedä; mitenkä sitten kävisikään
meille mitättömille kasviraukoille, jos uskaltaisimme sitä katsoa.
-- Mitättömätkö! sanoi tattari. Minäpä uhallakin tahdon katsoa
taivaaseen.
Ja niin se tekikin ylpeydessään, vaikka salamoi niin, että koko avaruus
näytti olevan tulen vallassa.
Kun raju-ilma oli ohitse, näyttivät kukat ja viljat entistä
kauniimmilta. Ilma oli ukkosesta puhdistunut, ja kasvit olivat
virkistyneet; mutta tattarin oli salama mustaksi polttanut; se makasi
kuolleena ja hyödyttömänä pehkuna maan pinnalla.
Ja vanha halava heilutteli tuulessa oksiaan, ja suuria vesipisaroita
putoeli sen viheriäisiltä lehdiltä, ikäänkuin se olisi itkenyt. Ja
varpuset kysyivät: Miksi itket, halava? Onhan kaikki nyt niin ihanaa!
Päivä paistaa, loistavat pilvet kulkevat taivaalla, ja kukkasista ja
pensaista leviää suloinen tuoksu. Miksi siis itket, vanha halava?
Halava kertoi nyt tattarin ylpeydestä ja rangaistuksesta; sillä
ylpeyttä seuraa aina rangaistus. Minä, joka tämän tarinan nyt teille
kerron, kuulin sen varpusilta; -- ne sen pyynnöstäni juttelivat minulle
eräänä iltahetkenä.
Älä suulla suurentele, ellet kunnossa kykene.
Ei neuvo väärään vie, oppi ei kaada kankahalle.