loppuessa. Minusta meidän ystävyytemme on suorastaan ihailtavaa. Se ei
sido koskaan eikä missään suhteessa, se vain antaa. -- Elnan iloinen
katse muuttui hämäräperäisen kaihoavaksi. Se ilmaisi hänen ajatustensa
liitäneen etäälle.
-- Elna, sinä kiität! -- Sisäinen tuska nousi Liisan katseeseen.
-- Tietäisit miten kehnoksi ystäväksi minä usein tunnen itseni.
Vapaudenrakkaus pakottaa minut vaikenemaan. Mutta on kuin ystävyys
vaatisi minua puhumaan. Elna, minä ymmärrän, että voimme joutua
ristiriitoihin, jotka ovat hirveän vaikeat selvittää. Mutta
"rehellisyys maan perii", koskipa rehellisyys rahaa tai rakkautta.
Kierous kostautuu aina. Usko minua. Vaadi siis avonaista, rehellistä
suhdetta, oli se miten vaikeata tahansa.
Hän oli menossa ennenkuin Elna ennätti vastata. Kun hän kiiruhtaessaan
puolijuoksua katua pitkin kadunkulmauksessa teki äkkikäänteen, oli hän
vähällä törmätä kiinni vastaantulijaan. Tämä ennätti kuitenkin väistää
ja jäi lakki kohteliaasti koholla katsomaan Liisaan.
-- Neiti Spets, voitteko tekin olla hajamielinen?
-- Siltä näyttää. -- Liisa nauroi tuota heleätä nauruaan, josta Malm ei
koskaan saanut kyllikseen. Se uhkui niin voimakasta elämäniloa, että
hän usein oli tarttunut siihen kuin nälkäinen leipään.
Liisa jäi tahtomattaan yhä seisomaan paikalleen. Malmin katseessa oli
jotain, joka pidätti häntä. Ja samalla tuli mieleen, että he ehkä eivät
tapaisi pitkiin aikoihin ja että Malm oli yksi niitä harvoja -- ehkä
ainoa, joka todella rehellisesti tulisi kaipaamaan häntä.
-- Herra Malm, minä aion tänään lähteä pienelle matkalle, joka kuka
ties venyy pitkäksikin. Hyvästi siis!
Malm tarttui hänelle ojennettuun käteen. Hän ennätti tuntea, miten
aution tyhjäksi koko pikkukaupunki kävisi, mutta hän pudisteli
hartaasti Liisan kättä toivotellen onnea matkalle. -- Kerrassaan
tarpeellista onkin, että pääsette vähän liikuskelemaan. Ihanhan te
muuten homehtuisitte vanhustenne seurassa.
-- Eipä silti, mutta nuorena täytyy tehdä jotain tulevaisuutensakin
hyväksi, väisteli Liisa.
Niin, niin, sitä puolta Malm hyvin käsitti. Siitä syystä hänkin aina
pyrki kirjojensa seuraan, kun ei päässyt matkustelemaan. -- Ette te
voi aavistaa, neiti, miten usein olen halunnut keskustella kanssanne
monenmoisista asioista -- esimerkiksi kirjoistani. Minä tutkin tässä
yhteen aikaan hyvin innokkaasti Mereshkovskyä. Mitä te oikeastaan
arvelette hänen uskonnollisfilosoofisesta järjestelmästään? --
Mutta anteeksi, eihän tämä ole sopiva hetki keskusteluihin. Teillä
on kiire. Syyttäkää kuitenkin osaksi itseänne tästä. Ensiksikin
hajamielisyyttänne ja sitten sitä, että vasta olitte niin -- niin,
kuinka minä oikeastaan sanoisin?
-- Olin kai vähemmän luokselaskematon kuin tavallisesti?
Malm nauroi ja nyökkäsi.
-- Läheisen lähdön johdosta, selvitteli Liisa nauraen, puisti uudelleen
kättä ja kääntyi sitten entistä paremmalla vauhdilla jatkamaan matkaa.
Parin tunnin kuluttua kulki hän jo edes ja takaisin asemasillalla
odotellen Elnaa. Hänen kulkiessaan siinä vetäytyi hänen suunsa muutaman
kerran makeaan hymyyn. Koko tämä matkahomma oli siksi erikoinen,
että häntä itseäänkin nauratti. Kun tuuma ensi kertaa johtui hänen
mieleensä, oli hän työntänyt sen mielettömyytenä luotaan. Mutta se
oli herännyt uudelleen ja yhä uudelleen itsepintaisella sitkeydellään
vähitellen voittaen jalansijaa hänen harkinnassaan. Berntin sanat:
"Sinä et aavista, miten avuttomia me olemme", olivat häntä myöskin
vetäneet. Ja sitten sekin, että hänelle tässä aivan itsestään tarjoutui
tilaisuus jollain tavoin taistella onnensa puolesta. Bernt oli kyllä
kirjeistä päättäen tehnyt kaikkensa isänsä tahdon taivuttamiseksi.
Mutta nainen taisteli sittenkin toisella tavalla onnensa puolesta kuin
mies. Eikä hän toistamiseen tahtonut tuntea itsesyytöksiä siitä, että
passiivisesti oli vetäytynyt syrjään.
Ja kun juuri se lehti, jossa ilmoitus oli, piti sattua hänen käteensä,
vaikkei hän niinä päivinä ollut säännöllisesti tullut lukeneeksi
sanomia! Ja lisäksi sattui Elna, jonka apu oli tarpeen, olemaan
saapuvilla.
Samassa tuli Elna tavaroineen lämmenneenä ja kiireentouhussa. -- Hyi,
tätä kuumuutta ja pölyä. -- Hän viskasi tavaransa vaununlaudakolle ja
antoi sormen sitten ohimennen sipaista junaikkunan pölyistä reunaa.
-- Pölynkin keskellä kukkii ihania ruusuja. Liisa sävähti punaiseksi
tuntiessaan äänen.
Hän kääntyi ja näki Malmin, kimppu kauniita ruusuja kädessä, seisovan
vaunun käytävällä, kiireisestä pyöräilystä nähtävästi läpikuumana,
mutta silti autuaallisesti hymyillen.
-- Neiti Spets, saanko -- kiitollisuuteni ja kunnioitukseni ilmauksena.
Nämä ovat omia kasvattamiani ruusuja -- ja äskeisen ystävällisyytenne
perustuksella uskalsin -- --
Malm joutui yhä enemmän hämilleen ilmeen johdosta, jonka hän ennätti
huomata Liisan kasvoilla.
-- Ei teidän olisi pitänyt -- kukkien aika on lyhyt. Se on heidän pian
olemattomiin hupeneva onnenaikansa. -- Sanoissa oli surunvoittoisuutta.
Liisa tunsi niin haikeasti, miten mahdotonta hänen oli vastaanottaa
näitä kukkia sellaisella mielellä kuin niiden antaminen olisi vaatinut.
Uskollinen, hillitty -- joskaan ei aina salassa pysynyt rakkaus oli
taittanut ne hänelle. Toisenlaisella mielellä olisi tällainen lahja
ollut vastaanotettava.
Elna livahti huomaamatta ulos vaunusta ja läksi ajamaan
sanomalehtipoikaa takaa.
-- Ettekö tiedä, -- Malm puhui hiljaa ja hätäisesti, -- että on
tilanteita, joissa kaikkein kallisarvoisin lahja tuntuu mitättömältä
sen rinnalla mitä tahtoisi antaa.
-- Ai, ai herra Malm, -- Liisa nauroi, vaikka siinä oli väkinäisyyden
makua, -- äiti-muorillanne on varmaan ollut jokin juhlapäivä, koska te
nytkin rupeatte pitämään tällaisia juhlallisia puheita.
-- Ei, uskokaa minua -- -- --
-- Täytyykö minun katua äskeistä ystävällisyyttäni? Se on jo maksanut
teille tulisen kiireistä pyöräilyä kesähelteessä ja hengen näille
ruusuille. Jos te vielä -- --
Liisa näki vilahduksen Elnasta vaunun ulkopuolella ja käytti
tilaisuutta hyväkseen pujahtaakseen ulos. Malm seurasi.
-- Te puhuitte kerran keskellä talvea ruusuilla kulkemisesta. Ja nyt te
olitte lähdössä. -- --
Liisa vavahti. Malm näki hänen kasvoillaan hetkellisestä kivusta
muistuttavan ilmeen.
Asemamies heläytti kellonläppäintä kerran -- toisen ja kolmannen.
-- Ne olivat tyhmiä sanoja. -- Liisa kumartui hieman eteenpäin. -- Ne
eivät ansaitse muuta kuin unhotusta. Ruusut kuolevat tällaisen pölyisen
matkan varrella.
Juna oli jo liukumassa asemasillalta. Malmin täytyi jännittää kuuloaan
saadakseen selvää viime sanoista. Hän näki Liisan suun ympärillä
sydämeenkäyvän haikean piirteen, mutta siitä huolimatta oli hän
viimeksi kuulevinaan tuota raikasta helisevää naurua, jommoista ei
kukaan muu maailmassa nauranut kuin Liisa.
* * * * *
Liisan palatessa vaunuun istui Elna painautuneena itselleen
valitsemaansa nurkkaukseen. Hän oli ummistanut silmänsä kuin
nukkuakseen ja kaamea kalpeus oli jäykistyttänyt hänen kasvonsa.
-- Elna. -- Liisa tarttui hätäisesti ystävänsä käteen ja painautui
penkille niin lähelle kuin mahdollista, voidakseen paremmin kuulla.
Mutta Elna teki torjuvan liikkeen ja vetäytyi eristäytyvästi yhä
syvemmä nurkkaukseensa. Penkillä hänen rinnallaan oli päivän lehti.
Liisa loi pikaisen katseen matkatovereihin. Ne istuivat kaikki vaunun
toisessa päässä. Hän valitsi itselleen paikan vastapäätä Elnaa ja
tarttui tämän vieressä olevaan lehteen.
-- Siinä on kuolinilmoitus. -- Elnan ääni oli soinnuton. Hän jatkoi
vaiti-istumistaan.
Eräällä asemalla tuli joukko nuoria, iloisia tyttöjä junaan. Muutamat
heistä asettuivat Elnan penkille, toiset Liisan viereen. He puhelivat
ja nauroivat äänekkäästi, arvostelivat toistensa pukuja ja ulkomuotoa,
tekivät salavihkaisia viittauksia muutamien poissaolevien tunteista ja
pommittelivat toisiaan kiiltopaperista kokoonpuristetuilla pakkuloilla.
Elna istui kaiken aikaa silmät ummessa. Näytti siltä kuin hän ei
olisi kuullutkaan. Liisa sitävastoin näki, kuuli ja ajatteli. Hän
arvioi ilakoivat nuoret Elnan ja omiksi ikätovereikseen, mutta hän
ymmärsi, että kokemus eikä vuodet oli nuoruuden ja kypsyneisyyden rajaa
määräämässä.
Ilakoivien nuorten poistuessa junasta tuli heidän tilalleen pieni,
totinen tyttö. Hänellä oli kepeä matkalaukku kädessään. Sen
hän pikkuvanhan huolekkuudella sovitti penkin alle. Sitten hän
asettui Elnan rinnalle samalla luoden tutkivan katseen hiljaiseen
vierustoveriinsa.
Tyttö oli puettu valkoiseen kesämekkoon. Sen vyönä oli musta nauha.
Hänen pitkissä palmikoissaankin oli mustat nauhasilmukat ja kellertävän
kesähatun ainoana koristuksena oli siihen kierretty suruharso. -- Lapsi
istui totisena ja ääneti, kädet helmaan painuneina ja pikku selkä
hieman kumarassa.
-- Sinä et ole iloinen, sanoi Liisa vihdoin äänettömyyden käydessä
liian painostavaksi.
Tyttö katsoi toveriinsa suurin totisin silmin. Liisa pani merkille,
että katse pysyi kostumatta ja ettei lapsi muutenkaan ilmaissut
mitään suurta äkillistä surua. Hetken perästä hän kuitenkin lyhyen
selittävästi ilmoitti: -- Isä on kuollut.
-- Mutta sinulla on ehkä kuitenkin äiti? Tyttö nyökkäsi, ilostumatta --
puhumatta, totisesti ja hillitysti kuin paljon kokenut ihminen.
-- Sinä olet sittenkin onnellinen pikku tyttö. Tiedätkö, minulla ei
koskaan ole ollut isää eikä oikein äitiäkään.
Lapsi ei vastannut, hän tuijotti vain jatkuvasti eteensä.
-- Sinä olet varmaan suruissasi äidin tähden, yritteli Liisa uudelleen.
Lapsen omituinen pikkuvanha, jähmettynyt ja hillitty suru herätti hänen
huomiotaan. Ja omankin mielen kevennykseksi oli kuin pakko puhua.
Ajatukset kävivät liian raskaiksi.
-- Ei äiti enää itke. -- Tyttö sanoi sen yksikantaan ja kuuluvasti.
Elna avasi silmänsä ja katsoi lapseen. -- Mitä sinä sanoit, kysäsi hän
äänessään samanlainen outo jäykkyys kuin lapsella.
-- Ei äiti nyt itke. Hän on jo itkenyt niin kauan.
-- Isäsi kuolemaako? Onko siitä jo pitkä aika? -- Elna oli painunut
takaisin nurkkaukseensa. Liisa jatkoi puhetta.
-- Ei, mutta sitä, ettei isä enää ennättänyt olla kotona.
Syntyi syvä äänettömyys. Kukaan ei jatkanut puhetta.
Silloin oli kuin lapsi äkkiä olisi herännyt. Kasvojen jännittyneisyys
laukesi, silmät kävivät eloisemmiksi. -- Isä oli niin hyvä meille.
Meillä oli aina hauskaa silloin, kun hän ennätti olla kotona.
Tytön mustat silmät säteilivät. Hän oli lapsi jälleen. -- Isä oli karhu
ja me kiipesimme selkään. Hän mörisi välistä niin kovasti, että täytyi
juosta pakoon. Isä oli iso Jasse ja veikko oli pikku Jasse. Ja kun
isästä taas tuli ihminen, nousi hän pystyyn ja hypitti meitä.
-- Mutta sitten hän ei enää joutanut hypittämään, -- tuli Elnan
nurkasta.
-- Ei. -- Lapsesta tuli taas äkkiä vanha. Katse sai kärsivän,
tutkistelevan ilmeen, kädet painuivat väsyneesti helmaan ja koko
olemukseen tuli jotain mykkää alistumista käsittämättömän kantamiseen.
-- Onko äitisi itkenyt kauan? -- Elna kumartui tytön puoleen. Hän puhui
kuiskaamalla.
-- En minä muista. Kyllä minä luulen.
-- Joko viime kesänä? Lapsi nyökkäsi.
-- Ja talvella?
-- Talvella.
-- Tänä kesänä myöskin?
-- Niin.
Ei kukaan jatkanut. Toinen ei katsonut toiseen. Kukin tuijotti vain
eteensä.
Viimein pikku tyttö siirsihe lähemmä Elnaa. -- Minä olen niin väsynyt.
Saanko nojata vähän -- niinkuin äitiin välistä.
-- Nojaa. -- Se purkautui kuin vaivalla. Sen sanottuaan istui Elna
hievahtamatta lapsen pään painuessa häneen.
Tasainen hengitys ilmaisi vähän ajan kuluttua, että tyttö nukkui.
Liisa loi pikaisen silmäyksen ystäväänsä. Tämän silmät olivat ummessa,
mutta vavahtavista silmäluomista huomasi, ettei hän ollut unessa.
Hän koetti nähtävästi lapsen tähden istua niin liikahtamatta kuin
mahdollista. Mutta silloin tällöin puistatti häntä kuin äänettömästä
sisäisestä itkusta. Huulesta, johon kaksi valkoista hammasta oli
painautunut putoili harvakseen ja raskaasti heleä veripisara toisensa
jälkeen.
9.
-- Sinä olet kunnossa ja kiitettävässä. -- Elna käänsi Liisan peiliin
päin, jotta tämä omien silmiensä avulla tulisi vakuutetuksi asiasta.
-- Sitten lähden. Ja kiitos. -- Liisa ei uskaltanut lähestyä, ei
pienimmällä sanalla tai hyväilyllä osoittaa kiitollisuutta enemmän kuin
osanottoakaan. Hän tunsi surun syvyydet tarpeeksi kunnioittaakseen
niitä hiljaisella syrjään väistymisellä.
Päästyään kadulle hän hetkeksi pysähtyi ja huokasi syvään. Hän koetti
muistutella itselleen, ettei hän nyt ollut Liisa Spets, vaan neiti
Selma Aster, menossa paikan etsintään.
Huvudstadsbladetin ikkunan edustalla hän hetkeksi pysähtyi, tuijotti
näytteillä oleviin kuviin ja ajatteli pientä juoksutyttöä, joka kerran
oli seisonut juuri tällä samalla paikalla puhellen erään pyöräilijän
kanssa. Hän muisti sen vanhan ruotsia puhuvan herrankin ja hän jäi
siitä ihmettelemään, miten tarkka lapsen vaisto saattoi olla. Sen
varassa lapsi monesti aavisti sellaistakin, joka oli kokonaan hänen
käsityskykynsä ulkopuolella.
Portaita noustessaan Liisa kulki hiljaa ja varovaisesti kuin
sydäntautinen. Henkeä salpasi ja sydän löi läpättämällä.
-- Parooni ei ota vastaan, -- ilmoitti etehisessä nuori mustaan ja
valkoiseen puettu palvelija.
-- Ehkä te kuitenkin esittäisitte nimikorttini samalla kun
mainitsisitte, että asiani koskee erästä sanomalehti-ilmoitusta.
Tyttö loi pitkän, tutkivan katseen neiti Selma Asteriin, katosi sitten
korttineen salin raskaiden oviverhojen taakse, mutta palasi pian
uudelleen käskien vierasta sisään.
Arvokkaat esi-isät katsoivat kultakehyksistään tuimasti sisäänastujaan.
Sotaherrat näyttivät suoristavan ryhtinsä entistäkin jäykemmäksi ja
naiset hienoissa juhlapuvuissaan kahisuttivat paksuja silkkihameitaan
kuin ilmaistakseen, ettei kuka hyvänsä ollutkaan sopiva astumaan heidän
seuraansa, Bernt oli kertonut muutamista. Toisia muisti Liisa jo
ensimäiseltä käynniltään. Muuan lihava kenraali oli silloin herättänyt
hänen pelkoaan. Nyt hän huomasi kenraalissa muutamia piirteitä
Berntistä. Hän katsoi koko tuohon jäykkään sarjaan tutunomaisesti kuin
entisyyden muistoihin ja tunsi omaksi ihmeekseen, että nämä Berntin
juhlalliset esi-isät tuntuivat hänelle läheisemmiltä kuin piiri, jonka
hän saaristosta lähtiessään oli jättänyt.
Mutta hän ei voinut pysäyttää ajatuksiansa tähän kummalliseen
tosiseikkaan, Ne haihattelivat tällä kerralla levottomasti edes ja
takaisin kuin ahdinkoon joutunut, siipiään hätäisesti räpyttelevä lintu.
Samassa aukeni huoneen perällä oleva ovi ja kookas, hienopiirteinen
vanhus astui kynnykselle.
Liisa hätkähti. Hän ei lapsena ollut huomannut isän ja pojan
yhtäläisyyttä, mutta nyt se heti pisti silmään. Oli aivan kuin Bernt
olisi astunut häntä vastaan, -- sillä eroituksella vain, että vanha
parooni jo oli käynyt aivan valkotukkaiseksi, ei tosin vuosien
vaikutuksesta, sen Liisa saattoi laskea, vaan arvattavasti surusta.
-- Anteeksi, että vaivaan, -- Liisa nousi, -- mutta olen saapunut
teidän ilmoituksenne johdosta, herra parooni.
-- Vai niin, vai niin, tehkää hyvin. -- Vanhus tarjoili tuolia
kohteliaisuudella, joka taaskin muistutti Berntiä.
-- En minä tosin tiedä, voisinko täyttää -- yritteli Liisa.
Vanha parooni katsoi avuttomasti ympärilleen. Näytti siltä kuin
hän olisi etsinyt sanoja. -- Se kuuluu hyvin kummalta. Te tietysti
ihmettelette. -- Mutta ammattitaito ei tässä erityisesti tule
kysymykseen. Minä olen vanha mies. Ja suru tekee sairaaksi. Onko teillä
kokemusta siitä?
Huolimatta ajatuksen jännittymistä kysyvästä hetkestä pyrki hymy
vavahuttamaan Liisan suupieliä. Oli kai ensi kertaa kuin tällainen
kysymys kelpoisuusvaatimuksena esitettiin taloudenhoitajattareksi
pyrkivälle.
Hän ei kohta ollut selvillä siitä mitä vastata. Viimein hän verkalleen
vastasi: -- Eiköhän jokainen ajatteleva ihminen joko persoonallisesti
tai suuren yleistuskan kautta ole kokenut surun sairauteen asti
kalvavaa voimaa.
-- Niin, niin, te ymmärrätte -- minä huomaan sen. -- Parooni nousi
kävelemään lattiata pitkin. -- Ettekä sittenkään voi ymmärtää, -- tuli
vähän ajan perästä. -- Surua on monenlaista -- -- ja kun täytyy syyttää
itseään. -- Vanhan paroonin pää rupesi tutisemaan ja kädet vavahtivat
hermostuneesti. -- -- -- Ajatukset käyvät raskaiksi -- ja kun ei ole
puhetoveria. Minulla on ainoa poika, mutta hän on vasta matkustanut
ulkomaille.
Liisa kiidätti kiitollisen ajatuksen Elnalle kaiken sen
puuterihaaskauksen johdosta, jota tämä tänään oli harjoittanut. Vahva
kerros oli totisesti tarpeen sen kuuman laineen peittämiseksi, joka
yhtäkkiä tuntui, karkaavan kasvoihin.
-- Poikani viipyy vuoden ulkomailla -- ehkä kauemminkin. Hänkin on
aivan surun murtama. Eikä toinen sureva voi ilahduttaa toista.
-- Tahdon ilolla koettaa parastani. -- Liisan sydän takoi hätäisesti
ja ajatukset läksivät karkaamaan siihen rauhalliseen vuoteen, jonka
hän saisi viettää vanhuksen surun haihduttajana tässä hienoutta ja
sopusointua henkivässä kodissa. Sen vuoden loppupäässä häämöitti
häikäisevän kirkkaana Berntin kotiinpaluu kahden häntä ikävöivän luo.
-- Uskon että sopisitte. Ja ikänne olisi kai myöskin paras. Saanko
luvan kysyä. -- Vanhus teki ritarillisen kumarruksen kuin pyytääkseen
mahdollista epäkohteliaisuutta anteeksi.
-- Kolmekymmentä kaksi, tuli uskottavalla rohkeudella.
-- Niille paikoin minä arvasinkin. Olette kai myöskin kotoisin
Etelä-Suomesta?
-- Olen viettänyt suurimman osan ikääni täällä, vaikka olen syntynyt
saaristossa.
-- Saaristossa. -- Vanha parooni säpsähti ilmeisesti. Omituinen,
syrjäiselle käsittämätön, hänelle itselleen tuskaa tuottava
ajatusyhdistelmä näytti heränneen. Lopulta oli kuin ajatus olisi
tarttunut johonkin hyvin etäällä olevaan. -- Niin, saaristo --,
hän jatkoi edes ja takaisin kulkemistaan samalla puhellen melkein
kuin itsekseen, -- se on ihana --, mutta sitä täytyy pelätä. Se on
ihmiselle kuin viini. Se vie mielen. -- Muistatteko iltoja, jolloin
meren myrskyävä jättiläinen on kuin kadoksissa. Vetreinä välkkyvät
vedet kaulaavat punertavia rantapaasia, kaarnaiset rungot hehkuvat, ja
rinteillä, missä kukkii kesäinen keto, huojuu se hiljaa tuulenhengessä.
Ilma on teräksistä ja tuoksuvaa. Sen suolainen voima tunkee koko
olemuksen läpi. -- -- Katsokaa, sen muistaa, vaikka on vanha ja vaikka
ei soisi muistavansa.
Hän painui raskaasti tumman taljan peittämään tuoliin ja jäi siihen
pitkäksi aikaa otsa tuolinkaiteeseen nojaavan käden varassa.
-- Eiköhän jokaisella, -- tuli huoneen perältä hiljaa ja arkailemalla,
-- ole muistoja, joista mielellään vapautuisi.
Vanha parooni ei vastannut. -- Eikä muista, mitä pitäisi, sanoi hän
hetken kuluttua kuin jatkoksi omille ajatuksilleen. -- Surut vievät
ajatuskyvyn kovin huonoksi. Unohtaa muistettavia ja päinvastoin. -- Hän
nousi uudelleen kävelemään. -- Missä te oikeastaan synnyitte? kysyi hän
äkkiä. Liisa mainitsi kotisaarensa nimen.
-- Sielläkö? -- Sielläkö? -- Mutta tehän olette kolmenkymmenen kahden
vanha?
Liisa ei voinut olla hymyilemättä sanonnan omituiselle muodolle,
joka syrjäiselle tuntui aivan mielettömältä. Vastauksen asemasta hän
nyökkäsi.
-- Niin, niin, ikä on sopiva. -- Parooni painui takaisin tuoliinsa.
Näytti siltä kuin hän olisi ollut hämillään äskeisistä, oudoista
sanoistaan ja sen tunnossa koettanut koota lamassa olevan
ajatusvoimansa. Hän alkoi puhua selittävästi ja harkitsevasti.
-- Te näette että olen avun tarpeessa. En nykyisessä mielentilassani
voi olla yksin palvelijoitteni kanssa. Hyvä taloudenhoitajatar on
aina tarpeen emännättömässä talossa. Mutta tällä kerralla kysytään
ensi sijassa sopivaa seuraa mieleltään sairaalle vanhukselle. Ja te
olette ymmärtänyt minua hyvin. Olen sitä tuntenut, vaikken tiedä,
onko se kirjoitettava naisvaistonne, luonnon laatunne tai minulle
tuntemattomien kokemustenne laskuun.
-- Minä saan tämän paikan, päätti Liisa sisimmässään, -- minä olen
voittanut.
Tuntui siltä kuin hän juuri voittaakseen tällä hetkellä tapahtuvassa
vaa'allepanossa olisi joutunut kulkemaan sellaisia teitä, joita oli
ollut pakko kulkea. Hän tunsi sisäisen rikkautensa suureksi. Hän,
matkan alkupäässä olija, oli ennättänyt surunkin tuttavana kokea siksi
paljon, että valkotukkainen, mieleltään sairas vanhus tahtoi turvautua
häneen.
Hänestä tuntui siltä kuin kaikki hänessä tällä hetkellä olisi ollut
olemassa vain Berntin isävanhusta ja tämän kautta Berntiä varten.
-- Minun täytyy kuitenkin sanoa. -- Se tuli epäröivästi --
äänenkaristusten ja yskähdysten lomassa, -- että jo melkein olen
luvannut paikan toiselle.
Liisa nousi. -- Siinä tapauksessahan koko tämä keskustelu on ollut
turha.
Parooni punastui huomattavasti. Liisan äkillisestä jäykkyydestä hän
huomasi tiedonannon yhtä ikäväksi kuin odottamattomaksi tälle ja tämä
lisäsi hänen omaa pahantuntemuksen synnyttämää hämminkiään.
-- Niin nähkääs, minä en itsekään tiedä. Olen kykenemätön selvittämään
asiata. Poikani tahtoi huolehtia tästä ennen lähtöään. Mutta minä
tahdoin itse -- hän nosti avuttomasti käden otsalleen. -- Minä en jaksa
ajatella. Ehkä saan kirjeellisesti ilmoittaa -- jos nimittäin voisin
ajatella tarjoustanne.
-- Tällä osoitteella. Tulen itse olemaan matkoilla. -- Liisa ojensi
paroonille Elnan tädin nimikortin, jonka hän tällaista mahdollisuutta
varten oli saanut hankituksi itselleen. Sitten hän kumarsi.
Musta- ja valkopukuinen palvelija ilmestyi etehiseen auttamaan takkia
hänen päälleen, amerikkalainen lukko napsahti kiinni. Liisa seisoi
muutaman silmänräpäyksen kuluttua Boulevardilla, josta muinoin pienen
tytön ikävöivä katse oli kohonnut kolmannen kerroksen ikkunariviin.
10.
Häntä sanottiin yleisesti "hämähäkiksi". Ammatiltaan hän oli suutari
ja hän istui useimmiten matalan työpöytänsä ääressä näperrellen
korjauksia, joita hän enimmäkseen suoritti. Palkkaa hän pyysi pilan
vähän. Siitä syystä häntä käytettiin, huolimatta siitä, että ihmiset
yleensä pelkäsivät häntä. Hän oli rakenteeltaan pitkä ja luiseva.
Etenkin raajat, niin hyvin käsivarret ja kädet kuin sääret ja jalat
olivat muodottoman suuret, -- taudin vaikutuksesta, sanoivat toiset,
toiset luulivat sitä synnynnäiseksi epämuodostumaksi, jonka laskuun
"hämähäkin" ihmisarkuus ja ihmisviha oli pantava.
Hämähäkki asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella kummallisessa
pienessä mökissä, jonka hän itse oli rakentanut. Osa rakennuksesta oli
tavallinen, tasaisen neliön muotoon rakennettu tupa, jonka kahdella
seinällä oli kaksi matalaa ikkunaa. Ikäänsä harmaan seinän kehystäminä
muistuttivat nämä kiiluvaa silmäparia vanhoissa, kurttuisissa kasvoissa.
Tämän tuvan jatkoksi oli säleseinäisen porstuan toiselle puolelle
rakennettu suurta lintuhäkkiä muistuttava asumus. Se oli kyhätty kokoon
pyöreistä, hoikista ja huonosti kuorituista kuusenrungoista, jotka
olivat pystysuorassa vierekkäin, kuitenkin siksi etäällä toisistaan,
että jokaisen puun välille jäi pieni, tasaisenkapea rako, josta valo
tunkeutui huoneeseen.
Tämä omituinen koppi teki talvella romuaitan virkaa. Kesäisin käytti
hämähäkki sitä työhuoneenaan. Muuan "kurssilainen" oli tämän johdosta
ruvennut kutsumaan sitä "kesämajaksi", mikä nimitys vähitellen tuli
yleiseksi.
Kesäiseen aikaan olikin tavallista, että tiellä kulkeva -- jos pysähtyi
kuuntelemaan -- kuuli tasaista, pehmeään anturaan iskevää naputusta.
Itse nakuttajaa ei kuitenkaan näkynyt, ellei mennyt vartavasten
kurkistamaan häkkiin. Tähystyspaikkana sitävastoin häkki kapeine
rakoineen oli mainio. Ja sellaisena hämähäkki sitä käyttikin. Sillä
yhtä mielellään kuin hän itse karttoi ihmisiä, yhtä mielellään piti hän
heitä silmällä, -- ennen muita juuri nuoria naisia, joita hän enimmän
vihasi.
Etenkin kesäisin hän naputellessaan paikattavia kengänpohjia
säännöllisesti tähysteli tielle. Ja yhtä säännöllisesti hän silloin
unohti, missä hän itse oli ja keitä ne, joita hän tarkasteli. Hän
muisti vain olevansa petetty mies, joka tahtoi kostaa sekä omasta
että toisten puolesta. Hän tunsi hurjaa himoa pidellä pahoin ja
raadella, jos vain käsiksi pääsisi. Ja se, joka silloin sattui astumaan
"kesämajaan", vältti mielellään hämähäkin älyttömän hurjasti pälyäviä
katseita.
Kerran oli mies tullut aivan raivoonsa. Hän oli kauan pitänyt
erästä nuorta tyttöä silmällä. Tyttö oli aikaisemmin usein kulkenut
"kesämajan" ohi johtavaa tietä kankaalle päin erään tutun nuoren pojan
seurassa. Loppukesällä näki hämähäkki hänen kulkevan toisten, milloin
minkin kanssa. Myöhäisenä iltana tytön kulkiessa yksin kesämajan
ohi, karkasi hämähäkki kiinni häneen, sieppasi kuin pitkäraajainen
pyydystäjä hänet luonnottoman pitkiin käsivarsiinsa ja aikoi kuljettaa
tupaansa.
Ihmisiä tuli hätään ja juttu oli käydä hätyyttäjälle ikäväksi. Mutta
kun tyttö oli tunnettu kevytkenkäiseksi eikä sellaista ollut ennen
sattunut, sai asia raueta.
Tämän jälkeen kasvoi kuitenkin sekä yleisön kammo hämähäkkiä kohtaan
että tämän naisviha.
Liisa ja Bernt olivat yhteisillä kävelyretkillään usein kulkeneet
kesämajan ohi. Myöhemmin oli hämähäkki pannut merkille, että Liisa
kulki yksin. Viime aikoina oli sattunut, että hän, mentyään yksin,
palasi pyöräänsä taluttavan Malmin seurassa.
Hämähäkin raivo nousi joka kerralla hänen nähdessään Liisan Hän
tiesi hänestä vain sen mikä oli pääasia. Hän oli nainen, kaunis,
houkutteleva, puoleensa vetävä ja -- pettävä, kuten kaikki.
Hämähäkki nakutteli nauloja kengän anturaan, vilkaisi tielle päin
ja nakutteli taas. Tasainen nakutteleminen oli hänelle enemmän kuin
jokapäiväisen leivän kokoon leipomista, se oli tuutulaulu hänen
sisimmälleen, oli hänen ajatus- ja tunne-elämänsä morfiinia. Sillä hän
vaivutti itsensä siihen tylsään huumaukseen, jossa unohtaminen kävi
helpoksi ja josta herätessä sekä aika että ympäristö erehdyttävästi
muutti muotoaan.
Syysaurinko paistaa pilkahti äkkiä esiin pilven takaa ja sattui
pysähtymään juuri työnalla olevaan kengänpohjaan. Hämähäkki katsoi sen
johdosta työstään ja katse kääntyi totuttuun tapaan tielle päin.
Solakka, kaunis nainen kulki sitä pitkin kankaalle päin.
Kuuma laine nousi hämähäkin kasvoille. Hän painui entistä kumarammaksi
ja naputteli tarpeettoman kiivaasti nauloja kengän pohjaan. Mutta Liisa
jatkoi tyynesti matkaansa.
Hän kulki niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän edes huomannut
kulkeneensa kesämajan ohi. Paikka herätti tavallisesti hämähäkin
tähden hänen kammoaan. Tänäänkin oli hän epäröinyt kääntyäkö tänne
päin. Ensiksikin juuri ukon tähden ja vielä siitäkin syystä, että hän
tällä tiellä ei voinut olla sivuuttamatta Malmin ja tämän äitimuorin
kotia. Häntä oli jo käsketty sinne siksi monesti, ettei hän enää voinut
siirtää sinne menoaan pitkään. Kun tällä kertaa, ei kuitenkaan tehnyt
mieli poiketa, olisi ollut parempi kääntyä aivan toiseen suuntaan.
Mutta juuri kesämajan toisella puolella olevalle kankaalle johtava tie
oli hiljaisin ja vähin käytetty. Siitä syystä Liisa monesti halusi
kääntyä sille. Ja tänään hän aivan erikoisesti oli kaivannut kangasmaan
rauhallisen tasaista ja avartavaa näköalaa. Sentähden hän lopultakin
oli kääntynyt tänne päin.
Hän astui eteenpäin ajatuksiinsa painuneen hitain askelin. Hänen
oli tänään erityisen vaikea olla. Hän ei voinut selvittää itselleen
syytä siihen, mutta lukemattomat katkerat kysymykset olivat taas
ahdistaneet häntä aivan kuin uudella voimalla. Kotiolot ja niistä
johtuva täydellinen sisäinen kodittomuus tuntui liian raskaalta
ajanpitkään kannettavaksi. Se tehtävä, mikä hänelle kodissa tarjoutui,
ei voinut antaa hänelle minkäänmoista sisäistä tyydytystä. Sillä
ei ollut tutuistakaan elämänkutsumuksen arvosta ja merkityksestä.
Opettajatoimikaan ei häntä tyydyttänyt. Se, oli leipäpuu hänelle ja
samalla työ, josta hän työnä saattoi olla huvitettu. Mutta hän ei ollut
opettaja Jumalan armosta. Hänellä oli yleensä vaikea päästä läheiseen
suhteeseen ympäristöönsä. Nuoret etenkin elivät liian etäällä siitä
maailmasta, josta käsin hän olisi voinut lähestyä heitä. Hän oli
toiselta puolen liian lujatahtoinen järki-ihminen, toiselta puolen
liian voimakkaasti sisäänpäin elävä voidakseen käsittää heitä. Hän ei
ollut kasvattaja, ei ainakaan hänelle vieraille lapsille.
Nuoret eivät tarvinneet juuri häntä persoonallisesti enemmän kuin
nekään vanhukset, joiden jokapäiväisten kinastelujen todistaja ja
jonkunlainen tasapainossapitäjä hän oli.
Ja ne, joille hän olisi voinut olla jotain juuri yksilönä, -- olla
paljon, ne olivat sulkeneet häneltä tien luokseen. Berntin isältä ei
ollut kuulunut mitään, vaikka Liisa alussa voitonvarmasti oli koettanut
uskotella itselleen, että hän lopultakin saa kutsun hakemaansa
paikkaan. Bernt itse oli ulkomailta muutaman kerran kirjoittanut
hänelle, oli kertonut isänsä täysin murtuneesta mielentilasta
ja sitkeydestä, jolla tämä kaikesta huolimatta vastusti heidän
avioliittoaan. Käännettä parempaan päin tuntui Bernt aluksi kaikesta
huolimatta toivovan. Mutta nyt hän ei ollut kirjoittanut mitään
kokonaiseen pitkään vuoteen. Ja Liisa aavisti mitä vaitiolo merkitsi.
Hän pani itsensä tilille. Oliko hänessä sitä voimaa, johon hän oli
luottanut? Jaksaisiko hän odottaa ikänsä turhaan?
Eikö hänen sielunsa tuskissaan huutanut muutakin kuin sitä rakkautta,
joka oli ollut hänelle kaikki kaikessa? Eikö ihminen elääkseen
tyydyttävää ja elämisenarvoista elämää tarvinnut jokapäiväisen
leivän ohella myöskin jokapäiväistä tyydyttävää elämäntehtävää? Eikö
jokaisen tarvinnut tuntea, että löytyi paikka, joka oli hänen, juuri
hänen eikä kenenkään muun täytettävä? Ja se, jolla ei ollut tällaista
paikkaa, eikö hän ollut oikeutettu jopa velvollinen etsimään, missä ja
minkälaisena hänen tehtävänsä häntä odotti?
Muutama raskaasti putoava sadepisara herätti Liisan hänen
ajatuksistaan. Taivas oli kokonaan pilvessä ja pisarat rupesivat
putoilemaan yhä tiheämpään.
Liisa teki äkkikäännöksen ja joudutti askeleitaan. Sade yltyi ja rupesi
tuulemaan. Silloin Liisa pani puolijuoksua. Hämärä oli jo pimeässäpäin.
Siitä syystä Liisa ympärilleen katsomatta keskitti kaikki ajatuksensa
joutumiseen.
Äkkiä hän säpsähti. Hän kuuli omituisesti sähähtävän äänen. Pitkä,
luiseva olento viskautui tien poikki liikkeellään kaataen hänet kumoon.
-- Iloinen nätti neiti, kuuli hän huohottavan äänen aivan korvansa
juuressa, -- kaunis kissamirri. -- Pitkät luisevat kädet iskivät kuin
kynnet hänen olkapäähänsä.
Kauhun antamalla voimalla hän ponnahti pystyyn, sai yllättävän
äkillisellä liikkeellä itsensä irtikiskaistuksi ukon otteesta ja läksi
juoksemaan.
Tie oli märkä sateesta. Pimeä haittasi ja tuuli painoi vastaan. Pelkkä
ajatus, että hän voisi väsyä, ennen kuin ennätti suojaan, kangisti
hänen jäseniään.
Hän ei uskaltanut katsoa taakseen eikä ympärilleen. Hän vain juoksi,
juoksi.
Silloin hän näki kaupunginportin häämöittävän esiin ja sen korvassa
matalan, keltaisen talon suuren puutarhan keskellä.
Hän tuskin tiesi avanneensa portin ja ovet, ennenkuin hän jo seisoi
etehisessä märkänä, hengästyneenä ja ajatukset pelosta sinne tänne
haihattavina.
Äiti-muori kurkisti keittiön ovesta pieni, vaivaisesti palava lamppu
kädessään.
-- Neiti Spets -- vihdoinkin kerran! -- Miten kovin hauskaa! Terve
tuloa!
Äiti-muori laski lampun etehisen pöydälle ja rupesi iloisesti
auttelemaan vieraansa päältä. Päällystakin märkyys herätti hänen
huomiotaan. -- Neiti kulta, kuinka märkä te olette. Tulette tällaisella
ilmalla ilman sateenvarjoa! -- Hän ravisteli vieraansa takkia Liisan
yhä neuvottomasti tuijottaessa eteensä.
-- Mi-mi-nä en aikonut. -- Liisa tapaili turhaan sanoja, säikähdyksen
kangistama kieli ei totellut. Silloin hän painui lähimmälle tuolille ja
hyrähti itkuun.
-- Siunaa ja varjele, -- mitä on tapahtunut? Eihän vain Oskar --?
Puhukaa, puhukaa!
Vanhus lyykähti jakkaralle Liisan viereen, tarttui käsiin, jotka tämä
oli painanut silmilleen, ja rupesi niitä vetämään pois ikäänkuin siten
jouduttaakseen asian selvillesaamista.
-- Anteeksi, että näin -- -- kyllä herra Malm toivottavasti voi hyvin.
-- Toivottavasti. Mitä se merkitsee? Sanokaa kaikki.
Äiti-muori oli polvillaan jakkaralla, hänen kätensä puristivat Liisan
käsiä ja koko hänen olemuksensa oli kuin ainoana rukouksena varmuutta
antavasta tiedosta.
-- Herra Malm on kaiketi liikkeessä. Me emme ole tavanneet. Minä itse
vain säikähdin kun -- --
Muisto toi tapahtuman koko kammottavuudessaan takaisin. Liisa murtui
uuteen itkuun.
-- Rakas, hyvä neiti kulta! -- Äiti-muori ei voinut kyllin pyytää
anteeksi ja selitellä sitä, että näin vain oli hätäillyt Oskaristaan.
Hän painoi Liisan väkisin kaikkein mukavimpaan tuoliin, työnsi sen
uunin viereen ja haki suojahuivinsa Liisan hartioille. -- Tämä on
Oskarin antama. Te tunnette miten pehmeä se on, -- niin pehmeä ja
suloinen kuin hänen rakkautensa sydämelleni. Sitä minä monesti
hyväilen, kun en uskalla häntä hyväillä. Eihän ne miehet pidä
sellaisesta. -- Mutta johan minä taas unohdan teidät.
Hän pyörähti keittiöön ja palasi sieltä hetken kuluttua kupillinen
höyryävää vadelmateetä tarjottimella. Liisan oli juotava se heti
paikalla. Niin kuumana kuin mahdollista. Muuten ei häntä lakkaisi
vilustamasta.
-- Se on luullakseni säikähdyksen väristyksiä, ei muuta. -- Liisa sai
vähän nauretuksi ja äiti-muori rupesi siitä oikein hykertämään käsiään.
Nythän hän vasta ymmärsi, että neiti Spets todella oli heillä. Oskar
oli niin monesti kertonut tästä hänen naurustaan. Hän piti niin siitä,
ihmetteli vain että Liisa-neiti jaksoi olla iloinen, kun kuitenkin
kotona usein -- --
Liisa katkaisi puheen kesken. -- Minä sain syntyessäni kaksi mainiota
kummilahjaa: lujan tahdon ja iloisuutta helisevän naurun.
Äiti-muori jäi hetkeksi tuijottamaan vieraaseensa. Hän tiesi miten
paljon Oskar piti tästä tytöstä, ja ettei tämä ollut mikään tavallinen
pieni, päivänpaisteessa lentelevä perhonen, sen hän itsekin näki. Mutta
juuri siitä syystä olisi hän katseellaan tahtonut tunkeutua pinnalle
näkyvää syvemmälle.
Hän kyyristyi jakkaralle Liisan eteen, tunsi miten märät tämän jalat
olivat ja rupesi kaikista vastaväitteistä huolimatta hieroskelemaan
niitä. Sitä tehdessään hän puheli lakkaamatta. -- Oskarkin tulee
pian. Minun ei tarvitse katsoa kelloa tietääkseni sitä. Minä tunnen
sen ruumiissani. Minä olen niin oppinut tähän iloiseen odotukseen. --
Nähkääs, hän on nuorin lapsista. Kolme kuoli minulta pieninä, kahdesta
on ollut paljon surua. Eikä ole elämä avioliitossa sulaa silkkiä,
niinkuin sitä nuorena luulee. Sentähden sitä on kuin ymmällä, kun
iltapuhteeksi säästyy niin paljon hyvää kuin minulle täällä Oskarin
luona.
Kun Liisa ei sanallakaan jatkanut puhetta, loi äiti-muori pikaisen
tutkivan katseen vieraaseensa. Silloin hän näki Liisan silmien olevan
aivan kyynelissä. Ne pyyhkäistiin samassa pois, mutta katseen pohjalta
paistoi kuin suuri, sisäinen nälkä.
Äiti-muori ei voinut selittää sitä muuta kuin yhdellä ainoalla tavalla.
-- Rakas, rakas neiti, älkää käsittäkö minua väärin. -- Äiti-muori kävi
Liisan molempiin käsiin ja hyrähti pieneen, hermostuneeseen itkuun. --
Älkää toki luulko, etten soisi hänelle omaa, onnellista kotia ja sitä,
jota hän koko sydämestään rakastaa.
Portaista kuului askelia ja äiti-muori oli miltei samassa etehisessä
kasvot heleässä ilopaisteessa.
Vähän ajan kuluttua istui Liisa Malmin korituolissa uuninnurkkauksessa
äiti-muorin valmistellessa teetä ja Oskar Malmin keskustellessa
vieraansa kanssa innokkaasti kuin olisi hän päättänyt yhdellä kertaa
ottaa korvausta pitkäaikaisesta odotuksestaan.
Malm oli koonnut koko kasan kirjoja Liisan eteen, esitteli niitä
hänelle, tiedusteli hänen mieltään eri kirjailijoista, kertoi omista
mietelmistään ja saneli ulkoa mielipaikkojaan. -- Minä luin yhteen
aikaan Ingersollia, Humea, Häckeliä ja muuta sellaista. Mutta sitä
väsyy pian tuollaiseen kielteiseen hengen ravintoon. Materialismi ei
lopultakaan voi elättää ihmistä. Tarvitsee jotain positiivista. Ja
sellaista on sekä Mereshkovskyllä että Rydbergillä. -- Niin -- te
nauratte kai yhdistelmälleni, mutta tulin maininneeksi heidät yhdessä
siksi, että olen saanut molemmilta niin paljon. -- Oletteko te lukenut
Mereshkovskyn mietelmiä Sofiakirkosta? Minä en ole ollut tuntureilla
enemmän kuin alpeillakaan, en edes Kolilla, mutta minä kuvittelen, että
siellä ulkonaisten näkemysten perustuksella kokee jotain samantapaista
kuin sisäisten näkemysten kautta lukiessaan Sofiakirkosta.
Liisa ei voinut olla hymyilemättä innolle, jolla Malm purki
ajatuksiaan. Itse hän oli liian väsynyt ja sisäisesti liian poissa
tasapainosta jaksaakseen innolla antautua elämän ongelmia selvittäviin
keskusteluihin. Mutta hän nautti hänelle tulleesta kuuntelijan osasta.
Ja samalla hän tunsi ennen aavistamatonta tyydytystä tietoisuudesta,
että teoitta ja ponnistuksitta tiesi pelkällä läsnäolollaan
valmistavansa iloa toiselle.
Oliko hän siis kaikesta huolimatta aito köynnöskasvi, joka löysi
tarpeellisen runkonsa vasta tietoisuudesta, että hän oli tarpeen ja sai
elää jollekulle määrätylle yksilölle?
-- Kai te muistatte Rydbergin ihanaa: "Drömliv", -- kuuli Liisa Malmin
kysyvän. -- Kuinka ihmeen ihanasti hän siinä henkevöittää luonnon
elämää ja tuo sen lähelle meidän omia syvimpiä, sisäisiä kokemuksiamme.
-- Kuulkaas tätäkin: "Elos väike on ruskoa vivahtavaa, sävel soitossa
piirien äärettömäin, osa kaikki on henkeä uinailevaa, min on unelmat
tähdätyt Luojahan päin!" -- Ja toisessa paikassa: -- "Kas, jo hulmuvat
harsot ne niitylle liis, sumupiiriä katso sä karkelevaa. Oi sä kuule ja
oivalla kuisketta siis ajan entisen henkein, kun luokse ne saa".
Liisa hymyili tietämättään. Hän ajatteli Röllerin kauppahuoneustoa,
Malmin jokapäiväistä ahertelua tiskin takana, laskuja ja tilikirjoja.
-- Herra Malm, te ette varmaankaan ole oikealla alallanne, pääsi
häneltä ehdottomasti.
Surunvoittoisuuteen vivahtava hymy nousi Malmin huulille. Mutta samalla
näytti hän tyytyväiseltä kuin kiitosta saanut koulupoika. -- Minä
olen sillä alalla, jolla minun on pakko ansaita elatukseni, sanoi hän
alistuvaisuus äänessään.
-- Elämä on -- elettiin sitä missä hyvänsä, sitä, miksi me sisäisesti
sen teemme. -- Liisa ojensi kätensä Malmille lämmin katse silmissään.
Hän tunsi tällä hetkellä saaneensa jotain tältä mieheltä, jonka Elna
empimättä oli tuominnut "arkisenikäväksi ilmiöksi". Taakka oli kuin
nostettu hänen hartioiltaan. Hänen oman sydämensä tuskalliset "miksi"
saivat tyynnykettä tietoisuudesta, että ihmishenki oli kallisarvoisen
jalokiven tavoin työlään ja vaivaa kysyvän kirkastamisen arvoinen.
Kärsiminen "kannatti". Ihmisen sisäinen kirkastuminen oli tulos.
-- Herra Malm, te olette tehnyt minulle hyvän työn sekä ruumiin että
sielun puolesta, kun olen saanut istua tässä aivan hiljaa ja kuunnella.
Elämä on monesti vaikeata jokaiselle meistä. Silloin on hyvä muistaa,
että meistä itsestämme riippuu, annammeko sen laskea vai nousta,
tärveltyä vai kirkastua.
Äiti-muori kutsui samassa teetä juomaan. Asetuttiin pöytään ja puhe
kääntyi ulkonaisiin asioihin. Liisa rupesi nauraen kertomaan eräästä
tilaisuudesta vuosi takaperin, jossa hänelle oli ennustettu suuresta
säikähdyksestä koituvaa iloa. Ja Malm kiiruhti vakuuttamaan, että
Liisan säikähdys oli kääntynyt suureksi iloksi äiti-muorille ja
hänelle itselleen. Mutta sen sanottuaan hän katui sanojaan, sillä hän
oli huomaavinaan, että Liisa nyt kuten tavallisesti jonkinmoisella
arkuudella väisti tätä persoonallisten tunteiden ilmausta.
Heti pöydästä noustua teki Liisa lähtöä.
Kun hän Malmin saattamana pihalta astui pimeälle kadulle tuli illan
säikähdys äkkiä ja kammottavana taas mieleen. -- Tänne päin tuskin
tieni enää kääntynee, -- sanoi hän värähtäen.
Ensi kertaa eläessään tunsi Malm äkillistä ja voimakasta suuttumusta
Liisaa kohtaan. Hänen oli mahdoton hillitä itseään. Hän tahtoi tietää,
oliko Liisasta todella oikein kerta toisensa jälkeen menetellä näin?
Vuosikausien kuluessa oli hän aina Malmin seurassa jollain vähemmän
ystävällisellä sanalla purkanut kaiken, mitä aikaisemmin osoitettu
ystävällisyys mahdollisesti oli antanut. -- Tiedättekö mitä hyvän
naisen seura merkitsee miehelle? Ymmärrättekö, että joskus voi kaivata
muutakin kuin kirjoja. Mutta minkälaista on yhdessäolomme näihin asti
ollut? Teillä käydessäni on aina vain täytynyt keskustella vanhusten
kanssa ja kun joskus olen tullut pyörälläni teitä vastaan tai muuten
joutunut olemaan kahden kanssanne, kiiruhdatte ottamaan takaisin
kaiken, minkä mahdollisesti olette antanut.
-- Herra Malm. -- Liisa nauroi ja pujotti kätensä Malmin käsipuoleen.
-- Nyt te tietysti taas hämmästytte ja kysytte, minkälainen minä
oikeastaan olen. Mutta katsokaas, äskeinen säikähdykseni oli jokseenkin
kamala. Se tuli ehdottomasti mieleeni astuessani kadulle. Siitä
johtuivat sanani ja siitä sekin, että nyt näin raukkamaisesti pujotan
käteni käsipuoleenne.
Malm teki ankaraa väkivaltaa itselleen, jottei puristaisi häneen
turvautunutta kättä, joka luottavasti ja levollisesti lepäsi hänen
käsivarrellaan. -- Minä saatan teidät kynnykselle asti, hän sanoi
hymyillen kun Liisa portilla ojensi kättä.
-- Äitinne sanoo teitä hyväksi pojaksi. Ja hän on oikeassa. Kiitos
kaikesta ja hyvästi!
Malm kääntyi lähtemään vasta nähdessään Liisan turvallisesti etehisen
oven sisäpuolella.
Vanha rouva, joka jo oli vuoteessaan, rupesi sieltä käsin torumaan.
Mutta hän lauhtui kuullessaan kaikesta. Liisan Malmilla olokin näkyi
olevan hänelle mieleen.
-- Hyvää yötä, mamma. -- Liisan ääni oli hellän pehmeä. Hän tunsi
äkillistä tarvetta panna kädet vanhan rouvan kaulaan ja puristaa oikein
lujasti. Hän muisti äiti-muoria ja se lisäsi hänen polttavaa ikäväänsä.
Teki mieli hyväillä, hyväillä -- yhdentekevä ketä, kunhan se joku vain
olisi osannut edes ottaa hyväilyt vastaan hiljaa ja pehmeästi kuin
äiti-muorin suojahuivi.
-- Hyvää yötä, toisti hän uudelleen, tuntien että vuosikausien
juurruttama tapa ja kauan kestänyt keskinäinen kylmyys teki muun
mahdottomaksi.
Nousi kuin pala kurkkuun.
Hänellähän ei ollut ketään, ei ketään, -- ei edes tuollaista
äiti-muorin suojahuivia.
Täti Amalian huoneesta kuului valittelua. Liisa meni sinne. Hän
nukkuikin nykyään täällä vanhusten puolella öisin ollakseen tädille
avuksi.
Autettuaan sairasta palasi hän keittiöön, teki sinne tilan itselleen,
mutta painui sitten väsyneesti tuolille. Hän oli liian väsynyt
pannakseen edes makaamaan.
Konemaisesti hän tarttui pöydällä olevaan lehteen ja avasi sen. Ensi
sivun ilmoitusten joukossa sattui hänen silmänsä nimiin: Gertrud Seele,
Dresden Bernt Silversköld, Helsinki.
Hän laski lehden kädestään ja rupesi riisuutumaan.
11.
Pitkällisten sateitten jälkeen oli lokakuu päättänyt näyttää ihmisille
kirkasta ilmaa ja päivänpaistetta. Taivas selkeni, tuuli kuivasi tiet
ja metsä, joskin jo paikka paikoin riisuttuna, loisti iloisesti syksyn
kirkkaissa väreissä.
Oskar Malm vilkaisi Röllerin tiskin takaa kadun toiselle puolelle. Hän
oli säännöllisesti ruvennut pitämään rouva Sarsin porttia silmällä.
Tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut siihen sekä oikeuksia että
velvollisuuksia.
Liisan ja hänen suhteensa oli viime aikoina tuntuvasti muuttunut.
Siinä ei enää ollut mitään nousua ja laskua, ei äkillistä annetun
takaisinottamista. Se oli tasaista, tyyntä ja toverillista. --
Toverillista ystävyyttä, määritteli Malm itsekseen. Ja sitä tehdessään
hän tunsi sisäistä tyydytystä. Sillä kun mies suhteessaan naiseen, jota
hän vuosikausien kuluessa osaksi tietoisesti, osaksi tietämättään on
sekä ihaillut että rakastanut, pääsee edes ulkonaisesti tällaiselle
kannalle, on hän todella saavuttanut suuren voiton, voiton itsestään ja
voiton ehkä totaaliakin. Ainakin oli sellainen nainen kuin Liisa ensin
voitettava ystäväksi, jos mieli joskus voittaa enemmän.
Malmin otsa meni samassa pilveen. _Hänen_ täytyi ensin voittaa Liisa
ystäväkseen, mutta oliko sanottu, ettei toinen -- -- --
Ajatus kääntyi Bernt Silversköldiin.
Olisikohan se uutinen, joka kohta Liisan Malmilla olon jälkeen oli
ollut sanomissa, jollain tavoin vaikuttanut Liisan muuttuneeseen
käytökseen? Malm ei ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi. Silversköld
oli jo siksi monta vuotta ollut poissa näkyvistä, että hän oli
unohtanut pelkonsa. Hän oli pannut Liisan muutoksen kokonaan Liisan
silloisen säikähdyksen, hänen heilläkäyntinsä ja oman suoruutensa
laskuun. Mutta jos sittenkin -- --?
Samassa hän näki Liisan rouva Sarsin pihalta tulevan kadulle ja siitä
kääntyvän vasemmalle johtavalle tielle.
Olisikohan Liisa ehkä menossa heille? - Äiti-muori oli viime aikoina
vähän sairastellut ja Liisa oli sen johdosta silloin tällöin
pistäytynyt katsomaan. Kiire hänellä aina oli tullessaan ja täyden
päivän aikana hän tuli. Tuskin hän enää uskaltaisikaan sille suunnalle
muulloin. Mutta juuri tällaisena kirkkaana syksypäivänä -- -- --
Malmin tuli yhtäkkiä omituisen paha olla. Hän antoi puotipoikien
palvella muutamia ostajia ja meni itse konttorihuoneeseen, jossa
asettui kirjoittamaan laskuja.
Hänen sitä tehdessään luistivat ajatukset asiaan, joka viime aikoina
entistä useammin oli tullut mieleen. Röllerin mainiosti kannattava
liike antoi hänelle siinä suhteessa sysäyksen toisensa jälkeen.
Yritteliäämpi mies olisikin jo aikoja sitten tehnyt päätöksensä. Mutta
hän rakasti hiljaisuutta ja rauhaa. Hankaukset lähimmäisten kanssa,
velvollisuus katsoa omaa etua, uskalias yritteleminen, jännittäväksi
muodostuva asema, kaikki tuo, mikä läheisesti ja eroittamatta liittyi
liike-elämään, oli hänelle oikeastaan vastenmielistä. Kun sekä
äiti-muori että hän itse hyvin olivat tulleet toimeen hänen nykyisellä
ansiollaan, oli hän tyytynyt siihen.
Viime aikoina oli kuitenkin -- etenkin hänen kirjoittaessaan näitä
laskuja -- sormia aivan kuin syyhynyt. Tomppeli hän oli eikä vähempää,
kun antoi oman leivän pysyä pienenä toisten paisuessa.
Kai hänellekin kerran tulisi oma koti. Ja silloin tarvittaisiin entistä
enemmän tulojakin.
Hän viskasi kynän kädestään ja pujahti puotiin. Eräs ostaja oli
paraikaa poistumaisillaan. Pojat riipuskelivat ikkunassa.
-- Pojat, pitäkää huolta asioista täällä. Ja jos kauppias tulee, niin
sanokaa, että minä kohta tulen takaisin.
Hän kiskasi lakin naulasta päähänsä, otti porraskäytävästä pyöränsä ja
läksi painelemaan. Hänet oli vallannut äkillinen ja voimakas tuntemus
siitä, että hänen täytyi lähteä.
Kotiportilla hän pysäytti, asetti pyöränsä aitaa vasten ja nousi
portaat muutamin pitkin harppauksin. -- Mitä kuuluu, äiti-muori, --
kysäsi hän pistäen päänsä ovesta. -- Oletteko nähnyt neiti Spetsiä?
-- Hän näytti minusta menevän kankaalle päin, -- ehkä noin puoli tuntia
takaperin.
Malm ei vastannut. Hän viskautui pyörälleen ja jatkoi eteenpäin
painelemista kuin henkensä kaupalla. Hän tiesi nyt, että hänen
aavistuksensa oli ollut tosi. Kouluilla oli Borkin päivän lupa ja Liisa
oli kauniin ilman houkuttelemana uskaltanut lähteä kankaallepäin. Hän
oli nykyään entistä enemmän virkistyksen tarpeessa, sillä Amalia-täti
sairasteli luuvaloa ja Liisa oli pitkät ajat nukkunut sairaan kanssa
auttaakseen ja passaillakseen häntä.
Malm pysäytti taas, jätti pyöränsä kumolleen tiepuoleen ja pistäytyi
"kesämajaan".
Se oli tyhjä. Hän kolkutti tuvan ovea. Kukaan ei vastannut. Silloin hän
kiskaisi oven auki ja näki tyhjän tuvan.
Hän paiskasi oven kiinni, sieppasi ovipielestä suuren, tukevan kepin,
asetti sen eteensä tangolle ja jatkoi.
Hetken kuluttua hän oli näkevinään tamman pisteen lähellä sitä tien
kohtaa, missä suorana viivana kulkeva tie teki polvekkeen. Muutama
voimakas vauhdinanto kiidätti häntä siksi paljon lähemmä, että hän
saattoi erottaa kaksi pistettä. Toinen katosi samassa tientaipeessa
näkyvistä, toinen läheni mutkaa.
Malm tiesi nyt varmasti, että toinen pakeni, toinen ajoi takaa.
Minuutitkin saattoivat tässä merkitä paljon.
Ilkeästi kouristava tunne sydämen kohdalla pakoitti hänet puhaltamaan
hetken ja harmaa sumu silmien edessä esti häntä näkemästä.
-- Minun täytyy -- täytyy. -- Hän kokosi voimansa. Joka hermo jännittyi.
Eteenpäin kiiruhtavista ei toinen enemmän kuin toinenkaan vilkaissut
taakseen. He uskoivat tietysti kumpikin olevansa kahden autiolla
kankaalla.
Malm hiljensi vauhtia sen verran, että sai oman huohottavan
hengityksensä asettumaan. Samalla hän koetti selvittää itselleen mikä
menettely olisi viisain. Hämähäkki oli jo hyvin lähellä Liisaa, jonka
voimat näyttivät olevan loppumaan päin.
Oli toimittava pian ja sellaisella tavalla, ettei toinen pahasti
säikähtäisi toisen saadessa tarpeekseen.
Malmin käsi puristi keppiä tangolla. Hän näki, että Liisa juoksi.
Hämähäkki kulki pitkin, ennättävin loikkauksin. Muutamia sellaisia
vielä ja --
Pyörän kello helähti pyörän kaatuessa tiepuoleen. Hämähäkki pysähtyi.
Mutta ennenkuin hän ennätti kääntyä, jysähti voimakas takaapäin
tähdätty lyönti hänen selkäänsä. Hän kaatui parahtaen.
Jotain oli tapahtunut. Liisa ymmärsi sen jo ennenkuin hän uskalsi
kääntyä. Ja hän käsitti senkin, että se tavalla tai toisella oli
vapauttanut hänet kauheasta kohtalosta, joka kita avoinna jo
määräämättömältä tuntuvan ajan oli uhannut häntä.
Hän kääntyi ja näki Malmin. Tämä seisoi käsivarsi koholla uhaten maassa
makaavaa vihollistaan. Mutta hetken jännittävyydestä huolimatta hän
vilahdukselta ennätti nähdä Liisan katseen. Vapahdus pohjattomasta
pelosta ja suuri, sanomaton kiitollisuus kuvastui siinä selvänä.
Kannatti elää kokeakseen tuollaisen katseen antamaa autuaallista iloa.
Samassa oli hämähäkki pystyssä. Hänen silmänsä pälyivät hurjasti
ympärilleen. Luisevat, luonnottoman pitkät käsivarret pitkäkyntisine
sormineen ojentuivat Malmia kohti ja loikkaukseen kokoonkyyristyvä
olento muistutti hyökkäävää petoa.
-- Vai vieläkö sinä tahdot? -- Malmin keppi kohosi niin tukevan
uhkaavana ja niin lähellä, että hämähäkki saattoi tuntea sen omakseen.
Hänen kasvonsa vääntyivät ilkeään virnistykseen, mutta samassa jysähti
keppi hänen ojennettuun oikeaan käsivarteensa ja ulahtaen kuin koira
läksi hän luikkimaan tiehensä.
Malm seurasi katseillaan pakenevaa, kunnes tämä oli kadonnut tien
mutkaan. Silloin hän kääntyi Liisaan päin. Tämä seisoi yhä sillä
paikalla, johon hän kääntyessään oli pysähtynyt, mutta hänen äsken
hehkuvat kasvonsa olivat nyt valkeat kuin palttina.
-- Neiti Spets, -- hyvä neiti Spets, -- Malm ei voinut olla tukien
tarttumatta Liisan käteen. -- Nojatkaa minuun. Te olette aivan
nääntymäisillänne.
Silloin Liisan jännitys laukesi kyyneliin.
-- Älkää, älkää rakas neiti, -- hätäili Malm. Hän tunsi itsensä
avuttomammaksi kuin koskaan ennen elämässään. Seisoa tässä näin, nähdä
Liisan itkevän, tuntea mitä kaikkea tahtoisi antaa ja sanoa -- jos vain
uskaltaisi, se oli sittenkin liikaa.
Liisa taisteli yhä rauhoittuakseen. Silloin Malm muisti ennustuksen,
josta Liisa heillä oli kertonut. Se tuli kuin viimeisenä lisänä
ylivoimaisille tunteille.
-- Neiti Spets, rakas neiti, muistatteko te säikähdystä, joka koituisi
teille onneksi? Voi, jos te voisitte pitää vilpitöntä, rehellistä
rakkauttani onnena. Kyllähän te olette tuntenut, että minä vuosikausia
olen rakastanut teitä?
Liisa nojasi raskaasti pelastajaansa. Hän vapisi vielä sekä itkusta
että säikähdyksestä.
Malm ei tietänyt mitä tehdä. -- Minä en tahtoisi kiusata teitä, -- en
käyttää hyväkseni teidän heikkouttanne. Mutta minä olen jo vaiennut
niin kauan. Antakaa siitä syystä anteeksi, että nyt en enää jaksa.
-- Teillä on suuret vaatimukset, -- minä tiedän sen. Enkähän minä
kuvittelekaan, että voisin niitä vastata. Mutta kun ei sitä voi mitään
tunteilleen. Antakaa sentähden anteeksi -- -- --
Silloin Liisan pää kohosi. -- Sen ei tarvitse pyytää anteeksi, joka
tarjoaa toiselle vuosia kestäneen rakkautensa. Sellainen lahja on
tarjottava itsetunnolla ja pää pystyssä.
Liisan katse välähti ja suun ympärillä karehti kaunis,
veitikkamaisuuteen vivahtava hymy.
-- Liisa -- onko se mahdollista? -- Saanko siis? Vaikkei minulla ole
mitään?
-- Sinulla on hyvyyttä. Sitä on niukasti maailmassa. -- Liisan
katseeseen nousi äkkiä suuri tuska. Malm ennätti nähdä sen. Se sopi
huonosti kihlajaishetken onneen.
-- Liisa, tiedätkö mitä sinä teet ja sanot? Älä ota minua
armahtavaisuudesta tai säälistä.
Liisan huulet liikkuivat vavahtaen. -- Minä armahdan itseäni, hän
sopersi. Mutta Malm ei kuullut sanoja. -- Anna minun istua, -- tuli
sitten kuuluvasti ja hätäisesti. -- Hän etsi sulhasensa kättä ja astui
sen tukemana muutamia askeleita eteenpäin. Sitten hän raskaasti painui
tiepuoleen.
12.
Sarsilla ja Malmilla elettiin yhtämittaisessa juhlahumussa. Liisan häät
olivat määrätyt loppiaiseksi ja edelliset pyhät vietettiin vuoroon
toisessa vuoroon toisessa perheessä.
Vanha rouva oli aivan kuin elpynyt kihlauksesta. Ensiksi oli se jo
hauskaa, että oli tapahtunut jotain, vieläpä jotain, jossa vanha rouva
itse sai näytellä huomattavaa osaa. Toiseksi oli hän tyytyväinen
siihen, että Liisa vihdoinkin oli mennyt kihloihin. Sehän kuitenkin oli
asiaan kuuluvaa naisen elämässä. Ja Liisan valintakin oli tyydyttävä.
Malmin kohtelias toimeliaisuus tiskin takana oli aina miellyttänyt
rouva Sarsia samalla kun se nyt kyseessä olevassa tapauksessa lupaili
hyvää tulevaisuuden varalle.
Lopuksi oli sekin oikeastaan paikallaan, ettei Liisa naimisensa kautta
päässyt mihinkään poikkeuksellisesti huomattavaan asemaan. Sellainen ei
kuulunut maailman järjestykseen. Sellaista ei ollut sattunut muille,
eikä tarvinnut sattua Liisankaan osalle.
Vanha rouva tunsi jonkinmoista julmaa iloa kihlausaikana vaaniessaan
Liisaa ja tämän tunteita. Liisa oli itse aina sisäisine kokemuksineen
pysytellyt etäällä kasvatusäidistään. Mutta nuo hehkuvan punaiset
ruusut, jotka kerran saapuivat jouluillaksi, olivat ilmaisseet koko
joukon. Ja se, ettei niiden johdosta tapahtunut mitään, ilmaisi loput.
Johtopäätöksiä ei tällaisessa tapauksessa ollut vaikea vetää.
Bernt Silversköld oli syksyn alkupuolella julkaissut kihlauksensa,
joulun alla ilmoitti Liisa omastaan. Mutta ruusujen lähetyksen ja
kaiken tämän välillä oli monta vuotta, joiden aikana Liisa ei ensinkään
ollut näyttänyt naimisiinmenoaikeita.
Vanha rouva tunsi kasvattiaan tarpeeksi ymmärtääkseen mitä kaikkea tämä
tiesi. Häntä ei siitä syystä olisi ihmetyttänyt, vaikka Liisasta jonain
silmänräpäyksellisen varomattomuuden hetkenä olisi huomannut, jotain
aikaisemmin koetusta, jotain väsynyttä kohtaloonsa alistumista, jotain
katkeruuteen vivahtavaa tai muuta sellaista. Mutta sitä ei voinut
huomata, ei edes vanhan rouvan tarkka silmä. Liisa oli nähtävästi
pitkäaikaisen harkinnan jälkeen valinnut ja oli nyt osaansa tyytyväinen.
Jos vanha rouva kihlauksen johdosta oli juhlatuulella, oli se
sisar Amaliaan vaikuttanut päinvastaiseen suuntaan. Hän hekumoi
haikeamielisissä muistoissa, puhui yhtenään Albrechtistaan, pisteli
sisarelle sekä entisyydestä että nykyisyydestä ja ennusteli muorille
haikeamielisin viittauksin suruja ja koettelemuksia.
Äiti-muori sitävastoin loisti aamusta iltaan kuin loppukesän kaikkein
lauhkein auringonpaiste. Sarsilaisten ollessa hänen vierainaan hän
hyöri ja pyöri paikasta toiseen pitääkseen rakkaita ja kunnioitettuja.
vieraitaan niin hyvänä kuin suinkin. Heillä ollessaan hän oli
kiitteleväinen ja nöyrä, niiasi aina kun hänelle tarjottiin jotain ja
tunsi vanhan rouvan mielihyväksi, että hänelle ja hänen Oskarilleen
näiden naimisten kautta tapahtui suuri kunnia, -- niin hyvin kuin Oskar
äiti-muorin mielestä sen kunnian ansaitsikin.
Nuorten toivomuksesta oli uusi vuosi alotettu Malmilla. Loppiainen tuli
siitä syystä vietettäväksi Sarsilla.
Oskar asetti Sarsille tulonsa niin aikaiseksi, että hän, saatettuaan
äitinsä perille, ennätti pistäytyä viereiseen taloon Liisan omaan
huoneeseen hakemaan tätä.
Liisan oven auetessa pääsi Malmilta hyvämielinen hymähdys. Huone oli
miltei tyhjä. Liisan kaikki huonekalut olivat jo viedyt heidän tulevaan
kotiinsa. Vain vaatearkku, muutamia laatikoita, pari tuolia ja vuode
oli jälellä. Liisa itse seisoi keskellä lattiaa suu iloisessa naurussa.
Malm ojensi molemmat kätensä hänelle.
-- Liisa, sinä ja ennenkaikkea se, että sinä olet minun, on minulle
jatkuvasti kuin ihana, käsittämätön ihme.
Liisa antoi päänsä hetkeksi kevyesti painua sulhasensa olalle. --
Voineekohan sinulle tuntua ihmeellisemmältä kuin minulle se, että sinä
huomenna viet minut kotiin, kotiin, jota minä näihin asti kodittomana
elänyt saan sanoa omakseni.
Malm veti hänet kiihkeästi puoleensa. -- Sinä suurisieluinen,
uskollinen Liisani. -- Hän tunsi samassa Liisan hieman liikahtavan ja
hän meni hämilleen pelosta, että oli ollut rohkea hyväilyssään. Liisa
luiskahtikin samassa aivan kuin itsestään hänen syleilystään. Hänen
päänsä kohosi, suu ja silmät nauroivat täynnä veitikkamaisuutta.
-- Älä nyt rupea puhumaan minun sieluni laadusta ja laajuudesta.
Silloin minun täytyy maksaa samalla mitalla ja minusta me voimme
käyttää nämä hetket hyödyllisemmin kuin sanomalla kohteliaisuuksia
toisillemme.
-- Mikä osoittaa, että sinulla lisäksi on paljon järkeä.
-- Jos lienee. Ainakin tunnen sen karkaavan tipotiehensä ajatellessani
huomispäivää ja kotiinlähtöämme. Tiedätkö, -- hän tarttui Oskarin
molempiin käsiin ja katsoi niihin hyväilevästi. -- Se kuuluu hirveän
sentimentaaliselta -- ja onkin kai sitä, mutta tuntuu melkein siltä
kuin tahtoisin suudella näitä käsiäsi ajatellessani, että ne huomenna
vievät minut kotiin, omaan kotiini.
Malmin kasvoilla kuvastui pettymystä. Hän kumartui sen verran
eteenpäin, että sai katsotuksi morsiantaan suoraan silmiin. -- Liisa,
sanoi hän, -- käynköhän nyt jo mustasukkaiseksi. Koti on sinulle kaikki
kaikessa. Mitä minä olen?
-- Se, jolle ja jonka onneksi tahdon elää. -- Vastaus tuli paikalla ja
arvelematta, silmä ei väistänyt toisen silmää.
-- Kunpa voisin tehdä sinut onnelliseksi. -- Ääni oli matala ja sanat
sanottiin kuin arkailemalla. -- Sinä olet sellainen, jota aina pitäisi
pitää hyvänä, jolle pitäisi antaa vaatimatta.
-- Lasikaappinukke, niinkö -- Liisa pujotti kätensä sulhasensa
käsipuoleen ja nauroi entistä helisevää nauruaan. Sitten hän katsoi
kelloaan. Heidän täytyi joutua.
Heti heidän saavuttuaan asetuttiin pöytään. Vanha rouva näytti
huonoa tuulta siitä, että oli mennyt viisi minuuttia yli määräajan
ja äiti-muori nuhteli lempeän hätäilevästi siitä, että "lapsikullat"
olivat antaneet kellon vinskahtaa yli oikean ajan. Puhe pääsi kuitenkin
iloiseen vauhtiin, kun Amalia innostui kertomaan Albrechtistaan, jonka
seurassa sekä minuutit että tunnit unohtuivat. Mutta hänpä osasikin
soittaa aivan jumalallisesti ja katsoa suurin, tulisin silmin, katsoa
niin ettei sellaista katsetta unohtanut, ei koskaan.
-- Saitko sinä, Oskar, sen loppusumman vekseleillä järjestetyksi,
katkaisi vanha rouva.
-- Osan, mutta en vielä kaikkea.
Äiti-muori vilkaisi arasti Emmaan. Häntä peloitti, että jos tämä
panisi pahaksi, ettei Oskar vielä ollut onnistunut ajamaan asioitaan
perille asti. -- Jollei nyt Oskar paikalla onnistuisi, -- kiiruhti hän
tunnustelevasti selittämään, -- niin ainahan sinä, Emma kulta, keksit
jonkun keinon.
-- Ei ei, Helena, älä puhu sellaisia. Nuorten täytyy itse ponnistella.
-- Tiettävästi, tiettävästi. -- Minähän vaan, Emma kulta -- --
Mutta Emma-kulta katkaisi äiti-muorin selitykset kesken. Hän iski
silmää sulhaselle, katsoa tiirotti Liisaan ja sanoi merkitsevästi: --
Minkä olen antanut, sen olen antanut. Tuloksen näette itse. -- Hän
maiskautti kieltään ja katsoi tyytyväisesti ympärilleen. -- Onhan tyttö
muutamissa suhteissa vastannut niitä toiveita, joita kiinnitin häneen
sen juhlallisen runotekeleen johdosta, jolla hän kunnioitti muuatta
juopunutta saaristolaista.
-- Mamma taisi odottaa neroa? arveli Malm nauraen.
-- Vielä mitä, minä olen aina pysynyt tosiolojen pohjalla. Siksi en
yleensä olekaan tehnyt laskuvirheitä. Maljasi Oskar. Mene ja tee samoin!
Vanha rouva tyhjensi lasistaan viime tilkan kotitekoista joulujuomaa,
pyyhkäisi perusteellisesti suutaan ja antoi merkin pöydästä
nousemiseksi.
Liisa pujahti samassa keittiöön, kuiskasi ohimennen Oskarille pian
palaavansa ja läksi saatuaan suojahuivin ympärilleen oikaisemaan pihan
toisessa laidassa olevan takaportin kautta omaan huoneeseensa. Hän oli
muistanut edellisenä iltana saapunutta kirjettä. Se oli ilahduttanut
häntä tavallista enemmän, sillä hän oli pelonalaisena odottanut Elnan
arvostelua kihlauksesta. Hänen teki siitä syystä mieli näyttää kirjettä
Oskarille.
Raapaistessaan etehisessä tulta näki hän kirjelippaasta lattialle
pudonneen sanomalehden. Sen vieressä oli kirje. Illan posti oli
saapunut.
Hän sytytti kynttilän, nosti kirjeen lattialta ja jäi tuijottamaan
siihen. Merkki oli ulkomaalainen, käsiala tuttu.
Vastenmielisesti ja epäröiden hän mursi kuoren.
Märchen Elisabet.
Hänen kätensä rupesivat vapisemaan. Mutta hän jatkoi.
Tämän kirjeen kirjoittaminen on kuin oman sisimpäni rikkirepimistä,
enkä sittenkään voi olla kirjoittamatta. Voin sanoa, että
ajatuksissani olen kirjoittanut tätä jo viikkoja, vieläpä kuukausia,
-- niin oikeastaan siitä asti kun menin kihloihin.
Tahdoin itse ilmoittaa sinulle siitä, jotta -- jos mahdollista
käsittäisit minua. En jaksanut kantaa ajatusta, että tuomitsisit
tietämättä miten oli. En myöskään olisi suonut, että olisit lukenut
ilmoituksen lehdestä. Mutta toiselta puolen tuntui kirjoittaminen
kuin petokselta. Siksi olen epäröinyt.
Liisa keskeytti lukunsa katsoakseen päivämäärää.
Kirje oli kirjoitettu Dresdenissä vuoden viimeisenä iltana.
Hän epäröi hetken, lähensi jo kirjettä kynttilänliekkiin, mutta vetäsi
sen samassa takaisin.
Oliko hän niin raukkamainen, ettei hän uskaltanut lukea sitä, ei
uskaltanut kuulla ja ymmärtää totuutta? Silloin hän myöskin oli
rakentamassa tulevaisuuttaan yhtä hauraalle perustukselle kun poroksi
palaneen kirjeen tuhka.
Hän tarttui uudelleen kirjeeseen.
Märchen Elisabet, sinun viime sanasi minulle olivat: minä odotan.
En ole unohtanut niitä. Ne rakkauteni kannustamina panivat minut
koettamaan kaikkeni -- niin, sanoisinpa melkein luvattoman paljon
isäni vastustuksen murtamiseksi. -- Kun matkustin ulkomaille, tein
sen hänen tahdostaan ja toivossa, että ero aikaansaisi sen mitä en
itse voinut vaikuttaa. Siinä mielessä lähetin sinulle ensimäiset
kirjeeni täältä. Sen jälkeen en kirjoittanut. Odotin turhaan
käännettä parempaan päin. Sitä ei kuulunut. Isäni on tässä suhteessa
ollut sekä järkähtämättömän että käsittämättömän kova. Hän on
suoraan sanonut samaa, mitä sinä itse kerran, että me, jos kaikesta
huolimatta jollain tavoin aikoisimme kiertää hänen tahtoaan, saamme
sekä hänen että äitini kirouksen osaksemme.
Minä tunnen sinut. Siksi on minulle vähitellen valjennut se, jota en
koskaan uskonut jaksavani käsittää: etten koskaan voi omistaa sinua.
Jos olisit toisenlainen, löytyisi ehkä mahdollisuuksia. Nyt ei
löydy. Ja minä tunnen, että tuskani suuruudesta huolimatta rakastan
tätäkin sinussa.
Mutta mitä minä puhunkaan sinulle, minä, joka olen toisen oma?
-- Liisa, tämä on kauheaa. Minä halveksin itseäni. Enkä sittenkään
muuta voi. Minä en jaksa jäädä yksin. Minä en voi alla koditon. Jo
nämä kodittomuuden vuodet ovat auttaneet minua entistä paremmin
käsittämään, miten pohjattomasti sinä koditon olet mahtanut kärsiä
elämästä.
Hän, joka nyt on morsiameni, vastaa harvinaisen suuressa määrin
naisihannettani. Hänellä ei ole muuta vikaa kuin että hän on toinen
kuin sinä. Jos olisin yhtynyt häneen tuntematta sinua, luulen että
nyt olisin hyvinkin onnellinen. Nyt sitä vastoin -- --
Märchen Elisabet, koko olemukseni huutaa sinua -- -- tällä hetkellä
ja usein, usein. Sinä olet minulle yhä ainoa nainen maailmassa,
luuta minun luustani, lihaa minun lihastani. Meidän sielumme ovat
sukua. Minä tunnen sen. Sinulla on vain naisellisuutesi ohessa
sellaista tyyntä, rohkeata voimaa, jota usein olen itsessäni
kaivannut. Jos voisin päästä tuskasta, jota nyt tunnen
pyyhkäisemällä pois sinut entisyydestäni, valitseisin tämän tuskani.
Sinä olet ollut elämäni suurin rikkaus, Märchen Elisabet.
Mutta minä en saa puhua sinulle näin. Minulla ei ole oikeutta
siihen.
Minä olen kertonut sinusta morsiamelleni, kertonut lapsuudestasi,
kehityksestäsi ja rakkaudestamme. Mutta minä en ole rohjennut
tunnustaa, mitä sinä yhä olet minulle. -- Hän muistuttaa, monessa
suhteessa äitiäni ja rakastaa minua suurella kaikkensa antavalla,
vähän vaativalla rakkaudella.
Tunnen omantunnonvaivoja tätä kirjoittaessani, enkä sittenkään voi
muuta.
Liisa, elämä vaatii meiltä paljon ja me olemme heikkoja. -- Ehkäpä
sinäkin lujuudestasi huolimatta tulet sitä kokemaan.
Käsi vapisi niin ankarasti, että Liisan täytyi keskeyttää lukunsa.
Kooten koko tahdonvoimansa sai hän hetken kuluttua luetuksi kirjeen
viime rivit.
Märchen Elisabet, vaikka sisimpäni itkee verikyyneleitä
kaipuussaan, en sittenkään tällä hetkellä ensi sijassa ajattele
itseäni, vaan sinua.
Sydämeni kiittää ja siunaa sinua kaikesta mitä olet ollut minulle ja
sisimmästäni nousee harras toivomus onneksesi. Muodostukoon elämäsi
niin suojatuksi ja onnelliseksi kuin mahdollista! Se on hartain
toivoni.
Bernt.
Kirje painui Liisan helmaan. Hän tunsi hetken syvältä repäisevää
tuskaa, -- jotain mitä ihmistuntein varustettu puu tuntisi sen juuria
katkottaessa.
Sitten seurasi täydellinen puutumus.
Pari kuukautta aikaisemmin olisi tämä kirje voinut vaikuttaa paljon.
Nyt oli myöhäistä. Hän ei voinut pettää Oskaria.
-- Missä kummassa sinä olet viipynyt, pahoitteli vanha rouva Liisan
vihdoinkin palatessa.
-- Ja kuinka kalpea sinä lapsi kulta olet. -- Äiti-muori rupesi
innokkaasti hieroskelemaan Liisan käsiä. -- Ethän sinä vain tule
sairaaksi. Sinä aivan väriset.
Oskar katsoi kysyvästi morsiameensa, otti sitten hänen kätensä omaansa
ja kuiskasi hiljaa: -- Huomenna minä vien sinut kotiin -- omaan
kotiimme.