-- Emmekö voi asettua istumaan, jonnekin. -- Paroonitar tarttui Liisan
käteen. -- Olisi hauskaa vähän puhellakin. Bernt on kertonut niin
paljon teistä.
Liisa antoi ystävällisen käden tarttua hänen omaansa ja kuljettaa häntä
eteenpäin. Hän tunsi kulkevansa kuin unessa.
Mutta Gertrud, meillä ei ole montakaan minuuttia, Bernt huomautti. --
Hevoset ovat tuossa paikassa valjaissa. -- Hän katsoi kelloaan. --
Tahdon välttämättä joutua ajoissa isänkin tähden.
Liisa rupesi tiedustelemaan vanhan paroonin vointia, samalla kun
ajatukset luistivat niihin molempiin käynteihin tämän luona, joista
Berntillä ei ollut aavistustakaan.
-- Isäni on huono, hyvin huono, -- sairas sielun ja ruumiin puolesta.
Hän on ollut milloin siellä, milloin täällä, -- ei viihdy missään, ei
voi pysähtyä minnekään. -- Bernt katsoi Liisaan. Tämä sai omituisen
tunteen siitä, että katseeseen sisältyi jotain, jota hän ei pystynyt
ymmärtämään.
-- Soisin että hän yrittäisi tänne, -- sanoi Bernt samassa, -- ehkä hän
täällä saisi rauhaa.
-- Bernt, katso, hevoset odottavat jo. -- Paroonitar ojensi kätensä
Liisalle. -- Toivon että ensimäinen tapaamisemme ei jää viimeiseksi.
Toivon että pian saamme nähdä teidät meidän kodissamme. -- Hän kääntyi
vaunuihin päin.
-- Märchen Elisabet, kiitos kaikesta! -- Bernt nosti Liisan käden
huulilleen, katse oli kuin veljen katse.
Liisa jäi pihalle vilkuttamaan heille nenäliinaansa vaunujen
pyörähtäessä portista. Kun ne olivat kadonneet näkyvistä, meni hän
omaan huoneeseensa, painui avoimen ikkunan ääreen ja kätki kasvot
käsiinsä.
Suuret kirkkaat kyyneleet tunkivat esiin sormien lomasta. Ne olivat
hänen elämänsä ensimäiset ilokyyneleet.
4.
Lepokodin johtajatar pysähtyi suuri talousesiliina edessään ja helisevä
avainkimppu vyöllään juttelemaan seurusteluhuoneessa istuvan neiti
Saarnen kanssa. Hänen olisi tietysti oikeastaan pitänyt olla hyvillään.
Niinhän sitä oltiin, kun taloon tuli maksukykyistä väkeä. Mutta tällä
kerralla hän oli enemmän huolissaan kuin hyvillään. Parooni Silversköld
oli ilmoittanut isänsä tulosta, oli maininnut tämän olevan heikoissa
voimissa ja pyytänyt hänelle erikoisen hyvää huolenpitoa. Oma omituinen
hoitaja hänellä tietysti oli muassaan. Mutta tuollainen hieno,
vanha herra, joka lisäksi oli sairas, oli tietysti tottunut kovin
huolekkaaseen palvelukseen, -- seurustelusta puhumattakaan.
Liisa kulki samassa huoneen läpi ja pysähtyi kuulemaan mitä asia koski.
-- Kertokaa te, neiti Saarni. -- Johtajatar helisytti avaimiaan
valmiina jatkamaan. -- Rouva Malm, joka tuntee nuoren paroonin, voi
varmaan olla avuksi. -- Johtajatar oli jo menossa, neiti Saarnen
toimittaessa hänelle annettua tehtävää.
Vanha parooni oli siis tulossa! Liisa tunsi, ettei lepo tästä puoleen
olisi hänelle levoksi. Ruumis ei voinut vahvistua sielun kärsiessä. Ja
ristiriitaiseksi taisteluksi muodostuisi tästä puolin joka päivä.
Liisa ei tahtonut kantaa kaunaa Berntin haudan partaalla olevaa isää
kohtaan. Ja kuitenkin -- -- --
-- Neiti Saarni, -- kysäsi hän odottamatta, -- mitä te ajattelette
velvollisuudesta antaa anteeksi? Miksi ihmisen noin vain laupiaasti
pitää antaa anteeksi sille, joka esimerkiksi on tuhonnut koko hänen
elämänsä?
-- Oman sisäisen kehityksensä hyväksi, -- tuli empimättä. -- Ihminen,
joka ei voi antaa anteeksi, ei vielä tiedä, miten helposti kukin meistä
erehtyy. "Tout comprendre c'est tout pardonner". Erehtyväisyytensä
tunteva antaa mielellään anteeksi.
Mutta Liisa ei antautunut. Oli kai kaikesta huolimatta uskottava
maailmaa hallitsevaan vanhurskauden lakiin. Ja siinä tapauksessa oli
tuomiollakin sijansa.
-- Anteeksianto ei ole kevyttä tehdyn olemattomaksi tekemistä.
Se olisi yhtä nurjaa kuin mahdotonta. Jumalallinen anteeksianto
nostaa vain hartioiltamme sen entisyyden taakan, joka estäisi meitä
kehityksessämme. Siten se tulee meille uuden elämän voimaksi. Ettekö
usko, että kaikessa ihmistenkin välisessä anteeksiannossa on jotain
samanlaista sisäisenä uudistuksena ilmenevää voimaa?
Liisa ei vastannut. -- Te olette ajatellut paljon, neiti Saarni, hän
vain sanoi.
Neiti Saarni hymyili melkein veitikkamaisesti, mikä teki hänen
miellyttävät kasvonsa tavallista eloisemmiksi. -- Jotain etua on
"ulkopuolelle jäämisestä". Siellä on aikaa.
Liisa jatkoi matkaansa. Hän istui tavanmukaisella paikallaan
lounaisparvekkeella, kun pari tuntia myöhemmin vaunut pyörähtivät
pihaan. Tutiseva vanhus palvelevan neidin tukemana astui vaunuista.
Elävinä kuvina astui samassa pitkä entisyys Liisan eteen, alkaen
illasta, jolloin "Berntin pikku holhokki" oli ensimäisellä käynnillään
vanhassa, hienossa kodissa Boulevardin varrella -- siihen kaikkein
tuskallisimpaan muistoon viimekertaisesta tapaamisesta vanhuksen
kodissa.
Hänen täytyi taaskin taistella itsensä kanssa. Berntin tähden hän
tahtoi olla hyvä vanhukselle. Ja olihan hänellä itselläänkin syytä
eräänlaiseen kiitollisuuteen, jos muuhunkin.
Toisten poistuttua ruokasalista käytti Liisa tilaisuutta hyväkseen
tervehtiäkseen. Hän läheni.
-- Hyvää iltaa, herra parooni, vieläkö te tunnette?
Vanhus säpsähti huomattavasti.
-- Äänestä, äänestä kohta, -- sanoi hän nousten kumartamaan vanhaan
ritarilliseen tapaansa. -- Näköni on hyvin huonontunut. Mutta Bernt
kertoi teidän olevan täällä. Hän ja hänen vaimonsa lähettivät paljon
terveisiä.
Liisa ei voinut olla panematta merkille, miten vapaasti ja
luonnollisesti tämä sanottiin, aivan kuin terveiset aina yhdessä
olleilta serkuksilta.
Mieli kuohahti täyteen katkeruutta. Nyt sopi näin luonnollisesti tuoda
Berntin terveiset perille, nyt ei mikään enää estänyt, -- mutta ennen?
Olikohan tämä haudan partaalla seisova vanhus omistanut hetkenkään
ajatusta sille, mitä tappavaa väkivaltaa hän sukuylpeytensä kautta
oli harjoittanut kahden nuoren elämälle? Tunsiko hän hituistakaan
syyllisyydestään, vai muistikohan hän ainoastaan, että hän kerran oli
antanut suurenmoisen korottoman lainan sille naiselle, joka nyt seisoi
hänen edessään, vieläpä jalomielisesti vakuuttanut, että hänen ilonsa
avustamistilaisuudesta olisi täydellinen, jos summa ikiajoiksi jäisi
maksamatta?
Luuliko hän kymmenellätuhannella ostavansa itsensä vapaaksi
syyllisyydestään?
-- Ettekö te istu? -- Vanhus oli painunut takaisin nojatuoliinsa ja
teki kädellään paikkaa tarjoavan liikkeen.
-- Parooni on käynyt huonoksi siitä kun me viimeksi tapasimme. -- Se
sanottiin kylmästi -- huolimatta siitä, mitä Liisa vasta oli päättänyt.
-- Niin, niin, elämäni on ollut hiljaista kitumista ja riutumista.
Yhtämittaista kitumista, -- vaimoni kuolemasta saakka. Ymmärrättekö te,
mitä se tietää? Tuollaiset kokemukset tuhoavat elämäämme hirvittävästi.
-- Ymmärrättekö _te_ sen? -- Kysymyksen oka oli peittelemätön. Katse
sattui syyttävän, tutkivana vanhaan parooniin.
Tämän huulet vavahtivat. Hän yritti moneen kertaan vastata, mutta
turhaan. Viimein hän kuitenkin sai tartutuksi sanaan. -- Minä tiedän,
mitä te ajattelette, -- mutta älkää olko armoton vanhalle miehelle. Te
ette tiedä mitä te teette.
-- Niin, minähän olen eräänlaisessa kiitollisuudenvelassa! -- Katkeruus
paistoi uudelleen peittelemättömänä esiin.
-- Te olette kova, -- kova. Minun ei koskaan olisi pitänyt tulla tänne.
-- Hän nousi ja rupesi horjahdellen kulkemaan ovelle päin.
-- Herra parooni, antakaa anteeksi, -- antakaa minun auttaa. -- Liisa
kiiruhti hänen jälkeensä, veti hänen kätensä omaansa ja koetti tukea
hänen horjahtelevia askeleitaan. -- Te annoitte minulle silloin
suuresti tuntuvan avun ja olen monesti ollut kiitollinen siitä. Mutta
ihmissydämeen mahtuu paljon ja monenlaista. -- -- Te tiedätte, että
äsken tapasin poikanne. En ole koskaan voinut käydä välinpitämättömäksi
hänelle. Ja kun itse viittasitte siihen, mitä suuri rakkaus on, kävivät
muistot minulle ylivoimaisiksi. Mutta minä lupaan, ettei sellaista
uudistu. Olisin mielelläni teille avuksi, jos voisin.
-- Kiitos, kiitos! -- Berntkin toivoi, että olisimme paljon yhdessä. --
Vanhus vilkaisi avuttomasti ympärilleen.
-- Ehkä soitan niin saatte apulaisenne tänne, ehdotti Liisa. --
Tahdotte varmaan päästä levolle?
Vanhus nyökkäsi. Hetken kuluttua hän apulaisensa tukemana oli
kulkemassa omaan huoneeseensa.
Mutta Liisa valvoi pitkään sinä yönä. Ajatukset ajelehtivat
levottomasti etäisen entisyyden ja käsissä olevan hetken väljää väliä.
Milloin ne olivat kotisaaressa, jossa Maija-Liisa miehineen ehkä
paraikaa katseli hänen lapsuutensa asuinpaikkaa, milloin Boulevardilla
siinä vanhassa kodissa, johon liittyi, joskaan ei kovin monta, niin
sitä merkittävämpiä muistoja.
Lukemattomat tuskalliset, vuosikausia ummessa olleet kysymykset
heräsivät uudella voimalla. Miksi, miksi oli hänen elämänsä
muodostunut juuri sellaiseksi kuin oli? Miksi oli siihen kerääntynyt
niin paljon sellaista, joka näennäisesti aivan tarpeettomasti ja
tarkoituksettomasti oli repinyt ja raadellut?
Jos olisi ollut jotain järjellistä syytä kaikkeen, jos hän elämänsä
juoksussa olisi voinut nähdä johdatusta, jonka kautta joku oikeuden
tai vanhurskauden vaatimus toteutui, olisi se tuntunut ei ainoastaan
selittävältä, vaan myöskin sovittavalta. Ja silloin olisi myöskin ollut
helpompi antaa anteeksi. Mutta nyt -- --
Mielelläänhän muuten olisi pitänyt voida antaa anteeksi tuollaiselle
surun murtamalle vanhukselle.
Kuka hän oli tuomitsemaan haudan partaalla seisovaa?
Liisan täytyi ajatella neiti Saarnen sanoja anteeksiannon voimaa
antavasta luonteesta. Hän tunsi ne omasta kohdastaan todeksi. Ihmisten
välisissä suhteissa muodostui täysi ja rehellinen anteeksianto
voimaksi ei ainoastaan sille, jolle se annettiin, vaan sillekin,
joka sitä oli antamassa. Täydellinen anteeksianto oli sisäinen
voitto. Sen saavuttaneelle avautuivat varmasti uudet sisäiset
kehitysmahdollisuudet, jotavastoin anteeksiantamattomuus oli elämää
ehkäisevänä routana rinnassa. Oliko ehkä ihmissielun sisäinen
kypsyminen riittävän tyydyttävä selitys elämän kaikkein raskaimmillekin
kokemuksille? Eikö sellaisen päämäärän saavuttamiseksi kannattanut
kärsiä?
Liisa tiesi, että neiti Saarni empimättä olisi myöntänyt tämän. Ja
olihan sellainen katsantokanta ihmishengen, hänen sisäisen, pysyvän
minänsä kunnioittamista.
Sisäisten kysymystensä uuvuttamana Liisa viimeinkin vaipui uneen.
Herätessään aamusella hän teki sen ihmeellisen huomion, ettei hän
herännytkään kuin ventovierasten keskellä. Hän tunsi, että joku häntä
odotti ja tarvitsi. Ja hän näki tunteneensa oikein, kun hän aamiaisen
jälkeen lähestyi sitä puutarhan nurkkaa, jonne vanha parooni oli
asettunut.
Tämä nousi kohta ja lähestyi tervehtiäkseen. Sitten hän
vanhanaikaisella kohteliaisuudella tarjottuaan paikkaa, rupesi
tiedustelemaan Liisan vointia, miten tämä oli nukkunut ja tekikö
yleensä täälläolo hänelle hyvää.
Liisa ei voinut olla sisimmässään hymyilemättä vanhuksen veriin
syöpyneelle kohteliaisuudelle, joka poikkeuksetta ilmeni kaikessa ja
yhtä poikkeuksettomasti teki vaikutuksensa häneen.
Muista asioista siirtyi pahe vähitellen häämatkalla oleviin nuoriin.
-- Teillä on kai ollut iloa lapsistanne?
Sanat tuntuivat melkein toivomukselta. Ja tuo toivomus lähti kai siitä
tunteesta, että lapsista saatu ilo jollain tavoin kykeni sovittamaan
toisten rikkomuksia. -- Tämä tytär on ainoa täysi-ikäinen, vastasi
Liisa kuivasti. -- Vanhin lapsemme kuoli.
Hänelle tuli hurja halu taas viskata syyttävä totuus vanhuksen
silmille, sanoa suoraan: kuoli lapsena, joka ei koskaan voinut iloita
eikä leikkiä -- vain niiden repivien ristiriitojen tähden, joihin
teidän sukuylpeytenne minut viskasi. -- Mutta hän muisti lupauksensa ja
vaikeni.
Silloin vanha parooni kuin jatkoksi hänen omille ajatuksilleen
sanoi: -- Te olette kärsinyt paljon. Mutta olette säästynyt kaikkein
kipeimmältä: oman sisimpänne syytöksiltä.
Sanojen haikea sointu kosketti Liisan kuohuvaa mieltä kuin leuto,
lauhkea tuulahdus polttavaa otsaa. -- Kukapa siitä säästyisi, -- hän
sanoi hiljaa. -- Jota vanhemmaksi käy, sitä tarkkanäköisemmäksi ihminen
tulee. Me olemme kai kaikki vain pieniä, usein erehtyviä pyrkijöitä.
Vanhan paroonin silmiin nousi kyyneleitä. Hän ojensi kätensä
puutarhapöydän poikki tapaillen Liisan kättä. -- Kiitos, hän sanoi,
-- ne olivat lempeitä sanoja. Ja ihminen tarvitsee paljon lempeyttä.
Jokainen joutuu kuitenkin itse ennemmin tai myöhemmin kärsimään siitä,
mitä on rikkonut.
Vanhuksen kasvoilla kuvastui suonenvedontapaisesti väreilevä tuska,
ja kaameana nousi hänen eteensä muisto, joka vuosien kuluessa oli
raadellut hänen sisintään. Sinä hetkenä hän äkkiä ja odottamatta
joutui unhotukseen haudatun harha-askeleen kierteeseen. Hän ei päässyt
pakenemaan puolelle eikä toiselle, ei voinut estää sisäänastunutta
miestä puhumasta eikä myöskään voinut kieltää tekoaan, ei tehdä tehtyä
tekemättömäksi. Ei hän liioin tietänyt sitä, että hänen vaimonsa oli
noussut vuoteestaan ja kuuli kaikki -- --
Vanha parooni rupesi hätäisesti kertomaan, miten kauan ja monesti hän
oli etsinyt sopivaa seuraa itselleen. Hän tahtoi sanoillaan työntää
ahdistavat muistot luotaan.
Liisa tarttui halukkaasti sanottuun. Hän saisi ehkä vihdoinkin kuulla,
miksi ei vanhus huolinut häntä seuranaisekseen hänen pyrkiessään
tähän toimeen. Se vastoinkäyminen oli aikoinaan ollut kolaus ei
ainoastaan hänen rakkaudelleen ja sen toiveille, vaan myöskin hänen
itsetunnolleen. Paikka oli ainoa, jota hän eläessään oli hakenut
saamatta sitä.
-- Eikö sitten mistään löytynyt sopivata, tiedusteli Liisa viattomasti.
-- Kyllä ehkä olisi löytynyt -- luulin kerran, -- mutta hän oli
saaristosta -- -- enkä minä tahtonut saaristossa syntynyttä.
Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Hänen katseensa synkkeni ja syytti.
Tällaista selitystä hän ei todellakaan ollut arvannut odottaa. Olihan
tämä huippuunsa kehittynyttä sukuylpeyttä, joka -- kaukana siitä,
että olisi tahtonut sovittaa rikottua, ilmaisi, ettei edes sietänyt
muistutusta siitä.
Vanhan paroonin leuka rupesi vavahtaen nytkähtelemään. Hän ymmärsi
osaksi Liisan ajatukset. Ne kohdistuivat syyllisyyteen, jota
ei oikeastaan ollut olemassa. Siinä suhteessa hänen oli helppo
puhdistautua. Mutta sitä tehden hän paljasti sen paljoa suuremman
syyllisyyden, jota hän yhtenään ajatteli ja johon hän oli tähdännyt
nytkin ruvetessaan puhumaan saaristosta. Mutta puhe oli saanut
sellaisen käänteen, ettei hän voinut eikä jaksanut jatkaa. Bernt, joka
oli tätä hänen tännetuloaan hommannut, oli tietysti toivonut, että hän
täällä saisi puhutuksi ja sitten pääsisi tasapainoon. Mutta Bernt ei
ymmärtänyt, mitä tällaisen totuuden sanominen maksoi. Hän ei tietänyt,
ettei vanhalla enää ole voimaa, että vaikka tahtoisi, ei sittenkään
jaksa.
-- Niin, niin, -- hän alkoi tehden uuden yrityksen, -- vaimoni oli
ollut lievästi sairaana. Hän oli tietämättäni noussut ja tullut
huoneeseen, jossa hän kuuli puhetta minun vierashuoneestani. Kun tulin,
löysin hänet pyörtyneenä lattialla. Hän houraili herätessään eikä enää
hetkeksikään palannut täyteen tajuntaan. Te ymmärrätte -- --
Liisa loi tuiman katseen vanhukseen. Hän tunsi tällä hetkellä
suorastaan vihaa tuollaista katuvaa kohtaan, joka ajatteli yksinomaan
omaan persoonaansa kohdistuvia kipeitä kokemuksia, ei hetkeksikään
toisille tekemäänsä vääryyttä.
Nyt, nyt hän kaikesta huolimatta viskaisi totuuden sanan vanhukselle.
Hän kertoisi siitä, mitä hän kerran rakkautensa puolesta yritti, hän
sanoisi suoraan: "minä se olin", ehkäpä toinen silloin lopultakin
heräisi huomaamaan jotain.
Mutta kun Liisa kohotti päänsä hän hätkähti. Pää käden varassa vanhus
istui kokoon lyyhistyneenä tuolissaan ja itki.
Silloin kuului hiekkakäytävältä kiirehtiviä askeleita ja iloisen
helisevä nauru, joka silmänräpäyksessä nosti Liisan pystyyn.
-- Äiti, äiti, täällä me nyt olemme! - Maija-Liisa kieputti äitiään
hiekkakäytävää pitkin, suositteli miehelleen pikaista uimaan lähtöä ja
kääntyi itse äidin kanssa tämän huoneeseen.
Siellä täytyi taas tanssittaa äitiä lattiata pitkin, nauraa, laulaa ja
kertoilla vuoroon.
Heillä oli tietysti ollut äärettömän hauskaa. Ja se äidin kotisaari
oli niin kaunis, että sitä kannatti käydä katsomassa, vaikkei siellä
olisikaan ollut mitään muuta nähtävänä tai kuultavana. Mutta nyt siellä
oli ollut paljon muuta lisäksi.
Maija-Liisa herkesi tanssimasta ja painui sohvannurkkaan. Sitten hän
oikein rupesi kertomaan. Mummua he eivät olleet nähneet. Hän oli
kuollut sinä kesänä, jolloin he kaikki olivat kesämatkallaan. Mutta
vanha Jere eli vielä. Hän oli sellainen hyvä, hiljainen vanhus, jota
kaikki kunnioittivat. Hänellä oli ollut niin paljon hyvää ja kaunista
kerrottavana mummusta, -- sekä siitä, miten hyvä tämä oli ollut hänelle
heidän naimisensa aikana, että siitä, miten lujaluontoinen ja erikoinen
hän jo nuorena oli ollut. Jere oli kertonut senkin, että isäntä siinä
talossa, jossa mummu palveli, kauan oli tahtonut mummua vaimokseen
ja että hän, joka sitten tuli emännäksi, oli tämän tähden ollut
vihamielinen sekä mummulle että tämän pikku tytölle.
Maija-Liisa nousi, tuli äidin luo ja kiersi kätensä äidin kaulaan.
-- Äiti, siellä missä meri soitteli meille voimakkaita säveliään,
siellä sinäkin ja sinun lapsuutesi puhui meille. Sinä et ole itse
kertonut paljon. Mutta nyt kertoi toinen. Ja minusta se oli niin
velvoittavaa meille sinun lapsillesi. Minä tunnen, että tahtoisin
kiittää sinua siitä, mitä olit jo silloin pienenä. Sinä pyrit niin
lujasti eteenpäin. Ja sitten -- hän painoi päänsä äidin olalle --
tahtoisin kiittää sinua siitäkin, että annoit meille kodin. Sinulla
ei itselläsi ollut sitä. Nyt minä tiedän senkin. Ja se on kuitenkin
hirveä vääryys, kun pieni viaton lapsi ei saa syntyä hänelle kuuluvassa
kodissa.
Liisa ei vastannut. Hän kääntyi ikkunaan päin ja jäi siihen katselemaan
selälle, jossa aavat vedet välkkyivät auringon valossa kuin ulappa
hänen kotisaarensa edustalla. Hän ajatteli ilotonta lapsuuttaan, --
ehkä ensi kertaa eläessään ilman minkäänmoista katkeruutta. Sehän ei
ollut kulunut turhaan, jos se jossain määrin saattoi olla rakentamassa
elämänpohjaa hänen lapsilleen ja ehkä lastenkin lapsille.
Sellainen sana kuin Maija-Liisan, oli sekä lohdullinen että
eteenpäinauttava. Se loi sovittavaa valoa takanapäin olevalle, ja se
kirkasti vielä kuljettavaa tietä.
-- Sinä Maija-Liisa tuot aina iloa äidillesi, -- sanoi hän
sydämellisesti. Sitten hän rupesi puhumaan muusta.
Muutaman tunnin kuluttua vilkutti hän ikkunastaan hyvästiä eteenpäin
pyöräileville nuorille.
Hän ei sinä päivänä enää tavannut muita, ja kun hän seuraavana
aamuna tiedusteli vanhan paroonin vointia, lepäsi tämä. Ateriatkin
vietiin paroonin omaan huoneeseen. Siten koko päivä kului heidän
tapaamatta toisiaan. Ja Liisa oli tästä hyvillään. Hän oli heidän
viime keskustelunsa perustuksella tuntenut itsensä omituisesti syrjään
sysätyksi tuon vanhuksen elämästä, jossa hän mielestään kuitenkin oli
oikeutettu eräänlaiseen asemaan.
Se mitä Berntin vanhemmat olivat tehneet sekä hänelle että omalle
pojalleen, ei kai ollut niin vähäarvoista, ettei sitä kannattanut
ajatella silloinkaan, kun vanha mies nähtävästi teki jonkunlaista
lopputiliä elämästään?
Tai oliko ylhäissyntyisen ja ulkonaisesti arvotonta alkujuurta
olevan katsantokannat niin perin erilaiset, etteivät he vanhoina ja
kypsyneinäkään voineet käsittää toinen toisiaan? Jos juopa todella
saattoi olla näin ylipääsemättömän syvä, oli parasta, että kukin
eli omassa maailmassaan. Vanha parooni ajatelkoon vaimonsa ja omia
asioitaan. Hänen on hyvä tehdä niin. Liisalla on Maija-Liisan hyvät
tuomiset ja lastensa tulevaisuus, jota ajatella.
Mutta seuraavana päivänä Liisan kirjoittaessa kirjettä nuorimmilleen,
tultiin häntä kutsumaan vanhan paroonin luokse.
Tämä makasi leposohvallaan ja käsi, joka ojentui Liisalle, vapisi
entistä enemmän.
-- Anteeksi että vaivasin, -- mutta tahdoin niin mielelläni tavata
teitä, eivätkä voimat riittäneet tuomaan minua pitemmälle kuin tänne.
-- Silmä mittaili merkitsevästi vuoteen ja leposohvan väliä.
-- Te olette sairas. -- Liisa asettui läheiselle tuolille, otti
vanhuksen käden omaansa ja tunsi, miten tämän avuton tila rupesi
sulattamaan routaa hänen rinnassaan.
Parooni pudisteli päätään. -- En sairaskaan. Mutta voimat vähenevät
kummasti. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne. Se oli erehdys. Enkä nyt
jaksa ajatella poismatkustamista.
-- Poikanne tarkoitti parastanne ehdottaessaan tätä. -- Liisa ei saanut
sanotuksi Berntiä nimeltä.
Parooni nyökkäsi. -- Ettekö kutsu toisianne nimeltä? -- kysyi hän
sitten äkkiä.
-- Ei mikään ole oikeuttanut meitä siihen toisten seurassa.
-- Te olette ylpeä nainen. Eikö teillä ole ainoatakaan hyvää sanaa
minulle?
-- Eräänlaista ylpeyttä ihminen ei kadu. Muuta hyvää en tähän voi
lisätä kuin sen etten sano tätä loukkautuneena vaan vakaumuksesta.
Parooni makasi hetken puhumattomana. Liisa näki muutaman kyyneleen
hitaasti vierivän hänen poskipäitään pitkin.
-- Näittekö sattumalta, menikö Berntille kirje? -- tuli viimein.
-- Ruokasalin pöydällä luulen nähneeni hänelle osoitetun kirjeen.
Vanhus ilostui huomattavasti, käänsi puheen yleisiin asioihin ja näytti
hetkeksi virkistyvän. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Sitten hän
vaipui takaisin aikaisempaan voimattomuuteensa. Liisa teki sen johdosta
lähtöä.
-- Tuletteko takaisin huomenna? -- Hän piteli Liisan kättä omassaan
odottaessaan vastausta.
-- Mielelläni, jos tahdotte.
-- Päiväni -- ehkä tuntini ovat luetut, -- tuli odottamatta. -- Jollei
se ole teille vastenmielistä, tuntuisi hyvältä usein nähdä teitä täällä.
Liisa ei sinä yönä saanut unta silmiinsä. Ensiksikin hän asettui
kirjoittamaan Berntille. Hän tunsi velvollisuudekseen ilmoittaa, miten
heikoksi vanha parooni oli käynyt. Ja kun kirje oli valmis, valvottivat
ajatukset.
Hän tiesi pian seisovansa kuolinvuoteen ääressä. Hän ei tahtonut
lähestyä sitä ilman täydellistä anteeksiantoa sydämessään.
Kerran valoisana kesäyönä muisti hän taistelleensa irtautuakseen suuren
rakkauden häntä kahlehtivasta voimasta. Nyt hän taisteli voidakseen
antaa sekä sen että lukemattomien muiden päivien ja öiden tuskat
anteeksi niiden aiheuttajalle.
Kun hän astui vanhan paroonin huoneeseen, oli hänen kasvoillaan voiton
saaneen tyyneyttä.
Kiitollinen katse toivotti hänet jo kynnyksellä tervetulleeksi.
-- Yö ei ole ollut pitkä. -- Tutiseva käsi puristi Liisan kättä. -- Kun
suuri majanmuutto on ovella, on paljon ajateltavaa ja selvitettävää.
Liisa korjasi sairaan pielusta, laski hänen jaloilleen lämpimän
lisäpeitteen ja asettui sitten, tehtyään pienet palveluksensa, vuoteen
vieressä olevaan tuoliin.
-- Mitä te ajattelette anteeksiannosta? -- kysyi sairas äkkiä.
Liisa ei kohta vastannut. Hän ajatteli omaa yöllistä kokemustaan.
Hän tunsi, että anteeksi antanut myöskin on saanut kokea jotain
anteeksisaamisen ihanuudesta.
-- Minä uskon, -- sanoi hän hiljaa ja hartaudella, -- että me siinä,
missä emme itse voi nähdä mitään erehdystemme sovittamiseksi, saamme
syyllisyystaakasta vapauttavaa anteeksiantoa. Ja kun saamme sen
Häneltä, joka yksin oli syytön, hyvä ja puhdas, ei se ole mikään
erheittemme peite, vaan sisäistä voimaa uhkuva sanoma, joka vie meidät
valoon ja vapauteen Isän kasvojen eteen.
-- Isä, -- toisti vanhus hiljaa, -- se on niin kaunis sana -- isä, --
vaikka -- -- -- Huulet alkoivat väristä ja leuka nytkähteli kuin itkussa.
Liisa tarttui lähellä olevaan vesilasiin, pani kätensä vapisevan pään
alle ja tarjosi juomista. Sitten hän laski valkoisen pään hellävaroin
takaisin pielukselle ja jäi äänettömänä istumaan jonkinmoiseen
horrostilaan vaipuvan viereen.
Oli kulunut ehkä noin tunti, kun hän nousi hiljaa ja huomaamatta
poistuakseen. Mutta kohta, kun hän liikahti, avasi parooni silmänsä.
Katse näytti pyytävän.
-- Voinko ehkä tehdä jotain puolestanne? Se olisi ilo minulle. -- Liisa
tunsi suurta mielenkevennystä siitä, että sydämestään saattoi vakuuttaa
tätä.
Parooni avasi pari kertaa huulensa. -- Minä tahtoisin sanoa jotain,
tuli heikosti ja vaivalla, -- mutta pelkään, että käsitätte minua
väärin. -- Se -- se -- mitä te sanoitte velaksi -- on kaikesta
huolimatta painanut teitä, -- niinhän?
-- Hyvä parooni, -- älkää nyt ajatelko sitä, -- rukoili Liisa kaikkein
pehmeimmällä äänellään.
Vanhus avasi silmänsä ja katsoi Liisaan läpitunkevaksi terästyvällä
katseella. -- Minä tiedän, että olette suora, sanoi hän.
-- Se oli ja on ollut vaikeata. En voi kieltää sitä. Mutta en koskaan
ole sitä katunut. Ensiksi siksi, että tein sen keventääkseni mieheni
ylivoimaisen raskasta taakkaa ja -- teidän ystävällisyytennekin --.
-- Te luulitte, että sillä tahdoin ostaa anteeksiantoa Berntin suhteen?
Liisa ei vastannut.
-- Mutta minä toivon, että nyt uskotte, kun vakuutan, ettei ollut niin.
Ettekä saa panna pahaksi kun sanon: se velka ei ole enää mikään velka.
Se on ollut vain etukäteenmaksu siitä, mikä testamenttini kautta joutuu
lapsillenne.
Liisan oli mahdoton sanoa mitään. Kiittää hän ei voinut, kysyä hän ei
uskaltanut. Rajun sekasortoisina risteilivät ajatukset ja tunteet hänen
sisimmässään.
-- Te ette ymmärrä, -- mutta minä en jaksa, -- en saa sanotuksi.
-- Sanokaa vain annatteko anteeksi? -- Parooni puhui hiljaa ja
sopertavasti.
Liisa kumartui hänen puoleensa. -- Kaiken koko sydämestäni, -- sanoi
hän asettuen uudelleen vuoteen viereen.
Siihen katkesi puhelu. Vanhus vaipui taas horroksentapaiseen uneen.
Illalla sairaan nukkuessa ja hoitajattaren istuessa hänen vieressään
Liisa vihdoinkin pistäytyi omaan huoneeseensa.
Avatessaan huoneensa oven näki hän kirjeen pöydällä. Hän otaksui sen
olevan Maija-Liisalta, mutta ottaessaan sen käteensä hän tunsi Berntin
käsialan.
Hän jäi ajattelemaan. Kirje saattoi tuskin olla vastaus hänen omaansa.
Sen tulo ihmetytti häntä siitä syystä.
Kuorta murtaessaan näki hän takasivulla lyijykynällä sanat: "Tulemme
yöjunalla."
Hän vetäisi kirjeen kuoresta ja luki ensimäiseksi sanat: Märchen
Elisabet.
Se vaikutti vastenmielisesti. Hän sysäsi kirjeen luotaan. Ei tehnyt
ensinkään mieli jatkaa.
Hän nousi kävelemään edes ja takaisin lattiata pitkin.
Viimein kutsui hän koko sen tinkimättömän luottamuksen, johon Berntin
käytös oli häntä velvoittamassa, avukseen. Hän tarttui uudelleen
kirjeeseen ja rupesi lukemaan.
Märchen Elisabet.
Näin saan nytkin -- totuttuun ja rakkaaseen tapaan alkaa -- joskaan
ei samalla oikeudella kuin ennen, niin kuitenkin yhtä läheisellä ja
luonnollisella.
Kirjoitan tämän isän puolesta. Vanhuutensa ja heikkoutensa tähden
hän ei ole saanut sanotuksi sinulle sitä, mitä kuitenkin tahtoisi
sanoa. Siksi teen minä sen.
Kun vanhempani vastustivat avioliittoamme, tapahtui se alussa
siksi, että he katsoivat asiaa vanhan suvun perinnäiseltä kannalta,
mutta isäni pitkittyvään vastarintaan oli toinen syy.
Sen sain vasta tänä kesänä tietää. Sinä et nähtävästi ihme kyllä
vieläkään tiedä mitään siitä.
Äitisi oli kerran käydessään Helsingissä kuullut huhuna
kerrottavan, että sinä ja minä olimme kihloissa. Kun hän ei osannut
kirjoittaa ja kun ei itse tahtonut tulla puhumaan asiasta, tuli
Jere hänen puolestaan isäni luokse.
Äitini oli silloin juuri sairaana, joskin aivan lievästi. Hän
sattui kuulemaan, kun Jere ilmoitti isälle, että sinä olet sisareni
ja tämä tiedonanto maksoi äidille hengen.
Isäkin murtui tämän jälkeen, kuten tiedät. He olivat yleensä
olleet onnellisia. Tämä oli isäni sanojen mukaan hänen ainoa
uskottomuutensa. Ja minä uskon omastakin puolestani, että niin oli.
Tunnen elämäsi syvät ja kipeät kärsimykset. En etsi niille
selittäviä enkä sovittavia sanoja. Sellaisia ei löydy.
Muistat, että kerran suuren tuskan hetkenä sanoin sinulle: Märchen
Elisabet, minä kiitän ja siunaan sinua lujuudestasi.
Noilla sanoilla oli paljon syvempi sisältö kuin silloin
aavistinkaan, -- järkyttävän syvä.
Sinä ratkaisit kokonaan suhteemme luonteen. Se olisi voinut
muodostua aivan toisenlaiseksi, jos sinä olisit ollut toinen.
Sinä ymmärrät, mitä tämän johdosta tunnen.
Uskon myöskin, ettet käsitä minua väärin sanoessani, että tuntuu
hyvältä veljen oikeudella ja rakkaudella tästä puoleen saada
huolehtia sinusta ja lapsistasi.
Tapaamme pian.
Bernt.
Liisa laski kirjeen pöydälle ja jäi tuijottamaan eteensä.
Valkotukkainen itkuun painunut pää häämöitti hänen silmiensä edessä.
Käsittämättömät sanat ja ajatuksen käänteet saivat luonnollisen
selityksensä.
Kun hän vihdoin nousi, meni hän suoraapäätä tapaamaan johtajatarta.
Seurusteluhuoneessa istui neiti Saarni kirja kädessään. Hän rupesi
kohta tiedustelemaan vanhan paroonin vointia. Se oli arvattavasti
huononpuoleista, koska johtajatar vastikään oli puhunut siitä, ettei
paroonia hetkeksikään saisi jättää yksin.
-- Olkaa hyvä ja sanokaa johtajattarelle, että parooni Bernt
Silversköld rouvineen saapuu yöjunalla. Heillä pitää olla hevoset
vastassa asemalla. -- Liisa aikoi jatkaa matkaa, mutta jäikin
paikoilleen aivan kuin odottaen jotain.
-- Neiti Saarni, sanokaa minulle hyvä sana. Minä olen sen tarpeessa.
Pyyntö tuli niin odottamatta ja sellaisena, että vastaus viipyi.
-- Te surette "ulkopuolelle" jäämistänne, -- jatkoi Liisa silloin itse,
-- mutta sisäpuolella voi elämä käydä liian rikkaaksi, -- repivän,
niin, murtavankin rikkaaksi.
-- Ei, tuli päättävästi, -- se ei käy, ei liian rikkaaksi eikä liian
köyhäksi kenellekään meistä. Me saamme juuri sen, jonka avulla
parhaiten voimme kasvaa ja kypsyä. -- Hän hymyili kaunista lempeätä
hymyään samalla kun tarttui Liisan käteen puristaen sitä.
-- Elämäni toimettomuudessa, jatkoi hän hetken kuluttua katse
yhä sydämellisesti kohdistuneena Liisaan, jonka kasvoille suuri
mielenliikutus oli luonut kalpeutta, -- muistan usein niitä, jotka ovat
pyörteiden keskellä. Minä en tunne heitä. Minä tiedän vain, että heidän
joukkonsa on lukematon ja minä olen hengessä hiljaisin rukouksin heidän
luonaan.
-- Kiitos. -- Liisa puristi hänen kättään. Sitten hän jatkoi matkaa.
Sulkiessaan portin näki hän vilahdukselta neiti Saarnen. Tämä oli
tullut portaille, jossa hän pitkässä vaaleassa kesätakissaan seisoi
nojautuneena kaidetta vastaan.
Liisan täytyi ajatella papitarta hiljaisessa uhrilehdossa.
Kuva taulusta, joka hänen omassa elämässään oli merkinnyt niin paljon,
nousi hänen eteensä. "Uhrilehtoon" astui kulkija toisensa jälkeen
laskeakseen uhrinsa alttarille. Mutta lehdon takaa häämöittivät valkeat
muurit, joiden eristetyssä hiljaisuudessa polvilleen painuneet olennot
hiljaisin rukouksin kannattivat kamppailevia.
Liisa kääntyi astumaan kuusimetsään painuvaa polkua.
Kello oli jo yli 10. Tiet olivat tyhjinä. Hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Silloin tällöin vain kilahti kello laidunmailta.
Päivä oli ollut helteinen ja auringonlasku komea. Tulisena kiekkona
painuneen päivän jälkihehkuna näkyi vielä taivaalla kapeita,
kirkkaanpunaisia viiruja.
Niissä oli kesäisen illan rauhantäyttä kirkkautta kajastuksena
kadonneen päivän helteestä.
Liisa kierteli kiertelemistään polkuja pitkin, tietämättä oikeastaan
minne hän meni tai mitä hän ajatteli.
Milloin oli äiti mielessä, milloin Bernt, milloin oman sydämen
kipeimmät kärsimykset.
Sitten tulivat lapset mieleen ja heistä tulevaisuuden ihmeellisesti
keventynyt taakka.
Mutta silloin hänessä nousi jotain. Oliko se jo lapsuudessa tueksi ja
suojaksi otettu ylpeys vai oliko se välitön oikeaan johtava tunne?
Hän ei itsekään voinut vastata kysymykseen. Mutta hän muisti, mikä
erinomainen joskin kova kasvattaja köyhyys on nuorille, yritteleville
ihmislapsille. Miksi riistäisi hän omilta lapsiltaan sen siunauksen?
Eikö heille olisi tukea tarpeeksi tietoisuudesta, että heillä hädän
tullen oli mistä ottaa, jos se kävi välttämättömäksi? Oikeastaan nuo
rahat aivan kuin kuuluivat toisille, lähinnä niille kodin suojaa vaille
jääneille, joilla ei ollut mitään.
Hän vavahti ilosta.
Saisiko hänkin ehkä kerran antaa, ei vain pyytää? Saisiko hän oman
elämänsä kärsimyksien kautta olla lieventämässä kodittomina syntyneiden
kohtaloa?
Liisan katse kääntyi lahdenpoukamaan, jonka yläpuolella olevalla
niityllä kepeät usvat väikkyivät.
Hän muisti Oskarin rakastamaa runoa "Drömliv" ja Rydbergin sanoja:
"Sumupiiriä katso sä karkelevaa. Oi sä kuule ja oivalla kuisketta siis
ajan entisen henkein, kun luokse ne saa."
Aika ja iäisyys tuntuivat hänestä ojentavan kättä toisilleen. Hän tunsi
olevansa lähellä sekä menneiden että tulevien sukupolvien elämää. Ja
yhdyssiteenä, kynnyksenä oli se ihmeellinen kokemus, että hän, isätön,
oli löytänyt isänsä.
Hänen sisimpänsä täyttyi suurella hiljaisella ilolla siitä, että hän
tätä ennen oli taistellut taistelunsa ja voittanut, niin että hänellä
nyt oli valmis, täydellinen anteeksianto isälleen.
Hän kääntyi äkkiä takaisin kartanolle päin ja joudutti askeleitaan.
Sisään tultuaan hän hiljaa hiipi sairashuoneeseen, käski siellä
valvovan hoitajan levolle ja asettui itse tämän paikalle.
Yön tunnit kuluivat Liisan tietämättä, kuluivatko ne nopeaan vai
hitaasti. Hän istui vain tarkaten pieluksella lepäävää, valkean
hiuskiehkuran ympäröimää päätä.
Muutaman kerran nukkuva liikahti, yritteli avata silmänsä, mutta
jatkoikin untaan.
Päivän kajastuksessa hän alkoi hengittää levottomasti ja raskaasti.
Liisa asettui seisomaan vuoteen viereen siten paremmin voidakseen
seurata joka vivahdusta nukkuvan kasvoilla.
Äkkiä avautuivat silmät puoleksi, käsi etsi haparoiden tukea ja kärsivä
syvänne uurtui suupieliin.
Liisa tarttui haparoivaan käteen. Hän kumartui lähemmä ja kysyi hiljaa,
voisiko auttaa.
Vastausta ei kuulunut, mutta hetkeksi painuneet silmäluomet kohosivat
uudelleen ja tutkisteleva katse naulautui kiinni Liisaan.
Silloin tämä laski kätensä valkohapsiselle päälle, kumartui entistäkin
lähemmäksi ja sanoi harvakseen mutta kuuluvasti: "Isä."
Käsi, joka piteli hänen toista kättään puristi sitä, katse kohosi
lempeänä, anteeksipyytävänä ja kiittävänä, mutta samalla jonkun verran
harhailevana. Sitten kohonneet silmäluomet uudelleen painuivat umpeen.
Viimeiseenkö uneen? Vaiko vielä auetakseen katsomaan ympärille
kokoontuneita lapsia? Liisasta näytti toinen yhtä mahdolliselta kuin
toinenkin.
Joka tapauksessa hän tiesi, missä hänen paikkansa oli. Hän jäi
seisomaan vuoteen viereen isän käsi omassaan.
Vasta pihalta kuuluva pyörien rätinä havautti hänet:
Gertrud ja Bernt saapuivat.