ÄITI

1.

Malm astuskeli mietteissään katua pitkin äiti-muorin luo. Hänellä oli

nykyään usein asiaa sinne. Hän kulki kuin poluttomassa metsässä, jossa

ei ollut apua ainoastakaan tienviitasta. Hän oli aina aralla mielellä

vaimonsa suhteen. Hän olisi tahtonut olla hyvä hänelle, tehdä elämän

hänelle mukavaksi ja mieluisaksi. Mutta eihän hän ymmärtänyt, miten

nainen tunsi ja ajatteli. Kaikkein vähin hän tunsi naimisissa olevan,

häntä lahjakkaamman ja tietopuolisesti korkeammalla olevan naisen

sielunelämää.

Sekin huolestutti häntä, että Liisa nykyään teki aivan liian paljon

työtä. Hänellä oli yhä tuntinsa kolmessa eri koulussa. Melkein joka

päivä kävi hän tervehtimässä kasvatusäitiään, hoiti kotiaskareet

yhdessä määrätunneiksi saapuvan apuihmisen kanssa ja auttoi lisäksi

asioiden järjestämisessä. Työtä olikin tässä suhteessa karttunut

paljon, kun Malm kevätpuolella oli saanut oman liikkeen pystyyn.

Pääoman puutteessa ja kun ei riittävän suurta lainaakaan voinut

saada mistään, oli osa velasta jäänyt vekselien varaan. Ja sekin oli

vaivaloista. Mutta selviytyisihän siitä vähitellen. Malm ei omasta

puolestaan ollut ensinkään huolissaan noista vekseleistä. Mutta

Liisalle ne olivat alituisena painajaisena. Hän ei koskaan voinut

unohtaa niiden olemassaoloa.

Liisa oli niin jyrkästi kaikkia vältettävissä olevia menoja vastaan,

että Malm salassa vaimoltaan oli vuokrannut pienen, pari kilometriä

kaupungin ulkopuolella sijaitsevan kesämökin, joka hänestä oli heille

erityisen sopiva. Pyörällä hänen olisi mainion mukava liikkeestä

pistäytyä kotona. Ja Liisalle tekisi maallaolo varmaan hyvää.

Kesäkodin kuntoonpaneminen oli Malmille suuri ilo. Mutta hän oli

samalla kokolailla levoton siitä, mitä Liisa sanoisi.

Hänen oli usein täytynyt pistäytyä kuulemassa äiti-muorin mieltä

kesä-asuntoa koskevissa asioissa. Ja nytkin pyöri sama asia ajatuksissa.

Hän avasi pihaportin, nousi portaat kahdessa harppauksessa ja asettui

heti sisään tultuaan poika-aikansa lempipaikalle, korituoliin uunin

viereen.

Äiti jatkoi tavanmukaista pikkuhiljaista askarteluaan, siirtyi vain

töissään niin lähelle poikaansa kuin mahdollista ja puhua popisi kuin

hyvämielisenä hyrräävä emäkissa.

-- Äiti, luuletko, että voin hommata tavaroitakin sinne, että näyttäisi

hauskemmalta, kun hän tulee sinne katsomaan? Vai onko parempi

neuvotella siitä yhdessä?

-- Äiti, panisikohan Liisa pahaksi, jos ostaisin hänelle lepotuolin?

Hän on niin kovin tarkka meidän rahoistamme. Mutta tuollainen tuoli

olisi aivan mainio hänelle.

-- Äiti, onkohan se taaimmainen huone liian pieni hänen

makuuhuoneekseen? Se olisi rauhallisempi kuin toinen suurempi?

Malm kysyi loppumattomasti, ja äiti hyrisi hänelle äidillisen

hellämielisesti ja tyynnyttävästi.

-- Älä hätäile ensinkään. Kyllä kaikki vielä selviää. Annahan ajan

vähän kulua, niin pääset levottomuudestasi.

Äiti-muorin kurttuinen käsi nousi salaa pyyhkäisemään silmäkulmaa.

-- Jos oli miestä maailmassa, joka ansaitsi tulla onnelliseksi, oli

se Oskar. Hyvä ja hellä poika hän aina oli ollut. Ja kuinka hän nyt

huolehti vaimostaan! Ihan kuin vaimon onnellisuus olisi ollut hänen

kaikkein tärkein huolehdittavansa.

Taas kohosi käsi salavihkaa kulmille. Toisen ajan lapsi oli äiti-muori

itse ja toista oli hän kokenut.

-- Niin, minä menen nyt, sanoi Oskar nousten ja ohimennen pyyhkäisten

äidin kumaraisia hartioita.

Kääntyessään portista kadulle hän rupesi viheltämään. Hän alkoi

pientä kansanlaulua noustessaan kotiportaita. Viheltämisellä oli aina

terveellisen tyynnyttävä vaikutus häneen.

Liisa istui huoneen peräpuolella ommellen. Hän sävähti punaiseksi

Oskarin tullessa, tunsi sen itse, oli siitä pahoillaan ja punastui yhä

enemmän.

Oskar tavoitteli huolettomia eleitä, asettui huoneen toisella puolella

olevan pöydän ääreen ja alkoi suurella innolla katsella muutamia

pöydällä olevia koulukirjoja, joiden selailemiseen hänellä ei ollut

vähintäkään aihetta.

-- Sinä kävit äidin luona? tuli huoneen perältä.

-- Niinhän minä. Lähetettiin terveisiä. Äiti käski pian tulemaan

uudelleen ja yhdessä, -- jos jaksat, -- tarkoitan, joudat.

Malm sanoi oikaisunsa hätäisesti ja hämillään. Hänen tarkoituksensa oli

ollut ilmaista, että kutsu oli pyyntö, ei vaatimus. Mutta oli tullut

oikaistuksi kovin hullusti päin. Liisa oli erityisen arka juuri siinä

suhteessa. Ei saanut koskaan olettaa, ettei hän jaksaisi, ei koskaan

viitata hänen tilaansa tai olemassaoleviin asian haaroihin.

-- Mennään vaikka huomenna. -- Liisa ompeli katsettaan nostamatta.

Oskar uskalsi siitä syystä pikaisesti vilkaista häneen. Tumman hehkuva

puna, joka useinkin nykyään nousi Liisan kasvoille, lainehti taaskin

niillä. Ja Oskar otti sen nyt kuten tavallisesti syytöksenä jostain,

joka tavalla tai toisella oli ollut Liisalle vastenmielistä.

Ajattelematta muuta kuin hetken pahantuntemusta viskautui hän suoraa

päätä kysymykseen, jonka esittämistä hän oli aikonut huolellisesti

valmistaa.

-- Ehkä me emme kuitenkaan menisi huomenna. Silloin on kouluilla lupa

ja sinä voisit silloin tulla katsomaan minun vuokraamaani kesämökkiä.

-- Sinun vuokraamaasi kesämökkiä? -- Liisa karkasi pystyyn. Veri

lainehti taaskin hänen kasvoillaan tuolla tuskallisen syyttävällä

tavalla.

Oskar purasi huultaan ja sadatteli sisimmässään omaa

tomppelimaisuuttaan. -- Niin, katsos, -- alkoi hän.

-- Ei minusta meillä ole varaa maalle-muuttoihin. Veloilla elävän varat

eivät ole hänen omiaan.

-- Me olemme nuoria, työkykyisiä. Saahan sitä vähän ajatella

hyvinvointiaankin, vaikka on täytynyt ottaa velkaa.

-- Minusta vain hätätilassa.

-- Minä ajattelin sinua. Ja tietysti olisi siitä hyötyä lapsellekin.

-- Malm viskasi viimeisen sanan tulemaan kuin poika, joka on päättänyt

näyttää mitä hän uskaltaa. Häntä harmitti, että hän oli niin arka

kysymyksessä, joka kuitenkin koski hänenkin lastaan.

-- Missä se kesämökki on, tuli viimein kuivan kylmäkiskoisesti huoneen

perältä.

-- Isonniityn laidassa.

Oskar kääntyi huoneeseen päin. Silloin näki hän Liisan pistävän työnsä

laatikkoon.

-- Tyttökoululaisilla on lauluharjoitus. -- Liisa pani jo hattua

päähänsä.

Mutta lauluharjoituksesta Liisa ei kääntynytkään kotiin. Hän läksi

kävelemään kaupungin ulkopuolelle, harhaili kuin unessakävijä teitä

pitkin ja tunsi tunnossaan kauheita itsesyytöksiä siitä, että Berntin

kuva joka polulla astui häntä vastaan.

"Märchen Elisabet", humisivat puut ojennellen oksiaan kuin syleilyksi.

"Märchen Elisabet", muistuttivat kukkaset mättäillä, tuulenhengen

väräytellessä kesäistä ketoa kepeästi kuin poskea pehmeästi hyväilevä

käsi.

Ei sitä polkua, jota he eivät yhdessä olleet astelleet useaan kertaan.

Ei sitä levähdyspaikkaa tai kaunista tienkäännettä, joka ei hänelle

huutamalla huutanut suurista, sisältörikkaista onnenhetkistä.

Isoniitty leppoisine lehtoineen oli ollut heidän mielipaikkojaan.

Kesäasunnon valinta oli siitä syystä kuin tuomio. Se oli kiirastuli,

jota syyllinen ei saanut välttää, niin sietämättömältä kuin se

tuntuikin.

Liisa huojutteli ruumistaan kuin suuressa sisäisessä tuskassa.

Mitä, mitä hän oli tehnyt? Toisen kuva sisimmässään oli hän antautunut

toiselle.

Hän oli elänyt kuin unessakävijä, jolle herääminen on

hengenvaarallista. Hän oli siitä syystä koettanut välttää heräämistä.

Ja se oli aluksi onnistunut hänelle. Mutta sitten tuli kaikesta

huolimatta heräämisen hetki. Se tuli silloin, kun hän ymmärsi olevansa

tulemassa äidiksi.

Hän heräsi nähdäkseen itsensä pohjattoman kuilun partaalla.

Orpoutensa näännyttämänä hän oli ostanut itselleen kodin. Mutta millä

hinnalla? -- Hinnalla, josta hän ei yksin voinut vastata, vaan jonka

vuoksi hän veti toisiakin ikeen alle.

Hän oli koettanut välttää totuutta. Olihan se, joka oli antanut paljon

toiselle, tehnyt ainakin jotain hyvää. Ja Oskar oli kiitollinen

saamastaan. Sen hän myöskin tiesi. Sen tietoisuuden varassa hän oli

koettanut elää.

Mutta nyt, kun hän tiesi olevansa kutsuttu kaikkein suurimpaan

tehtävään, kun hän tunsi olevansa muodostamassa uutta elämää, ymmärsi

hän täydellisen vararikkonsa.

Hänellä ei enää ollut sitä mielen rohkeutta, joka oli auttanut häntä

pää pystyssä kulkemaan vaikeidenkin aikojen läpi. Hänen sykähtelevä

elinvoimansa oli sammuksissa. Hän oli omien raatelevien ajatustensa

uhri, jota ei auttanut edes ajatus, että tällainen synkkämielisyys

vaikuttaisi lapseenkin. Se nosti vain hänen tuskansa huippuunsa.

Toiset äidit puhelivat lapsilleen sydämellisiä äidinrakkauden sanoja.

Hänkin puheli lapselleen, mutta hänen sanansa olivat polvilleen

painuneen katumuksentekijän vaikerrusta ja anteeksipyyntöä.

Hän oli usein ennen ajatellut lasten oikeutta syntyä kodin suojaavassa

piirissä. Nyt hän näki asian toisen puolen. Hän ymmärsi, miten

pohjattoman syylliseksi laillisestikin kodin pystyttänyt äiti saattoi

joutua.

-- Sinä pieni, sinä rakas, puheli hän suuressa sielun tuskassa,

anna minulle anteeksi. Minä olen tehnyt sinulle koko elämänajaksi

korvaamattoman tappion, kun ei elämäsi saanut alkuansa kahden rakkauden

suuresta, yhteen sulautuvasta voimasta.

Hänen katseensa pysyi kuivana, mutta hän tunsi, miten suuri tuska

sisäisesti vapisutti häntä.

Oman ahdistuksensa ajamana kierteli hän kiertelemistään teitä pitkin.

Oli jo myöhä kun hän vihdoin läheni kodin porttia. Avatessaan sen hän

huomasi Oskarin levottomasti tähystämässä kuistin ikkunasta.

Se tuntui tukehduttavan kiusalliselta. Oli kuin toinen

avio-oikeuksiensa varassa olisi ollut siinä vakoilemassa häntä ja hänen

ajatuksiaan.

Ja sitten itsesyytös taas heräsi siitä, että hän saattoi tuntea näin

Oskaria kohtaan, joka aina vain tahtoi antaa ja palvella.

Huomatessaan Liisan Oskar kiireisesti vetäytyi pois kuistilta. Hän

halusi nähtävästi salata levottomuuttaan. Ja sekin syytti.

2.

Velansuorituksena, kiirastulena, joka oli kestettävä, otti Liisa muuton

kesämökille.

Hän tuli siellä olleeksi paljon yksin. Oskar oli enimmäkseen

liikkeessään ja palvelija oli pestattu vasta loppukesäksi.

Kotiaskareita oli vähän. Hän ennätti siitä syystä usein istuskella

yksin käsitöitä tehden ja ajatellen. Kävelylle hän ei mielellään

lähtenyt muuta kuin Oskarin matkassa. Hän tunsi tarvitsevansa suojaa

kaikkialla ympäröiviltä muistoilta.

Ajatellessaan kulunutta elämäänsä ja kuormaa, joka hänestä tuntui

läheiseltä, johtui hänelle kerran mieleen kirjoittaa äidilleen.

Teki mieli kerrankin purkaa sydämeltään kaikki, mikä vuosikausien

kuluessa oli mieltä painanut. Olisipahan siten saanut panna osan siitä

syyllisyystunnosta, joka häntä nyt painoi, toisen hartioille ja siitä

ehkä tuntea oman kuorman kevenemistä.

Oliko hän pyrkinyt tähän elämään? Ja oliko hän vastuussa niistä

oloista, jotka huolimatta hänen rehellisestä tahdostaan ja siitä mielen

reippaudesta, jota hänessä oli ja jota hän myöskin aina oli koettanut

kartuttaa, nyt olivat käyneet hänelle ylivoimaisiksi?

Eiköhän äidin mieli sulaisi hänen tuntiessaan edes murto-osan lapsensa

kärsimyksistä? Ja ehkäpä hän ainakin sisimmässään silloin antaisi

lapselleen kipenen sitä äidinrakkautta, jota häneltä ei koskaan ollut

näytettäväksi liiennyt?

Mutta kuinkapa voisi kirjoittaa tällaista nyt, kun ei ennenkään.

Äiti oli Liisan pienenä ollessa jättänyt hänet kokonaan äidillisen

hellyytensä ulkopuolelle. Vanhempana oli Liisa itse jättänyt äidin oman

elämänsä ulkopuolelle. Helsingissä ollessaan hän oli saaristolaisten

kanssa joskus lähettänyt äidille viemisiä ja häistään hän oli

ilmoittanut. Mutta siihen supistuikin heidän välinen yhteytensä.

Tätä ajatellessaan oli hän usein tuntenut katkeruutta äitiä kohtaan.

Mutta viime aikoina oli kuin hänen mielensä olisi muuttunut. Äiti tuli

entistä useammin mieleen ja ajatukset olivat sovinnollisemmat. --

Isäänsäkin oli hän tullut ajatelleeksi. Hän rupesi haluamaan tietoa

omasta alkujuurestaan samalla kun selvitteli itselleen niitä säikeitä,

joista hänen lapsensa tulevaisuus ehkä muodostuisi.

Äiti ei koskaan ollut kertonut mitään, eikä hän ollut kysynyt. Vasta

viime aikoina hän oli tuntenut, että tuo tietämättömyys herätti

jonkinmoista tyhjyyden ja kaipuun tunnetta.

Liisa antoi käsityön painua polvelle ja jäi silmäilemään kesäauringon

valossa kylpevää luontoa.

Päivä oli ollut helteisen kuuma. Kaikki tuntui elpyvän illan

viileydessä. Lintuset piipertelivät pesänsä reunalla. Hyönteiset

surisivat. Silloin tällöin kilahti lehmän kello. Niityn etäisimmällä

laidalla oli hevonen laitumella. Pieni, iloinen varsa pyörähteli sen

kintereillä, pysähtyi välistä, painautui aivan emonsa kylkeen ja tahtoi

syödä. Silloin rupesi tamma nuoleksimaan varsaansa.

Liisa katseli elämää ympärillään nälkäisin, kerjäävin katsein.

Oliko luomakunnalla ilonsa runsautta kaikille muille, vaan ei hänelle?

Toiset saivat iloiten sekä antaa että vastaanottaa äidinrakkautta.

Hänelle ei suotu toista iloa enemmän kuin toistakaan.

-- Minä olen joutunut suureen velkaan sinulle, sinä rakas pieni, puheli

hän itsekseen. Ja hän tunsi sisimmässään velkaantumisen koko raskauden.

-- Iltaa, kuuli hän yhtäkkiä aivan viereltään.

-- Iltaa, toisti hän katseen hitaasti ja vastahakoisesti kohotessa

ompelusta.

Mutta katse ei enää painunutkaan. Se jäi kuin kiinninaulattuna

tuijottamaan tulijaan. -- Oletteko tullut tänne minua katsomaan, kysyi

hän viimein, nousten kättelemään.

-- Oli käytävä Helsingissä ja silloin ajattelin, että käynpähän kerran

katsomassa. Miehesi neuvoi minua tänne. Hän ei kuulu tulevan kotiin

yöksi.

Liisa ymmärsi kohta, että Oskar tietysti oli päättänyt jäädä

kaupunkiin sitä varten, että äidillä ja Liisalla olisi mukavampaa ja

rauhallisempaa. Oskar oli monesti takaperoisen kömpelö aikeittensa

toteuttamisessa, mutta hän oli todella hienotunteinen. Ja hänen

hienotunteisuutensa syytti Liisaa monesti.

-- Tulkaa istumaan, kuuli hän puhuvansa äidille, vaikka hänestä tuntui

siltä kuin toinen olisi sanonut sanat. -- Te kai olette väsynyt. Tai

tahdotteko ensin katsella tätä kotia?

He kulkivat molempien huoneiden läpi ja palasivat sitten verannalle,

jossa Liisa rupesi asettelemaan ruokia pöytään äidille.

Äiti kertoi terveisiä saaristosta. Sitten he alkoivat puhella

kaikenlaisista, enimmäkseen aivan joutavista asioista, jotka eivät

huvittaneet toista enemmän kuin toistakaan.

-- Sinä olet tietysti katkera minulle, sanoi äiti yhtäkkiä.

Liisa ei saanut vastatuksi.

-- Sinä et näy ilolla odottavan lasta. Ja silloin sen tietää, mitä

tulee mieleen. Minulla oli enemmän ryhtiä, vaikka olisi luullut asian

päinvastaiseksi.

-- Ehkä te riistitte minulta sen, mikä nyt olisi voinut olla onneksi

sekä minulle että lapselleni, -- purkautui Liisalta katkerasti.

-- Saattaa olla. Mutta sinä olet kuitenkin sellainen ihminen, että

kyllä sinusta vielä hyvä tulee.

-- Te ette tiedä, äiti, mitä te sanotte. Minä olen näihin aikoihin

ajatellut niin, että olen tulla hulluksi.

-- Annas, kun selitän, sanoi äiti, nousi pöydästä, ravisti

huolellisesti helmaan pudonneet leipämuruset nurmikolle ja kävi

istumaan portaiden ylimmälle astimelle tarkasti seuraten Liisan käsissä

valmistuvaa työtä.

-- Minä olin jo nuorena sellainen, että aina tahdoin muista vähän

edelle. Ja kauniiksi sanoivat niinkuin sinuakin. Ottajia oli monta.

Mutta minä en huolinut kenestäkään. Siitä sain ylpeän nimen.

Ja siitäkin olin hyvilläni. Mutta kun isäsi tuli saareen, jäin

tuijottamaan kuin ihmeeseen. Niin kaunista ja hienoa miestä en ollut

sitä ennen nähnyt, enkä ole nähnyt vieläkään. -- -- Oli sellainen

kaunis, ihmeellinen ilta, joita alkukesästä joskus annetaan. Sitä ei

tietänyt oliko maassa vai taivaassa. -- -- Isästäsi en senkoommin ole

kuullut mitään. Illalla hän tuli, aamulla läksi. Sellainen on sinun

syntymätarinasi.

Liisa yhä vaikeni. Hänen oli mahdoton puhua. Sana ei syntynyt.

-- Sinä tietysti soimaat, tuli taas, -- kysyt, että noinko sitä vain

on lupa ottaa, kun näkee miehen, joka koreudellaan vie mielen. Mutta

tiedäkin, että ajattelin minä sinua ja sinun parastasi heti kun

ymmärsin miten asiani olivat. Minä päätin olla rauhallinen ja tehdä

parhaani lapseni hyväksi. Eikä sinusta muuten noin kykenevää ihmistä

kai olisi tullutkaan. Ja rohkean luonnonkin sinä sait.

Äiti katsoi pitkään ja tutkivasti tyttäreensä. Sitten sanoi hän

verkalleen: -- Vaikka ainahan jokainen meistä joskus joutuu alakynteen.

Liisan vaitioloa jatkui yhä.

-- Pidin minä puoliasi siinäkin, että tahdoin saada sinut isäsi

säätyyn, jatkoi taas äiti. -- Minä näin, että sinä kuuluit sinne.

Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta. Sinä synnyit

herraslapseksi. Kun vieroitin sinut itsestäni, vieroitin sentähden

itsenikin sinusta. Ja tahallani. Minä en tahtonut opettaa sinua

ikävöimään minua.

-- Ja senkö tähden te ette koskaan antanut minun tuntea sitä

äidinrakkautta, jota köyhinkin osakseen saa?

-- Eikö siinä ollut muuta kuin moitittavaa? Liisa jäi vastauksen velkaa.

-- Kovaa se oli itsellenikin, puheli äiti äänen painuessa raskaan

matalaksi. -- Mutta pitäähän kärsiä siitä mitä on rikkonut. Ei siitä

kukaan pääse.

-- Niin, tahdoin saada tämän sanotuksi, jotta tietäisit, vaikkei toiste

nähtäisikään, -- tuli viimein hiljaisesti yhä pitkittyvän vaitiolon

jälkeen.

Silloin Liisa nousi ja meni sanaakaan sanomatta omaan huoneeseensa.

Hänen oli mahdoton puhua, kun omat ajatukset olivat yhtenä ainoana

myrskyävänä merenä.

Oma syyllisyys, äitiyden vastuunalaisuus, viattomien kärsimykset,

kaikki mikä jo kauan oli ollut hänen omien kipeiden ajatustensa

keskipisteenä, nousi nyt äidin sanojen johdosta järkyttävänä esiin kuin

pohjia myöten tuntuvan myrskyn esiin vellomana.

Liisa ei tietänyt, miten kauan hän oli ollut huoneessaan. Suuren

sisäisen tuskan aika on aina ajaton.

Lopulta hän kuitenkin heräsi. Silloin hän ensimäiseksi muisti, että hän

sanaakaan sanomatta oli jättänyt äitinsä yksin. Ja se vähä, mikä oli

tullut sanotuksi, oli ollut syyttävää ja armotonta.

-- Äiti. -- Hän juoksi hätäisesti takaisin verannalle. Mutta paikka

portailla oli tyhjä. Äiti oli lähtenyt.

Silloin nousi uusi, suuri tuska Liisan sisimpään. Äiti oli tullut

kaukaa ensimäisen kerran -- kai viimeisenkin -- hänen kotiinsa. Hän,

joka lapsensa parasta ajatellen oli kieltänyt itseltään onnen antaa

äidinrakkautta, oli tullut kerran saadakseen jotain ja hänen oli ollut

pakko palata ilman ainoatakaan hyvää tai hellää sanaa.

Liisa juoksi hädissään tietä pitkin. Hänen täytyi etsiä äiti vaikka

mistä. Hänen täytyi saada pitää häntä hyvänä, selittää hänelle kaikki,

sovittaa mitä hän itse mielen tylyydessä oli rikkonut. Muuten saisi

hänen oma lapsensa sen varmasti maksaa. Ja lapsen osa oli jo riittävän

raskas.

Niityn vastaiselta laidalta, kaupunkiin johtavan oikopolun varrelta

Liisa viimein löysi äidin. Hän istui ojan reunalla, käsivarret polvien

varassa ja huivi silmille vedettynä. Kuullessaan Liisan askeleet

kohotti hän päänsä. Katse oli kyyneleetön. Mutta äiti näytti aivankuin

vanhemmalta kuin tullessaan.

Liisa painui polvilleen hänen viereensä.

-- Äiti, tulkaa, -- äiti, antakaa anteeksi. - Olen ollut kuin

suunniltani näinä aikoina. En tiedä itsekään mitä teen. Minä surin

orpouttani enemmän kuin itse arvasinkaan. Oman kodin kaipuu ajoi minut

naimisiin, vaikkei minulla ollutkaan sitä rakkautta, jota paitsi

ei pitäisi antaa itseään. -- -- Nyt vasta lasta odotellessani olen

ymmärtänyt mitä tein. -- -- -- Äiti, tulkaa takaisin luokseni. Äiti,

älkää jättäkö minua näin. Hän vapisi itkusta.

-- Älä itke noin. Kyllä kaikki vielä selviytyy, vaikka näyttääkin

mahdottomalta.

Äiti nousi ja rupesi hitain askelin astumaan kesämökille päin.

-- Eihän sinun näin olisi pitänyt tulla hakemaan, -- puheli hän siinä

astuessaan eteenpäin. -- Olisinhan minä voinut mennäkin. Minkä teet

sen eestäs löydät. Niin se on joka asiassa. Enkä minä kuitenkaan olisi

katunut tänne tuloa. Minun oli ihan pakko tulla.

He kulkivat hyvän aikaa vaieten. Liisa kuivasi kyyneleitään ja oli kuin

äiti olisi sanonut sanottavansa päähän. Äkkiä hän kuitenkin katkaisi

äänettömyyden.

-- Minähän sitä nyt aion naimisiin, sanoi hän alkaen kuin uutta lukua.

Se sattui Liisaan kuin isku vasten silmiä. Se repi yhdellä kertaa rikki

kaiken sen hyvän ja kauniin, jota hän vasta oli koonnut äidin kuvan

ympärille.

-- Te, vanha ihminen! -- Hän ei uskaltanut sanoa enemmän. Hän kuuli

halveksumista äänessään.

Äiti katsoi häneen kuin olisi hän nähnyt tyttären kaikki ajatukset.

Katse oli raskas ja umpimielinen.

-- Sinä luulet, että minä teen sen naimahalusta, tai, että tässä on

joko perintö tai emännän arvo kysymyksessä. -- Äänessä oli katkeruutta.

-- Minä en jaksa ajatella enkä luulla mitään, väisteli Liisa väsyneesti.

-- Tiedätkö, minkätähden Jere aina oli niin hyvä sinulle? Se oli äitisi

tähden. Hän on aina pitänyt minusta, mutta ei koskaan puhunut siitä,

kun hän näki, etten huolinut kenestäkään. Vasta silloin, kun minulle

oli käynyt huonosti, tuli hän minun luokseni. Minä muistan sen kerran

kuin eilisillan. Istuin turvepenkillä ja paikkailin nuttuani. Hän

asettui siihen rinnalleni ja sanoi: -Kaisa, eikö meidän sopisi mennä

papin luo? - Hän näki, että puhe sattui, mutta hän ei ymmärtänyt syytä.

-- Eihän elämän silti tarvitsisi muuttua, hän sanoi, -- käytäisiin vain

siellä ja sinä hoitaisit sitten minun talouttani.

-- Hän tarjosi sinulle nimen ja kodin ilman minkäänmoisia vaatimuksia,

niinkö?

Äiti nyökkäsi. -- On sitä hyvää meikäläisissäkin. -- Kumarruksiin

painunut pää nousi itsetietoisesti. -- Mutta minäkin olin ylpeä. --

Sinä voit saada paremman, sanoin, ja siihen asia jäi. Eikä siinä ollut

vain sitä, etten tahtonut ottaa vastaan. Se oli minunkin puoleltani

rehellisesti tarkoitettu.

He olivat pihaportilla ja astuivat siitä sisään.

-- Jere on jo viidenkymmenen ja minä lähentelen sitä. Hän ei ole

ottanut toista, kuka tietää, miksi. Nyt hän on vanha ja sairas. Eräs

sisar on tullut häntä hoitamaan, ja se on häijy ihminen. Jos nyt

menemme naimisiin, pääsee Jere hänestä, muuten ei.

Äiti sulki portin ja he astuivat äänettöminä illan hämyyn verhottuun

huoneeseen.

-- Äiti, tulkaa, kutsui Liisa hetken perästä. Hän oli tehnyt äidille

tilan omaan huoneeseensa.

-- Tässäkö sinä nukut? Ja tuolla miehesi? Liisa nyökkäsi.

-- Sinulla on hyvä mies. Tiedä se.

-- Minä tiedän, ja sekin syyttää.

-- Älä sure. Kyllä kaikki vielä selviää. Silloinkin kun asiat ovat

raskaimmillaan, voi ihminen tehdä oikein. Ja se auttaa.

Äidin käsi etsi haparoiden Liisan kättä, avuttoman kömpelösti kuin

hyväilyyn tottumaton.

-- Kiitos äiti. Ja nukkukaa hyvin.

Ovi lisahti lukkoon. Kukin jäi yksin ajatuksineen. Sisähuoneesta

pian kuuluvasta raskaasta hengityksestä tiesi Liisa äidin nukkuneen

maalaisihmisen ja vanhan, talttuneen taidolla vapautuen ahdistavista

ajatuksista.

Kuultuaan äidin nukkuvan avasi Liisa hiljaa oven kuistille. Kesäyön

valkeus tulvahti häntä vastaan häikäisevän kirkkaana matala-ikkunaisen

ja verhojen varjostaman huoneen hämäryyteen verraten.

Liisa painui hiljaa portaiden ylimmälle astimelle, siihen, jossa äiti

aikaisemmin oli istunut kertoessaan kaikesta. Äidin, hänen oma ja

lapsen elämä, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki nousi hänen

eteensä.

"Ajattelin sinua ja sinun parastasi", "rohkean luonnonkin sait", ja

"kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein". --

Kaikki äidin sanat palasivat kohta kohdalta hänen eteensä selvitellen

hänen oman elämänsä alkua ja sen velvoituksia.

Ja kaiken tämän täyttäessä hänen sisintään seisoi Bernt hänen

rinnallaan. -- "Märchen Elisabet", sanoi hän kumartuen rakastettunsa

puoleen, -- elämä on minulle arvoton ilman sinua.

-- Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta, vahvisti

äiti. -- Sinä synnyit herraslapseksi.

Hän tunsi sen itse, oli jo kauan tuntenut. Hän kuului olemuksensa

sisimmässä siihen maailmaan, jonne Berntkin. Sinne siirrettynä olisi

hän tuntenut olevansa kotona. Täällä täytyi hänen taistella sekä

sisäisen että ulkonaisen orpoustunteen voittamiseksi.

-- Bernt -- pääsi häneltä suuren sisäisen tuskan esiinpusertamana, --

Bernt.

Hänestä tuntui siltä, kuin huuto olisi kaikunut Isonniityn toiselle

puolelle, ja säikähtyneenä puristi hän huulensa yhteen.

Kuin ilkkuen nousi silloin hänen mieleensä muisto toisensa jälkeen

näiltä hänen naimisissaolonsa ensi kuukausilta. Kaikki oli pieniä,

jonninjoutavia asioita, mutta ne tuntuivat kiusallisen suurilta siksi,

että Oskar niissä kaikissa esitti kömpelön, oikeaan ohjaavaa vaistoa

puuttuvan ja tekojaan harkitsemattoman osaa.

Liisa nousi äkkiä, avasi portin ja rupesi astumaan tietä pitkin. Hän ei

muistanut äitiä, ei lukitsematonta kotiaan. Hän kulki vain eteenpäin ja

yhä eteenpäin.

Päivä sarasti jo. Linnut rupesivat ääntelemään. Metsä heräsi.

Lähellä kaupunkia, lahden poikki johtavalla sillalla Liisa pysähtyi.

Ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Kaikki nukkuivat vielä. Luonto

vain heräsi. Aamun kelmeä valo heijastui veden pintaan. Se vivahteli ja

väreili kuin heijastus syvyyksien elämästä.

Liisa nojasi sillan kaidepuuhun. Hän ei saanut katsettaan eroon tuosta

välkkyvästä kalvosta. Se kietoi ja veti voimakkaamman väellä.

Jotain lapsuusaikojen ikävästä heijastui häntä vastaan tuon uinuvan

aallokon alta. Merenneidon suurintakaan uhria kammomaton rakkaus ja

Egyptin kuninkaantyttären kaiho pois vierailta rannoilta takaisin

kotoiseen maaperään eivät enää olleet hänelle satuja, vaan elämän ja

ihmisrinnan usein koettuja, alati kuitenkin uusia kärsimyksiä.

Kotoiseen maaperään hän ei koskaan tässä olotilassa pääsisi. Mutta --

jos ehkä toisessa? Ja jos saisi siirtyä sinne piankin -- itselleen ja

muille helpotukseksi.

Nouseva päivä valaisi yhä kirkkaammin seutua. Väreily veden pinnalla

monistui ja rikastui avaten kuin kimaltelevan tien syvyyteen.

Jos voisi -- jos saisi?

Hän kumartui yhä raskaammin kaidetta vastaan täynnä väsyneen voimakasta

levon ikävää.

-- Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein.

Sanat tarttuivat häneen kuin voimakas kädenote. Kadonneelta tuntunut

voima palasi. Hänen sisäinen kimmoisuutensa heräsi. Hän taisteli

viimeisen, ylivoimaiselta tuntuvan taistelun sydämensä suurta rakkautta

vastaan. Ja tätä tehdessään hän puolijuoksua kiiruhti eteenpäin

hakeakseen sitä apua, johon hän tästäpuoleen tahtoi turvautua.

* * * * *

Aurinko heloitti jo aamuraittiina taivaalla Liisan kadulta kääntyessä

kodin pihamaalle.

Makuuhuoneen käärekaihdin; oli laskematta, ainoastaan varjostimet oli

vedetty suojaksi.

Oskar oli välistä tikapuille nousten katsonut, nukkuiko Liisa hänen

kotiin saapuessaan, -- jossa tapauksessa hän tavallisesti oli tulematta

sisään. Nyt johtui Liisan mieleen tehdä samoin.

Hän nousi tikapuita sen verran, että sai kurkistetuksi huoneeseen.

Oskar makasi, mutta vain puoleksi riisuttuna ja sisään pilkistävä päivä

näytti olevan herättämässä häntä. Hän oli kai tehnyt työtä myöhäiseen,

päätti Liisa ja jättänyt käärekaihtimen laskematta herätäkseen varemmin.

Tuli mieleen, että Oskar oikeastaan oli hidas. Työ ei ottanut oikein

sujuakseen häneltä, mutta hän oli sitkeästi eteenpäin ponnisteleva,

aherruksessaan lamautumaton työmyyrä. Hän oli heistä molemmista -- ei

alemmalla, vaan korkeammalla portaalla.

-- Minun täytyy kertoa hänelle kaikki -- nyt heti -- ja sitten --

sitten alamme uudelleen -- lapsen tähden.

Liisa laskeutui tikapuilta, nousi kiivaasti portaita ja soitti. Hänet

oli vallannut yksi ainoa ajatus, halu saada kaikki selväksi niin pian

kuin mahdollista.

-- Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein,

sanoi hän puoli-ääneen soittaessaan uudelleen ja hätäisesti. Hän oli

tuntenut äkillistä pahoinvointia, joka kaiken mielenliikutuksen jälkeen

tuntui käyvän ylivoimaiseksi.

* * * * *

Omituinen, musta verho laskeutui äkkiä hänen silmilleen, hän nosti

haparoiden kätensä ja kadotti samassa tajuntansa.

Hän oli ainoastaan houreentapaisesti tietoinen kaikesta mitä sitten

tapahtui. Hän heräsi ensi kertaa täysin selvään tietoisuuteen

sairaalassa.

Huoneessa oli hyvin hiljaista. Kaikki hänen ympärillään oli puhdasta ja

valoisaa ja hänen tuli niin omituisen hyvä olla.

Hän luuli ensin olevansa aivan yksin. Mutta kun hän hetken oli maannut

silmät auki, kuuli hän askelia. Sairaanhoitajatar seisoi vuoteen

vieressä.

-- Nyt te varmaan tahdotte nähdä poikanne?

Poika, se oli siis poika! Hänen päätään alkoi huimata. Hän muisti

raskasta pelkoaan tyttölapsesta, jonka täytyisi kulkea yhtä raskaita

teitä kuin äiti ja hän itse.

Tuntui helpotukselta, että se oli poika. Mutta tuntui samalla siltä

kuin tuo tunne olisi tehnyt hänet ylivoimaisen heikoksi. Hän ei

oikeastaan jaksanut ajatella eikä tuntea mitään.