1.
Reetta-muori kuului eroittamattomasti Kukkarannan taloon. Hän oli
syntynyt talon maalla, mökkiläisen tuvassa. Pikku tyttönä hän tuli
taloon palvelukseen, meni siellä vanhempana naimisiin talon rengin
kanssa ja asettui omien vanhempiensa kuoltua perheineen asumaan
syntymämökkiinsä. Siellä hän leskeksi jäätyäänkin asui, teki töitä
taloon, huolehti välillä omastaan ja elätti sillä keinoin lapsiaan.
Nyt hän oli vanha. Lapset olivat maailmalla, tyttäret naimisissa,
pojista toinen Amerikassa, toinen hyvin toimeentulevana ammattilaisena
Itä-Suomessa. Lapset muistivat äitiä silloin tällöin rahalähetyksillä
ja Suomessa oleva poika tuotatti äidin omilla varoillaan kahdesti
vuodessa käymään luonaan. Äiti ei kuitenkaan koskaan viipynyt näillä
matkoillaan kahta viikkoa kauemmin. Hän tuli säännöllisesti kipeäksi,
jollei ollut kotona työssään. Hän tunsi sen ruumiissaan.
Ja hänen sielunsa tuli sairaaksi ikävästä kotimökkiin ja eläinten luo.
Reetta oli ikänsä ollut läheisessä suhteessa kaikkiin
luontokappaleihin, puhumattakaan niistä, joita hän hoiti. Hän ei
ensinkään voinut käsittää niitä, joista eläin oli jotain vallan
toista kuin ihminen. Luotu kuin luotu. Ja Reetasta eläinten puhe oli
yhtä helposti käsitettävissä kuin ihmistenkin, samoin kuin hän oli
varma siitä, että eläimet käsittivät sen, minkä hän sanoi heille. Hän
näki sen aina tullessaan poikansakin luo. Pojalla oli kaksi lehmää.
Tervehdittyään talonväkeä meni Reetta sanomaan päivää lehmille. Heti
ovenavauksesta ymmärsivät lehmät kuka oli tulossa. Ne eivät edes
kääntäneet päätäänkään. Ne tunsivat Reetan läsnäolon ja alkoivat
ynistä vain odotellen, että vapisevat sormet ystävällisesti alkaisivat
raaputella korvanjuuresta ja ryppyinen käsi pehmeästi pyyhkäisisi
lanteita.
Reetan palatessa kotiin uudistui siellä jälleennäkemisen ilo sekä
kotimökin että talon navetassa. -- "Kaikki on niin kuin olla pitää",
ynisivät lehmät toisilleen. "Reetta on kotona" -- "Reetta on tullut,
kuk-keli-kuu", ilmoitteli Kalle-kukko hartaasti kuunteleville kanoille,
jotka kotkottivat uutisen eteenpäin. Hyvä, turvallinen tunne valtasi
heidät kaikki. He tiesivät, että sairauden tai muun ahdingon tullessa
oli Reetta tuiki tarpeellinen olemassa, sattuipa tuo vahinko sitten
sikojen, lehmien tai minkä perheenjäsenen kohdalle hyvänsä. Reetan
sydän sairasti sairastavan kanssa, samalla kun hänen ajatuksensa
ja kätensä virkkuna oli auttamassa. Hän valvoi sairaan luona,
istua kyyrötti kanalassa tai sikalassa, hän hieroi ja pehmitteli,
voiteli ja ropitti. Ja kun potilas alkoi parantua, ei siitä sanoilla
tarvinnut ilmoitella. Reetan silmistä se oli nähtävänä sekä neli- että
kaksijalkaisille.
Nyt Reetta istui Kukkarannan aitanportailla päivää paistattamassa.
Hän oli kevättalvella käytyään poikansa luona sairastellut kovaa
tautia. Toiset olivat jo luulleet sen olevan kuolemaksi ja siitähän
se hänestäkin ruumiissa oli tuntunut. Eikä hänellä olisi ollut mitään
asiaa vastaan, mielellään hän olisi mennyt, jos syksy tai talvi olisi
ollut tulossa. Mutta kun kevät oli ovella ja koko luonto rupesi
heräämään iloksi jokaiselle luodulle, tuntui mahdottomalta lähteä.
Lehmätkin pääsisivät pian ulos jaloittelemaan auringonpaisteessa.
Reetta tunsi vanhassa kipeässä ruumiissaan jo heidän ilonsa. Hän
tunsi että kevät pidätti häntä. Hänen täytyi sentähden rukoilla, että
hänelle annettaisiin vielä tämä yksi kevät. Ja kun se annettiin, tuli
se lahjana, joka täytti hänet aamusta iltaan suurella ihmeellisellä
hartaudella. Hän eli kuin pitkää suvista sunnuntaita yhdessä heräävän
luonnon kanssa. Ja sitä iloa jatkui yhä, vaikka kesä jo oli täydessä
kukassaan.
Hän ajatteli tätä paistattaessaan päivää aitan portailla.
Samassa hän näki venheen laskevan rantaan. Se oli ollut täydessä
lastissaan, sen hän ymmärsi nähdessään miten siitä alkoi purkautua sekä
joukkoa että tavaroita.
Kolme pientä tyttöä hyppäsi ensimäiseksi venheestä. He katsoivat
hetken arvelevasti ja ihmetellen ympärilleen. Sitten kävi heille kuin
laitumelle laskettujen vasikoiden. He hullaantuivat ilosta, rupesivat
poimimaan rannalla kasvavia lemmenkukkia kädet täyteen, juoksivat
veräjälle, josta ynähtelevä pieni vasikka ojenteli turpaansa heille
ja heläyttivät suuren, iloisen naurun, kun komeasulkainen Kalle lensi
aidanseipäälle tervehtien heitä kaikkein juhlallisimmalla kiekunallaan.
Reetta arvasi, että nämä olivat niitä kesävieraita, joille talon suuri
vierassali oli vuokrattu pariksi kuukaudeksi. Hän näki herran ja rouvan
kantavan tavaroita rannasta. Lapsetkin tulivat siihen avuksi, touhuten
niinkuin näkivät vanhempien tekevän.
Reetta ihan tunsi ruumiissaan, miten hyvillään nämä kaupunkilaiset
olivat, kun kerrankin pääsivät oikein maalle, nauttimaan kaikesta siitä
hyvyydestä, josta ei saanut kylläkseen sekään, joka aina eli kaiken sen
keskellä.
Hänen täytyi taas katsella lapsia. Ne olivat ihan haltioissaan,
koettivat auttaa, minkä osasivat, mutta eivät malttaneet olla välillä
pistäytymättä katsomaan milloin mitäkin ihmeellistä ja ihailtavaa
hauskuutta. Sitten tultiin kilvan kertomaan vanhemmille.
-- Äiti, siellä on pieni punainen varsa, jolla on valkoinen tähti
otsassa.
-- Äiti, tässä sinä saat. -- Kourallinen kukkia täynnä kesäisen metsän
tuoksua työnnettiin aivan äidin silmille.
-- Ja äiti, me saamme illalla nähdä, kun lehmät lypsetään. Emäntä
lupasi.
Äiti hymyili. Reetta näki, että hän oli yhtä hyvillään kuin lapsetkin,
ehkäpä vielä iloisempi. Tiesihän Reetta miltä lasten ilo tuntui äidin
sydämelle.
Illemmalla Reetan kulkiessa pihan poikki huomasi hän iloa yhä jatkuvan.
Nyt ihailtiin huoneita ja niihin tehtyjä makuusijoja. Vanhemmilla oli
suuri sali asuttavanaan. He kuuluivat lupailevan ottaa lapset sinne
luokseen kylmän ilman tullessa. Mutta tavallisiksi kesäilmoiksi oli
lapsille järjestetty huone aitan ylisellä.
Äiti tyttöineen juoksi sinne kilpaa. Sitten alkoi sieltä kuulua
ilohuuto toisensa jälkeen.
Ylinen oli suuri ja avara, oikein muhkea "sali". Orsilla riippui
kauniita kirjavia vuodepeittoja. Auringon säteet kurkistivat sisään
sekä katon että seinien rakosista, katon rajassa riippui muutamia
hyvälle tuoksuvia, vastatehtyjä vastaksia ja lattialle tehty
kolmennukuttava olkivuode kahisi niin mukavasti.
-- Kuules äiti, sanoi Maija-Liisa, -- nämä kahisevat ihan kuin
aikoisivat kertoa satuja meille.
-- Ja katso, äiti, näitä pieniä ikkunoita, joissa on suuret
rautaristikot!
-- Ettei pienet lapset pääse putoamaan, -- arvaili pikku Kaisu.
-- Etteivät varkaat pääse jyväaittaan, selitteli äiti.
Vihdoinkin sai Liisa joukkonsa makuulle. Hän kääräsi peitteet
paremmin vielä ilosta ailahtelevien ympärille, sanoi hyvääyötä ja
laskeutui sitten yliseltä aitan edustalla olevalle porraskivelle.
Siihen hän asettui ihailemaan mailleen menevää päivää. Hänen oli niin
sunnuntaisen hyvä olla. He olivat kauan epäröineet tämän matkansa
suhteen. Äiti-muori oli sitä ensimäiseksi ehdottanut. Hänestä sekä
Liisa että Oskar olivat sen tarpeessa. He eivät ainoanakaan kesänä
olleet levänneet kunnollisesti. Korkeintaan he olivat asuneet jossain
pienessä mökissä kaupungin laidassa tai aivan sen ulkopuolella sieltä
pitkin kesää hoitaen tehtäviään kaupungissa. Lapsetkaan eivät edes
tietäneet, mitä kunnollinen maallaolo merkitsi. Heidänkin tähtensä oli
äiti-muorin mielestä lähdettävä, koska nyt kerran oli tapahtunut se
ihme, että talven työstä oli jäänyt vähän säästöä, vaikka suurin osa
paperikaupan laskuista oli maksettu ja uusi, hyvin järjestetty varasto
oli paikoillaan.
Lasten tähden matka sitten lopulta päätettiinkin. Paperikauppa jäi
tottuneen apulaisen hoitoon, ja äiti-muori yhdessä palvelijan kanssa
otti vastatakseen vieraskodista.
Jo matka oli ollut ihmeellisen hauska ja virkistävä. Ja nyt tämä
perille tulo!
Kuluttava taistelu leivän puolesta oli hetkeksi lakannut. Pitkä
arkisenharmaa työpäivä kaupungin tukehduttavassa pölyssä ja kuumuudessa
oli päättynyt suviseen sunnuntailepoon Jumalan kukkivan luonnon
keskellä.
Liisan helmaan painuneet kädet laskeutuivat kuin itsestään ristiin.
Pyhäiset kellot helähtivät soimaan hänen sisimmässään. Hän olisi
tahtonut tarttua jokaisen työnsä alle nääntyvän käteen sanoakseen: älä
uuvu. Tulee se sunnuntai kerran sullekin.
Hän muisti oman työpäivänsä pituutta. Tuntui ihmeeltä, että hän niinkin
oli kestänyt. Ja että hän nyt jaksoi iloita.
-- Se tuli mulle, tulee sulle, sanoi hän itsekseen. Ja hänen ilonsa
tuntui kasvavan tietoisuudesta, ettei hän iloinnut ainoastaan yksilönä,
vaan osana koko siitä kärsivästä kokonaisuudesta, joka kamppailun
helteessä kurottaikse kohti lepoa, sopusointua ja rauhaa -- --
* * * * *
Oskar tulla astuskeli pihan poikki. Nähdessään Liisan hän tuli ja
asettui rinnalle. Liisa hymyili hänelle. -- Minä istun tässä yhtä
iloissani ja ihmeissäni kuin lapset.
He hymyilivät kumpikin tyytyväisesti, mutta eivät jatkaneet puhetta.
Oli kuin ajatuksetkin olisivat levänneet alkaneen loman ja kesäisen
illan rauhan tyynnyttäminä.
-- Näin tuntuvasti maalla emme ole olleet sitten kuin pikku Oskarin
syntymäkesänä, sanoi Oskar viimein.
Liisa vavahti ja loi syrjästä pikaisen katseen mieheensä. Oli aivan
kuin Oskar olisi lukenut hänen sisimmät ajatuksensa. Ne olivat juuri
olleet tuossa kesässä. Muisto sen pimeimmistä hetkistä oli uudelleen
pannut hänet ihmettelemään sitä, että hän, joka kerran oli seisonut
niin lähellä pohjattominta epätoivoa, saattoi istua kesäillan
kirkkaudessa ja -- iloita.
-- Tiedätkö, -- alkoi Oskar odottamatta, -- silloin kun sinä Oskarin
synnyttyä makasit kaupungissa niin heikkona, ettet tietänyt mitään
koko maailmasta, sattui meillä maalla jotain, joka minua silloin kovin
hämmästytti, vaikka se sitten aivan on unohtunut minulta.
Hän katkaisi sanansa siihen ja näytti katuvan, että oli ruvennut
puhumaan. Liisa ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa kysyi.
-- Ei äitisi koskaan maininnut mitään Silversköldin valokuvasta, tuli
viimein hitaasti ja väkinäisesti.
Silloin vasta Liisa heräsi. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hänet äkkiä
ja armotta olisi kiskaistu pois rauhasta, johon hän kerrankin oli
päässyt.
-- Äitisihän silloin oli meillä.
Liisa nyökkäsi. Häntä vaivasi, että Oskar puhui niin arkailemalla. Hän
ei koskaan ollut luonnollinen ja vapaa puhuessaan Berntistä.
-- Niin, se oli vain sitä, että Silversköldin valokuva kerran sattui
putoamaan jostain laatikostasi. "Kuka tämä on", kysyi äitisi tuimasti
tuijottaen siihen. Kerroin silloin, että hän muun muassa oli hankkinut
sinulle sen paikan, josta sitten jouduit kasvatusäitisi luo, ja että
hän oli naimisissa erään ulkomaalaisen kanssa. Äitisi tuli silloin
tyytyväiseksi, enkä ole muistanut koko asiaa vuosikausiin. Ehkä se nyt
johtui mieleeni siitä, että nytkin on samanlainen lämmin aurinkoinen
sydänkesä kuin Oskarin syntyessä.
-- Oskar olisi nyt viidentoista, sanoi Liisa nousten. Sitten hän meni
yliselle katsomaan, nukkuivatko tytöt.
Mikään ei nyt saanut vetää häntä ristiriitaisuuksien ja elämän
ongelmien pyörteeseen. Odottava kesälepo oli annettu hänelle suurena,
odottamattomana lahjana. Hän aikoi pitää kiinni siitä.
2.
Reetta-muori istui Kukkarannan portailla jalkansa katkaissut kana
sylissään ja kolme hartaan osanottavaa katsojaa vieressään.
-- Ne sanovat, ettei sinusta enää tervettä tule, puheli muori
sairaalleen, -- mutta odotahan, kyllä Reetta vielä sinut terveeksi saa.
Pikku Kaisu äännähti kysyäkseen, miksi muori nyt rupesi käärimään
tuohenpalasta sairaan jalan ympärille, mutta isommat siskot painoivat
päättävästi kaksi sormea Kaisun huulille. Reetan puhellessa
eläimilleen, täytyi ihmislasten vaieta. He tiesivät sen. Ja he
tahtoivat pysyä hyvissä väleissä Reetan kanssa, joka pitkin kesää oli
kantanut heille marjaropeen toisensa jälkeen.
-- Osaako tuollainen iso tyttö pitää sairasta sylissään? -- Reetta
katsoi kysyvästi Maija-Liisaan, joka punastuen ilosta hänelle
osoitetusta luottamuksesta asettui portaille istumaan pitääkseen kanaa
sylissään.
Kaikki kolme istuivat portailla juhlallisin ja jännittynein mielin
odottaen Reettaa, kun äiti tuli tiedustelemaan, mitä oli tekeillä.
-- Emme tiedä mitä Reetta aikoo.
-- Hän meni rantaan ja käski pitämään tätä. Ja se pani niin surkeasti
-- kluk-kluk --. -- Tytöt puhuivat kilvan ja yhtaikaa.
Samassa tuli Reetta. Hänellä oli tuohisessa vettä sairaalleen.
Juottaessaan tätä hän koko ajan puheli rauhoittavasti ja
toverillisesti. -- Pieni kulaus vielä. Noin! Tiedäthän sinä, että
Reetta pitää sinua hyvänä! -- Sitten muori kääntyi Liisaan päin ja
sanoi selittävästi. -- Olisin minä ennenkin kerinnyt, mutta kun tamma
nukutti lastaan tuolla rannalla, eikä antanut minun ottaa vettä siltä
kohdalta, ei vaikka kuinka olisin hänelle selittänyt.
Liisa ei voinut olla hymyilemättä. -- Vai sanoi tamma teille
nukuttavansa varsaansa?
-- Sanoi? -- Reetta hymähti ylenkatseellisesti. -- Kysyykö rouva
äidiltä, joka heijaa lastaan, nukuttaako hän sitä? Näkeehän sen.
Varsa maata köllötti mättäällä ja tamma kulki siinä edes ja takaisin
vahtimassa.
Kana oli nyt juonut tarpeekseen kestääkseen lastoihin panemisen vaivat.
Reetta otti sen syliinsä, hieroi ja asetteli, pani lastat paikoilleen
ja tuohipalan päällimmäiseksi siteeksi. Sitten hän kantoi sairaan omaan
tupaansa.
Vähän ajan kuluttua, kun lapset jo olivat leikkimässä, mutta Liisa
vielä istui talon portailla, näki hän Reetan asettuvan oman tupansa
edustalle kuorimaan perunoita. Liisa nousi ja meni lähemmä.
-- Reetta, -- hän sanoi, -- tämä kesä on pian loppunut. Mutta sen
muistot tulevat kauan elämään mielessä. Ihminen tulee kuin paremmaksi
tällaisen kauniin, kesäisen luonnon keskellä.
Reetan pää kohosi. Hänen katseensa välähti tyytyväistä hyväksymistä.
Hän ajatteli omia kokemuksiaan. Ja hän oli hyvillään siitä, että
kaupunkilainen tunsi samaa. -- Sitähän minäkin ajattelin, kun paranin
taudistani, hän vahvisti. -- Tein töitäni, kuokin maata ja hoidin
lehmät. Mutta sydämessä oli kädet aina kuin ristissä. Nurmi nousi, käet
kukkuivat ja hyttyset hyppelivät kevätilojaan. Kaikki lauloivat ja
hymisivät kilvan, ihan kuin sitä varten, että minä oikein saisin tuntea
tätä kevään autuasta ihanuutta.
Hän pyyhkäisi kurttuisella kädellä kyyneleen silmästään, katseen
kuvastaessa syvää sisäistä hartautta.
-- Te rakastatte koko luomakuntaa kuin omaa perhettänne. -- Liisa sanoi
sen syvällä hartaudella.
-- Eikö sitten olla samaa perhettä? Eikö Isä luonut meitä rakastamaan
toisiamme?
Sisältä kuului Reetan potilaan ääntelyä. Hän nousi, pyyhkäisi
perunankuoret sylistään ja kiiruhti sisään. Mutta Liisa jäi yhä
paikoilleen. Hän oli pitkin kesää seurannut Reetan elämää ja tämän
yksinkertainen ja läheinen suhde sekä koko luomakuntaan että sen
luojaan oli muodostunut hänelle yhdeksi tämän kesän suurista antimista.
Tuollainen lapsellinen luottamus oloja ohjaavaan rakkauteen ja siitä
johtuva koko ympäristöön kohdistuva vastarakkaus, se jos mikään kykeni
antamaan ihmiselle sisäistä sopusointua, rauhaa ja ahdingoissakin
kannattavaa voimaa.
Hänen usein katkeraksi käynyt mielensä oli tänä kesänä aivan kuin
sulanut sen moninaisen lämmön valossa, josta hän oli saanut nauttia.
Omituinen pyhä hiljaisuus hiipi hänen sisimpäänsä. _Jos_, jos hän
todella vielä sulkisi avuttoman pienokaisen rintaansa vasten, tuntuisi
suloiselta ajatella, että tämä oli aurinkoisen ja onnellisen kesän
lapsi.
Liisa nousi, teki kierroksen metsään päin ja palasi sitten istumaan
portaille, jossa hän oli istunut heidän maalletulonsa ensimäisenä
iltana.
Kuinka ihmeellisen ihana olikaan koko täällä kulunut aika ollut! Oskar
oli lepäillyt ja nauttinut. Lapset olivat rehoittaneet kilvan kukkivan
kesän kanssa ja hän itse oli aivan kuin unohtanut, että elämässä oli
muuta kuin lämpimiä, kesäisiä päiviä, jolloin aurinko hyvyytensä
runsaudella ilahdutti koko luomakuntaa, sekin saarnaten sitä rakkauden
oppia, jota luonnon lähellä elävät ihmiset niin yksinkertaisella ja
luonnollisella tavalla näkyivät sekä käsittävän että toteuttavan.
-- Sulle ja mulle, toisti hän itsekseen samoin kuin ensimäisenä iltana
istuessaan näillä samoilla portailla. Ja hänen sisimpänsä täyttyi
taaskin suurella ilolla siitä, että tämän ihanan kesän antamassa
onnessa oli niin paljon sellaista, joka ei ollut olemassa ainoastaan
hänelle, vaan kaikille.
Suuri kirkkaan sininen päivänkorento lensi kepeästi kuin henkäys hänen
ohitsensa ja pysähtyi nuokkumaan läheiselle heinänkorrelle. Sen ohuet
siivet hohtivat auringon valossa.
Liisan olisi aivan tehnyt mieli ottaa se käteensä ja hyväillä sitä.
Olihan sekin osa luonnon ihmeellisen rikkaasta kauneudesta.
Mutta samalla hänen kävi sitä niin sääli. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa
oman elämänsä raskasta rikkautta sen suvisen päivän iloon.
Pikku tyttöjen äänet kuuluivat läheisyydestä. He olivat riipuskelleet
aitovarrella katsellen karhia, jota parihevoset vetivät. Nyt he tulivat
hengästyneinä kertomaan näkemiään. Tellalla oli ollut parinaan nuorempi
hevonen. Mutta miehet olivat jostain syystä vaihtaneet ja tuoneet
Pollen, joka ennen oli ollut Tellan parina, tämän rinnalle. Ja molemmat
hevoset olivat sen johdosta tulleet niin iloisiksi, että painoivat
päänsä yhteen ja hörähtivät hyväilevästi toisilleen.
-- Sinä et usko kuinka kaunista se oli, äiti, vakuutteli Maija-Liisa.
-- Uskon, uskon. Kun kauan on työssä raatanut rinnan, oppii pitämään
toveristaan. Sen minä tiedän.
Liisa näki samassa Oskarin nousevan rannasta uistin ja suuri, komea
hauki kädessään.
-- Tule, tule, viittasi Liisa. Oskar vei hauen keittiön puolelle.
Sitten hän tuli ja asettui vaimonsa rinnalle.
-- Minä istun tässä mieli täynnä harrasta kiitollisuutta tästä
ihmeellisen ihanasta kesästä. -- Liisa nojasi miehensä käsivarteen kuin
vaistomaisessa tarpeessa jakaa kiitollisuuttaan hänen kanssaan.
Oskarille nousi lämmin laine kasvoihin. Liisa ei yleensä ollut
hyväileväinen. Hän esiintyi sitäpaitsi aina vahvempana heistä,
sinä, joka sekä ilossa että surussa aina ensimäiseksi oli selvillä
siitä, miten milloinkin oli meneteltävä. Että hän näin tukea etsien
ja hyväilevästi nojasi mieheensä, oli siitä syystä yhtä suuri kuin
odottamaton ilo.
-- Oskar, -- sanoi Liisa hiljaa. -- Kesämme on pian lopussa. Soisin
että voisin sanoa sinulle, miten onnellinen se on ollut.
-- Minä olen nähnyt sinun elpyvän ja nuortuvan. Se merkitsee minulle
enemmän kuin sanat.
He istuivat molemmat hetken vaiti. -- Mutta se on samalla ollut
raskasta, sanoi sitten Oskar.
-- Minä olen oikein nähnyt, miten sinä olet kulunut minun rinnallani.
-- Oskar, älä puhu niin. -- Liisa painui lähemmä miestään. -- Muista
aina, että sinä olet tehnyt minut onnelliseksi. Meidän raskaassa
raadannassamme näin sinun hienotunteisuutesi, sinun vaatimattomuutesi
ja hyvyytesi. Ne ovat säästäneet minua paljosta, mikä vaimolle on
köyhyyttä raskaampaa.
Malm puristi vaimonsa kättä. Hän ei saanut puhutuksi. Mutta Liisa
huomasi, että hän äkkiä kumartui eteenpäin kuin salatakseen kovaa kipua.
-- Oskar, mikä sinun tuli, kysyi hän säikähtyneenä.
-- Taisin soutaa liian kiivaasti. -- Hän nousi. Liisa huomasi hänet
hyvin kalpeaksi ja ajatteli hänen heikkoa sydäntään. Mutta Oskar itse
vain hymyili. -- Onni yksillä, kesä kaikilla, hän sanoi. -- Meille tuli
onni kauniin kesän kanssa.
3.
Äiti-muori kulkea hyrräsi edes ja takaisin vieraskodin pitkässä
käytävässä. Matkustavia oli ollut erittäin paljon ja sellaisia, jotka
vaativat jos jonkinlaista passausta. Soittaa rämisyttivät kelloa
yhtenään, niin ettei tyttö ennättänyt muuta kilin hypätä heidän
asioillaan. Ja kuitenkin olisi äiti-muori tarvinnut apua juuri tänä
iltana, kun Oskar ja Liisa lasten kanssa olivat tulossa kotiin.
Lasten tilat olivat jo tehdyt ja teekattila hyrisi hellalla.
Pitkäaikaisen helteisen poudan jälkeen olivat ilmat kääntyneet
koleiksi. Tuulikin puhalsi oikein vihaisena pohjoisesta. Lämmin juoma
saattoi siitä syystä olla hyvinkin tarpeen. Äiti-muori pyörähti
keittiöön katsomaan valkeata. Samalla hän vilkaisi valmiiksi katetulle
pöydälle ja hymähti hyvämielisesti ajatellessaan lasten iloa. Mummu
oli jokaisen lautaselle pannut pienen tervetuliaislahjan. Pieni se
oli, vähän vähästä, mutta hyvästä mielestä. Ja vähiin tottuneet lapset
tunsivat iloitsemisen taidon.
Kello löi samassa 9. Jollei juna ollut myöhästynyt, saapui se juuri
asemalle. Mutta kestihän sitten vähän ennenkuin tavaratkin saatiin
pakaasista.
Äiti-muori toivotteli mielessään, ettei tänä iltana tulisi kovin
paljon matkustavia. Erilläänhän perheen yksityiset huoneet olivat,
aivan rakennuksen toisessa päässä, mutta jos tyttö joutaisi jonkun
verran auttamaan lasten kanssa, saisi hän itse istua vähän rauhassa ja
kuunnella kesän kuulumisia.
Hänen äidinsydäntään sykähytti. Oskar oli joka kirjeessään tuntunut
tyytyväisemmältä kuin koskaan eläessään. Viime kirjeessäkin hän
innostuneesti oli kertonut kalamatkasta, jolla hän oli käynyt suuren
metsän keskellä sijaitsevalla uutistalolla. Siellä oli rakennuksen
ympärillä perunamaat, kylvöheinäniitty ja lainehtivat viljapellot.
Isäntä oli itse ihastuneena näytellyt kaikkea ja kertonut, miten hänen
oli ollut pakko kaupungista muuttaa maalle, kun maalaiselämä niin veti
puoleensa ja miten tyytyväisenä nyt koko perhe aherteli yhteisen kodin
hyväksi. Oskar oli tämän johdosta ruvennut miettimään, miten itse
pääsisi maalaiseksi, iloksi ja kevennykseksi ehkä heille kaikille.
Äiti-muori oli joka rivistä tuntenut siltä huokuvaa elämän halua. Ja
hänen oma kesänsä oli käynyt kauniiksi vain siitä tiedosta, että nyt
Oskar kerran -- pitkän raadannan jälkeen -- saa muistaa elävänsä ja
tuntea, että on sitä iloa elämässä säästynyt hänenkin osalleen.
Äiti-muori pysähtyi kuulostamaan, pujahti sitten käytävään ja uskalsi,
-- kun ei käytävässä näkynyt ainoatakaan päällystakkia, -- kurkistaa
siihen huoneeseen, jossa asuva hurjasti tupakoiva ja yhtä hurjasti
kelloa rämisyttävä herra oli sanonut lähtevänsä iltajunalla.
Ovi ei vielä ollut auennut, kun jo omituisen väkevä käry tunkeutui
äiti-muorin sieramiin. Hän kiskaisi oven auki.
-- Hyvä Jumala. -- Vanhat polvet notkahtelivat ja taipuivat. Äiti-muori
tapaili ovenpieltä ja jäi puristamaan sitä tiedottomana kaikesta muusta
paitsi siitä kaamean kirkkaasta valosta, johon hänen silmänsä kuin
sokaistuina tuijottivat. Ovi pitkään käytävään jäi selkosen selälleen.
Ikkuna jossain käytävän perällä oli auki. Tupakoiva herrakin oli
jättänyt ikkunansa auki. Äitimuori seisoi keskellä ankaraa ristivetoa.
Sen raivostuttamina lensivät liekit ahneesti eteenpäin, nuolasivat
salaman nopeudella kattoa, viskautuivat aukiolevasta ovesta pitkään
käytävään ja siitä eteenpäin huoneesta toiseen.
Odotettujen saapuessa asemalta paloi koti suurena tulisoihtuna. Kohta
heidän kintereillään tulivat palokuntalaiset. Huimaavasti laukkaavien
hevosten kaviot iskivät kumisten katukiviin. Kuului käskeviä ääniä ja
ihmisten voivotuksia. Pikku tytöt parahtivat haikeaan itkuun. Oskar
Malm loi pikaisen silmäyksen vaimoonsa. "Pidä huolta lapsista", sanoi
katse. Sitten hän syöksyi palavaan taloon.
Ihmisiä kiiruhti tulvailemalla paikalle. Toiset jäivät kuin puutuneina
tuijottamaan roihuavaan paloon. Monet naisista ja heidän matkassaan
olevista lapsista rupesivat itkemään. Osa tyytyi päivittelemiseen.
Muutamat koettivat hätäpäissään ja umpimähkäisesti saada edes jotain
pelastetuksi, toisten auttaessa palokuntalaisia ehkäisemään tulen
muualle leviämistä.
Kadun toiselle puolelle, tuulelta suojassa olevalle pihamaalle olivat
ihmiset ruvenneet kanniskelemaan, mitä sattuivat saamaan pelastetuksi.
Sinne Liisa vei lapsetkin.
Hän piteli heitä kädestä ja koetti puhua heille tyynnyttävästi, mutta
katse oli koko ajan kuin kiinninauliintunut palavaan taloon. Minuutit
tuntuivat loppumattomilta.
Vihdoin näkyi Oskar. Tuhoavan tulen merkit vaatteissa, käsissä ja
kasvoissa ryntäsi hän ulos palavasta talosta. Hän kantoi äitiään.
-- Hän elää, sai hän sanotuksi laskiessaan hänet nurmelle Liisan
viereen.
-- Sinä Oskar. -- Liisa katsoi mieheensä.
-- Älä säikähdä, tuli hätäisesti. Sitten hän rupesi horjumaan ja painui
maahan äiti-muorin viereen. Liisan kumartuessa auttamaan puristi hän
vielä heikosti tämän kättä. Se oli viimeinen elonmerkki.
Onnen kesä oli lopussa.