1.
Oskar Malm istui työpöytänsä ääressä edessään kokonainen, kasa laskuja
ja tilikirjoja. Hän kirjoitteli, laski ja vertaili. Joskus kohosi hänen
katseensa hetkeksi numeroista. Se harhaili silloin hapuillen huoneen
perälle, jossa Liisa paraikaa pani lapset nukkumaan.
Kerran pysähtyi katse sinne pitkäksi aikaa. Oli sillä Liisalla
ihmeellinen kyky pitää lapset hiljaa ja rauhallisina aina hänen
tehdessä töitään! Kaisu, pienin, joka ei vielä ollut vuodenkaan vanha,
saattoi joskus yltyä äänekkääksi isänkin ollessa kotona. Mutta hänet
Liisa aina hyvissä ajoin toimitti nukkumaan. Hänen olemassaolonsa ei
siitä syystä muistunut mieleenkään sinä aikana, jolloin tilikirjat
ja laskut vaativat enimmän huomiota. Eikä toisistakaan ollut paljon
tietoa. Pikku Oskar oli luonnostaankin hiljainen, raskasmielinen
itsekseenkyyhöttäjä. Häntä ei tarvinnut varoitella. Mutta pikku tytöt,
jotka olivat iloisia ja heleä-äänisiä ihmisenalkuja, olivat sittenkin
saaneet kuin veriin sen käsityksen, että isän tehdessä töitä täytyi
olla hiljaa kuin hiiret.
Olikohan toista vähissä varoissa elävää, lapsirikasta perhettä, missä
perheen isällä olojen ahtaudesta huolimatta oli näinkin mukavaa?
Malmin suun ympärille ilmaantui katkerapiirteiset uurteet. Hänen
katseensa painui takaisin papereihin ja käsi kuljetti hermostuneen
kiireisesti.
-- Saatte heittää lentosuukon isälle, -- puheli Liisa käärien peitteet
pikku tyttöjen ympärille -- ja sitten olette hiljaa.
-- Isä, -- isä. -- Kaksi innokkaasti viskattua lentosuukkoa lennähti
isälle saaden kaksi samanlaista vastaukseksi. Mutta Liisa näki miehensä
huulien vavahtavan ja hänen sisintään viilsi. -- Hyvää yötä, -- sanoi
hän hätäisesti, pyyhkäisi hiukset pikku tyttöjen silmiltä ja asettui
sitten vapaana olevalle ruokapöydälle levitettyjen, korjattavien
vihkojen ääreen.
Työ joutui. Korjattavien vihkojen kasa pieneni pienenemistään. Liisa
oli oppinut pitämään kiirettä.
Kesken työn hän äkkiä tunsi miten näkymätön voima veti hänen katseensa
lasten vuoteisiin. Mutta hän taisteli vastaan. Hän oli päättänyt
suorittaa työnsä loppuun, eikä enää ollut kuin muutama vihko
korjaamatta.
-- Äiti, tuli silloin hiljaa ja rukoilevasti huoneen perältä.
Liisa nousi heti paikalla. -- Äidin poju, miksi sinä et nuku, hän kysyi
asettuessaan vuoteen laidalle.
-- Ei nukuta, äiti.
-- Koettaisit panna silmäsi kiinni. Minä pidän sinua kädestä ja lasken:
yks, kaks, yks, kaks. Nyt ei lauleta, kun isällä on paljon työtä.
-- Äiti, minä ajattelen. Opettaja koulussa sanoi, että minä ajattelen
hitaasti.
Liisa nielaisi pariin kertaan. Sitten hän sanoi päättävästi: -- Tähän
aikaan päivästä sinä et saa ajatella et hitaasti etkä sukkelaan. Sinun
täytyy koettaa nukkua.
Poika totteli paikalla. Mutta hetken kuluttua aukenivat silmäluomet
uudelleen. -- Äiti, minkätähden minä en koskaan tahdo leikkiä niinkuin
muut?
-- Ehkä sen tähden että sinä ajattelet. Siihen menee aikaa. -- Liisa
hymyili, vaikka se kävi väkinäisesti.
-- Äiti, mutta minun ei tee mieli nauraakaan. Tänään kun minä olin
kirjakaupassa ostamassa paperia, sanoi eräs vieras rouva nuorelle
neidille: -- Hän on toisenlainen kuin muut. Ja he katsoivat molemmat
minuun.
Liisa yhä hymyili. Hän oli oppinut tekemään sitä sydämen itkiessäkin.
-- Pane nyt silmät kiinni ja ole ihan hiljaa niin kerron sinulle jotain.
Ääni oli hyväilevä ja käsi siveli pehmeästi pojan otsaa. -- Kaukana,
kaukana täältä, hän alkoi, -- kauniissa ihmemaassa, jossa äitikään ei
ole käynyt muuta kuin joskus unessa, on suuri, ihana puutarha. Siellä
kasvaa ihmeellisiä puita ja kukkia ja siellä suuret hopeanhohtavat
perhoset lentelevät kukasta toiseen. Mutta ne eivät ole mitään
tavallisia perhosia. Ne ovat pieniä ihmislapsia, jotka siellä odottavat
käskyä syntyä tänne maailmaan. Kaikki perhoset ovat erilaisia.
Jokaisella on oma omituinen muotonsa ja luontonsa. Toiset puuhailevat,
pitävät kiirettä ja ovat aina iloisia. Toiset istua nutustelevat saman
kukan latvassa, keinuvat siinä hiljaa, katselevat ympärilleen suurin
ihmettelevin silmin ja ajattelevat paljon. Mutta loistavat päivänsäteet
karehtivat kaikkien ympärillä. Ja kun hiljaa itsekseen istuskeleva
pikku perhonen suurin surullisin silmin katselee maailmaa, suutelee
auringon säde häntä ja kuiskaa: -- Ei se tee mitään, vaikka et olekaan
sellainen kuin muut. Mikään muu ei ole tärkeää maailmassa kuin että me
tahdomme tulla hyviksi.
Liisa vaikeni ja kumartui lähemmä poikaa nähdäkseen oliko tämä
nukkunut. -- Äiti, suutele minua, tuli silloin vuoteesta hiljaa.
Lujalla tahdon ponnistuksella sai Liisa kyyneleensä painumaan. Harvoin
ne enää pyrkivät esille, mutta tällä kertaa ne tulivat yhtä yllättävinä
kuin lapsen pyyntö.
Hän kumartui lähemmä, suuteli poikaa ja jäi sitten lapsen käsi omassaan
istumaan vuoteen laidalle. Vasta kun hän tasaisesta hengityksestä kuuli
pikku Oskarin nukkuneeksi, nousi hän ja asettui uudelleen työhönsä.
Vihot olivat poissa, hän oli valmistautunut seuraavan päivän tunteihin
ja asettanut leipää, maitoa ja vähän suolakalaa pöytään, kun kello löi
11.
-- Oskar, etkö sinä malta syödä? -- Liisa läheni miehensä työpöytää.
-- Malm tuijotti hetken häneen, kynää pitelevä käsi painui raskaasti
tuolinkaiteelle ja kulmakarvat vetäytyivät niin lähelle toisiaan, että
ne näyttivät nousevan kuin samasta juuresta. Sitten häneltä pääsi nauru.
-- Syömään? Minkätähden minun pitäisi syödä, kun en voi hankkia leipää
teille?
-- Eikö valkene?
-- Pimenee.
-- Onko se mahdollista? Kymmenvuotisen ankaran työn ja ponnistuksen
jälkeen? Kaikki tietävät miten olet tehnyt työtä.
-- Minulla ei ole kykyä.
Liisa ei kohta vastannut. -- Kohtalo on ollut kova sinulle, hän viimein
sanoi.
Malm nousi, työnsi tilikirjat syrjään ja painui tuolille, jonka Liisa
hänelle työnsi. -- On kohtalo toisille monesti kovempikin. Eihän meillä
ole ollut mitään erinomaisia vaikeuksia.
-- Sinä olet auttanut muita.
-- Siitä on jo aikoja. Silloin minä vielä kuvittelin voivani auttaa
sekä itseäni että toisia. En silloin vielä osannut epäillä ihmisten
rehellistä halua maksaa takaisin. Enkä tiedä osannenko vieläkään.
Liisan käsi puristui nyrkkiin. Hän ajatteli ei ainoastaan tunnottomia
luoton pyytäjiä, vaan ensi sijassa Rölleriä, joka entisenä esimiehenä
teki kaikkensa vahingoittaakseen Oskaria. Hunajaista makeutta oli
hänellä kielellään eikä hän puhuessaan entisestä konttorististaan
kyllin osannut häntä kiitellä, mutta samalla hänen kaikki tekonsa
tähtäsivät uuden kilpailijan kukistamiseen ja alaspainamiseen.
Oskar näytti aavistavan vaimonsa ajatusjuoksun suunnan. --
Salakähmäistä panettelua jaksaisi vielä sietää, sanoi hän. -- Mutta
Röller on taaskin alentanut hintojaan. Hänelle tietää se hiukan
pienempää lisäystä hänen pääomaansa. Perhe elää koroilla. Liike pitää
itse itsensä pystyssä. Hänellä on varaa alentaa, minulla ei. Minun
pitää voitosta saada elatuksemme, velkojeni korot ja varoja liikkeen
jatkamiseen.
Malmilta pääsi nauru, -- katkonainen, terävä, epätoivoinen.
-- Oskar, älä naura noin. Sitä ei jaksa kuulla.
-- Vararikko on ovella.
-- Pääseehän siitä uudelleen alkuun. Rahat ovat kaikeksi onneksi
rikkaiden.
-- Sinä, Liisa, sanot noin! -- Se purkaantui kuin hätähuuto. Sillä mitä
todistivat tuollaiset sanat Liisan luontoisen ihmisen suusta, ellei
taloudellisen ahdinkotilan siveellisesti rappeuttavaa vaikutusta.
-- Kun minä tiedän miten rehellisesti me olemme ponnistelleet. Me
olemme sekä lapsilta että itseltämme kieltäneet kaiken mistä kieltäytyä
voi.
-- Ja turhan tähden. Se on nyt selvinnyt minulle.
Silloin virisi sisäinen voima uudelleen Liisassa kuin painon alta
ponnahtava jänne. - Emme turhan tähden, sanoi hän päättävästi. --
Rehelliset ponnistuksemme estävät meitä kantamasta kalvavaa omaatuntoa.
Ja totta kai lapsemme vielä kerran saavat jotain hyvää siitä, ettemme
kevytmielisesti ole nauttineet toisten antamilla varoilla. Jos
rangaistus ja paha periytyvät, miksi ei hyväkin?
Malmin painunut pää kohosi. Hän ojensi kätensä pöydän poikki, mutta
se pysähtyi kuin toivottoman väsyneenä pöydän toiselle reunalle.
Liisa tarttui siihen ja puristi sitä hetken lujasti. -- Älä jättäydy
toivottomaksi. "En minä yksin ole aasi, joka säkkiä kannan", sanoi
minulle muuan köyhä vaimo. Monet ovat viime hetkessä päässeet voitolle.
Malm katsoi kysyvästi vaimoonsa -- Mamma, pääsi häneltä. Mutta Liisa
pudisti päätään. Katkera piirre uurtui hänenkin suupieliinsä. Hän
ei voinut olla muistamatta niitä monia kertoja, jolloin hänellä oli
teetetty kaikenmoisia korjauksia talon hyväksi siihen laskuun, että
talo kaikkineen oli joutuva hänelle. Hän muisti miten vastenmielisesti
kodin ovet avattiin Amalia-tädille ja miten hankauksia täynnä sisarten
yhdyselämä pitkin matkaa oli ollut. Sitten täytyi ajatella nykyistä
tilannetta, omaa ja Oskarin, kasvatusäidin ja täti Amalian asemaa.
Kuinka suunnattomasti Oskarin ja hänen olonsa voisivat muuttua, jos...
Hän nousi. -- Meidän täytyy panna levolle. Huomenna on uusi, voimia
kysyvä päivä, hän sanoi.
2.
Rouva Emma Sars makasi leveässä mahonkisängyssään. Hänen silmänsä
olivat painuneet syviin kuoppiin, vahankeltainen iho oli pingoittunut
sileäksi kuin luuta myöten ja terävä kielenkärki pistäytyi
tuontuostakin pyyhkäisemään ohuita, halkeilevan kuivia huulia.
-- Amalia, annahan marjavettä. Amalia tulla kompuroi keppinsä varassa.
-- Voi, voi kuinka sinä nyt jaksat? Minun on niin vaikea olla kun näen
sinun kärsivän. Sinä tiedät, että minä aina olen ollut helläluontoinen.
Ja oma sisar vielä! Näin minä aivan sairastin siinä sivussa, kun
Albrecht makasi viimeisillään.
Sisar Emma ei vastannut. Hän hörppäsi ahneesti puolukkavettä, painui
sitten takaisin pielukselle, ja jäi ajattelemaan Albrecht-vainajaa.
Mitähän hänkin mahtoi ajatella silloin kun tiesi, että oli edessä se
matka, joka on jokaisen varmasti tehtävä. Tuntuiko ehkä kaamealta,
ettei sille matkalle kukaan voinut lähteä saattomieheksi, että täytyi
mennä yksin, aivan yksin, tulipa mikä hyvänsä eteen. Ei voinut edes
ottaa jotain omastaan mukaan. Sekin olisi jo ollut kuin rattoisampaa.
Mutta ei niin mitään.
Albrechtilla ei nyt muuten ollutkaan sitä mitä ottaa mukaansa, -- hänen
vanhaa huiluaan lukuunottamatta, joka hänellä täällä aina piti olla
matkassa menipä minne hyvänsä. Sen hän tietysti olisi tahtonut ottaa
haudan toisellekin puolelle. Mutta eipähän saanut, ei sitäkään.
Vanhasta rouvasta tuntui oikein hyvältä. Eipähän Albrecht kun ei
muutkaan, ei nekään, joilla olisi ollut enemmän otettavaa kuin vanha
pelivärkki.
Emma Sars huokasi raskaasti ja kääntyi seinään päin.
-- Ottaisitko sinä taas juotavaa, kuuli hän Amalian tiedustelevan.
Mutta hän ei vastannut Amalia harmitti häntä. Oli ruvennut viime
aikoina niin imeläksi ja rakkaaksi ihan kuin iloissaan siitä, että hän
se nyt tänne jääkin. Nuoremman etuoikeudella on hänellä vielä vuosia
jälellä ja nyt hän niistä voi oikein nauttia, kun saa sen perinnönkin.
Sisar Emman sisin nousi äkilliseen ja vihaiseen vastarintaan. Mitä
oikeutta ja järkeä oli siinä, että ihmisen täytyi kerätä ja hankkia,
huolehtia ja säästää eikä sitten kuitenkaan saa mitään omastaan
mukaansa? Täytyy vaan jättää muille ja tietää, että pitelevät rahoja,
joita toinen ikänsä on hellinyt ja säästänyt, pitävät miten levänsä,
eikä sille itse enää voi mitään.
-- Amalia, onko Liisa käynyt, -- kysyi hän äkkiä.
Amalia kiiruhti luo, tarjosi puolukkavettä ja rupesi päivittelemään
Liisan käymättömyyttä.
Äiti kuolemantaudissa eikä käy useammin katsomassa. Ja kun tulee, tulee
aina sen kiireen kanssa eikä osaa puhua muusta kuin rahapulasta ja
ahdingosta.
-- Puhuuko hän siitä? -- Vanha rouva koetti kohoutua vuoteessa ja
näytti hetkeksi kuin piristyvän.
-- Eikö ole puhunut sinulle? -- Hyvähän se. Mutta minulle hän aina
valittelee.
Amalian kielellä pyöri sana testamentista. Mutta hän ei uskaltanut.
Emma oli aina ollut sen luontoinen, että liian selvään sanottu sana
saattoi viedä kaikki nurin.
-- Tahtoisitko sinä ehkä pappia, ehdotteli Amalia hetken kuluttua. --
Minä koputan seinään, niin kyllä Salmiska tulee. Minä tekisin vaikka
mitä, että helpottaisi.
-- Ole sitten vaiti ja anna minunkin olla. -- Emma kääntyi seinään
päin. Hän näytti tahtovan nukkua. -- Mutta sano, jos Liisa tulee,
lisäsi hän hetken perästä.
Amalia kompuroi närkästyneenä takaisin keittiöön ja asettui siellä
omalle omituiselle toppatuolilleen. Se oli matala, pehmeä ja sen
mallinen, että se erityisen hyvin sopi hänen kipeälle säärelleen.
Liisa oli sen valmistanut ja lahjoittanut ennen naimisiin menoaan.
"Säryn lievikkeeksi", niinkuin hän silloin oli sanonut. Ja lievikkeeksi
se monesti oli ollutkin. Mutta eihän sitä silti päässyt eroon
kaikenmoisista kiusallisista ajatuksista, joita elämä eteen työnsi.
Maailman meno oli niin kavalaa ja juonikasta, ettei siltä koskaan
rauhaa saanut. Ei voinut milloinkaan olla varma siitä, mille, puolelle
sen suoma onni otti kallistuakseen. Monesti kun luuli sen suoraa päätä
lähenevän, käänsikin se äkkiä selkänsä. Sitä oli Amalia kokenut pitkin
ikäänsä. Ja juuri sellaisilta näyttivät asiat nytkin.
Tuskin se testamentti-asiakaan tulisi varmalle kantille ennen kuin Emma
oli haudassa ja kaikki hänen paperinsa olivat visusti tutkittu. Emma
oli taas niin ruvennut puhumaan Liisasta ja kaipaamaan häntä. Eikä sitä
tietänyt mistä juuresta nekin ajatukset nousivat ja mihin saattoivat
johtaa.
Ehkä Amalian omat sanat Liisan rahantarpeesta olivat tukeneet näitä
ajatuksia. Liisa oli oikeastaan juuri sellainen, josta Emma piti. Emma
oli kai aina pitänyt hänestä enemmän kuin tahtoi näyttää ja tunnustaa.
Monestihan hän myöskin oli sanonut suoraan, että Liisalle hän kerran
antaa kaikki. Mutta kun se Liisan mies nyt sattui olemaan sellainen,
jota ei Emma suvainnut, ei sittenkään ollut luultavaa, että Emma voisi
jättää rakkaita rahojaan sellaisiin käsiin.
Ensi aikoina häitten jälkeen oli kyllä näyttänyt huolestuttavalta.
Silloin Emma oli ollut kaikinpuolin tyytyväinen sekä Oskariin että
Liisaan. Ja kun he joutuivat ahdinkoon, oli Amaliaa jo peloittanut,
että Emma rupeaisi avustamaan. Mutta eipähän kuitenkaan. Pysyi
luonnossaan ja sanoi tahtovansa nähdä miten nuoret selviytyisivät.
Eivätkä näyttäneet selviytyvän. Sehän se sai tuulen kääntymään.
Amalia pyyhkäisi silmiään. Emma ei yleensä pitänyt sellaisista, joille
onni oli vastainen. Se oli näkynyt selvästi Albrechtinkin asioissa.
Konkurssit, ihmisten epäsuosio ja sensemmoinen oli Emmasta aina
saamattomuuden merkki. Eikä hän sietänyt saamattomia ihmisiä.
Amalia huojuttelihe hetken edes ja takaisin tuolissaan.
Albrechtin saamattomuus --, joksi Emma suvaitsi kutsua sitä, --
oli kuitenkin jotain aivan toista kuin muiden. Albrecht oli ollut
taiteilija. Mutta mitä oli Oskar Malm?
Ovelta kuului kopinaa. Liisa oli varmaan tulossa. Olihan hän joka päivä
kuitenkin pistäytynyt, vaikka viime aikoina oli sattunut tulemaan aina
Emman nukkuessa.
-- Onko se Liisa, -- kuului vanhan rouvan huoneesta.
Amalia raotti ovea. Hänen kielensä liikahti kuin kiukun sätkäyttämänä.
-- Eihän hän vielä ole kerinnyt ovesta sisään. -- Kyllä minä heti tuon
tänne, -- tuli sitten lauhkeammin.
-- Vai on mamma niin odotellut? -- Liisa kiskaisi päällysvaatteet
yltään. Hän muisti Oskarin asioita, tuntejaan ja lapsia, eikä silti
voinut olla syyttämättä itseään siitä, ettei ennen ollut kerinnyt tulla.
-- Teillä taitaa se elämä taas olla hyvin ahdasta, -- Amalia arvaili.
-- Eihän se väljääkään, Liisa oli jo menossa sairaan luo.
-- Mamma, päivää. -- Hän piteli vanhan rouvan kättä omassaan kauan ja
hartaudella. Muutos sairaan tilassa oli huomattava. Yhdessäolon hetket
olivat luetut. Hän näki sen selvästi. Ja hän tunsi samalla, että kaikki
ajallinen -- koskipa se niinkin tuiki tarpeellista kuin jokapäiväistä
leipää -- sittenkin oli vähäistä sen hetken tullessa, jolloin ihmisen
oli siirryttävä suureen tuntemattomuuteen.
-- Taidat olla hyvin väsynyt? -- Hän kumartui sairaan puoleen puhuen
lauhkeasti kuin lapselle.
-- Kyllä minä taas jaksan vähän paremmin. Istu. Mutta lähelle. Eihän
sinulla ole kiirettä?
-- Ei -- jos sinä tahdot viipymään.
Amalia raotti samassa ovea. -- Ethän sinä, Emma kulta, vaan rasitu.
Minä olen niin levoton.
Vanha rouva ärähti ensin tuskastuneesti. Sitten oli kuin nauru olisi
nykäissyt suupieliä. -- Ei sinulla ole syytä, sanoi hän, ja rupesi
kuiskaamalla tiedustelemaan mitä Liisalle kuului.
-- Nyt riittää, -- katkaisi hän äkkiä Liisan kertomiset lapsista.
-- Minä tahdoin vain kuulla, minkälaista teillä nykyään on. Sitä
tulee ajatelleeksi monta asiaa, kun joutuu näin avuttomaksi. Sitä
punnitsee, onko kulloinkin tehnyt oikein vai väärin. Sinunkin elämäsi
on tullut mieleen. Olen ajatellut että teinköhän oikein, kun otin sinut
kasvattaakseni. Elämä ei ole helppoa kaikille. Sinunkin on käynyt
raskaaksi. Taitaa rahatkin taas olla ahtaalla?
-- Onhan ne, mutta älä nyt ajattele sitä. Me olemme nuoria.
Muutamaan hetkeen ei kukaan sanonut mitään. Sitten vanha rouva pienellä
ponnistuksella sai päänsä nostetuksi pielukselta, katsoi Liisaan ja
sanoi niin selvään, että Amaliakin kuuli sen avaimenlävestä: -- En minä
kuitenkaan kadu sitä että otin sinut. Sinusta on tullut oikea ihminen.
Hän painui huohottaen takaisin vuoteelle. Mutta kun Liisa kohenteli
hänen päänalustaan ei hän voinut olla lisäämättä: -- Enemmän
kiitollisuutta olisit kuitenkin saanut osoittaa.
-- Mamma, -- Liisa painui hänen vuoteensa reunalle ja puhui hiljaa,
aivan hänen korvaansa. -- Minä en ole lauhkea luonteeltani, enkä
osaa näyttää mitä tunnen. Mutta usko minua. Minä olen ollut ja olen
kiitollinen.
Vanha rouva katsoi pitkään Liisaan. Silmäyksessä oli tyytyväisyyttä;
haikeutta ja vielä jotain, jota Liisa ei voinut selittää. -- Se on
hyvä, -- sanoi hän viimein. Minä olen tyytyväinen. -- Mutta miehesi on
nahjus.
Hän kääntyi samassa seinäänpäin jättäen Liisan ristiriitaisin tuntein
tiedustelemaan itseltään mitä hänen oli tehtävä. Heikkoa sairasta ei
sopinut rasittaa hänelle vastenmielisillä puheilla. Mutta toiselta
puolelta tuntui yhtä väärältä kuin mahdottomalta olla vastaamatta
tällaiseen. Oskar ei ansainnut moitteita, silloin kun häntä, Liisaa,
kiitettiin. Mikään ei oikeuttanut sellaiseen, ellei toisten --
sellaisten kuin Röllerin ja hänen kaltaistensa ilkeämielisyyttä luettu
heidän uhrinsa rikokseksi.
-- Mamma, -- sanoi hän puoliääneen, -- tietäisit miten hyvä Oskar on.
Mutta vanha rouva ei kuullut. Sen sijaan raotti Amalia uudelleen ovea
ja vilkutti Liisaa tulemaan. Sisar Emmaa ei saanut mitenkään rasittaa.
Hän oli kovin heikko.
Liisa epäröi hetken. -- Voisinhan minä jättää lapset Oskarin huostaan
ensi yöksi, sanoi hän sitten. Mutta silloin pillahti Amalia itkuun.
Liisa oli sydämetön, kun ei luottanut Salmiskaan ja Amalia-tätiin,
vaikka tämä oli sairaan oma sisar. Ja sisar kai kuitenkin oli läheisin
-- luonnollisesti läheisempi kuin vieras ottolapsi.
Liisa kuuli Amalian haikean, valittavan äänen korvissaan pitkin
kotimatkaa. Viime sanoissa tuntui omituisen pistävä oka.
3.
Sydänyön aikana hiipi viikatemies vanhan rouvan vuoteelle. Hän kumartui
sairaan puoleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi hiljaisen: pian.
Vanha rouva oli nukahtanut. Hän heräsi suureen tuskaan, kohoutui ylemmä
vuoteessaan ja katsoi ympärilleen.
Yölamppu paloi äänettömästi ja käryten matalalla tuolilla. Huoneen
perällä oli Amalian vuode. Sisar nukkui siinä. Hän makasi selällään,
suu oli puoleksi avoinna ja joka henkäyksellä puhalsi hän pienellä
äännähdyksellä ilmaa ohuiden huuliensa välistä.
Vanha rouva näki kaikki vastenmielisen selvästi. Hän ymmärsi olevansa
yksin ja avuton. Salmiskaa ei näkynyt missään. Jos olisi tehnyt mieli
vaikka pappia, ei olisi saanut. Ja niinkuin Amalia kuitenkin oli
vakuutellut tekevänsä vaikka mitä sisaren hyväksi.
Eikä se Liisakaan, joka kuitenkin vastikään oli vakuutellut
kiitollisuuttaan. Hän tietysti ajatteli lapsiaan. Ja Oskaria, sitä
nahjusta.
Vanha rouva tunsi sisäistä raivostumista, jota lisäsi se, että hän nyt
juuri oli päättänyt antaa Liisalle osan perinnöstä. Hän oli tähän asti
ollut haluton siihen. Hän oli laskenut korkoa koron päälle kaikelle
sille, mitä hän Liisan hyväksi oli kuluttanut. Ja se summa oli kasvanut
suureksi. Häntä oli oikein vaivannut ajatus, että hän yhden ihmisen
hyväksi oli kuluttanut niin paljon. Sentähden oli tuntunut siltä, että
nyt hän ei enää anna -- ei penniäkään.
Ja kun se Oskar lisäksi oli sellainen nahjus, ihan toisenlainen
kuin miksi vanha rouva oli luullut, silloin kun tutustui häneen
hänen seisoessaan Röllerin tiskin takana. Silloin hän oli tuntunut
kauppamieheksi luodulta, mutta samassa kun hän rupesi omaan itsenäiseen
hommaan, oli sekä onnistuminen että taito tipotiessään. Ihanhan
täytyisi nousta haudasta sulasta levottomuudesta, jos sellainen mies
saisi huolella pidetyn omaisuuden käsiinsä.
Vanhasta rouvasta olisi sellainen teko ollut verrattava hellityn ja
huolella hoidetun lapsen kadulle viskaamiseen.
Mutta nyt, kun viikatemies oli tullut ihan viereen ja katsoi silmiin,
tuntui siltä kuin juuri se, mikä oli niin vaikeata, olisi ollut
tehtävä. Ja Liisaa tekikin mieli auttaa. Lasten osaksi joutuisi siten
myöskin joku erä. Sekin ajatus tyydytti. Viattomia, pieniä lapsia
Jumalan sanakin käski holhoomaan.
Ehkäpä Jumala sitten pitäisi senkin asian mielessään.
Taas kääntyi ajatus pappiin. Olisi tuntunut turvalliselta puhutella
sellaista. Tiesihän semmoinen ihminen kuitenkin paremmin kuin muut,
minkälaista oli rajan toisella puolella. Ei silti, että hän olisi
käynyt siellä näkemässä enemmän kuin muutkaan. Mutta olipahan kuitenkin
ollut opastamassa monta tielle. Ja siitäkin hän voisi vakuuttaa, että
isättömän ja hyljätyn lapsen holhoominen on Jumalalle mieluinen asia.
Vanhalle rouvalle tuli suuri hätä omasta avuttomasta tilastaan. Siinä
testamenttiasiassakin olisi sekä papista että Salmiskasta ollut
apua. Kahdelle ilmaistu tahto pitäisi kai paikkansa, vaikkei ollut
testamenttiakaan. Sen tekeminen oli aina ollut hänelle vastenmielinen
asia. Ensiksi oman epäröimisen tähden ja sitten siitäkin syystä, ettei
yleensä tehnyt mieli antaa niitä rahoja kenellekään.
Mutta kun se nyt kuitenkin oli tehtävä. Kun se viikatemies vain odotti
eikä hellittänyt.
-- Amaalia, -- A-maa-li-aa.
Tasainen, puhalteleva hengitys kuului yhä vuoteesta.
Suuret hikihelmet nousivat vanhan rouvan otsalle.
Oli aivan kuin tahalla olisivat jättäneet hänet näin avuttomaksi.
Salmiska ei tullut vaikka oli luvannut. Ja Amalia nukkui kuin viimeistä
untaan.
Vanha rouva otti pöydällä olevan tulitikkulaatikon ja koetti sillä
nakuttaa pöytään.
Silloin kävi väristys koko hänen ruumiinsa läpi. Tuntui aivan siltä,
että hän ei nakutakaan itse. Se on viikatemies. Tämä ei odota enää. Nyt
on oltava valmis lähtöön.
Eikä hän ole.
Kuka auttaa? Kuka opastaa?
Suuret hikihelmet nousivat taas otsalle.
Kun saisikin papin. Kun ei olisi pakko tulla yksin toimeen.
-- Isä meidän, -- hän alkoi.
Isä, niin isä, kun siinä mielessä vain voisi lähteä! Ei siitä syystä,
että isätön lapsi on saanut kasvatusta, eikä muunkaan tehdyn hyväntyön
tähden. Enemmän taisi olla laiminlyöntiä kuin tehtyä. Kova ja raharakas
oli sydän ollut. Jumalan edessä tilillä tulikin mieleen enemmän kuin
olisi muistanut sanoa papille.
Mutta jos kuitenkin uskaltaisi -- sentähden, että _Hän_ on hyvä ja
rakastaa -- --
Taas tuli se testamentti mieleen.
Hyvä isänsydän vei ajatukset Liisan lapsiin.
Jos ne nyt näkivät nälkää eikä vanhemmilla ollut leipää heille.
Vanha rouva kohoutui vuoteessa ja huusi. -- Liisa, -- Liisa. Anna
Liisalle!
Sisar Amalia liikahti. Silloin tunsi vanha rouva, että sisar vie
häneltä rahat väkipakolla. Hän on asettanut asiat näin, juuri näin.
Tämä on kaikki hänen työtään.
Vielä kerran kohoutui sairas vuoteessaan ja aikoi huutaa. Mutta ääntä
ei kuulunutkaan. Hän painui takaisin vuoteelle. Suu jäi ammottamaan ja
silmissä oli suuren pelästyksen tuska.
Tällaisena löydettiin hänet aamulla vuoteessaan.
4.
Amalia puuhasi hautajaisia suurella innolla ja kaikille nähtävänä
olevalla kaipuulla. Hän unohti tyyten luuvalonsa, kolisteli keppineen
paikasta toiseen, piti apuihmisiä tiukasti silmällä, ettei vaan mitään
katoaisi ja otti syvällä kunnioituksella esille tarvittavat rahat
mahonkipiirongin laatikosta siitä paikasta, jonka Emma-vainaa oli
hänelle neuvonut.
Hänen tehdessään sitä sattui silmä vähän kiertelemään muuallakin.
Täytyi vilkaista, näkyisikö testamenttia jossain. Mutta ei näkynyt.
Ja siitä hän olikin ollut vakuutettu Emman kuolinyöstä asti. Hän oli
silloin aivan kuin unissaan kuullut Emman sanovan: -- Liisa, -- anna
Liisalle, -- ja siitä hän oli päättänyt, että testamenttia ei ole,
varmastikaan ei.
Ajatus oli hykertänyt hänen sydäntään. Vanha sairas ihminen sellainen
kuin hän tarvitsi toki paremmin rahaa kuin nuoret ja terveet. Ja hänhän
sitäpaitsi oli läheisin ja luonnollisin perillinen.
Silloin yöllä oli tullut vähän niinkuin paha olla, että jos sisar
hyvinkin nyt huutaa ja on avun tarpeessa. Kuinka hän sitten saa rauhaa
omaltatunnoltaan, kun ei ole tahtonut auttaa kuolevaa. Mutta kun hän
koetti vähän niinkuin kuulostaa, ei kuulunut mitään. Untahan hän vain
oli nähnyt, pahaa unta. Ja kun hän sitten oli nähnyt Emman suuressa
pelossa lasittuneen katseen, oli sekin käynyt tunnolle. Hän oli aina
ollut sellainen turhan tarkka ja helläluontoinen ihminen, ihan nuoresta
asti.
Hän näki sen nyt siitäkin, että monet asiat ihan loukkasivat häntä
Emman puolesta. Sekin ettei Liisa hommannut itselleen eikä lapsille
kunnollisia suruvaatteita. Lapset saivat olla siinä missä olivat
olleetkin, itselleen Liisa vain osti pienen kaistaleen halvinta
suruharsoa etumukseksi vanhaan mustaan leninkiin.
-- Että voitkin. -- Amalia sanoi sen suoraan. -- Hän teki sinusta
ihmisen ja kulutti hyväksesi enemmän kuin moni oman lapsensa hyväksi.
-- Minä en sure vaatteilla. -- Se sanottiin lyhyesti ja jyrkästi.
-- Liisa oli muutenkin jäykkä ja luolaskematon, -- näihin aikoihin
suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen. Ihan kuin jo olisi kadehtinut
sitä perintöä.
-- Totta kai sinä tuot lapset haudalle, -- huolehti Amalia. Hän tunsi
pyhäksi velvollisuudekseen valvoa sisaren muiston kunnioittamista.
-- En minä voi ottaa niitä poloisia paleltumaan tähän pakkaseen.
Suoraan sanoen ei tytöillä ole vaatteitakaan.
Jokin Amalian sisimmässä tuntui kummasti vavahtavan. Hän katsoi
kiireisesti ulos ikkunasta. -- Onko teillä asiat niin huonosti, kysäsi
hän samassa.
-- On. Se, joka on silmin korvin velassa, ei liiku omillaan.
Sellaisella ei ole oikeutta hankkia itselleen muuta kuin tuiki
tarpeellista. Tytöt eivät vielä käy koulua. He voivat siitä syystä
tulla toimeen vähillä.
-- Mutta pikku Oskar? Hän muistaa Emmaa. Liisa ei vastannut mitään
ja se harmitti taas Amaliaa. Liisa tietysti ajatteli poikaa,
joka oli sellainen arka ja herkkämielinen lapsi, -- ei sietänyt
mielenliikutusta, ei kylmettymistä, ei kerrassaan mitään.
-- Kiitollisuudella ei ole sijaa maailmassa, sanoi Emma-vainaa. --
Amalia pyyhki silmiään ja läksi keppiään kolistellen nilkuttamaan
keittiöön, josta oli kuulunut epäilyttävää lasin helähdystä. Muutamat
ihmiset särkivät kuin hullut käsitellessään toisen omaa.
Haudalla Amalia kuitenkin mielihyvällä huomasi, että hänen sisarelliset
kyyneleensä olivat tehneet tehtävänsä. Pikku Oskar seisoi Liisan
vieressä pelokkaasti painautuen äitiinsä ja seuraten toimitusta suurin,
tuskallisesti tutkistelevin katsein.
Äiti-muori seisoi aivan heidän läheisyydessään huolestuneena
tarjoillen heille omaa suojahuiviaan ja tuontuostakin vilaisten heihin
levottomasti kuin kana vaarassa oleviin poikasiinsa.
Amalia sai selvän ja voimakkaan tunteen siitä, että hän oli ainoa
todellakin sureva tämän haudan partaalla. Ja se tuntui hyvältä --
rahojenkin tähden. Siinä oli sekä oikeutta että oikeuttavaa.
Amalian katse sattui kauppaneuvos Rölleriin, Oskarin entiseen
esimieheen, jonka seuraavana päivänä piti tulla pesää selvittämään.
Röller oli sellainen luotettava, kunnon mies. Kyllä hän toimittaisi
kaikki parhaimman mukaan.
Amalialle tuli äkkiä kova itkun puuska. Hän huomasi, että ihmiset
katsoivat häneen ja se yllytti häntä itkemään yhä enemmän.
Muisto tästä hetkestä rupesi häntä itkettämään seuraavanakin päivänä
Röllerin tullessa toimitukseensa. Hän painautui tuolille Röllerin
viereen ja nyyhkytti hiljaa. Liisa miehineen istui syrjemmässä jäykkänä
ja silmän kostumatta.
Kun ei testamenttia ollut eikä useampia läheisiä perillisiä oli asema
selvä.
-- Tahtoisin minä kuitenkin, että saisit jotain muistoa vanhasta
kodistasi, sanoi Amalia toimituksen päätyttyä ja nousi.
Hän irroitti seinältä Emma-vainaan taiteellisten taipumusten ainoan
tuloksen, silkkikangasompeluksen, pyyhkäisi pölyt siitä hihansa
suruharsoon ja ojensi sen Liisalle.
-- Ota tämä. Se on Emman nuoruuden taideteos. Sinä tiedät sen.
Amalia pyyhkäisi tyrmistyneenä itkettyneitä silmiään ja katsoi pitkään
Liisaan. Tämä hymyili ilmeisesti ottaessaan taulun sellaista omituista
hymyä, josta ei päässyt perille mitä se oikeastaan merkitsi.
-- Sillä on muistonsa, -- sanoi Liisa kääräisten taulun
paperikaistaleeseen. Ääni oli omituisen terävä. Ja sanatkin tuntuivat
sellaisilta, ettei oikein tietänyt mitä niihin sisältyi.
Amalian sisin vavahti taas. Mutta sitten se rauhoittui. Oli niin
paljon, jota täytyi ajatella ja josta huolehtia nyt, kun rakkaan Emman
rahat vihdoinkin olivat hänen huostassaan.
Mutta äiti-muori, joka Oskarin ja Liisan poissaollessa oli kainnut
lapsia, puhkesi näiden palatessa äänekkäisiin valituksiin.
-- Vai ei mitään, ei mitään. Olisin minä kuitenkin luullut Emman
jakaneen säästönsä.
Liisa ei puhunut mitään. Hän hääräili lasten kanssa, jotka olivat
ikävöineet häntä kotiin. Oskar painui läheiselle tuolille, nojasi
päänsä käden varaan ja huokasi raskaasti. Hän tunsi kohtalonsa
ratkaistuksi.
Äiti-muorin väsyneet kädet alkoivat vapista yhä enemmän. Sukka, jota
hän koetti parsia, painui helmaan ja silmiä hämärsi. Hän ei tällä
hetkellä kadehtinut ketään niin suuresti kuin Emma-vainaata, jolla
olisi ollut mistä antaa, jos olisi tahtonut. Hän olisi mielellään
antanut jälellä olevat päivänsä kymmenkertaisesti, jos vain niillä
olisi voinut ostaa lapsilleen pienenkin osan perinnöstä.
-- Voihan ne rahat vielä kerran kiertyä meille, -- sanoi Oskar viimein
kuin lohdutellakseen äitiä. -- Amalia täti viittaili jo siihen. Mutta
nyt ne olisivat tulleet niin kipeään tarpeeseen.
Hän ajatteli ovella olevaa vararikkoa ja tuhannen markan vekseliä,
joka lankesi maksettavaksi viiden päivän perästä. Hänellä ei ollut
aavistustakaan rahojen saannista. Kaikki tiet olivat tukossa.
-- Äiti-muori, -- sanoi Liisa samassa. Hän oli saanut lapset nukkumaan
ja tuli pöydän ääreen, missä äiti ja poika yhä istuivat. -- Tulisitteko
te meille pariksi päiväksi? Minä aion pian lähteä pienelle matkalle.
Oskarin katse kohosi kysyvänä.
-- Koululla on ylihuomenna lupa, sitten on lauantai ja pyhä.
Maanantai-aamuna olen toivottavasti jo kotona. Tunnit saan kyllä
järjestetyksi niin, ettei työ kärsi.
Liisa istui jo parsimassa sukkia. -- Tiistainahan sinun vekselisi
lankee, kysäsi hän kuin ohimennen.
Oskar nyökkäsi. Teki mieli kysyäkin jotain, mutta hän tunsi Liisan.
Siitä syystä hän vaikeni. Tuli vain kuin helpompi olla. Vaikka samalla
tuntui raskaaltakin.
5.
Elna Rönnströmillä oli kaksi huonetta lähellä Pitkääsiltaa. Toinen
pienempi oli hänen omansa. Toinen suuri kuului tavallaan kaikille.
Alote ja aate oli hänen omansa. Kerran palattuaan erään tuttavan
luota Karjalta joutui hän Helsingin asemalla odottamaan puolta tuntia
myöhemmin lähtevää paikallisjunaa. Istuessaan naisten huoneessa sattui
hänen huomionsa kiintymään nuoreen tyttöön, joka paksut konttorikirjat
edessään istui ahkerasti kirjoitellen. Neidin pitäessä pientä lomaa.
syödäkseen voileipiä, antautui Elna puheisiin hänen kanssaan. Silloin
hän sai kuulla, että neiti kävi kauppaopistoa, mutta asui niin
ahtaalla, ettei asunnossaan saanut töitään tehdyksi.
Tätä ensimäistä havaintoa seurasi pian toinen samanlaatuinen.
Elna tuli kerran myöhään kotiin eräästä kokouksesta. Noustessaan
portaita hän huomasi nuoren naisen, joka oli nukahtanut
porraskierteeseen. Hänen oli mahdoton jättää tyttöä siihen. Hän herätti
hänet siitä syystä, otti selkoa hänen oloistaan ja sai niistä yhä
selvemmän käsityksen siitä miten paljon Helsingissä oli nuoria, eri
aloilla työskenteleviä naisia, joilla ei edes ulkonaisessa suhteessa
ollut oman kodin, ei oman huoneen tarjoamaa suojaa.
Elna teki päätöksensä hänelle ominaisella nopeudella. Hänellä oli
näihin asti ollut varaa pitää kaksi huonetta itseään varten. Nyt
tunsi hän velvollisuudekseen jakaa osansa niiden kanssa, joilla ei
ollut mitään. Hän ei enää voinut unohtaa sitä, ettei ihminen voi
elää toisista eristettyä elämää, että hän on joko tekemässä elämän
helpommaksi tai raskaammaksi kanssaihmisilleen. Hän oli aikansa elänyt
sokeana tässä suhteessa. Sentähden hän oli joutunut suureen velkaan.
Hauskasta kodistaan huvilakaupungissa muutti Elna itäisen viertotien
varrelle, vuokrasi sieltä itselleen kaksi huonetta ja kalusti toisen
aikomaansa tarkoitusta varten. Ovelle hän pani ilmoituksen: Seurustelu
ja lukuhuone naisille. Avoinna kl. 9 a.p. -- kl. 10 i.p.
Vanha, uskottu palvelija huolehti vieraiden vastaanottamisesta ja
poislaskemisesta. Muutamilta yhdistyksiltä ja yksityisiltä Elna sai
sekä kirjoja että sanomalehtiä. Sillä lailla alkoi työ hiljaa ja
huomaamatta, kunnes "seurusteluhuonetta" ruvettiin käyttämään yhä
enemmän.
Elna ei koskaan voinut poistua kotoaan ensin vilkaisematta
"seurusteluhuoneeseen". Usein istui siellä hänelle ventovieraita, mutta
hän nyökkäsi kuin kotijoukolleen ja hänen jatkaessaan matkaansa oli
tietoisuus huoneesta, jossa istui joukko lepääviä, lueskelevia tai
kirjoittelevia naisia, hänelle sisäisen ilon ja voiman lähteenä.
Hän ajatteli tätä myöskin asemalla odottaessaan Liisaa.
Liisa ja hän olivat viime vuosina tavanneet ainoastaan harvoin ja
pikipäin. Pitemmältä he eivät olleet olleet toistensa seurassa
sen junamatkan jälkeen, joka Elnan oloissa oli muodostunut
käänteentekeväksi. Senverran Elna kuitenkin oli seurannut Liisan oloja,
että hän aavisti tähdellisen syyn aiheuttaneen matkan, jolle Liisa näin
keskellä lukukautta ja huolimatta taloudellisesta ahdingostaan läksi.
Juna vihelsi samassa.
-- Tuntuu aivan siltä kuin emme olisi tavanneet vuoskymmeniin. --
Liisa huoahti sanoessaan sen. Taaksepäin jäänyt taival oli ollut ei
ainoastaan pitkä, vaan myöskin raskas.
-- Tänne, -- tule tänne. -- Elna avasi huoneensa oven ja veti Liisan
muassaan omalle puolelleen. Sitten hän iloisesti rupesi kertoilemaan
omista nykyisistä oloistaan. Joskus hän keskeytti kertomuksensa kuin
antaakseen Liisalle tilaisuutta kertomiseen, mutta kun tämä pysyi
vaiteliaana, jatkoi hän itse.
Liisa pani merkille, että Elna nykyään oli yhtä innostunut työhön
toisten hyväksi kuin ennen oman osansa ottamiseen. Eikä se innostus
ollut hetkellistä ja ohimenevää laatua. Elnan elämä ja kehitys
oli käynyt tähän suuntaan alkaen tuosta unohtumattomasta illasta
rautatievaunussa. Kuka se pieni surupukuinen tyttö oli ollut, oliko hän
lapsi, joka oli jäänyt isättömäksi sen suhteen vuoksi, joka sinä vuonna
oli ollut Elnan elämän ytimenä, vai oliko hän ainoastaan tietämättään
puhunut toisten puolesta, oli Liisalle yhä tietymätöntä. Liisa oli vain
nähnyt seuraukset.
Elnan iloinen nauru tempasi Liisan hänen ajatuksistaan. -- Huomaatko
sinä että asiat eräässä suhteessa ovat samalla kannalla kuin ennenkin.
Minä puhun ja puran sisintäni sulle, sinä vaikenet.
Liisa hymyili. -- Jokainen mallinsa mukaan. Leivän puolesta
ponnistelevalla perheenäidillä ei olekaan sellaista kerrottavaa, mikä
voisi olla iloksi toisille. Sinulla on ihanteesi.
-- Paljon enemmän kuin ihanteita. Minulla on usko. -- Älä nyt ajattele
mitään uskonopillista määritelmää. Uskolla tarkoitan luottamuksesta
elämämme alkulähteeseen lähtenyttä sisäistä voimaa. Kun olin joutunut
epätoivoon, tekemäni suuren erehdyksen johdosta, en olisi jaksanut
jatkaa elämää, ellen jumalallisesta anteeksiannosta olisi saanut tätä
sisäistä voimaa. Se on minulle selvittänyt elämäni tarkoituksen.
Se sovittaa elämän ristiriidat ja se auttaa elämään onnellisena
riippumatta ulkonaisista oloista.
Elna nousi, kiersi kätensä Liisan kaulaan ja katsoi häntä hetken
sydämellisesti silmiin. Sitten hän jatkoi entistä, hilpeän iloista
puhettaan.
Mutta monet ajatukset valvottivat Liisaa sinä iltana. Hänen ajatuksensa
luistivat Elnasta muutamiin kristillisiin toimihenkilöihin, joiden
luona hän edellisenä päivänä oli käynyt pyytämässä lainaa. Mitä oli
näillä monen kunnioitusta nauttivilla henkilöillä ollut hänelle antaa?
Kun he sanojensa mukaan eivät voineet avustaa häntä, ei pienemmällä
eikä suuremmalla summalla, olivatko he edes antaneet rohkaisevaa,
eteenpäin auttavaa myötätuntoa? Olivatko tavalla tai toisella ottaneet
hänen asiaansa omakseen?
Hän hymyili katkerasti. Muutamat olivat evästäneet häntä tympäisevillä
muistutuksilla Jumalan kasvattavasta rakkaudesta, toiset olivat
toivotelleet, että muut auttaisivat heidän kieltäytyessään.
Jos Jumalaa rupesi arvostelemaan sen mukaan mitä näki monen "uskovan"
elämästä, ei se suinkaan ollut puoleensavetävää.
Mutta Elna oli toisenlainen. Hänen sekä sanansa että elämänsä
todistivat hänen uskossaan olevan sitä voimaa, josta hän puhui. Se oli
todella kuin elävä, näkymättömistä lähteistä kuohuva virta.
Liisa tunsi sisimmässään syvää, polttavaa janoa. Raskas tie kysyi
voimia. Ja se tie, jolle hän huomenna aikoi lähteä, tuntui ylivoimaisen
raskaalta. Hän olisi säästynyt siitä, jos jokukaan vain olisi
tahtonut ja voinut auttaa. Mutta kun kaikki tähänastiset keinot
olivat näyttäytyneet turhiksi, ei ollut muuta neuvoa. Oli epätoivon
rohkeudella turvauduttava viimeisiin hätäkeinoihin.
Hän muisteli hankkimiaan osotteita. Sitten hän suunnitteli mielessään,
missä järjestyksessä hänen oli käytävä raskaalla asiallaan. Lähinnä
asui eräs virkamies, joka jatko-opistovuosina oli ollut itsepintaisen
sitkeä tunteittensa osoittamisessa ja jolla nyt oli hyvät tulot. Hänen
puoleensa oli ehkä ensimäiseksi yritettävä.
Liisalle nousi kylmä hiki otsalle. Tällainen matka tuntui niin
mahdottoman alentavalta. Mutta hänellä ei ollut oikeutta ajatella
itseään. Rehellinen konkurssi, niin vaikealta kuin se tuntuikin, ei
sittenkään olisi ollut mitään. Mutta Oskarin vekseli lankesi, ei
ollut tietoakaan rahoista, ja lapset olivat muutaman päivän perästä
suorastaan ilman leipää.
Oskar olisi luonnollisesti vastustanut tätä matkaa, jos olisi
aavistanut, minne Liisa aikoi kääntyä. Hän olisi ainakin mieluummin
tahtonut mennä itse kuin laskea vaimoaan tällaiselle kerjuumatkalle.
Mutta hänelle ei ehkä olisi annettu, -- siksi täytyi yrittää -- --
Liisa puri hammasta ja kädet painuivat toisiinsa tuskallisesti kuin
kouristuksessa.
Elna oli luvannut antaa minkä ikinä vain irti sai. Mutta hänelläkin
sattui olemaan vähän. Jollei kaikki yhteensä riittäisi kipeimpään
tarpeeseen, oli vielä turvauduttava siihen viimeiseen, kaikkein enimmin
kirvelevään keinoon. Se tuntui tosin eräässä suhteessa aivan kuin
oikeuden mukaiselta. Siinä kohdassa Liisa olisi voinut olla vaatimassa.
Raha oli mitätöntä sen rinnalla, mitä häneltä oli riistetty. Ja
sittenkin!
Mutta jos hän sen kautta saisi Oskarin vapautetuksi taakasta, olisihan
hänen edellisetkin kärsimyksensä sillälailla eräällä, joskin katkeralla
tavalla kääntyneet Oskarille ja siten hänelle itselleenkin hyväksi. Ja
täytyihän siitä silloin tavallaan olla kiitollinen.
Liisa pyyhki kylmällä kädellä hikistä otsaansa, silmät painuivat
väsyneinä umpeen ja sisimmässä tuntui taas syvä, polttavan näännyttävä
jano.
6.
Oskar oli Liisaa vastassa asemalla tämän palatessa. Hän pelästyi Liisan
väsynyttä ilmeitä, mutta tämä vältti miehensä huolestunutta tiedustelua
iloisella: -- Minulla on paljon hyvää sinulle. -- Kuinka lapset voivat?
kysyi hän sitten heidän pyrkiessä tungoksesta aseman edustalla.
-- Muut hyvin, mutta Oskar on ollut väsynyt ja yskässä. Minä en antanut
hänen mennä kouluun tänään.
Liisa joudutti huomaamattaan askeleitaan, käänsi asemalta syrjäkadulle
ja rupesi siellä kertomaan Oskarille matkastaan. Hänellä oli muassaan
kaksitoistatuhatta.
-- Kaksitoistatuhatta! -- Oskar hätkähti. Liisa kuuli äänestä, ettei
hän enää jaksanut iloita.
-- Se on paljon ja se on vähän, -- sanoi hän väsyneesti. -- Sinun
tekosi on joka tapauksessa sitä mitä se on. -- Hän puristi vaimonsa
kättä.
-- Enhän minä muuten olisi saanut, -- rupesi Liisa selittämään, -- en
edes riittävästi vekseliin, mutta kun en tietänyt muuta neuvoa, menin
vanhan parooni Silversköldin luo. Sieltä annettiin koroton laina.
Liisa innostui kertomaan. Hänellä oli jo valmis suunnitelma
tulevaisuutta varten. Sekatavarakauppa oli lakkautettava. Se ei
menestynyt, ei ainakaan Röllerin eläessä. Velkojen suoritukseen oli
summa luonnollisestikin liian pieni, mutta sen avulla saataisiin ehkä
sopimus aikaan velkojien välillä. Ja sitten oli Oskarin yritettävä
uudelleen, toisella alalla. Kaupunki kaipasi vieraskotia. Sellainen
saataisiin ehkä suhteellisen halvalla pystyyn nyt, kun Amalia-täti
Pietariin muuton johdosta aikoi myydä talonsa eikä tiedossa oleva
ostaja tarvinnut sitä itseään varten. Hän oli muuten kunnon mies, jonka
kanssa hyvin selviytyisi asioissa. Liisa voisi lisäksi ruveta pitämään
pientä lelu- ja paperikauppaa. Se ei nielisi niin paljon kuin suuri
sekatavarakauppa ja voisi kuitenkin tuottaa voittoa semminkin kun
sellaisesta oli puute.
-- Niin, niin, kyllä sinä olet oikeassa. -- Oskar aivan elpyi uutta
intoa herättävien ehdotusten johdosta. Hänen nykyisen asemansa
mahdottomuus oli ollut painajaisena, joka häneltä riisti kaiken
toimintahalun.
-- Ajattele vain elämää täydellisessä riippumattomuudessa Rölleristä,
hänen alentamistaan hinnoista, hänen salavihjauksistaan ja ostajia
onkivasta käytöksestään! -- Liisa nauroi entiseen, heleä-ääniseen
tapaansa, puisti miestään leikillisesti käsipuolesta ja läksi sitten
kiireisesti nousemaan kodin portaita. Hänen painaessaan ovikelloa oli
hänen liikkeensä jo hätäisen levoton.
-- Äidin oma pikku poju, puheli hän painautuen pikku Oskarin vuoteen
laidalle. Käsi laskeutui pojan otsalle. Se poltti.
-- Äiti, minä olen niin kipeä.
-- Minä näen sen. Sinun ei pidä puhua nyt. Se rasittaa sinua.
Poika painoi silmänsä kiinni ja makasi liikahtamatta kuin nukkuva.
Joskus vain kuului hiljaista valitusta. Ja kun lääkäri saapui, seurasi
poika tämän liikkeitä suurin, kysyvin silmin. Mutta hän ei sanonut
mitään. Vasta toisten nukuttua kutsui hän hiljaa ja heikosti äitiään.
-- Äiti, luuletko, että minä kuolen?
-- Rakas, älä nyt puhu. Anna minun kertoa sinulle niinkuin ennenkin.
Sinähän muistat, että minä kerran kerroin suuresta puutarhasta, jossa
lasten sielut lentelevät, ennenkuin ne syntyvät tänne maailmaan.
Poika nyökkäsi.
-- Ei kukaan tiedä milloin sanotaan pienelle lapselle: "lennä nyt
maailmaan, elämään siellä". Ei kukaan tiedä milloin sanotaan: "tule nyt
pois".
-- Mutta äiti, minä en tahdo sellaiseen mustaan hautaan kuin vanha
mamma.
Liisan sydäntä kouristi. Minkätähden hän aina joutui syylliseksi juuri
suhteessaan tähän lapseen? Muutenkin tuntui usein siltä, kuin hänen
olisi pitänyt pyytää pojaltaan anteeksi kaikkea, mikä haavoitti tämän
äärimmäisen herkkää ja raskasta mieltä. Pitikö hänen vielä syyttää
itseään lapsen kuolemastakin?
-- Makaa nyt vain ihan hiljaa ja anna äidin hoitaa sinua, niin tulet
pian terveeksi.
Poika painoi uudelleen silmänsä umpeen äidin pyyhkiessä hänen
polttavia jäseniään vilvoittavalla vedellä. Näytti siltä kuin hän
siinä maatessaan vähitellen olisi vaipunut jonkunmoiseen horrostilaan.
Mutta hänen rintansa nousi ja laski vaivaloisesti ja tuskan hiki nousi
suurina helminä otsalle.
Liisan ajatus kääntyi katkerana Amalia-tätiin. Oli hänkin osannut
vedota juuri siihen kohtaan, joka oli arin. Ja kun Liisalla itsellään
oli tuoreessa muistissa viime puhelu vainajan kanssa, oli sekin ollut
ihan kuin velvoittamassa. Ja sehän se hänet voittikin.
Mutta nyt Oskar kuitenkin juuri haudalta oli saanut sekä vilustumisensa
että sen sisäisen kammon, joka näkyi raatelevan häntä.
-- Äiti, -- suuret surulliset silmät olivat hitaasti auenneet
uudelleen, -- saanko minä puhua?
-- Rakas pikkuinen, saathan sinä.
-- Minä tahtoisin tietää, minne sielu lentää, kun se lähtee täältä.
Liisa ei saanut vastatuksi.
-- Äiti, kuka kutsuu sitä?
Vastaus viipyi yhä. Liisa ei tahtonut antaa tyhjiä sanoja. Hänen täytyi
itse uskoa siihen, jota hän vakuutti lapselleen. Vain sellainen sana
oli elävä sana. Eikä muu tässä kelvannut.
Hänen täytyi lapsensa tähden tehdä itselleen selväksi, eikö hänellä
ollut mitään, mikä saattoi lohduttaa ja kannattaa. Ja jollei ollut, oli
se omistettava -- tavalla tai toisella. Tällainen kärsivä pieni raukka
ei saanut jäädä ilman apua.
-- Muistatko, alkoi hän hiljaa ja epäröiden, -- että me kerran yhdessä
katselimme suurta, ihmeellistä konetta. Ja muistatko, että koneen
vieressä oli mies, joka käytti sitä.
Poika nyökkäsi.
-- Joka talven jälkeen tulee kaunis kevät. Uudet kukat nousevat
kukkimaan. Uudet pikku lintuset syntyvät ja livertelevät meille. Koko
tämä meidän maailmamme on suuri ihmeellinen kone. Kun ei sitä vielä
ollut, oli Jumala. Hän antoi tämän maailman tulla näin kauniiksi ja
ihmeelliseksi. Hän sanoo: synny ja kasva, mene ja tule. Ja hän rakastaa
kaikkia.
-- Hän on hyvä, -- sanoi poika hiljaa.
Äiti ei uskaltanut jatkaa.
-- Äiti, -- tuli taas vuoteesta, -- luuletko, että minä voin nauraa ja
leikkiä Jumalan luona?
Liisa painui polvilleen vuoteen viereen. Koko hänen ruumiinsa vapisi.
-- Luulen, oma rakas poikani, -- luulen.
-- Äiti, silloin minä tahdon päästä sinne, -- tuli päättävästi. --
Minä tahtoisin olla iloinen, oikein iloinen. Mutta minun tulee niin
vaikea olla aina, kun sinä et pidä minua kädestä. Etkä sinä aina jouda
tekemään sitä, äiti.
-- En rakkaani. -- Liisan käsi pyyhki vilvoittelevasti pojan otsaa.
Sitten hän painoi sille hellän, hyväilevän suudelman, samalla kuin hän
hymyili kaikkein kauneimman ja onnellisimman äidinhymynsä, joka loi
heikon kajastuksen lapsenkin kasvoille.
-- Jos en saa pitää sinua täällä luonani, tahdon muistaa, että sinulla
oli vaikea olla, kun ei äiti pitänyt sinua kädestä ja että sinä
sentähden sait lähteä pois.
Hän tunsi sinä hetkenä antavansa pois lapsensa. Ja hän tunsi, ettei
antaminen supistuisi ainoastaan sisäiseen tahdon tekoon. Se oli
tapahtuva todellisuudessa. Eronhetki läheni, -- -- ehkä sitäkin varten,
että hän sitten kokonaan ja tarmolla ajattelisi selvitettäviä asioita
ja niitä iloisia tyttöjä, jotka häntä tarvitsivat. Niin kauan kuin
pikku Oskar eli, oli hänellä ollut ja oli oleva etuoikeutensa -- sen
suuren velan tähden, johon äiti kerran oli joutunut.
7.
Kauppaneuvos Röller istui mukavassa englantilaismallisessa
nojatuolissaan. Päivän lehti oli auki levitettynä pöydällä hänen
vieressään ja toisella puolella oli pienellä tarjoilupöydällä
sisäänkannettu aamiainen. Kauppaneuvos söi aina ensimäisen, kevyen
aamiaisensa työhuoneessaan, jonne palvelija määrätyllä kellonlyöntinä
kantoi sen.
Kauppaneuvos söi paraillaan. Hän antoi kahvin höyrytä kupissaan,
levitti mielihyvällä voita entistä vahvemmasti leivälle ja pani
päällimmäiseksi viipaleen hienointa, savustettua sianlihaa. Sitten
hän haukkasi hitaasti ja suutaan maiskutellen. Samassa nakutettiin
ovelle. Tyytymättömyys nautintorikkaan hetken häiriytymisestä kuvastui
kauppaneuvoksen kasvoilla, jonka johdosta kynnykselle pysähtyvä
palvelija puoleksi arkailemalla ilmoitti vieraan tiedustelevan
kauppaneuvosta.
-- Olenhan minä sanonut, että minä tähän aikaan tahdon olla rauhassa.
-- Kauppaneuvos pureskeli yhä suutaan mutistellen voileipäänsä.
-- Minä sanoin, -- mutta hän pyysi niin kovin. Se on herra Malm.
-- Vai Oskar Malm.
Röllerin suu meni omituiseen hymyyn ja pienet ihraiset silmät katsoa
tiirottivat uteliaasti ovelle päin.
-- Antaa tulla, antaa tulla, -- hän sanoi uudelleen haukaten.
-- No, terve mieheen! -- Kauppaneuvos ojensi toverillisesti kättä
tuolistaan ja kulautti sitten kahvia suuhunsa palan painimeksi.
Oskar Malmin katse tarttui muutamaksi sekunniksi aamiaistarjottimeen.
Kauppaneuvoksen tavat olivat hänelle vanhastaan tuttuja. -- Mutta
tällainen pieni, herkullinen aamiainen oli hänelle hänen nykyisissä
oloissaan jotain niin tuntematonta, että se vaikutti suorastaan
lumoavasti. Hän ei saanut katsettaan siitä irti kiskaistuksi. Silmä söi.
Röller huomasi sen ja se huvitti häntä. -- No, Malm, kerran tekin
pitkistä ajoin astutte tähän teille jokseenkin tuttuun huoneeseen.
-- Minun täytyi tulla -- --
-- Vai täytymyskö se vain suo minulle kunnian -- --
Malmin kasvoille nousi polttava puna. Käsi nutuntaskussa puristui
nyrkkiin ja huulille pyrki suora sana pirullisesta pilkasta. Mutta Malm
malttoi mielensä. Asia, jolle hän oli lähtenyt, ei sopinut ajettavaksi
kiivaudessa eikä persoonallisten tunteiden kuohussa.
-- Te tiedätte varmaan, herra kauppaneuvos, että vaimoni kasvatusäidin
sisar on heikkona sairaana Pietarissa?
-- Aivan niin, aivan niin.
-- Me saimme tiedon siitä eilen illalla. Vaimoni tahtoisi, että
matkustaisimme sinne, koska vanhus tuntuu tahtovan sitä. Mutta matka on
pitkä ja kallis. Eikä meidän oloissamme sovi sivuuttaa sitä puolta.
-- Mutta kuolevan tähden. Hänhän oli vaimollenne kuin toinen äiti.
Oskar Malm ei vastannut.
-- Niin, ja jos sitten vanhus vielä sattuisi muistamaan
testamentissaan. Teillä on ehkä jonkinmoisia toiveita? -- Röller
leikkasi hienon viipaleen juustoa leivälleen ja vilkaisi sitä
tehdessään syrjäsilmällä ja tutkivasti Malmiin.
Tämä meni hämilleen samalla kun häntä harmitti, semminkin kun hän ei
voinut kieltää asiaa. Hän oli itse tullut ajatelleeksi, että olisi
noloa, jos he, ehkä ainoat perilliset, eivät olisi saapuvilla edes
hautajaisissa.
Mutta raha, mistä ihmeestä he saisivat sen?
Liisahan se oikeastaan oli yllyttänyt häntä tulemaan tänne, --
pääasiallisesti sitä varten, että he Röllerin kautta ehkä saisivat
tuoreimmat tiedot sairaan voinnista ja pääsisivät varmuuteen siitä,
vieläkö oli toivoa tavata hänet hengissä. Mutta Liisa oli toivonut
sitäkin, että Röller, jos kehoitti matkustamiseen, ehkä itsestään
tarjoutuisi lainaamaan matkalle tarvittavat rahat. Liisa ei mitenkään
tahtonut laskea Oskaria tuttavien luo suorastaan pyytämään lainaa.
Ja oikeassa hän perustelussaan olikin. Ihmisillä oli hyvä muisti
eräänlaisissa asioissa etenkin. Tosin perheen raha-asiat olivat
vaienneet; sen jälkeen kun Oskar pääsi sekatavaraliikkeestään ja sai
sopimuksen tehdyksi velkojiensa kanssa, mutta jos nyt -- vaikkapa vain
tällaisen tilapäisen lainan vuoksi -- olisi turvauduttava pyytämiseen,
sanottaisiin pian: jo ovat taas kulkemassa entisiä latuja.
-- Niin, kuten jo sanoin, vahvisti Röller, -- minusta teidän
velvollisuutenne on lähteä.
-- Te siis luulette, että vielä ennätämme tavata hänet hengissä?
-- Luulisin ainakin. Ja kiitollisuuskin velvoittaa.
-- Kyllähän me, -- kiiruhti Malm vakuuttamaan, -- jollei sattuisi niin
vaikeaksi rahojen puolesta.
-- Tjaa, tjaa. Mutta saahan sitä aina lainaa. Tehän saitte yks kaks
velkasopimuksenkin aikaan -- ja teille edullisen, luulen. Nyt olette jo
yrittämässä uudella alalla. Onnea vaan!
Malm nousi äkkiä. -- Niin hyvästi sitten, herra kauppaneuvos. -- Ja
anteeksi, että häiritsin aamuateriaanne.
-- Ei mitään, ei mitään. -- Tällainen pieni puhelu lisää vain
ruokahalua. -- Röller nousi saattamaan vierastaan ovelle.
Kadunkulmauksessa yhytti Malm Liisan, joka tuli aamutunneiltaan. Heidän
katseensa yhtyivät tiedustellen ja vastaten.
-- Ei siis mitään? Ja käskettiin kuitenkin lähtemään?
-- Niin käskettiin. Kävin nyt tullessa kahden tuttavankin luona, mutta
en saanut heiltäkään.
-- Siis on minun hankittava.
-- Jos on lähdettävä.
-- Meidän on --, koska Röller ei ainakaan tietänyt sanoa mitään siitä,
että olisi myöhäistä.
* * * * *
Illalla samana päivänä he istuivat yöjunassa kumpikin likistettynä
penkinnurkkaukseen täpötäydessä, raskasilmaisessa vaunussa.
Malm torkahteli silloin tällöin, välillä hän ajatteli Amalia-tädin
omaisuutta. Jos se, kuten oli otaksuttavaa, pian olisi heidän
hallussaan, oli se tietysti Liisan ja lasten oma. Ja he saisivat
totisesti pitää omansa, nyt kun ei enää ollut suurta, varoja nielevää
liikettäkään. Kun oli päästy lankeavien vekselien ja ahdistavien
velkojien pihdistä, saattoi tulla toimeen vähällä. Tädiltä
tuleva pääoma oli siitä syystä kokonaan käytettävä parempien ja
rauhallisempien päivien hankkimiseksi Liisalle. Jos liikeneisi varoja
muuallekin, esimerkiksi uuteen paperikauppaan, oli se joka tapauksessa
asetettava vasta toiselle sijalle.
-- Etkö saa unta? -- Malm kumartui Liisan puoleen. -- Sinä näytät ihan
menehtyvältä.
Liisa otti käden silmiltään. -- Minä olin kuitti jo meidän
lähtiessämme. Ja täällähän on aivan tukehduttavaa.
Malm nousi tarkastamaan venttiilejä. Ne olivat auki, mutta se ei
tuntunut missään.
Liisa painoi nenäliinan suulleen ja koetti päästä edes jonkinlaiseen
horrostilaan. Koko matka tuntui niin ahdistavalta. Ei olisi tehnyt
mieli lähteä ensinkään. Ja se rahanhankintakin oli ollut niin karvasta.
Mutta kun toiselta puolelta ei saanut rauhaa siltä ajatukselta, että
jos täti hyvinkin elää ja odottaa, eivätkä he tule.
"Hänhän oli vaimollenne kuin toinen äiti", oli Röller sanonut.
Liisan huulia väräytti katkera hymy. Olihan hänellä eräänlaisia
kasvattajia luvun puolesta ollut monta. Mutta äidinmieltä hän ei
oikeastaan ollut tavannut kenessäkään muussa kuin äiti-muorissa. Ja
hänellekin oli oma tietysti oma.
Lapsuudessa alkunsa saanut sisäinen nälkä kalvoi taas kuin jäytävä
kipu. Ja samalla täytti toinenkin suuri kaipuu hänen sisimpänsä. Se
lapsi, joka erikoisen paljon oli tarvinnut äitiään, oli ollut erikoisen
rakas. Hän oli siksi jättänyt suuren tyhjyyden jälkeensä, tyhjyyden,
jota ei kukaan nähnyt ja jota vain harva olisi käsittänyt.
Ajatus luiskahti taas äiti-muoriin ja pysähtyi häneen. Hänellä oli
sittenkin oikeata äidinmieltä. Mutta kovaa oli, kun ihminen vanhana
joutui niin raatamaan lasten ja lastenlasten hyväksi kuin hänkin usein
oli tehnyt.
Jos nyt asiat kääntyisivät paremmalle kannalle, oli todella aika
äiti-muorin päästä nauttimaan vanhuuden oikeuttamasta levosta.
Luotettava palvelija oli aivan toista kuin määrätunneiksi työhön
saapuva apuihminen. Ja kun olisi varaa palvelijan pitämiseen, saisi
äiti-muorikin levätä.
Liisa havahtui ajatuksistaan Oskarin käden kosketuksesta. Oltiin jo
lähestymässä Pietaria. Pietarin sumuinen ja raaka ilma huokui aamuisen
jäätävänä heitä vastaan asemalla.
He saivat ajurin ja läksivät suoraapäätä Amalia-tädin asuntoon.
Pitkäaikaisen odotuksen jälkeen tuli viimein uninen palvelija avaamaan.
Oven varmuusketju kalisi oven varovaisesti auetessa raolleen. Kuultuaan
tulijoiden nimet näytti palvelija kuitenkin rauhoittuvan. Hän irroitti
ketjun salvasta ja laski vieraat sisälle. Sitten hän tarjoutui
keittämään teetä lämpimiksi. Muuta tarjottavaa hänellä ei ollutkaan.
Kuolema oli jo korjannut hänet, jota vieraat kai olivat tulleet
katsomaan. Palvelija katosi samassa, mutta palasi pienen ajan kuluttua
teetarjottimineen. Siinä oli muun lisänä kirje. Vainaja oli määrännyt,
että se oli annettava esille heti, jos Suomesta tulisi sukulaisia
hautaukseen.
Osoite oli Liisalle. Hän mursi kuoren ja luki, sitten hän sanaakaan
sanomatta ojensi sen Oskarille.
"Oli jo aikoja sitten luvannut rahansa erääseen
hyväntekeväisyyslaitokseen. Röllerillä on testamentti. Hän tietää
kaikki." -- Oskar viskasi kirjeen luotaan ja painui läheiselle tuolille
ähkyen kuin hengenahdistuksessa.
Liisalta pääsi lyhyt, terävä nauru. -- Minulle tarjottiin toissapäivänä
muutamia lisätunteja. Niillä me toivottavasti voimme maksaa tämän
matkamme ja suruharson, jonka eilen ostin velalla.