SEESTYMÄSSÄ

1.

Pureva pohjoinen tanssitti putoavia lumihiutaleita, keräsi kinoksia

sekä porttien pieliin että talojen nurkkauksiin, viskasi toisin

paikoin vihaisesti lunta ikkunaruutuihin, otti toisin paikoin sitä

pyörteisiinsä ja lennätti ilmaan kuin villoja vakasta.

-- Aito joulutuisku, sanoivat ihmiset toisilleen. Toiset hymähtivät

sitä sanoessaan tyytyväisesti. Heistä pakkanen ja tuisku lisäsivät

joulutunnelmaa. Toiset ajattelivat polttopuun menekkiä ja joulun alla

muutenkin kasvavia menoja.

Liisakin ajatteli tätä. Hän asui lasten kanssa äiti-muorin kallellaan

olevassa talossa kaupungin laidassa. Rakennuksessa oli kaksi huonetta

ja keittiö. Molemmissa huoneissa oli kaksi kylmää seinää, keittiössä

kolme.

Liisan ajatukset pysähtyivät tähän hänen kuullessaan pohjatuulen

vinkumista uuninpiipussa. Sitten hän uudelleen koetti kiinnittää

ajatuksensa korjattaviin vihkoihin.

Saatuaan vihkonsa korjatuksi hän otti esille tilikirjansa ja laski

uuteen vuoteen mennessä välttämättömästi suoritettavat menot. Sitä

tehdessään hän muutaman kerran vilkaisi huoneen perällä läksyjään

lukeviin lapsiin. Katseeseen nousi silloin raskasta haikeutta.

Kerran äidin katsoessa lapsiin sattui Maija-Liisan katse nousemaan

kirjasta. Hän näki äidin ilmeen ja ymmärsi sen samassa. Kun äidin katse

painui takaisin tilikirjoihin, nykäisi hän nuorempia sisaria. Päät

painuivat toisiinsa, supistiin ja neuvoteltiin aivan kuulumattomasti.

Sitten pistäydyttiin viereiseen huoneeseen, jossa tähän aikaan päivästä

sai liikkua vapaasti, kun paperikaupan täti, joka muuten asui siellä,

nyt oli työssään.

Liisa havahtui työstään, kun kolme pientä tyttöä marssi huoneeseen

juhlallisesti asettuen riviin hänen eteensä. Jokaisella heistä oli

paras pyhäesiliina päällään, puhdas pitsikaulus kaulassa ja tukka

juhlareilassa, hiukset hajalla olkapäillä ja silkkinauha-silmukka

päälaella.

-- Mitä ihmeessä nyt?

-- Äiti, emmekö me ole hyvässä juhlakunnossa? -- Maija-Liisa otti

äitiään kaulasta.

-- Niin, äiti, sinun ei yhtään tarvitse ostaa meille uusia pukuja, --

vakuutteli innoissaan pikku Kaisu. Ja Anna, iältään keskimäinen, joka

pitkin syksyä oli odotellut joulujuhlaa, jolloin he _varmasti_ saisivat

uudet puvut, kun pitkin syksyä jokaisen tulipalon tähden aret pyhät

oli täytynyt olla samassa, nielaisi rohkeasti selittäessään: "Äiti, me

tahdoimme näyttää sinulle, miten hyvin me tulemme toimeen näillä."

-- Äidin rakkaat, rakkaat tyttöset! -- Hän veti heidät kaikki yhtaikaa

syliinsä, hyväili juhlakuntoon kammattuja päitä ja hääti esiinpyrkivät

kyyneleet pakosalle äidillisen iloisella hymyilyllä.

-- Mikä hätä äidillä, kun omat tyttöset näin auttavat? -- Hän nousi

pöydän äärestä, keikautti pikku Kaisun korkealle ilmaan ja iloitsi sitä

tehdessään siitä voimasta, jota hän vielä tunsi käsivarsissaan. Sitten

hän otti toisia vyötäisiltä ja antoi heille iloisen pyörähdyksen pitkin

huonetta.

Mutta kun hän puoli tuntia myöhemmin kiiruhti eteenpäin katua myöten,

nieli hän itkua. Lapset olivat rohkeasti kieltäytyneet. Hänelle se oli

vaikeampaa. Hänen täytyi kieltäytyä antamisen ilosta.

Hän ajatteli kaikkea mitä pieneenkin kotiin hankittiin jouluksi ja jota

hän kuitenkin pyhästi oli päättänyt olla hankkimatta.

Oliko hänen kantansa liioiteltu vai oliko se luonnollinen? Hän ei

itse kyennyt sitä ratkaisemaan. Mutta hän oli päättänyt elättää ja

kouluuttaa lapsensa edes tilapäisestikään turvautumatta toisten apuun.

Ihmiset olivat kyllä sekä tulipalon että Oskarin kuoleman johdosta

osoittaneet hänelle suurtakin osanottoa. Mutta he eivät sittenkään

olleet unohtaneet entisiä asioita. Siitä hän oli varma. Ihmiset

eivät unohtaneet, silloin kun asia koski lähimmäisten luuloteltuja

tai todellisia heikkouksia. He olivat yleensä antaneet Oskarille

saamattoman ja työhön pystymättömän nahjuksen nimen. Jos hänen leskensä

nyt suuressa tai pienessä pulassa turvautuisi ihmisten avuliaisuuteen,

antaisi se uutta virikettä vanhoille ajatuksille. "Sellainen hän oli",

sanottaisiin Oskarista. "Vaimon täytyi haalia apua toisilta. Lesken

täytyy tehdä samoin."

Liisan pää nousi ylpeästi hänen tarttuessaan puodin ovenripaan. Ei

mikään uhraus ollut hänelle liian suuri Oskarin muiston suojelemiseksi.

Puoti oli kuten tavallisesti joulun lähetessä täynnä väkeä. Liike oli

Röllerin jälkeläisten ja huoneustokin oli sama, jossa Oskar aikoinaan

oli palvellut.

Liisa pysähtyi aivan ovensuuhun. Hänen ei tehnyt mieli tunkeutua

etualalle ja siten kiinnittää ihmisten katseet itseensä. Heidän

säälivät silmäyksensä vaivasivat häntä.

Hän nojasi raskaasti ovipieleen. Muistui mieleen kerta vuosia

takaperin, jolloin hän tässä samassa puodissa odotti jouluostoksiaan.

Hän muisti, että hänellä silloin oli ollut jokaiselle vierustoverilleen

ilosta helisevää naurua ja monta hyvää joulutoivotusta. Hän kulki

silloin itse ruusuilla. Nyt hän oli äiti, joka laski, saisiko

lapsilleen ostetuksi riittävästi ruokaa edes joulun pyhiksi.

Hän värähti tietämättä oliko vilu sisäistä vai ulkonaista. Tuo

ruusuilla kulkeva nuori tyttö tuntui hänestä niin kummallisen

vieraalta, että hänen täytyi kysyä itseltään, oliko se todella sama

nainen, joka nyt seisoi tässä elettyään pitkän, raskaista vaiheista

rikkaan elämän yhdessä sen miehen kanssa, joka silloin tuolta tiskin

takaa toivotteli hänelle hyvää joulua ja jota, vähävaraista, kohtaan

hän silloin tunsi onnesta rikkaan sääliä.

Liisa tunsi eläneensä monen ihmiselämän. Monen erilaisissa oloissa

elävän vaiheet hän oli kokenut ominaan. Oliko ihme, jos häntä

väsytti, jos hänen sielullaan ei enää ollut yhtä paljon voimaa kuin

käsivarrella, joka äsken niin kepeästi nosti kymmenvuotiaan koholle

lattiasta?

Hän tunsi itsensä vanhaksi. Tämä tunne oli Oskarin kuoleman jälkeen

usein uudistunut. Viimeinen onnellinen kesä oli suuresti lähentänyt

heitä toisiinsa. Tai ehkä se vain oli suonut heille tilaisuutta

huomata, miten lähellä he itse asiassa jo kauan olivat olleet toisiaan.

Suuri taloudellinen ahdinko teki niin monenlaista hallaa ihmiselämässä.

Ei muistanut elävänsä muulle kuin leivän hankinnalle. Vielä vähemmän

sai sitä toiselle osoitetuksi.

-- Rouva Malm, tässä on silli ja riisryynit. Saako olla jotain muuta?

-- Kiitos, ei tällä kerralla. -- Liisa sulki kiireisesti oven jälkeensä

kuin sulkeutuakseen piiloon niiltä sääliviltä ja merkitseviltä

katseilta, jotka kai seurasivat häntä.

Sydämellinen osanotto saattoi aivan ihmeellisesti auttaa eteenpäin.

Sitä sai joskus osakseen lämpimästä katseesta. Mutta yleensä

eivät ihmisten katseet olleet kauniita yhtä vähän kuin heidän

ajatuksensakaan. Siksi niitä mielellään pakeni.

Hän avasi oven paperikauppaansa. Täällä oli kaikenmoista, jota tytöt

koululaisina tarvitsivat ja joka samalla saattoi ilahduttaa lapsen

mieltä. Puotineidin kanssa oli myöskin puhuttava joululomasta. Aatto

sattui sunnuntaiksi. Neiti, jonka koti oli läheisyydessä maalla,

saattoi siitä syystä viettää pyhäpäivät kotona. Ja se tiesi sitä, että

Liisa tyttöineen saisi olla yksin, vieläpä nauttia siitä, että oli

huone toisen lisänä käytettävänä.

Avatessaan kotiportin säpsähti Liisa ja joudutti askeleitaan. Hän oli

ikkunaverhoihin kuvastuvasta varjosta nähnyt mieshenkilön seisovan

huoneessa pöydän ääressä. Säikähdyksestä; jota hän itse paetessaan

"hämähäkkiä" oli tuntenut, oli häneen juurtunut pelko, joka vähästäkin

heräsi. Ja lapset tulivat usein olleeksi näin yksin.

Hän kiskaisi oven auki. Pelko laukesi samassa. Sisältä kuului naurua ja

iloisia ääniä. Hän tunsi postinkuljettajan ääneti.

-- Katso äiti, näin suuri kirje!

-- Ja tässä on iso punainen lakka, -- joululakkaa, toimittelivat Anna

ja Kaisu kilvan.

Liisa kuittasi ja pyysi nauraen lasten arvailemaan, tuliko kirje

Euroopasta, Aasiasta vai Ameriikasta. Mutta asetuttuaan keinutuoliin

lukeakseen kirjettään, ei hän pitkään aikaan voinut murtaa kuorta.

Hän oli tuntenut käsialan ja hän aavisti sisällön. Hän piteli sitä

siitä syystä vain kädessään, tuntien, että odottamaton ilo suruihin

tottuneelle sydämelle oli kuin ruoka kauan nälkää nähneelle ruumiille.

Sitä ei voinut eikä saanut ottaa rohkeasti. Vähin erin ainoastaan.

Muuten se teki sairaaksi.

Lopulta hän mursi kuoren ja luki, luki moneen kertaan. Sitten hän avasi

laatikon, jossa säilytti rahojaan ja pisti sinne setelin.

Käsi jäi hetkeksi lepäämään laatikon kannelle ja silmä tuijotti

kuoreensa sukeltaneeseen seteliin kuin peljäten, että se näkyvistä

kadonneena haihtuisi olemattomaksi kuin unikuva.

Hän muisti kaikkia niitä katkeria ajatuksia, jotka pitkin syksyä olivat

ahdistaneet häntä, -- nyt joulun lähetessä enemmän kuin koskaan ennen.

Hän ajatteli maailman suurta koneistoa ja sitä käyttävää johtajaa,

josta hän kuolevalle lapselleen oli kertonut. Ja hän muisti, kuinka

hän monesti katkerasti oli vakuuttanut, että oli mahdoton luottaa

johdatukseen, joka toisille varasi yltäkylläisyyttä ja onnea, toisia

varten aina vain käytti ruoskaa.

Kaikenmoinen kristillinen toimintakin oli usein vain katkeroittanut

hänen mieltään. Näytti monesti siltä kuin ihmiset olisivat tehneet sitä

enemmän huvittavana ajanviettona kuin työnä, jota heidän sisäisestä

pakosta täytyi tehdä, silloinkin kun se vei heidät itsensäkieltämisen

ja uhrautumisen tielle.

Hän nousi äkkiä. Oikeastaan hän ei itsekään ollut selvillä siitä

mitä hän aikoi. Hän tunsi vain olevansa jotain velkaa Elnalle ja

sille elämänkatsomukselle, jonka elähdyttämänä tämä jo monta vuotta

oli tehnyt työtä, joka ei suinkaan ollut hänelle ainoastaan hupaista

ajanviettoa, vaan todella uhrauksia vaativaa, ihmiskatseilta kätkössä

tapahtuvaa itsensä kieltämistä toisten hyväksi.

-- Lapset, tulkaa! Minulla on jotain kerrottavana.

-- Vihdoinkin, -- pääsi purkautuvan uteliaisuuden voimalla Annalta.

-- Siitä suuresta kirjeestä, -- päätti Kaisu nuorimman etuoikeudella

kavuten syliin.

-- Niin juuri. Mutta se alkaa kaukaa -- ihan toisista asioista. Se

alkaa siitä ihmeellisestä maailmasta, joka on sekä kaukana meistä että

meitä lähellä, jota me emme ole nähneet, mutta josta monet silmät ehkä

katselevat meitä.

-- Isän ja mummun maailmasta, täydensi Kaisu huolimatta

kieltelemisistä, joilla Anna tahtoi varata puheenvuoroa äidille.

-- Niin, siinä maailmassa on kaikki kirkasta ja kaunista kuin ihanin

kesäinen päivä. Ei siellä ole nälkä eikä vilu. Ei siellä sairastella

eikä itketä, eikä kukaan koskaan kuole siellä. -- Siinä maassa leijaili

kerran ihmeellisen ihana ja kirkas valonsäde. Se säteili ja loisti

niin ihmeellisesti siksi, että siinä heijastui koko Jumalan suuri

rakkaus. -- Silloin Jumala puhui itsekseen: Ihmiset itkevät, surevat

ja tekevät paljon pahaa. Heillä on pimeä ja vilu siinä maailmassa,

jonka minä kerran loin niin kauniiksi ja hyväksi. Minun täytyy auttaa

heitä. -- Ja Jumala sanoi sille kirkkaalle säteelle, joka oli lähtenyt

suoraan Hänen omasta sydämestään: Paista maailmaan, että kaikki ihmiset

tulisivat onnellisiksi. Ja se kirkas valo paistoi. Mutta Jumala sanoi:

Eivät ihmiset ymmärrä tällaista taivaallista kirkkautta. Sinun täytyy

lähteä täältä ja elää ihmisenä maan päällä. -- Ja se kirkas valo teki

niin. Hän jätti sen ihanan kesäisen kodin. Hän syntyi tänne pienenä

köyhänä lapsena. Hänen oli usein nälkä ja vilu. Ihmiset olivat pahoja

hänelle, hyvin pahoja. Hänellä ei ollut omaa kotia, niinkuin meillä

oli ennen tulipaloa. Ja kukkien asemesta antoi maa hänelle pistäviä

piikkejä, jotka repivät sekä hänen päänsä että hänen sydämensä verille.

Matta hän kärsi sen kaiken mielellään saadakseen tehdä ihmiset oikein

onnellisiksi.

-- Mutta äiti, -- katkaisi Kaisu. -- Sinähän kerrot raamatunhistoriaa.

Välittämättä keskeytyksestä äiti jatkoi. -- Mitä enemmän ihmiset

oppivat siitä suuresta rakkaudesta, sitä onnellisemmiksi he kaikki

tulevat. -- Muistattehan te lapset Elna tädin, joka kerran kävi meillä?

Tytöt nyökkäsivät. Maija-Liisa vanhimpana ihmetteli, minne äiti

oikeastaan tähtäsi.

-- Hän oli nuori tyttö silloin, kun äitikin oli sitä, iloisempi ja

vallattomampi vielä kuin äiti. Hän ei ajatellut muuta kuin sitä, mikä

hänestä oli hauskaa. Mutta kerran hän kesken iloisen ja vallattoman

leikin pysähtyi. Se suuri taivaalta tullut rakkaus puhui hänelle.

Sen jälkeen hän ei enää ajattele sitä, mitä hän itse tahtoisi tehdä.

Hän elää vain ollakseen iloksi muille. Ja sentähden hän nytkin on

lähettänyt meille suuren, suuren joululahjan. -- Te saatte uudet puvut.

Ne ovat tarpeen teille ja nyt minä voin ostaa ne. Me saamme kuusen ja

kuuseen kynttilöitä.

Suuri, rajaton riemu syntyi. Pidettiin jouluiloa ja joulutanssia --

toivossa olevan kuusen ympärillä.

Ja kuusi lapsensilmää loisti kuusen kynttilöitä kirkkaammin sen suuren

ihmeellisen rakkauden tähden, joka oli tullut tuomaan iloa itkeväisille.

2.

Ruskettuneet kentät peittyivät kevään nousevaan vihreyteen. Uusi nurmi

vihannoi kuihtuneen tilalla. Uuden kevään kukat nostivat päätään valoa

kohti ja edellisen kevään poikaset rupesivat rakentamaan omaa pesää.

Liisastakin tuntui siltä kuin tämä kevät olisi ollut muita

ihmeellisempi. Hän kulki arkiaskareissa juhlamielellä. Koulussa tuntui

tuntien antaminen helpommalta kuin vuosikausiin. Matka paperikauppaan

ja sieltä takaisin meni niin nopeaan, ettei tietänyt, milloin sen

oli kulkenut. Hän oli nuortunut -- varmaankaan ei voimiltaan, -- sen

hän joskus äkkiä ja kipeästi tunsi, -- mutta sittenkin nuortunut

sisimmässään vain sen suuren iloisen toivon elähdyttämänä, joka pitkin

kevättä oli kasvanut voimakkuudessaan kuin iloissaan paisuva kevätpuro.

Liisa otti pari nuppineulaa lautaselta ja kiinnitti paikoilleen

asettamiaan ikkunaverhoja muutamille sievemmille poimuille. Sitten hän

asettui pieneen valkoiseen keinutuoliin ja katseli ympärilleen.

Kylläpä Maija-Liisa ihastuisi, kun saisi oman omituisen huoneen. Ja

kun äiti itse oli maalannut hänelle nämä mummun vanhat huonekalut,

jotka nyt vanhoista, jäykistä muodoistaan huolimatta näyttivät niin

nuorekkaan sieviltä valkoisessa asussaan. Ne tekivät yksinkertaisesti

kalustetun pienen huoneen oikein neitseelliseksi sopeksi.

Taas nousi Liisan rintaan suuri, onnentäysi ihmettely siitä, että

paljon kärsinyt ihminen saattoi tuntea näin suurta ja sekoittamatonta

onnea.

Oli aivan kuin tuona ihmeellisenä ainoana onnen kesänä. Täytyi vain

hiljaisessa hartaudessa ottaa vastaan, mitä pyytämättä ja odottamatta

annettiin.

Pihalta kuului nuorempien tyttöjen äänet. Liisa kutsui heitä yhä

"pikku tytöiksi", vaikka eiväthän he enää olleet pieniä. Kahden

vuoden kuluttua tulisivat he -- jos hyvin onnistaisi -- kumpikin

ylioppilaiksi. Anna oli heikompi terveydeltään ja oppiminen oli

hänelle muutenkin vaikeampaa kuin Kaisulle. Hän eli siitä syystä

jäänyt samalle luokalle kuin tämä. Ja hyväksihän se muuten oli joka

suhteessa, tuli vain maksamaan paljon, ennenkuin sai heidät niin

pitkälle, että kykenivät itse elättämään itseään. Senkin tähden tuntui

nyt niin ihmeellisen hyvältä, kun sai odottaa Maija-Liisaa kotiin

täysin valmiina opettajattarena, jolla lisäksi oli paikka tiedossa

kotikaupungissa.

Maija-Liisan suhteen oli kaikki aina onnistunut hyvin ihan hänen

lapsuudestaan asti. Koulussa pitivät sekä opettajat että toverit

hänestä. Ja luvut sujuivat kuin itsestään pikkukoulusta alkaen.

Kesiksi hän pääsi milloin mihinkin perheeseen auttamaan ja oppimaan.

Tällä tavalla hän oli saanut oppia tuntemaan sekä oloja, seutuja

että ihmisiä. Usein hän lisäksi oli onnistunut ansaitsemaankin. Ja

minkä hän ansaitsi, sen hän myöskin aina käytti sekä järkevästi että

usein omaisilleen iloksi. -- "Hänellä on sinun kykysi tulla toimeen

elämässä", oli Oskarilla ollut tapana sanoa.

Jo ennenkuin Maija-Liisa sai valkoisen lakkinsa, oli hänellä alkavaksi

kesäksi ollut kotiopettajan paikka tiedossa. Sattuipa vielä niinkin

hyvin, että hän talven aikana perin halvasta sai asua samassa perheessä

auttaen lapsia läksyjen luvussa, samalla kun itse kuuntelijana

seminaarissa valmistui hakukelpoiseksi opettajattareksi. Hän ei siinä

välillä edes käynyt kotona näyttämässä valkoista lakkiaan äidille.

Hänellä oli kuten Liisallakin voimakas tunne siitä, että täytyi tulla

toimeen lainailematta. Hän oli äitinsä tyttö.

Ja nyt hän valkolakkineen ja valmiina opettajattarena oli tulossa

kotiin juuri täyttäessään kaksikymmentä vuotta.

-- Äiti, äiti, nyt me lähdemme, kuului puutarhasta.

Liisa pisti päänsä ulos ikkunasta ja vilkutti hyvästiksi asemalle

lähteville. -- Sanokaa, että odotan, -- huusi hän heidän jälkeensä.

Mutta sen sanottuaan hän hymyili omalle lapsellisuudelleen. Ei

Maija-Liisa sanomisia olisi tarvinnut. Kyllä hän tunsi äitinsä. Jo se,

ettei äiti tullut asemalle vastaan, puhui odotuksen ilosta, joka oli

liian suuri syrjäisten tarkastettavaksi.

Painuessaan takaisin Maija-Liisaa odottavaan pieneen valkoiseen

keinutuoliin, tunsi Liisa, ettei hän missään niin mielellään olisi

odottanut tytärtään kuin juuri tässä pienessä kodissa, jonka matalat

huoneet, nariseva portti ja vingahtavat, vuosikymmenien askeleista

kuluneet portaat joka piirteensä ja joka äänensä kautta kertoivat

vanhan äidin suuresta rakkaudesta.

Liisalle tuli ilokyyneleet silmiin. Tuntui niin hyvältä, että hänen

lapsensa kuitenkin eräältä taholta olivat saaneet osaa äidinrakkauden

suuresta siunauksesta, vaikkakin hän itse ikänsä oli sen puutteessa

nähnyt suurta, sisäistä nälkää.

Koko tämä pieni koti tuntui tyyssijalta, jossa hyvät henget asustivat

vain sen uskollisen pikku olennon tähden, joka oli tepastellut täällä,

vaalinut kukkiaan pieniruutuisissa, mataloissa ikkunoissa, puhellut

Mirrinsä kanssa odotellessaan poikaa kotiin ja sivellyt pojan antamaa

suojahuivia, kun ei uskaltanut sivellä itse poikaa.

Ja pitipä juuri äiti-muorin -- suuren tarpeen hetkenä -- antaa perintöä

niille, jotka turhaan olivat sellaista odottaneet toisilta.

Pieni se perintö oli, tämä koti vain vähäisine irtaimistoineen,

tontilla, joka oli toisen oma, mutta joka sai olla rauhassa uusilta

rakennuksilta, siksi että paikka oli syrjäinen ja rakentamiselle

epäedullinen. Se tarjosi joka tapauksessa heille suojaa juuri silloin,

kun heillä ei ollut kattoa päänsä päällä. Se otti vastaan kuin

äiti-muorin lämmin syli juuri silloin, kun tuo syli ainiaaksi kylmeni.

Palopaikalta oli äiti-muori viety suoraan sairaalaan ja sieltä parin

viikon kuluttua Oskarin viereen.

He olivat eläneet ikänsä yhdessä. He seurasivat toisiaan kuolemassa.

Portti narahti, kuului muutamia kepeitä, kiiruhtavia askeleita.

Tuntui siltä kuin kaikki voima Liisasta äkkiä olisi valahtanut

olemattomaksi. Hän yritti nousta. Mutta ennenkuin hän ennätti

liikahtaa, oli tytär jo hänen sylissään.

Äiti irroittautui ensimäiseksi syleilystä, työnsi tyttären pienen

matkan päähän siten paremmin voidakseen katsella häntä ja hymyili

nähdessään pitkän, kauniin ja solakan tytön.

-- Lapsi, -- rakas lapsi! -- Kyyneleet juoksivat Liisan poskipäitä

pitkin, vaikka suu oli täydessä naurussa.

-- Sinä näet, äitisi alkaa tulla vanhuudenhöperöksi, -- puheli hän

mutistaen suutaan kuin hämillään oleva lapsi ja uudelleen nauraen.

Mutta äidin suureksi hämmästykseksi ei Maija-Liisa nauranutkaan äidiltä

perittyä, iloisenhelisevää nauruaan. Hän otti vain äidin käden omaansa,

painoi sen hetkeksi vasten poskeaan ja sanoi äänellä, joka ei ensinkään

ollut tavallisesti reippaan Maija-Liisan ääni: -- "äiti" -- ei mitään

muuta.

Liisa kävi aivan levottomaksi. Hän katsoi yhtenään tutkivasti

tyttäreensä ja jota enemmän hän tarkasti, sen selvemmästi hän

huomasi tytössä jonkun suuren muutoksen tapahtuneeksi. Hän oli sama

luonteeltaan, sanonnaltaan ja tavoiltaan, mutta samalla hänessä oli

jotain uutta, jota hänessä ei ennen koskaan ollut tuntunut.

"Pikku tytöt" tahtoivat kohta päivällisen jälkeen ruveta asettelemaan

Maija-Liisan tavaroita tämän omaan huoneeseen. Sellaista hauskaa ja

ihmeellistä hommaa oli mahdoton siirtää.

Maija-Liisa antoi heidän touhuta. Hän tuli itse portaille ja asettui

niiden ylimmälle astimelle vastapäätä äitiä, joka oli asettunut

läheiselle puutarhapenkille. Hän seurasi katsein pääskysparia, joka

rakenteli pesää räystään alle.

-- Äiti, -- sanoi hän äkkiä, -- muistatko, että viime kevännä, juuri

ennenkuin läksin valkolakkini hakuun, pääskyset niinikään rupesivat

pesän tekoon. Minä luulen, että nämä ovat niitä viime kesän poikasia.

-- Niin, -- sanoi äiti jatkaen omaa ajatusjuoksuaan, -- vähän

lapsellistahan se oli, että minä välttämättä tahdoin sinulle omaa

huonetta. Mutta sen kuntoon laittaminen oli itselleni suuri ilo.

Tämä päivä on ehkä suurempi juhlapäivä minulle kuin sinulle. Sinä et

voi aavistaa, miltä minusta tuntuu tietoisuus, että minulla nyt on

täysikäinen tytär kodissa ansaitsemassa ja auttamassa. Se tietoisuus

nostaa kuin vuosikymmenien taakan hartioiltani.

Maija-Liisa liikahti levottomasti.

-- Älä nyt luule, että aion työntää kaikki sinulle. -- Äiti naurahti

vanhaan veitikkamaiseen tapaansa. -- Mutta sinä, joka olet nuori ja

vasta taipaleelle lähdössä, et arvaa, mitä vanha työhevonen tuntee, kun

odottamatta saa nuoren ja virkeän toverin rinnalleen.

-- Te saitte kuitenkin kauan vetää rinnan isän kanssa. -- Maija-Liisa

sanoi mielestään niillä sanoilla niin paljon, että kaiken jo olisi

pitänyt valjeta äidille. Mutta äiti ei ymmärtänyt. Hän jatkoi vain

siitä, mihin hänen omat ajatuksensa olivat pysähtyneet.

-- Isä ja minä säälimme aina toisiamme, kun kumpikin tiesi, että

toinenkin oli väsynyt. Isällä oli heikko sydän. Se sai ensimäisen pahan

rasituksensa sinä kertana, jolloin isä pelasti minut hullun käsistä.

Mummu kertoi minulle siitä kerran.

-- Mutta äiti, olihan se rinnan kulkeminen kuitenkin hyvin kaunista,

vaikka olittekin väsyneitä?

Äiti ei kohta vastannut. Hän istui muistoihinsa vaipuneena.

Maija-Liisa tapaili tapailemistaan sanoja löytämättä niitä Viimein hän

muisti Tellan ja Pollen iloa siitä, että pitkäaikaisen eron jälkeen

pääsivät rinnan karhin eteen.

-- Äiti, muistatko miten ne panivat päänsä yhteen ja hörähtivät

toisilleen hyväilevästi ja iloissaan? Se oli niin ihmeen kaunista. Se

antoi minulle ensi aavistuksen rinnan kulkemisen runoudesta.

Äiti ei vieläkään huomannut.

-- Mahtaa olla ihanaa, kun vuosikausia kestäneen yhteistyön jälkeen

jatkuvasti riittää iloa siitä, että saa kulkea rinnan, -- vaikkapa

karhin edessä. -- Mutta äiti, se on ihanaa jo alkupäässä, kun täydellä

luottamuksella saa laskea kätensä toisen käteen ja sanoa hänelle

iloisen: minä tahdon.

Silloin äiti vihdoinkin havahtui. Hän meni aivan kalpeaksi. Mutta

Maija-Liisalla oli jo kädet äidin kaulassa. Onnentäysi katse säesti

sanoja elämän alati toistuvasta ja sittenkin yhä uudesta kokemuksesta

rakkauden suuresta salaisuudesta.

-- Äiti, etkö sinä ymmärrä, -- tuli vihdoin arasti, kun ei kuulunut

sanaakaan vastaukseksi kaikelle sille, mitä Maija-Liisa oli kertonut.

-- En. -- Se sanottiin jyrkästi ja kovasti. -- Minä en tahdo ymmärtää.

Tämä pisara oli minulle karvaudessaan liikaa.

-- Mutta äiti, olethan sinä itse ollut nuori. Olethan sinäkin

rakastanut.

Äiti pysyi yhä turtona. Ei ainoakaan kieli värähtänyt hänen

sisimmässään. Hän ajatteli vain sitä, että se, mikä kauan oli pitänyt

hänen sekä ulkonaisia että sisäisiä voimiaan jännitettynä ja jonka

varassa hän oikeastaan oli elänyt, nyt oli liukumassa hänen käsistään,

että vieras, hänelle tuntematon ihminen oli tullut hänen ja tyttären

sekä heitä odottavan iloisen yhteistyön väliin.

-- Äiti, sinähän olet äiti!

-- Minä tiedän, mitä avioliitto naiselle maksaa.

-- Mutta sinä tunnet rinnankulkemisen ihanuuden.

-- Minä tunnen myöskin sen raskauden.

-- Etkö enää muista oman kevätaikasi rakkautta?

-- Minä muistan, mitä pitkä ja raskas elämänikä on minulle opettanut.

Ovi painui kiinni hänen jälkeensä. Maija-Liisa seisoi yksin puutarhassa

kukkivan kevään keskellä.

Sen iloiset säveleet olivat äkkiä joutuneet kuin sointuja vaimentavan

sordinon alle.

Mutta räystään alla puhua piipertivät pääskyset kotoisen iloisesti. Ne

olivat niitä edellisen kesän poikasia, jotka nyt rakensivat pesää.

3.

Suostuminen oli kysynyt Liisalta pitkäaikaista taistelua ja paljon

itsensä voittamista, mutta vihdoinkin hän oli myöntynyt. Ja nyt hän,

vanha, usein ylivoimaiseen työhön tottunut ihminen oli virkistys- ja

lepokodissa hänen tyttärensä ollessa häämatkallaan.

Liisa ei itse ensinkään sitä oikeastaan käsittänyt. Hän suorastaan

nauroi omia tekojaan. Kun hän istahti runsasruokaiseen ja kauniisti

katettuun pöytään tai otti asettuakseen tyhjänä olevan parvekkeen

lepotuoliin, tai jos hän meni omaan yksityiseen, mukavaan ja sievään

huoneeseensa -- kaikki ominaisuuksia, joita hän nuoresta asti oli

huoneelleen toivonut, mutta joista hän ei eläessään paljoakaan

ollut saanut nauttia --, muisti hän yhtenään lapsuusaikaista

haluaan näyttelemiseen. Hänestä tuntui siltä kuin hän nyt vanhuuden

höperyydessä olisi antautunut siihen.

Nuoret olivat häistä suoraan saattaneet hänet tänne ja sitten itse

jatkaneet matkaa. Siitä oli ainoastaan muutamia päiviä, mutta hänestä

tuntui siltä kuin hän jo viikkomääriä olisi virunut täällä vieraassa

paikassa toimettomana ja laiskana, vieraiden ihmisten ympäröimänä.

Tällainen lepokodin elämä oli oikeastaan sellaista, jolle hänen täytyi

nauraa, ainakin kun se sattui hänen omalle kohdalleen.

Mutta tottapa tännetulo sittenkin oli ollut hänelle tarpeen, koska sekä

Maija-Liisa että vävypoika olivat olleet aivan peräytymättömiä. Tämä

hänen lepokotiin lähtönsä asetettiin suorastaan kuin ehdoksi, jotta

he rauhassa voisivat viettää häitään. Eikä Liisa enää voinut asettua

häitä vastustamaan. Hän oli jo tehnyt sitä aikansa niin jyrkästi, että

vähällä oli riistää koko onnen lapseltaan. Vasta tyttären suru oli

herättänyt hänet. Hän oli nähnyt, että hän oli ollut itsekäs. Äidillä

ei ollut oikeutta kytkeä lapsen elämää omaansa. Nuorella oli oikeus

jopa velvollisuus kulkea omaa uraansa ja itse määrätä tulevaisuudestaan.

Ja eikö lapsen onni oikeastaan ollut äidinkin?

Maija-Liisan sulhanen olikin kunnon mies, iloluontoinen kuten tyttö

itse, reipas, itseään säästämätön eteenpäin uurastaja. Se ilmeni jo

hänen ensi käynnillään Maija-Liisan luona. Ja lisäksi oli hänellä

ritarillisuutta sen sanan kauneimmassa merkityksessä, ei keikailevaa

seuraelämäritarillisuutta, vaan sellaista hienoa huomaavaisuutta ja

halua auttamaan, joka monin tavoin kykeni keventämään naisen elämää.

Liisa oli nuoresta asti pannut erityisen paljon arvoa tällaiseen,

-- ehkä siitäkin syystä, että ne molemmat, jotka niin tuntuvasti

olivat vaikuttaneet hänen omaan elämäänsä, olivat osoittaneet juuri

tällaista huomaavaisuutta, toinen sydämensä hyvyyden vaatimana,

toinen ulkonaisestikin hienostuneen käytöksen ja hienon luonnonlaadun

vaikutuksesta.

Liisan ajatukset pysähtyivät Bernt Silversköldiin. Viime aikoina hän

useinkin oli tavannut ajatuksensa näissä ensi nuoruuden muistoissa.

Maija-Liisan nuori rakkaus oli kai osaltaan syynä siihen. Tai

olisikohan hän jo ehtinyt niin pitkälle iässä, että vanhan ihmisen

tavoin rupesi elämään muistoissaan enemmän kuin nykyhetkessä?

Jonain tekijänä oli varmasti sekin, että hän ensi kertaa

naimisiinmenonsa jälkeen oli vapaana sekä raha-, talous- että lapsia

koskevista huolista. Maija-Liisa oli siinäkin ollut sekä toimekas että

menestyksellinen. Hän oli toimittanut molemmat nuoremmat sisarensa

perheisiin, joissa kesän aikana tarvittiin nuorten apua. Ja kun se oli

tehty, olivat äidin viimeisetkin esteet kesälevon suhteen raivattu

tieltä pois. Hänen täytyi taipua, -- vieläpä taipua ottamaan vastaan

jonkun verran Maija-Liisan edellisenä talvena tekemistä säästöistä

lepokodissa olon menoihin. Tämä oli Maija-Liisan sanojen mukaan, --

äidillistä suostumusta lukuunottamatta -- ainoa häälahja, jota hän

itselleen pyysi. Eikä sitä voinut häneltä kieltää.

Liisa kietaisi kepeän kesähuivin hartioilleen ja läksi paistattamaan

päivää parvekkeelle, jossa harvoin näin puolisen jälkeen oli muita.

Asetuttuaan mukavaan lepotuoliin antoi hän katseensa hiljaa ja nauttien

lipua maisemaa pitkin. Kesäiset kukkanurmet ympäröivät häntä. Näköalana

olivat aaltoilevat viljavainiot, kaunis metsäinen mäenrinne ja

välkkyvän tyynenä paistava veden pinta.

Hän nautti täysin siemauksin. Ja vaikka hänen nykyinen elämänsä

tavallaan tuntuikin epätodelliselta näyttämökoreudelta, täytyi hänen

nyt kuten usein ennenkin ihmetellä sitä, että se samalla tuntui

kotoisen luonnolliseltakin. Hänen mieleensä johtuivat äidin sanat sinä

iltana, joka hänelle muodostui viimeiseksi kotisaaressa: "Parempien

ihmisten joukkoon minä aina olen aikonut sinua."

Monesti Bernt Silversköldin seurassa -- silloinkin, kun hänen pikku

tyttönä tämän komeassa kodissa olisi pitänyt olla arka kuin kuninkaan

kartanoon eksynyt salon lapsi, -- oli hän -- aivan ensimäistä käyntiään

lukuunottamatta -- tuntenut ihmeellisen kotoista viihtymystä.

Hän muisti äitinsä sanat Isonniityn laidassa: "Sinä rakastit jo pienenä

kaikkea kaunista ja puhdasta. Sinä synnyit herraslapseksi."

Mikä oli tässä syynä ja mikä seurauksena? Oliko hänen rakkautensa

siihen, mikä oli hienoa ja kaunista, alkusyynä tuohon viihtyisyyden

tunteeseen, vai oliko se vain seuraus syntyperästä, johon äiti oli

viitannut?

Hän muisti yhtäkkiä sen Berntin valokuvaa koskevan asian, josta Oskar

heidän kesämatkallaan oli kertonut. Se oli oikeastaan ihmeellinen asia,

vaikka hän silloin ehdoin tahdoin oli työntänyt sen mielestään. Se tuli

silloin epäsointuna hänen kesäiseen onneensa. Hänen tunteensa Berntiin

oli ollut siksi syvä, ja hän oli, etenkin avioliittonsa ensi aikoina,

kärsinyt siitä niin pohjattomasti, että hän Oskarin syntymän jälkeen

antamansa lupauksen johdosta oli koettanut unohtaa, jos mahdollista,

Berntin olemassaolonkin.

Ulkonaiset olot olivat häntä tässä suuresti auttaneet. Matkoja hän

ei voinut tehdä. Kova työ ja taloudelliset huolet kytkivät hänen

ajatuksensa kiinteästi jokapäiväisiin velvollisuuksiin, estäen häntä

ajattelemasta ja muistamasta sellaistakin, jota olisi tahtonut muistaa.

Liisan ajatukset luiskahtivat tästä äitiin. Sisintä vihiäsi omituisen

kipeästi. Äiti kuului juuri niihin, joita olisi tahtonut ja pitänyt

muistaa, mutta joka -- ainakin jossain määrin ulkonaisten olojen

vaikutuksesta -- oli jäänyt syrjään.

Varsinaisia lapsentunteita hän ei tosin koskaan ollut tuntenut äitiään

kohtaan, -- muuta kuin pienenä, jolloin äiti itse repimällä repi ne

hänen sisimmästään.

Äidin tulo heille pikku Oskarin syntymäkesänä olisi voinut lähentää

heidät toisiinsa, mutta heidän ensi iltaisen yhdessäolonsa jälkeen

oli hän kauan ollut liian heikko jaksaakseen ajatella tai keskustella

ja äiti olikin matkustanut takaisin kotisaarelle kohta saatuaan nähdä

lapsenlapsensa.

Ensi aikoina Liisa kyllä silloin tällöin oli kirjoittanut, esimerkiksi

jouluksi tai kun joku lapsista oli syntynyt. Mutta kun äiti ei ollut

kirjoitustaitoinen eikä tällaisissa asioissa koskaan tahtonut käyttää

toisen apua, oli yhteys heidän välillään vähitellen katkennut.

Etenkin viime aikoina, jolloin Liisa oli tuntenut vanhentuneensa, oli

tämä aivan käynyt kanteeksi.

Hän oli siitä syystä iloissaan, kun Maija-Liisa miehineen oli luvannut

häämatkalla poiketa kotisaareenkin. He olivat luvanneet katsella

kaikkea kuin hänenkin puolestaan, ottaa selkoa äidin ja vanhan Jeren

voinnista sekä sitten tuoda terveisiä. Oli se muuten ihmeellistä,

miten luja tuo side äidin ja lapsen, omaisen ja omaisen välillä oli.

Olosuhteet, ero luonnonlaadussa, sivistystasossa ja muussa saattoi

avata syvän, miltei ylipääsemättömän kuilun asianomaisten välille, eikä

se side sittenkään lakannut tuntumasta.

Äiti ja hän eivät muuten olleetkaan aivan eri maata. Äidiltä hän kai

oli perinyt sekä lujan tahtonsa että rohkean halunsa päästä eteenpäin

elämässä. Ja kun äiti kieltäytyi menemästä naimisiin Jeren kanssa,

samoin kuin sitten naidessaan hänet --, oli hän menetellyt juuri siten

kuin Liisa itse vastaavissa olosuhteissa olisi tehnyt. Hän tunsi sen.

Mutta hyvien puolien ohessa oli äidissä kumman karua jäyhyyttä,

ylpeätä muokkaamattomuutta, joka jonkunlaisessa itsetyytyväisyydessä

ei pyrkinytkään jo saavutettua tasoa ylemmä. Liisa oli tuntenut sitä

jo lapsena -- ja kärsinyt siitä. Vanhempana hän oli paremmin osannut

selvitellä sitä itselleen ja se oli tullut vedetyksi puolustukseksi

sille, ettei hänellä ollut äidille sellaisia helliä tunteita, joita hän

ainakin joskus olisi suonut voivansa antaa.

Liisa painui pitkiin ajatuksiin. Äidin itsetyytyväisyydessäkin oli

jotain hänelle tuttua. Sen sukuinen tunne oli usein ahtaina aikoina

saanut hänen oman päänsä kohoomaan ja auttanut häntä kestämään

ylivoimaisissakin vaikeuksissa. Hän oli pitänyt tätä hyvänä, oli

monesti ajatellut, että harva hänen asemassaan olisi niinkään

selviytynyt. Mutta kun iltapuoleen ehtineenä painuvan päivän valossa

rupesi tarkastamaan kaikkea, näytti moni asia toisenlaiselta kuin

ennen. Näki puutteita ja erheitä siinä, missä ennen oli ihmetellyt omaa

kykyään. Ei enää tuominnut toisten tekoja yhtä ankarasti kuin ennen.

Mutta asetti sittenkin päämäärän korkeammalle kuin koskaan.

Joku raotti samassa parvekkeen ovea.

-- Käykää sisään, -- tehkää hyvin, kehoitti Liisa tuntiessaan neiti

Saarnen. Yleensä Liisa ei ollut tutustunut lepokodin vieraisiin. Mutta

neiti Saarni oli pöydässä hänen vierustoverinaan, ja hän oli muutenkin

jonkunlaisella mielenkiinnolla seurannut tätä naapuriaan. Neiti

Saarni oli ikäänsä nähden ehkä kymmenen vuotta Liisaa nuorempi, kai

neljänkymmenen maissa oleva. Mutta hän tuntui tavallaan vanhemmalta,

ennen kaikkea vähemmän elinvoimaiselta. Hän oli aina ryhdittömän

kumarassa, hänen kasvonsa olivat verettömän kalpeat ja koko olemuksessa

oli jotain, joka muistutti arkaa, kitukasvuista kukkaa.

-- Te lepäilette, -- sanoi neiti Saarni kysyvästi asettuen tuolille

lähelle Liisaa. -- Minä en tahtoisi häiritä. Te olette varmaankin hyvin

rasittunut.

-- Ette te häiritse. Velvollisuuksista ja työstä vapaana oleminen on

minulle lepoa tarpeeksi.

Neiti Saarni nykäisi tuolinsa lähemmä Liisaa. -- Kuinka onnellista

mahtaa olla levätä väsyneenä työstä. Minä olen väsynyt lepäämisestä.

Liisan täytyi hymyillä. Hänestä sellainen väsymys oli helposti

autettavissa.

-- Eipä niinkään, -- vastusti neiti. -- Olen aina ollut heikko

terveydeltäni ja vanhempani suojelivat minua siitä syystä aina ja

kaikesta. Minä olen ikäni ollut kaiken ulkopuolella. Olen elänyt

elämättä. -- Ymmärrättekö? Ja nyt, kun vanhempani ovat kuolleet, kun

olen yksin -- nyt on myöhäistä.

Kyyneleet kimaltelivat neiti Saarnen pitkissä silmäripsissä ja hänen

siro pieni suunsa oli haikeassa hymyssä. Hän oli kuin hyvä lapsi, joka

oli tuomittu ikänsä pysymään lapsena.

Liisan ajatukset luistivat hänen omaan onnelliseen kesäänsä ja sen

heleä väriseen kauniiseen päivänkorentoon. Hän muisti sääliä, jota

hän oli tuntenut sitä kohtaan. Ja hän tunsi tällä hetkellä jotain

samantapaista. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa raskaan elämänsä

rikkautta suvisen päivän iloihin, mutta ei myöskään tällaiseen

"ulkopuolella-olon" tyhjään tyyneyteen.

-- Eiväthän ulkonaiset kokemukset kuitenkaan määrää ihmiselämän

arvoa, kuuli Liisa neiti Saarnen sanovan. -- Sisäinen kirkastuminen,

kasvaminen Kristuksen täyteen varrenmittaan, sehän on meidän

lopullisena päämääränämme. Ja tällainen, vastoin omaa tahtoa tapahtunut

kaiken ulkopuolelle jääminen voi kaikesta huolimatta olla sitä

edistämässä. Se ajatus on minua usein lohduttanut.

Liisan täytyi ajatella sitä iltaa, jolloin hän ensi kertaa oli

äiti-muorin vieraana ja Oskarin puheista sai entistä voimakkaamman

käsityksen siitä, että elämä itse asiassa on sitä, miksi me kukin

sen teemme. Tämäkin ulkonaisesti nähden vaivaiseksi kutistunut elämä

oli ehkä sisäisesti mieltäylentävän kaunis. Se oli näennäisestä

köyhyydestään huolimatta ehkä ollut iloksi monen monelle.

-- Teitä paleltaa varmaan. Ottakaa tämä. -- Neiti Saarni nousi, kiersi

silkkihuivinsa Liisan hartioille toisista huolehtimaan oppineen

hellyydellä ja lisäsi sitten. -- Minä menen nyt. Levätkää te. Minä

tahdon kävellä vähän. -- Hän nyökkäsi ja kääntyi menemään, kumaraan

painuneena, siro suu kaihomielisessä hymyssä ja kasvoillaan väsyneen

lapsen avuttomuutta. Mutta hän oli Liisasta kuin kasvanut. Ulkonaisessa

heikkoudessa piili hänen voimansa. Se oli itsensä voittaneen voimaa.

Liisan ajatukset palasivat siihen, johon ne neiti Saarnen tullessa

olivat pysähtyneet.

Hän olisi nuorempana yliolkaisesti silmäillyt tällaiseen, hänen

mielestään köyhään olemassaoloon. Mutta nyt hän ymmärsi, että silläkin

saattoi olla suuruutensa.

Kuka oli oikeastaan suuri ja kiitosta ansaitseva?

Ehkä vain se, joka pyrinnässä suureen päämäärään oli tullut oman

pienuutensa tuntoon.

Ja eivätkö oikeastaan kaikki ihmiset olleet pieniä, taitamattomia

lapsia, joista toiset tietoisesti, toiset sitä itse tietämättä olivat

pyrkimässä suurta, määräämättömän etäällä olevaa päämäärää kohti?

Hänen sisimpäänsä tuli suuri rauha hänen ajatellessaan tätä. Omat ja

toisten erheetkin joutuivat sen kautta sovittavaan valoon. Erheiden

mutkateillä oli varmasti moni syvä totuus selvinnyt ihmisille.

Taas nousi Bernt Silversköldin kuva Liisan eteen.

Heidän yhtymisensä oli hänestä monesti tuntunut niin kokonaan

tarkoituksettomalta. Niin kanan kuin hän oli kuvitellut, että hän

ikänsä odottaisi Berntiä saadakseen hänet kerran, -- joskin ehkä vasta

vanhana, oli se ollut hänelle suuri, hänen koko elämäänsä täyttävä ja

hallitseva kokemus. Hänestä oli tuntunut siltä kuin voisi hän siinäkin

tapauksessa, ettei koskaan saisi mennä naimisiin Berntin kanssa, elää

rakkaudelleen ja sen rikkauden tyydyttämänä.

Mutta kun sitten Bernt -- rakastaen häntä, kuitenkin meni naimisiin

toisen kanssa ja hän itse puolestaan teki samoin -- herätäkseen

tietoisuuteen, että hän maksoi mitä maksoi tahtoi olla uskollinen

Oskarille ei ainoastaan ulkonaisesti vaan tunteissaankin --,

silloin tuntui siltä kuin kaikki tuo aikaisemmin koettu niin kumman

tarkoituksettomasti olisi kajonnut hänen elämäänsä.

Nyt pääsi hän kuin rauhaan siitäkin ajatuksesta.

Suhde Berntiin oli joka tapauksessa ollut syväsisältöinen kokemus. Ensi

kertaa naimisiinmenonsa jälkeen uskalsi hän ajatella tuon ajatuksen

päähän asti tuntematta sen kautta joutuvansa syylliseksi Oskarin edessä.

Mutta samalla nousi sisimpään haikea ikävä.

Eikö hän koskaan, koskaan enää saisi kuulla mitään Berntistä? Jäisikö

tämä ainaisiksi ajoiksi häneltä kadoksiin?

Olisi tuntunut hyvältä kuulla hänestä jotain, jotain hyvää ja kaunista.

Silloin olisi ollut helpompi ajatella sitäkin, mikä aikoinaan oli

tuottanut kipua ja tuskaa.

Mutta jos he joskus tapaisivat, voisi ehkä jälleennäkeminen antaa

kuoliniskun sille, suuresti muotonsa muuttaneelle tunteelle, joka

jätteenä keväisestä rakkaudesta vielä tuntui elävän jossain muodossa.

Olihan Bernt heikko ja hänen käytöksensä --

Liisa heräsi muistoistaan ruokakellon äänestä. Hän meni tavallisestikin

vastenmielisesti yhteisille aterioille. Tällä kerralla tuntui se

entistä ikävämmältä.

Ajatuksiinsa painuneena ja vaiteliaana hän asettui paikalleen

ruokapöydässä ohimennen vain nyökäten neiti Saarnelle.

Ateria oli vasta puolivälissä, kun palvelija tuli kutsumaan

johtajatarta etehiseen. Oli saapunut vieraita, jotka ohimatkustavina

pyysivät illallista.

Uusille tulokkaille tehtiin kiireisesti tilaa pöydässä, sen toisella

puolella, viistoon Liisasta. Kookas, hienolta näyttävä nainen tuli

ensimäisenä pöytään. Seuraelämään tottuneen kohteliaalla kumarruksella

tervehdittyään pöydässä istuvia, hän asettui paikalleen. Ojentaessaan

hänelle muutamia läheisyydessä olevia leikkelelautasia kiinnitti Liisa

huomiota hänen sulavaliikkeiseen ja miellyttävään käytökseensä.

Samassa avautui ovi ja toinen matkustavista astui huoneeseen, tervehti

pöytäkuntaa ja asettui vaimonsa viereen.

Liisa vavahti.

Pettivätkö hänen silmänsä? Tai näkikö hän unta? Vai oliko, -- oliko

se todella. -- -- Olivatko hänen kaipaavat ajatuksensa äkkiä tuoneet

vuosikymmeniä kateessa olleen hänen eteensä? Ja mitä varten?

Hänen täytyi tehdä ankaraa väkivaltaa itselleen pysyäkseen näennäisesti

välinpitämättömänä.

Aterian loppupuolella hän selvästi huomasi Berntinkin tunteneen hänet.

Noustiin pöydästä. Liisan sydän takoi ankarasti. Hän ei voinut poistua

huoneesta kulkematta aivan Berntin ja tämän vaimon ohi, mutta hän

päätti siitä huolimatta mennä. Hänen asiansa ei ollut ensimäisenä

lähestyä.

Samassa seisoi Bernt hänen edessään. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta

hän tarttui Liisan käteen ja piti sitä kauan omassaan. Katse oli

pohjaltaan sama kuin ennenkin. Aamun hehkuva palo vain oli poissa.

Katseen lämmössä oli illan rauhaa.

Liisa ei tietänyt miten kauan he olivat seisoneet silmä silmässä, käsi

kädessä. Hän pelkäsi, että sitä jo oli kestänyt huomiota herättävän

pitkältä. Hänen katseensa etsi paroonitar Silversköldiä.

Silloin Berntkin havahtui.

-- Niin, nyt saan esittää teidät toisillenne. -- Äänessä soi

peittelemätön ja sydämellinen ilo.

-- Tässä on vaimoni ja tässä rouva -- -- Malm, täydensi Liisa. Hän

kuuli samassa, miten arkisen porvarilliselta hänen nimensä tietysti

soinnahti tälle ulkomaalaiselle. Sentähden hänen päänsä kohosi

tavallisuuttakin pystympään ja katseeseen tuli sitä tuiketta, jota

Bernt Silversköld muisti aina erityisesti rakastaneensa.

Muut kaikki olivat jo poistuneet ruokasalista. He olivat kolmisin.

Bernt tarttui vaimonsa käteen. -- Olen iloissani siitä, että vihdoinkin

olette tavanneet, te kaksi, joita kiitän niin paljosta.

Liisan oli mahdoton saada sanaakaan sanotuksi. Hän näki miten vapaa

ja rehellisen luonnollinen Bernt oli. Hän muisti äsken kaipaamaansa

muistoa ja hän tunsi, ettei hän koskaan olisi voinut pyytää mitään

tämän kauniimpaa -- --