1.
Elämä oli harmaata -- harmaata -- harmaata -- keskellä kirkkainta
kesää. Lukuisa joukko kesäkurssilaisia oli taas saapunut pikku
kaupunkiin. Kaduilla kuljeskeli iloisia, vaaleapukuisia nuoria
ryhmissä. Syömäneuvojen helinä ja vilkas puheen sorina kuului
ruokaloista usein kadulle asti ja moni pikkukaupungin vanhus vilkaisi
tavallista useammin katupeiliinsä siten häkkilinnun tavoin nokkiakseen
itselleen murusen ympärillä kukkivasta kesäisestä ilosta.
Mutta Liisalle oli elämä jokapäiväistä taistelua tappavan ikävää
harmautta vastaan. Joka aamu vaati uutta rohkeutta. Uusi päivä oli uusi
taakka, joka oli kannettava päähän asti. Ja kun ilta tuli vapauttajana,
todisti sen tuoma helpotuskin taakan raskaudesta.
Liisa katkaisi rihmansäikeen, tarkasti korjaamaansa puseroa ja rupesi
sitten kiireesti pukeutumaan. Sitä tehdessään hyräili hän hiljaa:
"Kukka liittyvi kukkahan.
Rukka liittyvi rukkahan,
Minnekä liityn mä Mirjam rukka,
Missä on Mirjamin kukka?"
Bernt oli ja pysyisi poissa. Viikoista muodostuisi kuukausia,
kuukausista vuosia, vuosista ehkä vuoskymmeniä. Kotiolot muodostuisivat
tietysti entistä harmaammiksi. Yhdessäolo oli nyt jo kuin raskaan
kuorman eteenpäin hilaamista. Raskaammaksi se yhä kuluvien vuosien
vaikutuksesta tulisi. Kuinka hän jaksaisi odottaa, odottaa rohkeasti?
Hän vilkaisi läheiseen peiliin, näki otsansa laskoksissa ja polkasi
jalkaa itselleen. Oli miten oli, mikä oli kannettava, oli kannettava
reippaasti.
Hän livahti äänettömästi etehiseen, siitä pihalle ja kääntyi sitten
ripein askelin kulkemaan rantakatua pitkin. Lähetessään pientä
vanhanaikuista nurkkataloa, näki hän naisen pään, joka avoimesta
ikkunasta kurkisti kadulle päin. Hän hymähti ja joudutti askeleitaan.
Tutustuminen Elna Rönnströmiin oli tullut yhtä odottamattomana kuin
virkistävänä valonpilkahduksena hänen arkisen ikävään elämäänsä.
Pikkukaupungin asukkaat eivät yleensä olleet erittäin mielenkiintoista
väkeä. Eikä hänellä itsellään ollut kykyä enemmän kuin haluakaan
miellyttää niitä, joista hän ei omasta puolestaan välittänyt. Hänen
seurapiirinsä oli siitä syystä pysynyt pienenä, seuraa kaipaavan
kasvatusäidin mielipahaksi.
-- Vihdoinkin! -- Nuori nainen tuli avopäin juosten pihalle, tarttui
Liisan molempiin käsiin ja veti hänet muassaan sisälle. -- Minä olin jo
tulla aivan kärsimättömäksi.
-- Hyvänen aika, odotitteko?
-- Odotin. -- Toinen nauroi suin ja silmin. -- Minä olin päättänyt
ajatusteni voimalla saada teidät tulemaan tänne luokseni. Nähkääs,
minulla on selvät tuntemukset ihmisistä, enkä minä koskaan vastusta
niitä, vaan päinvastoin. Heti kun tutustuin teihin kursseilla päätin
hieroa tuttavuutta. Mutta nyt odottaessani luulin jo epäonnistuneeni.
Te viivyitte kovin.
Hän työnsi Liisan pakottavasti vanhaan, kaksisoutuiseen keinutuoliin
ja asettui itse rinnalle. -- Nämä tällaiset ovat rakkaudenrattaita.
Niissä ei saa istua muuta kuin sellaisen kanssa, josta pitää. Ja nyt
minä tahdon istua tässä, teidän rinnallanne, niin erilaiset kuin me
kaksi olemmekin. -- Tiedättekö, minulla oli kerran pari toveria, jotka
eräästä Maria Corellin kirjasta innostuivat ajatukseen, että heillä
oli henkiset puolisonsa haudan toisella puolella. Mutta odottaessaan
haudantakaista omaansa menivät he kumpikin täällä naimisiin. Te ette
tekisi sillä lailla. Te odottaisitte totisesti.
-- Montakohan kertaa me oikeastaan olemme tavanneet? Ja nyt te
latelette minulle millainen minä olen ja mitä minä tekisin. -- Liisan
kasvoilla kuvastui puoleksi huvitettu, puoleksi ivallinen ilme.
-- Siksi että te huvitatte minua. Nähkääs, minä olen nykyhetken
ja elämän palvoja. Tuollainen sitkeä, uskollinen odotus voi olla
ihailtavaa, siinä missä se todella on paikallaan, mutta minulle se ei
sovi. Se on minusta kovin _epäkäytännöllinen_ kanta. Minkä verran minä
hyödyn haudantakaisesta puolisosta? Jos sellainen on hankittava, tahdon
minä osani täällä. Haudantakaisuus on joka tapauksessa peloittavan
tuntematon ala. Mutta me tiedämme mitä elämä täällä on ja me tiedämme
miltä onni tuntuu. Jokainen "nyt" on kuin kukka, jonka hienointa
nestettä minä mehiläisen tavoin tahdon imeä itseeni. Sillälailla minä
palvon elämää ja sen käsistämme hupenevia hetkiä.
-- Teistä ja teidän kannastanne ei ainakaan ole vaikea päästä selville.
-- Liisa ei voinut olla nauramatta. Ja samalla tuntui mieltävirkistävän
hauskalta. Tällainen välitön avomielisyys oli huvittavaa, etenkin
silloin kun itse sai pysyä syrjässä ja vain tehdä huomioita. Elna
Rönnströmin välitön myötätunto oli kai sitäpaitsi ilmaus jonkinlaisesta
sisäisestä sukulaisuudesta. Eikä sitä hänenlaiselleen usein suotu.
Hän oli välittömille tunneihmisille liian tyyni ja järkevä. Arkisen
järkevästi arvostelevien joukossa hän oli muukalainen, jonka kieltä ei
tajuttu ja joka eristävän voimakkaasti tunsi oman povensa hehkua tyynen
ja tasaisen pinnan alla.
Liisa nousi. Herttaisesta vastaanotosta huolimatta teki hänen mielensä
kävelemään. Hän olikin tullut kävelytoveria hakemaan. Hän tuli yleensä
vähän olleeksi ulkona, kun enimmäkseen oli kasvatusäitinsä seuranaisena.
Elna Rönnström oli kohta valmis. Mutta hän tahtoi ensin esittää
vieraalleen kaikenmoista pikkuhyvää, jota hän oli tuonut muassaan.
Hän ei voinut tyytyä elämään tyhjäseinäisessä vuokrahuoneessa tai
kaikenmoisen ruman romun täyttämässä suojassa. Sentähden hänellä oli
omat Sindingiläiset, Larssonilaiset ja Zornilaiset palasensa muassaan.
Hän tahtoi siinäkin suhteessa saada nauttia. Ja asuinpaikkansa hän
myöskin valitsi niin, että sai nauttia mahdollisimman paljon, kuten
täälläkin, missä toisella puolella näki pihamaan jasmiinipensaineen
ja suurine keltaisine liljoineen, toisella kimaltelevan vedenpinnan
vihertävän lehtiverkon läpi.
-- Pääsemmeköhän tänään lähtemään, jos minun ensin pitää ihailla
kaikkea mitä teillä on näytettävänä?
-- Mennään, mennään. -- Elna Rönnström kiskaisi urheilulakkinsa
naulasta, kieputti vierastaan kerran lattiata pitkin ja veti hänet
sitten käsipuolesta kadulle.
-- Entäs nyt? -- Liisa katsoi kysyvästi toveriinsa. -- Te saatte
määrätä.
-- Sinne minne nenä tietä neuvoo. Ei oikeaan, ei vasempaan!
He olivat kulkeneet kappaleen matkaa, kun kohteliaasti tervehtivä
pyöräilijä sivuutti heidät. Elna Rönnström seurasi pyöräilijää
katseellaan. Sitten hän rupesi nauramaan. -- Älkää sanoko mitään,
minä tiedän kaikki. Hän on konttoristi tai jotain sentapaista, on
arkisenikävä ilmiö ja rakastunut teihin.
Liisan helein nauru kieri katua pitkin.
Elna-neiti pysähtyi samassa, pidätti henkeään, otti Liisaa hartioista
ja puisti. -- Ihminen, mistä saitte tuollaisen naurun? Sen tuntisi
tuhansien joukosta.
Taas helähti helmeilevä nauru ilmoille. Mutta se katkesi omituisesti
kesken ja siinä oli särähtävä sivuääni, joka herätti Elna Rönnströmin
huomiota.
-- Iloisen naurun lahja annettiin minulle erityistä tarkoitusta varten.
-- Peitteeksi ja panssariksi sairaalle sisimmälle, jatkoi Elna
Rönnström.
Nyt oli Liisan vuoro pysähtyä. -- Me kai jo kauan olemme tunteneet
toisemme, sinä ja minä, -- sanoi hän viimein matalalla äänellä. Sitten
he käsi kädessä ja vaiteliaina jatkoivat matkaansa.
Heidän kulkiessaan keltaisen ja kallellaan olevan pienen talon ohi,
pääsi Elna Rönnströmiltä iloinen huudahdus.
-- Katsos tätä, Liisa, mikä mainio Larssonilainen pala! Valkonurkkainen
talo, heleät pelargooniat ikkunoissa, kissa portailla kehräämässä ja
pihamaalla sireenit ja auringonkukat täydessä loistossaan. Tämä on
oikein kuin satumaja. Vanha kumaraselkäinen mummo kuuluisi vielä asiaan.
Pensaikossa rasahti, kissa portailla teki pitkän loikkauksen ja läksi
juhlallisen pitkiksi venytetyin askelin vieraita vastaan samassa kun
kumara pieni naisolento ilmestyi kukassaan olevan sireenipensaan takaa.
Elna Rönnström meni hämilleen. Mutta vilkaisematta häneen suuntasi
nainen askeleensa Liisaa kohden.
-- Neiti Spets, miten kovin hauskaa! -- Kurttuinen käsi nosti
portinsalpaa, ojentautui Liisalle ja tahtoi väkipakolla vetää hänet
kadulta portin sisäpuolelle.
Liisan estelyt muistuttivat vanhusta nähtävästi toisenkin vieraan
läsnäolosta. Hän kääntyi Elnaan. -- Ja tässä on se neiti, joka
äsken kaipasi kumaraselkäistä pientä mummoa. Nähkääs -- hiljaisessa
pikkukaupungissa kuuluu sana kauaksi. Mutta en minä pane pahaksi.
Hän piteli heitä yhä kädestä, veti perässään pihaan ja asetti istumaan
penkille kukkivan sireenipuun alle kaiken aikaa lakkaamatta puhellen
milloin vierailleen milloin kissalleen.
-- Niin, niin, tällaisessa paratiisissa minä asun. Eikö se ole aivan
kuin taivaan esikartano? -- Ja katsokaa näitä lemmenkukkia tässä
pensaan juurella. -- Hän taittoi muutamia vierailleen. -- Ne ovat
suuret ja siniset kuin minun Oskarini silmät. -- Häts mirri, älä siinä
tunkeile. -- -- Niin juuri -- ihan kuin Oskarin silmät. Ja kun hän on
poissa, katselen minä niitä ja kiitän niitä. Ymmärrättekö, minä kiitän
niitä kaikesta. Hän ei itse tahdo kuulla kiittelemisiä. Hänestä kaikki
kuuluu äiti-muorille. Sellainen hän on ollut pienestä asti. Hän on
aina kotona, lukee ja ajattelee, -- ajattelee liiankin paljon. Hän oli
jo pienenä ajatteleva lapsi. -- No mutta Mirri, sitähän sinä tässä
mauruat, että minä unohdan tarjota jotain vierailleni.
Mitkään vastaansanomiset eivät auttaneet. Mummo ei ottanut
kuullakseenkaan, että kyläily oli syntynyt aivan kuin vahingossa.
Vieraat olivat joka tapauksessa hänen luonaan ja se oli pääasia.
Hän pyörähti kellahtavaan pikku taloonsa ja palasi hetken kuluttua
tarjottimella lautasellinen mansikoita. Ne olivat kesän ensimäisiä ja
siitä syystä sopivat juuri näin harvinaisille ja mieluisille vieraille.
-- Mutta Liisa, -- tiukkasi paluumatkalla Elna, -- sanohan lopultakin,
kuka oikeastaan on tuo mainio ja mallikelpoinen Oskar?
-- Sama "arkisenikävä" pyöräilijä, josta sinulla tunti takaperin oli
varma ja valmis arvostelu.
Helisevä nauru kieri Rantakatua pitkin. Se soi niin kirkkaana ja
vallatonta iloa tartuttavana, että herra Malmkin, joka sattui seisomaan
Röllerin liikkeen portailla, hymyili samalla kun hieno heikko puna
nousi hänen tavallisesti tasaisen kalpeille kasvoilleen.
2.
Rouva Sars heittelihe levottomasti edes ja takaisin leveässä,
vanhantyylisessä vuoteessaan. Kehuessaan vanhaa, hyvää aikaa, kehui
hän usein samalla itseään. Hänellä ei ollut tietoa hermoista eikä
unettomuudesta. Hän oli menneen hyvän ajan lujaa ja kelvollista tekoa.
Mutta tänä yönä pettivät sekä hermot että unenlahjat. Hän ei nukkunut.
Hän riiteli Jumalalle ja ihmisille tapahtumista, jotka työntämällä
työnsivät hänelle velvollisuuksia, joita hän ei ensinkään tahtonut
niskoilleen.
Sisar Amalia oli taas kirjoittanut. Emma Sars tuli huonolle tuulelle
aina kun tunsi sisarensa käsialan. Edellisenä iltana kirjeen saapuessa
istui hän illallispöydässä. Hän työnsi kirjeen avaamattomana luotaan ja
rupesi purkamaan harmiaan Liisalle.
Sisar Amalia pyysi tietysti taas rahaa jonkun tähdellisen tai turhan
reijän tukkeeksi. Mutta ajanpitkäinen säästämiseen oppimattoman ihmisen
avustaminen oli tämän siveellistä rappeuttamista. Eikä Emma Sars
aikonut antautua sellaiseen.
Pöydästä noustessaan hän oli vahvasti päättänyt tällä kerralla olla
avustamatta. Mutta aivan kuin kiusalla olikin kirje toista maata. Ei
siinä pyydetty pientä eikä suurta raha-avustusta. Amalia ilmoitti vain
lyhyesti miehensä kuolemasta, mainitsi joka suhteessa turvattomasta
asemastaan ja lisäsi, että hänen täytyi palata Suomeen, luonnollisesti
kotikaupunkiinsa ja mieluimmiten sisar Emman luo, joka asui omassa
talossa ja jolta varmaan liikeneisi joku nurkka avuttomalle sisarelle.
Tämä viimeinen ja tärkein kohta tuli kirjeen lopulla aivan kuin
ohimennen.
Emma Sarsin kurkkua aivan kuivasi suuttumuksesta. Hän kohoutui
kyynärpäälleen, hörppäsi kulauksen viereisestä vesilasista ja kääntyi
toiselle kyljelle saadakseen unenpäästä kiinni.
Mutta unta ei tullut. Hänen täytyi ajatella lankoaan. Se mies se
vasta oli tehnyt kaikki sopimattomalla ajalla sekä eläessään että
kuollessaan. Kun hän nuorena, kaupungin soittokuntaan kuuluvana
soittoniekkana tutustui Sarsien perheeseen, toivoivat sekä Sarsit
että koko kaupunki hänestä paljon. Hän kävi siihen aikaan ahkerasti
Sarsilla ja nautti siellä suurinta vieraanvaraisuutta. Mutta eikös mies
silloin -- tulevan suuruutensa toivossa -- ruvennutkin hurjastelemaan.
Hän velkaantui yhä enemmän eikä muutenkaan ollut kohoamassa, vaan
päinvastoin. Ja silloin -- juuri silloin hän rohkeni kosia, -- aivan
kuin hän, Emma Sars, olisi ollut luotu pelastusköydeksi häviöön
menevälle.
Ja myöhemmin -- kun mies ajaksi oli päässyt hyvään leipään käsiksi ja
muutenkin parannellut tapojaan, silloin hän kääntyi Amalian puoleen!
Tämä kuolemakin oli nyt ihan samanlaista harmittavaa kiusantekoa.
Vastikään oli mies ollut terve ja hyvissä voimin, mutta paneutuupa
siitä vain vuoteeseen ja kuolla kupsahtaa ihan kuin saadakseen
työntää vaimonsa toisen elätettäväksi. Olivathan ne viitoset ja
kympit, joita tuontuostakin täytyi pistää Amalian kirjeisiin, monesti
mieltä kaivelleet. Mutta mitä ne sittenkään merkitsivät sen rinnalla,
mistä nyt oli kysymys. Tilapäinen avustus muuttuisi vakituiseksi
elättämiseksi.
Ja se Liisakin kun vain hoki sitä, että sisar on sisar. Luulikohan
hän siitä itse jollain tavoin hyötyvänsä? Ehkä uskoi saavansa enemmän
vapautta, kun tuli toinen taloon? Sitten puuttui vain, että molemmat
elätit liittyisivät yhteen häntä vastaan ja hän aina saisi tuntea
olevansa kiittämättömyyden ja nurjamielen ympäröimänä.
Emma Sarsia ihan sapetti. -- Yhäkö sinä olet hyväntekeväisyyttä
harrastavalla tuulellasi, viskasi hän Liisalle kohta tavatessaan
aamusella.
Liisa jatkoi aamiaisen pöydälle asettamista. Hän nauroi. -- Mitäpä minä
sitä harrastaisin mamman varoilla. Ajattelin vain että oma sisar. Ja
kun syrjäisillekin on liiennyt.
-- Minä tietysti toivoin siitä syrjäisestä enemmän iloa kuin omista
omaisistani. Mutta ei puhuta siitä. Elämä on pettymyksiä täynnä.
Vanha rouva nousi keinutuolistaan ja asettui ruokapöytään
vilkaisemattakaan Tusse-koiraan, joka mairittelevasti kieppui emäntänsä
jaloissa muistutellakseen unohtuneesta aamupalasesta.
-- Mamma, puhutaanhan nyt huolimatta unettomasta yöstäsi järkevästi
asioista. -- Liisa asettui pöytään, mutta ei kajonnut ruokaan. --
Minä olen paljon ajatellut tätä asiaa, sanoi hän viimein verkalleen.
-- Enhän minä voi ruveta elättämään Amalia-tätiä. Mammalla on varaa
siihen, minulla ei. Ja jos minä joskus pääsisin niin pitkälle,
että voisin ajatella toisille antamista, ajattelisin ensi sijassa
kodittomiksi syntyneitä lapsia. Heidän hätänsä on minulle läheisin ja
tutuin.
Vanha rouva hätisteli Tussea loitommaksi samalla kun loi pitkän
ja terävän katseen Liisaan. Tämä ymmärsi tarkoituksen, mutta ei
väistänyt kasvatusäidin silmäystä. Sanat joutivat kernaasti jatkamaan
kiittämättömyyden pitkäksi venynyttä laskua. Totuus oli totuus. Hän oli
saanut ylläpitonsa ja kasvatuksensa tästä kodista, mutta muuta vain
hengenpitimeksi, tuskin senkään verran. Eikä lapsikaan elänyt yksin
leivästä. Sekin totuus oli joskus ilmilausuttava.
-- Niin, -- jatkoi hän äkkiä havahtuen ajatuksistaan, -- ajattelin
sitä, että minäkin puolestani kuitenkin voisin edistää Amalia-tädin
tänne muuttoa. Naapuritalossa on vapaa huone. Sen voisin vuokrata
itselleni, niin saisi Amalia-täti minun huoneeni. Sillälailla ei
mammalle koituisi ulkonaista epämukavuutta muutosta, eikä huoneestakaan
kustannuksia, kun nyt vieraille vuokratut huoneet jäisivät
vuokralaisille.
Vanha rouva ei kohta vastannut. Viimein hän laimeasti huomautti: --
Se sinun huoneesi oli kai hyvin kylmä talvella. Vanhalta menisi puita
kauheasti.
Liisan suupielet värähtivät huomaamattomasti. -- Minä voin tilkitä sen,
sanoi hän. -- Työn teen itse. Ja vielä minä jaksan kustantaa siihen
rivettä ja pinkopahviakin. -- Hän aikoi lisätä jotain tapeteista, jota
ylellisyyttä kasvatusäiti kai ei hyväksyisi. Mutta hän päätti olla
härnäilemättä.
Vanhan rouvan ajatukset pysähtyivät tällä hetkellä helteiseen
kesäpäivään Helsingissä. Hän muisti muuatta laatuaan sangen erikoista
tapahtumaa, joka kiinnitti hänen huomionsa lystikkääseen ja reippaaseen
pieneen tyttöön. Hän muisteli siitä saakka kuluneita vuosia ja hän
tunsi mieltäkeventävän selvästi, että vaikka hän monessa asiassa olikin
pettynyt, ei hän ainakaan joka suhteessa ollut pettynyt siihen lapseen
nähden, jonka silloin otti huostaansa.
-- Sinun ehdotuksesi on oikeastaan hyvinkin sopiva, sanoi hän pöydästä
nousten, otti Tussen syliinsä ja rupesi sitä hyväilemään.
3.
Muutamia päiviä myöhemmin seisoi Oskar Malm Röllerin liikkeen portailla
vastapäätä rouva Sarsin taloa. Hän oli menossa viettämään vapaata
iltapäiväänsä, mutta tahtoi sitä ennen ottaa selkoa, oliko Liisa
Spetskin juuri menossa jonnekin. Liisa-neiti käveli nykyään ahkerasti
neiti Rönnströmin kanssa ja Malmin oli kuljettava kotiinsa aivan
Elna-neidin asunnon ohi.
Malm siristeli silmiään. Hän ei ollut uskoa niitä. Ikkuna Liisa-neidin
huoneeseen oli auki, samoin sieltä etehiseen avautuva ovi ja sitten
vielä ovi ulos. Malm saattoi siitä syystä harvinaisen hyvin nähdä mitä
tapahtui huoneessa. Ja sittenkään hän ei tietänyt, näkikö hän oikein
vai ei.
Korkeilla tikapuilla seisoi Liisa-neiti nähtävästi ahkerassa ja voimaa
kysyvässä työssä.
Malm kumartui hieman nähdäkseen paremmin.
Niin, totisesti. Se ei ollut mikään erehdys. Liisa tilkitsi seinää.
Malm meni hämilleen. Olisi kai ollut hienotuntoisempaa olla näkemättä.
Mutta Liisa-neiti sattui juuri katsomaan kadulle päin ja Malm tunsi
oman kätensä jo nousseen puolitiehen lakkia kohti.
-- Iltaa. -- Liisa kumartui lähemmä avonaista ikkunaa ja nauroi. Malmin
avuton hämillejoutuminen huvitti häntä.
-- Te ette ole kävelemässä neiti Rönnströmin kanssa? -- Malm laskeutui
muutamia portaita alemmaksi punniten mielessään, uskaltaisiko jatkaa
keskustelua lähemmältä, koska Liisa-neiti itse oli pannut sen alkuun.
-- Nähtävästi en. -- Liisa yhä nauroi. -- Laitan tätä huonetta kuntoon
sen uudelle asukkaalle.
Malmin oli mahdoton jättää asiaa tähän. Sehän olisi ollut suorastaan
epäkohteliastakin. Hän lähti siitä syystä tulemaan kadun poikki,
kulkiessaan ennättäen ajatella paljon. Uuden asukkaan tulo Liisa-neidin
huoneeseen merkitsi luonnollisesti jotain, ehkä paljonkin. Vanhan
rouvan tienaamishalu oli ehkä houkutellut häntä vuokralaisen
ottamiseen? Tai olisivatkohan Liisan ja kasvatusäidin välit käyneet
kireiksi? Nuorelle, elämänhaluiselle ihmiselle mahtoi Sarsilla olo
monesti tuntua sietämättömältä.
Kauan kadoksissa ollut parooni Silversköldkin saattoi olla tämän
tapahtuman takana, huolimatta siitä, ettei häntä ollut näkynyt eikä
kuulunut pitkiin aikoihin.
Malm oli juuri päässyt tälle kohdalle arveluissaan, kun terävä-ääninen
hyvänpäivän-toivotus kiskaisi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan. Rouva
Sars kumartui omasta ikkunastaan kadulle päin iloisesti viittaillen
Malmille, Tämä jäi lakki kourassa seisomaan portin edustalle epäröiden
minne kääntyä.
Mutta vanha rouva ei hellittänyt. -- Antakaa vain Liisan tehdä töitään.
Minä ja kahvi odotamme teitä täällä.
Malm purasi huultaan, nielasi voimasanan seurankipeistä vanhoista
eukoista, mutta kääntyi sittenkin rouva Sarsin puolelle apealla
mielellä ajatellen, että Liisa-neiti arvattavasti nauroi huoneessaan ja
oli hyvillään.
Tahdikas taonta Liisan huoneesta säesti kahvia juovien keskustelua.
Välistä syntyi pieni loma, sitten alkoi taonta uudelleen.
Niinä hetkinä, jolloin Liisa levähti työstään, huvitti häntä ajatella
Malmia ja tämän harmia. Sen hän siitä sai, kun piti Röllerin portaita
tähystyspaikkanaan! Ei häntä nyt hevillä laskettaisi tuolta sisältä.
Ja kun Malm vielä oli sellainen hyvänahkainen mies, ettei osannut edes
pitää puoliaankaan! Ei noin kiltisti moni mukautuisi. Mutta Malmilla
kai oli äiti-muori mielessään aina kun hän näki vanhan ihmisen.
Liisalle kihahti äkkiä vedet silmiin. Ajatus luisti Berntiin. Hän olisi
voinut tehdä juuri samoin. Hänkin oli tuollainen ikää ritarillisesti
kunnioittava mies.
Liisa huomasi hämmästyksekseen, että kuitenkin oli yksi yhtäläisyys
Berntin ja Oskar Malmin välillä. Muuten he eivät todellakaan
muistuttaneet toisiaan enemmän kuin äiti-muorin Mirri muistutti
Berntin jalokatseista, puhdasrotuista pointeriä, joka Helsingissä aina
uskollisesti kulki isäntänsä kintereillä.
Liisa koetti nauraa ajatusyhdistelmälleen. Hän oli tänäpäivänä naurun
tarpeessa. Tämä muutto oli hänelle monessa suhteessa tyydytys, oman,
kai ainakin jonkun verran lisääntyvän vapaudenkin vuoksi. Mutta sillä
oli samalla haikea puolensa. Oman lapsen muutto kodista ei tällaisessa
tapauksessa koskaan olisi voinut tulla kysymykseen. Syrjästä tulleen
asema oli toisenlainen.
Liisa iski taas voimiensa takaa rivettä seinään. Saatuaan kulmansa
valmiiksi hän aikoi toisten tietämättä pujahtaa -- omaan huoneeseensa.
Se oli vielä keskeneräisessä kunnossa, mutta hän asui siellä
eilisestä alkaen, jolloin hän oli muuttanut sinne, ryhdyttyään tähän
tilkitsemiseen. Ja tänä aamuna hän oli saanut lahjankin oman kodin
avuksi. Elna oli pikipäin käväissyt Helsingissä ja oli tuonut sieltä
silmäähivelevän kauniit ikkunaverhot. Ne oli nyt saatava ikkunaan ennen
kuin Elna itse tuli käymään. Ja kai hän pistäytyisi vielä tänä iltana.
Liisa koetti tehdä kiirettä, samalla kun ajatukset pysähtyivät Elnaan
ja tämän kaupunginmatkaan.
Kun olisikin levollisesti voinut ajatella sitä! Mutta omituinen,
epämääräinen huoli aina pyrki vallalle. Eikä sitä saanut häädetyksi,
kun ei tietänyt mitään, aavisti vain. Ja aavistus saattoi pettää.
Vielä kerran! Noin! -- Viimeinen rivetukko työnnettiin voimalla
rakoonsa, sitten Liisa hypähti telineeltään, järjesteli hieman pukuaan
ja hiipi kenenkään sitä huomaamatta ulos.
Avatessaan uuden huoneensa oven täytyi Liisan voimaponnistuksella
häätää mielenmasennuksensa. Huone teki niin aution ja alastoman
vaikutuksen. Tuli mieleen, minkälaista olisi voinut olla omaan kotiin
astuessa ja minkälaista nyt oli.
Hän tarttui tulisella innolla työhön, ompeli renkaat Elnan valmiiksi
päärmittyihin verhoihin ja rupesi sitten mittailemaan tankonaulojen
väliä. Hän oli tekemässä sitä kun ovi äkkiä kiskaistiin auki.
-- Sinä rakas ihminen! -- Elna syöksyi sisään, sai Liisan kiskaistuksi
telineeltä vierelleen rahille ja puhui puhumistaan. -- Minähän näin
vain vilahduksen sinusta, kun aamulla toin tuon paketin, On ihan ollut
ikävä sinua. Ja sitten kun tapaa, ei _voi_ -- ei saa puhua vaikka
tahtoisikin.
Liisa nyökkäsi. -- Kahden salaisuutta ei toinen voi uskoa kolmannelle.
-- Hän tunsi kuin tarvetta ilmaista, että hän ymmärsi Elnan kokemuksien
laadun. Hän ei voinut erehtyä siinä. Hän oli jo useamman kerran nähnyt
sen, ei ainoastaan Elnan katseesta. Koko tämän olemuksessa oli tuota
suurta ja ihmeellistä, jota ei voinut selittää, mutta, jonka tunsi se,
joka sitä kerran oli kokenut.
Elna kietaisi äkkiä kätensä Liisan kaulaan. -- Sinä olet paras ystävä
maailmassa. Sinä annat, mutta et sido. Sinä olet olemassa, kun sinua
tarvitaan ja katoat, kun tunnet sen parhaaksi.
-- Ihan kuin jokin taikakalu, niinkö?
-- Melkein. Ja sinä ansaitsisit saada koko luottamukseni. Mutta ehkä
sinä ymmärrät tarpeeksi oloistani, kun muistat, etten koskaan ole
aikonut tyytyä odottelemaan haudantakaista onnea. Ja kun en _saa_
omaani täällä, _otan_ sen. Minun täytyy. Minä elän vain kerran, enkä
voi antaa tuon ainoan elämän kulua hukkaan.
Syvä, keskittyneen tunteen tuli paloi Elnan katseessa, hänen
harvinaisen herkät sieraimensa vavahtelivat ja poskilla liekehti
vaihteleva puna. Liisa irroitti ystävän kädet kaulaltaan ja nousi. --
Minun ei oikeastaan pitäisi istua tässä, sanoi hän vitkalleen. -- Minä
tahtoisin saada verhot paikoilleen sinun täällä ollessasi. -- Hän puhui
kuin voittaakseen aikaa. Hän tunsi Elnan kaipaavan jotain vastausta,
mutta hän ei tietänyt mitä uskaltaisi ja voisi sanoa. Hänen silmäinsä
eteen nousi kuva valoisasta kesäyöstä, jolloin kaksi elämänajaksi
toisilleen lupautunutta yhdessä laskivat rakkautensa uhrialttarille.
Hän ei olisi tahtonut vaihtaa sen yön suurta tuskaa salassa solmittuun
suhteeseen.
-- Omaa on kai vain se, minkä rehellisesti ja kokonaan voi sanoa
omakseen. Varkain viety ei ole omani silloinkaan, kun se on hallussani.
-- Hän puhui kuin itsekseen. Äänessä oli väsymyksen raukeutta. Elna
kääntyi ikkunaan päin ja katsoi ulos kadulle. -- Minä en voisi elää
tuon mukaan. Mutta sinä olet niin luja ja rehellinen, että se sittenkin
tekee hyvää. -- -- Sinä et tee mitään raukkamaista tekopyhän vaikutusta.
-- Liisa, -- Elna palasi ikkunan äärestä ja laski uudelleen kätensä
Liisan kaulalle, kun tämä työhön tarttumatta yhä seisoi tikapuittensa
ääressä. -- Tiedätkö, junassa sattui pieni tapaus. -- Näytti siltä kuin
Elna olisi ajatellut jotain aivan muuta kuin mistä hän puhui. Kyyneleet
pyrkivät esiin, mutta hän painoi ne alas. -- Niin, alkoi hän uudelleen,
-- junassa viimeistelin pientä häälahjaa serkulleni. Minua vastapäätä
istui eräs nuori parooni Silversköld, jota vähän tunnen. Näyttelin
työtäni hänelle ja tiedätkö mitä hän sanoi? Ensin hän piteli sitä kauan
ja aivan kuin hartaudella kädessään. -- "Jolla on, hänelle annetaan",
sanoi hän viimein. "Kun ihmiset omistavat suuren onnen ja sen kanssa
kaiken, kantavat toiset heille kilvan lahjoja, sillävälin kuin toisilla
ei ole mitään." -- Minulle tuli melkein kyyneleet silmiin. Hänen
katseensa oli niin surullinen. Liisa, minä en ymmärrä, miksi eivät
ihmiset rohkeasti _ota_ osaansa?
-- Ehkä heistä varkain viety ei ole omaa.
Liisa oli jo ylhäällä tikapuilla. Hän tarttui vasaraan ja iski
voimiensa takaa verhotankojen nauloja.
Kun hän kääntyi takaisin Elnaan päin olivat hänen äsken kalpeat
poskensa punaisina ja silmät säteilivät.
Hän oli saanut tervehdyksen Berntiltä. Se oli sanonut: kestä ja odota.
4.
Kaupungin kansakoululla oli kuusijuhla. Iloinen juhlajoukko
tungeskeli sekä salissa että sivuhuoneissa. Kuumuus nosti hikihelmiä
otsille ja pani kasvot hehkumaan. Lasten silmät säteilivät kilvan
kuusenkynttilöiden kanssa. Niiden iloisuus heijastui vanhempien ja
holhoojien kasvoilla kuin syksyilloin pikkukaupungin tulet kaupunkia
kiertävän veden tummassa uomassa.
"Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii", lauloivat lapset. Liisa
kulki lasten kanssa piirissä, lauloi, taputti käsiään ja oli iloisin
iloisista.
Kiinteästi häneen tähdätty katse sai hänen silmänsä viimein kääntymään
ovelle päin. Hän tervehti kepeällä päänkumarruksella, jatkoi kulkuaan
ja seisoi pian piirin kuljettamana selin oveen päin.
Oskar Malm puraisi huultaan. Hän tunsi punastuneensa -- kuten useinkin
Liisa Spetsin seurassa. -- Ja se harmitti. Tuollainen lapsellinen
punastuminen oli tietysti naurettavaa. Hän ymmärsi sen itse ja näki
sen myöskin Liisasta. Mutta tietoisuus tästä ei häntä auttanut. Se
päinvastoin nosti entistä polttavamman punan hänen poskilleen.
Hän koetti kääntää katseensa Liisasta pikku Ottoon, jota hän oli
avustanut kouluun ja jonka kutsumana hän oli tullut juhlaan. Pojan
tähden hän tietysti oli tullut. Hän vakuutti sitä itselleen moneen
kertaan. Mutta kohta kun silmä vain sattui Liisaan nousi mieleen
kysymys, jota hänen eli täytynyt ajatella siitä asti kun posti saapui.
Tiesikö Liisa vai eikö hän tietänyt? Oliko hänen iloisuutensa
teennäistä vai todellista? Ja mistä se jälkimäisessä tapauksessa johtui?
Oskar Malmin ajatusten vaaka nousi ja laski levottomasti. Liisa
Spetsistä ei ollut helppo päästä perille. Hän oli aina samanlainen,
aina tasainen, tyyni ja iloinen. Sekä kaupassa käydessään että
kotona Sarsilla laski hän useimmiten leikkiä mukavalla, lystikkäällä
tavallaan. Mutta kaikesta huolimatta tuntui siltä kuin leikinlasku ja
nauru vain olisi ollut olemassa hänen todellisen sisimpänsä peitteenä.
Syksyn kuluessa oli Oskar Malm usein ajatellut tätä. Hän oli tullut
käyneeksi Sarsilla tavallista useammin. Vanhan rouvan sisar oli
seurankipeä ehkä vielä suuremmassa määrässä kuin tämä itse. Sekä
vanhukset että Liisa kehoittivat käymään ja Malm kävi, sitä mieluummin
kun hänellä ei yleensä ollut seurustelupaikkoja. Hän ei oikein
viihtynyt hänelle kuuluvassa seurapiirissä. Muutaman kerran hän oli
ollut ammattitoveriensa järjestämissä huvitilaisuuksissa, mutta
joka kerralta hän oli palannut kotiin entistä tietoisempana, että
hän siellä oli outo ja muukalainen. Hänellä ei ollut seuratapoja.
Hän tunsi sen kiusallisen selvästi aina yrittäessään mukaan. Eikä
hän niitä erikoisesti tavoitellutkaan. Hänestä ihmiset tuollaisissa
huvitilaisuuksissa tekivät kovin tyhjänpäiväisen vaikutuksen. Heidän
kanssaan ei päässyt keskusteluun, ellei noudattanut vissiä puhesävyä,
-- juuri sitä, joka ei häneltä sujunut. Hän tuli siitä syystä yhä
enemmän vakuutetuksi siitä, että hän oli kotikissa, joka ei soveltunut
muualle kuin äiti-muorin ja kirjojensa seuraan.
Niin hyvin kuin hän viihtyikin tässä seurassa, tunsi hän silloin
tällöin tarvitsevansa muutakin. Ja kun sitten käskettiin Sarsille, kävi
hän siellä.
Usein se huvi kuitenkin oli ollut karvaudella sekoitettua. Ensiksi
olivat molemmat vanhukset sellaisia, jotka osasivat pysyttää itsensä
ja omat ajatuksensa seurustelun keskipisteenä. Ja Liisa väistyi
sekä kunnioittavasti että nähtävästi halulla syrjään. Kunnolliseen
keskusteluun ei Liisan kanssa tällaisina iltoina koskaan päässyt. Sai
vain kuunnella hänen helisevää nauruaan, hymähtää sanansutkauksille,
joilla hän väisteli vanhusten letkauksia ja ravita katsettaan hänen
kauneudellaan.
Joskus Malm oli tekaissut itselleen asiaa Liisalle tämän
yksityishuoneeseen, mutta hän oli aina sattunut tulemaan hetkellä,
jolloin Liisan oli ollut lähdettävä jonnekin, eikä häntä koskaan
kehoitettu uudistamaan käyntiään.
Yhtä tasainen kuin Liisa yleensä oli mielialaltaan, yhtä epätasainen
oli hän käytöksessään Malmia kohtaan, silloin kun he sattuivat olemaan
kahden. Välistä tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut tavanmukaisen
varovaisuutensa viskautuen keskusteluun, joka tuntui tuottavan hänelle
yhtä paljon tyydytystä ja nautintoa kuin hänen puhetoverilleen, mutta
samassa kun Malm tästä haltioituneena jollain tavoin osoitti iloa tai
kiitollisuutta, muutti hän tapaa, vetäytyi kuin haarniskaan ja katkaisi
kaksinolon niin pian kuin mahdollista.
Tällaisina hetkinä Malm aina ajatteli Bernt Silversköldiä. Hän on tämän
takana, sanoi hän itselleen. Monesti hän Sarsilla ollessaan huomasi
hakemalla hakevansa jotain, joka muistuttaisi Berntistä. Mutta aina
turhaan. Puheista ei koskaan kuultanut esiin mitään muistoja Berntin
oleskelusta paikkakunnalla, ja kun Malm suorastaan johti puheen
pelkäämäänsä aineeseen, olivat huomiot aina rauhoittavaa laatua. Kaikki
puhuivat Silversköldistä luonnollisesti ja aristelematta, eivät koskaan
hätäisesti kääntäneet puhetta toisaalle yhtä vähän kuin kukaan näytti
olevan siitä erittäin huvitettu.
Malm oli tällaisten kokemusten jälkeen aina loistavalla tuulella, siksi
kunnes Liisan etäällä pysyttelevä käytös taas masentavalla tavalla
muistutti häntä Bernt Silversköldistä.
Tänään päivälehden saavuttua olivat kaikki tämänsuuntaiset ajatukset
saaneet uutta virikettä.
Pikku Oton tähden oli Malm jo aikaisemmin päättänyt lähteä
kuusijuhlaan. Ja pikku Oton tähden hän tietysti olikin täällä. Mutta
hänen täytyi kuitenkin aina katseen sattuessa Liisaan ajatella tuota
ilmoitusta.
Tietääkö Liisa vai eikö hän tiedä, kysyi Malm taaskin itseltään. Jos
vanha paroonitar oli vastustanut poikansa naimista, oli tämä asiain
käänne ehkä hyvinkin tervetullut. Liisan iloisuudella oli siinä
tapauksessa luonnollinen selityksensä.
Malm puraisi ohuita viiksiään, kiskaisi katseensa uudelleen irti
Liisasta ja siirsi sen pikku Ottoon.
Tällainen tilanteen vaa'allepano oli oikeastaan yhtä turha kuin
järjetön. Eikähän se koskenut muita kuin itse asianomaisia. Tomppeli
oli se, joka jättäytyi ajattelemaan tyttöä, jolle kaunis parooni
Silversköld oli osoittanut huomiota.
Tästä huolimatta Malm hetken perästä astuskeli koulun pihamaalla
odotellen Liisaa. Hän hieroskeli pakkasen ahdistamia korviaan, kulki
ensin pihamaan ristiin rastiin, kääntyi sitten portille, palasi siitä
ovelle ja taas takaisin kadulle. Useampaan kertaan hän päätti lähteä
kotiin, mutta kääntyi kaikesta huolimatta uudelleen ovelle.
Vihdoin Liisa tuli.
-- Saan kiittää hauskasta illasta!
Malmia suututti hänen omien sanojensa ontto kuluneisuus. Mikä panikaan
ihmisen esiintymään takaperoisesti juuri silloin, kun olisi tahtonut
näyttää kaikkein paraimmat puolensa? -- Ehkä saan saattaa? -- Se tuli
hätäisesti kuin edellisen muistista pyyhkäisemiseksi.
-- Meillähän on sama matka. Jokaisella kai on oikeus kulkea suorinta
tietä kotiinsa.
Hän tietää kaikki, päätteli Malm itsekseen. Hän ajattelee Bernt
Silversköldiä. Minä olen tiellä.
Malm tunsi sisimmässään jonkinmoista ärsyttävää raivoa. Oli miten
oli, hän tahtoi ainakin saada jotain korvausta pitkästä odotuksestaan
pakkasessa.
-- Oli hauska nähdä oppilaittenne iloa, jatkoi hän itsepintaisen
päättävästi. -- Teillä onkin erityinen kyky ilahduttaa juuri arimpia ja
enin syrjään vetäytyviä.
-- Iloon tottumaton osaa paraiten panna arvoa sille. -- Se sanottiin
taaskin yksikantaan ja vieraasti, aivan kuin Liisa olisi ollut haluton
keskustelemaan.
Mutta Malm ei hellittänyt. Hän oli päättänyt hankkia itselleen ainakin
jonkun verran tietoa asiassa.
-- Vaikeata on pienenä orvoksi jääneen osa. Mutta ei taida olla helppoa
vanhempanakaan, kun se tulee eteen. Ajattelen parooni Silversköldiä.
-- Silversköldiä? -- Äänessä kuului kaikesta huolimatta pienen
pieni värähdys, joka vakuutti Oskaria siitä, että tieto oli tullut
odottamatta.
-- Niin. Tämän päivän lehdessä oli ilmoitus paroonittaren kuolemasta.
-- Vai niin. En kerinnyt katsomaan sanomia ennen tänne juhlaan lähtöä.
Oli kaikenlaista hommattavaa.
Ääni oli taas pettävän luonnollinen ja tyyni.
Malm käänsi puheen lapsiin ja erinomattain pikku Ottoon. Portilla
hyvästellessään hän kuitenkin oli vakuutettu Bernt Silversköldin
voitosta.
Hitain askelin hän läheni kotia, pitkin matkaa lukien itselleen lakia
narrimaisista toiveistaan ja äskeisestä urkkijatoimestaan. Se oli
halpamaista, kerrassaan halpamaista. Mutta ihmekö jos tuli kiusatuksi
vaikka mihin, kun naisihminen saattoi olla tuollainen monimutkainen
koneisto, jonka perille tavallisen selväjärkisen miehen oli mahdoton
päästä.
5.
Joulu-aaton aamu valkeni purevan kylmänä ja kirkkaana. Edellisten
päivien märkä lumi kimalteli kristalleiksi kiteytyneenä puiden oksilla,
reenjalas liukui kitisten uomassaan ja ihmiset kiiruhtivat eteenpäin
ei ainoastaan moninaisten tehtäviensä vaan pakkasenkin eteenpäin
hätyyttäminä.
Liisan täytyi odottaa joka paikassa, jonne hän tuli. Kotoa oli
kovasti käsketty joutumaan. Mutta se oli mahdotonta. Sekä maalaiset
että kaupunkilaiset tungeskelivat kilvan kaupoissa kukin haluten
saada asiansa toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Jonkun täytyi
kärsivällisesti odottaakin.
Liisa hymähti. Odottamisen taitoa hän nykyään harjoitteli hetki
hetkeltä. Ja hän oli tehnyt sen ihmeellisen havainnon, että
odottaminen tuntui vaikeammalta silloin, kun odotettu rannattomasta ja
epämääräisestä etäisyydestä äkkiä siirtyi lähelle.
Sytykettä saanut toivo oli vaikeammasti hallittava kuin kituva. Hän oli
tuntenut sen siitä asti, kun Malmilta kuuli paroonitar Silversköldin
kuolemasta.
Alussa oli ollut toisin. Silloin hän ajatteli vain Berntiä ja tämän
suurta surua. Hän tunsi sen omanaan. Hänkin koki omassa sisimmässään
äidistä eroamisen kalvavinta tuskaa. Hän, äiditön, itki Berntin kanssa
sen suuren hellyyden sammumista, josta hän itse ei ollut maistanut
hiventäkään.
Mutta sitten kääntyivät ajatukset omaan kohtaloon.
Kuolema sekä sovitti että lähensi. Se, joka oli siirtymäisillään rajan
toiselle puolelle, kävi usein jo täällä selvänäköisemmäksi tuolta
toiselta puolelta virtaavasta valosta. Se mikä ennen oli tuntunut
suuriarvoiselta ja painavalta, saattoi käydä mitättömän vähäarvoiseksi,
samalla kun väheksytty kasvoi suuriarvoiseksi.
Milloin äiti olisi suostuvaisempi ainoan lapsensa hartaaseen pyyntöön
kuin juuri, kuolinvuoteellaan? Eikö hänen sydäntään silloin pehmittäisi
sekin ajatus, että äidin jättäessä oli sydänystävä tarpeellisempi kuin
koskaan?
Väkijoukko myymäpöydän edustalla liikuskeli ja harveni. Muutamat
ostajat olivat saaneet asiansa toimitetuksi ja antoivat tilaa
toisille. Liisa työntäytyi lähemmä, sai ostoksensa tehdyksi ja kääntyi
kiirehtävin askelin kotiinpäin.
-- Vihdoinkin, tuli terävästi vanhan rouvan keinutuolista Liisan
astuessa huoneeseen.
Sisar Amalia, joka käytti keppiä kulkiessaan ja joka aina uteli
kaikkea, nousi paikaltaan, tulla kompuroi vastaan ja rupesi
tunnustelevasti kuin uteleva lapsi hypistelemään Liisan tuomia
tavaroita. -- Tänne on tullut paketti sinullekin, sanoi hän ohimennen.
-- Se tuotiin vastikään.
Liisa ei vastannut. Hän teki selkoa ostoksistaan samalla kuin
sisimmässään tuskastuneena päätti paketin olevan Malmilta.
Toisten seurassa hän kyllä oli valmis huomauttamaan Malmin hyvistä,
arvonantoa ansaitsevista puolista, mutta jos vain jokin persoonallinen
ystävyydenosoitus tuli vastaanotettavaksi, tuntui se vastenmieliseltä.
-- Sinulle ei ainakaan kannata antaa mitään, pisteli Amalia täti
ruokapöydässä. -- Et ole edes vilaissutkaan pakettiisi.
-- Vielähän minä tästä ennätän. -- Liisa nielaisi viime suupalasensa ja
nousi ottamaan pakettiaan.
Se oli Helsingistä lähetetty rautatiepaketti.
Hän vavahti. Kävi kuin voimakas sähkövirta hänen koko olemuksensa läpi.
Sormet eivät tarpeeksi nopeasti saaneet liestyneitä solmuja aukenemaan.
Silmä koetti tunkea läpi suojaavan kuoren. Ajatus aavisti.
Viimeinen solmu laukeni vihdoinkin. Kansi valahti syrjään. Suojaavat
silkkipaperikuoret aukenivat kahisten.
Hän piteli kädessään suurta kimppua tummia, hehkuvan punaisia ruusuja.
Laatikon pohjalla hän näki kortin, johon oli kirjoitettu: Märchen
Elisabet.
Hän kätki kasvonsa kukkiin -- syvälle kuin hautautuakseen niiden
helmaan. Ruusujen tuoksu hyväili ja huumasi. Oli kuin kauan ikävöity
rakkaus äkkiä olisi ympäröinyt häntä suurena, syleilyynsä tempaavana
aaltona.
-- Keneltä? tuli harvakseen ja painolla vanhan rouvan nurkasta.
Liisan pää kohosi. Voimakkaana lainehtivat tunteet väreilivät hänen
kasvoillaan, mutta vastaus tuli empimättä ja tyynesti.
Vanha rouva ei vastannut. Mutta hän tarttui päättävästi saamaansa
johtolankaan. Liisa oli umpimielinen. Hän oli tyynen tasaisella
käytöksellään erehdyttävän levollisesti asettanut suhteensa Bernt
Silversköldiin kuin kaiken maailman katseltavaksi. Ja kun vanha
rouva itse kaiken aikaa oli ollut vakuutettu lähemmän suhteen
mahdottomuudesta, oli hän työntänyt koko asian syrjään. Mutta nämä
ruusut puhuivat.
Sisar Amalian keppi painui tasaisin kolahduksin permantoon. Hän
kompuroi lähemmä hellaa katsoakseen eikö kahvipannusta saisi pientä
lisätilkkaa herutetuksi. Pitäisihän sitä edes näin joulun alla saada
runsaammin.
-- Sinä olet iloinen kuin suuren perinnön saanut, -- huomautti Emma
Sars katsoen kasvattiaan silmälasiensa alatse.
Liisa heläytti iloisen naurun. -- Ilo perinnöstä, jota ei ole saatu, on
kai sitä iloa, jota ei meiltä oteta pois, koska se ei perustu näihin
näkyväisiin.
-- Ai, ai, lapsi kulta, sinä sitä osaat nauraa! -- Amalia herutteli
pannua haikeana ajatellen sisar Emman heikkoutta käyttää kovin niukkaa
mittaa kahville. Se ei näkynyt unohtuvan häneltä näin juhlienkaan alla.
-- Niin, niin, mitäpä sitä tuossa iässä tietää suruista. -- Amalia
huokasi uudelleen.
-- Ei sen enempää kuin kukkaset kasteesta ja vesihelmistä.
-- Ei sinulta sanoja puutu. -- Vanha rouva hymähti tyytyväisesti.
Hänestä sanoissa oli kuin avain siihen aikaan, jota oli pidetty
salassa häneltä, mutta jonne hän nyt oli päässyt vilkaisemaan. Ja jos
Liisa todella -- vastoin kaikkea luultavuutta -- pääsisi kohoamaan
paroonittaren arvoon, täytyisi hänelle antaa anteeksi paljon.
-- Poroa, ei muuta kuin poroa. -- Amalia laski pannun takaisin
hellanreunalle ja kompuroi takaisin tuolilleen.
-- Porostahan raha maksetaan. -- Vanha rouva rupesi puhumaan Liisalle
kaupungilla vielä toimitettavista asioista. -- Älä unohda niitä
talonmiehen tupakoita, huusi hän Liisan jo ollessa ovella. -- Ota
Miettiseltä. Siellä myydään alennuksella.
-- Muistan, otan ja tuon. -- Liisa laski portaat voimistelijan
reippaudella, käännähti pihaportista vasemmalle ja suuntasi kulkunsa
keskikaupungille.
Pakkanen tuntui lauhtuneen. Tai oliko muutos ehkä vain tapahtunut
hänessä? Hänen poskiaan aivan poltti. Tungosta ja ahdinkoa synnyttävä
joulukiirekin tuntui nyt hauskalta. Se oli usein ennen tuonut haikeutta
hänen mieleensä. Hänen oma kaipuunsa oli kohonnut huippuunsa toisten
ilopöytien näkemisestä. Mutta nyt -- nyt oli _hänen_ joulunsa tullut.
Nyt oli jokainen odotuksen hetki tämän tungeskelevan joukon keskellä
kuin onnentäysi mitta, jonka hän janoisena nosti huulilleen.
Ihmiset hänen ympärillään tuupiskelivat ja työnsivät toisiaan. Hän näki
joukossa muutamia tuttavia, puristi kättä lähellä seisovien kanssa,
nyökkäsi toisille ja toivotteli hyvää joulua. Hän tunsi tulleensa
kaikkia entistä lähemmäksi. Suru eristi. Ilo yhdisti. Hän tunsi sen.
Ilossa jaksoi tuntea ihmiset veljiksi ja sisariksi, jaksoi muistaa,
että kaikki oikeastaan kuuluivat samaan suureen perheeseen, jonka
jäsenillä suuresti eroavista kokemuksistaan huolimatta sittenkin oli
oleellisin ja tärkein yhteistä.
Miettisen alennuksella myyvä liike oli koonnut ostajia vieläkin
enemmän kuin muut liikkeet. Siellä oli enimmäkseen maalaisia. Liisa
nyökkäsi heillekin ja toivotteli hyvää joulua. Hän muisti kotisaarensa
asukkaita, muisti äitiä ja ensimäistä yhtymistään Berntiin. Hän puheli
tungoksessa lähinnä seisovien kanssa. Ne olivat tuntemattomia, mutta
tuntuivat tutuilta. Hänen naurunsa helisi iloa tartuttavana. Ja kun hän
poistui puodista, katsoivat ihmiset hymyillen hänen jälkeensä. Heistä
tuntui siltä kuin olisivat saaneet jotain iloista kotiinkin vietäväksi.
Toimitettuaan kaikki muut asiansa poikkesi Liisa suorittamaan
viimeiseksi säästyneet ostokset Röllerin puodissa.
Raskas ilma tulvahti oven avauksessa vastaan ja sankka ihmisjoukko
ennusti pitkällistä odotusta, mutta Liisalle loistivat lukemattomat ja
kirkkaat jouluvalot.
-- Iloista joulua, toivotteli Malm ojentaessaan Liisalle valmistamansa
paketit.
-- Kiitos. Sitä samaa teille.
Malm huomasi hänen silmiensä kirkkaan säteilyn ja se riipaisi hänen
sisintään omituisen kipeästi. -- Hauskaksi se kai tuleekin, lisäsi
hän pistäen kantonappulan paketin silmukkaan. -- Elämä näyttää olevan
teille kuin silkkiä.
-- Sanokaa pikemmin että se on kuin ruusuilla kulkemista. Sitä se
todellakin on. -- Liisa nyökkäsi, raivasi itselleen tietä väkijoukon
läpi ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä.
Mutta iloisen naurun kaiku väreili vielä kauan ilmassa. Malm koetti
olla kuulematta sitä. Hänellä oli kiire.
6.
Pyhät olivat ohi. Juhlista oli siirryttävä arkeen. Sitä tiesi vaihdos
monelle -- kouluihmisille etenkin. Liisalle ei. Hänen juhlansa oli
ovella, hän tunsi sen. Juhlien aikana oli Bernt tietysti tahtonut pysyä
kotona isänsä luona. Mutta nyt, kun hän tiesi Liisan työkauden pian
alkavaksi, hän varmaan tulisi.
Ja hän tuli.
Liisa istui paraikaa tutkimassa vastailmestynyttä koulukirjaa, kun
ovikello soi. Kaupungin paraimman vieraskodin pikku passari astui
kirje kädessään sisään. Bernt oli saapunut aamujunalla ja tiedusteli
kirjeessään missä ja milloin he voisivat, tavata toisensa kahden kesken.
Illalla 1/2 8 omassa yksityisessä huoneessani. Asun nykyään mamman
talon viereisessä talossa. Sisäänkäytävä on pihan puolella.
Nimikorttini näet ovella. Määrään näin myöhäisen ajan saadaksemme
varmasti olla rauhassa. Siihen aikaan ei kukaan hyvässä
kaupungissamme lähde toisia tapaamaan.
Oma rakkaani, ikävöiden odottaa sinua suruasi sureva, onnellesi
elävä Märchen Elisabet.
Hän sulki vastauksen kuoreen ja antoi sen pojalle. Sitten jäi hän
ikkunaan katsomaan tiehensä juoksevan jälkeen.
Tuollainen lyhyt pieni kirjelippunen, miten siihen saattoi panna kuin
koko sisimpänsä! Ja miten saattoi katsella sen perille viejää, aivan
kuin olisi uskonut koko elämänsä onnen hänen käsiinsä!
Kaksi tanakkaa säärtä ja harmaa takinlieve vilahtivat vielä kerran
kadunkulmauksessa. Sitten oli poika kadonnut näkyvistä.
Liisa kääntyi huoneeseen päin ja loi ihmettelevän, uneksivan katseen
ympärilleen. Oli odotettava vain muutamia tunteja ja sittekin tuntui
tuo aika nyt sietämättömän pitkältä.
Hän viskasi kiireisesti päällysvaatteet päälleen, tarkasti laatikkoa,
johon hänellä oli tapana erottaa rahat kuukauden juokseviin menoihin,
otti siitä summan, jonka suuruista hän ei tavallisissa oloissa koskaan
olisi sallinut itselleen ja läksi ostamaan kukkia.
Palattuaan hän järjesti kotinsa juhla-asuun ja läksi sitten vanhusten
luokse päivällisille.
Luuvalo oli kaiken yötä valvottanut Amalia-tätiä. Tämä oli siitä syystä
haikeimmillaan. Vanha rouva oli tapansa mukaan tuskastunut sisareensa.
Amalia pyyhki silmiään ja valitteli Liisalle.
-- Älä siinä taas ruikuta, katkaisi vanha rouva. -- Olisit Pietarissa
elämässä sillä, mitä Albrechtisi ansaitsi, niin tietäisit miltä
sydäntalvi ja luuvalo tuntuvat.
-- Kovaa se on tämä sisarenkin leipä. -- Amalia tukahdutti
nyyhkytyksen. -- Aina sinä siitä muistutat ja vedät vielä Albrechtinkin
siihen, vaikka sinä itsekin olisit ottanut hänet, jollet silloinkin
olisi ajatellut tämän maailman hyvyyttä.
-- Tämä kova sisarellinen leipä voi äkkiä loppua sinulta. -- Se
sanottiin yksikantaan ja nasevasti. Sitten vanha rouva rupesi puhumaan
Liisalle omista huolistaan. Näin talvisydännä oli hänen makuuhuoneensa
kovin kylmä. Amalian huone oli nykyään paljon paremmassa kunnossa. --
Sinullehan tämä kaikki kuitenkin kerran joutuu. Saisit nyt jo etukäteen
korjailla vähän omillakin varoillasi. Tällainen kaupungintalo nielee
paljon. -- Miksen -- saatanhan minä. -- Liisa tuskin kiinnitti huomiota
sanoihinsa. Hän oli jäänyt ajattelemaan tällaista kylmää ilotonta
vanhuutta, jolloin mieli askarteli vain omissa pienissä pyyteissä,
katkeruudella kohdistuen sekä menneisyyteen, tulevaisuuteen että koko
ympäristöön.
Ehkäpä ihminen oli vaarassa tulla tällaiseksi, jos ei saanut tuntea
suurta, lämmittävää, elämän kaikkein jaloimpia puolia kehittävää
rakkautta. Mutta joka sen kerran tunsi -- -- --
"Arm är ingen som älska vet. Rik gör kärlekens hemlighet".
Hän tunsi Berntin syleilyn sellaisena kuin se häntä ympäröi heidän
onnensa suurena juhlahetkenä, kun luontokin rajuilman jälkeen pukeutui
pyhäiseen juhla-asuun.
Sellainen kokemus sinänsä oli täynnä elämän ylitsevuotavaa rikkautta.
Sen varassa jaksoi elää jähmettymättä ja katkeroitumatta.
Amalia-täti nosti vettyneen katseen nypläyksestään. Hän näki ilohohteen
Liisan kasvoilla ja oli kohta selvillä sen alkujuuresta.
-- Niin, niin, hyvä sinun on iloita. -- Olet nuori, työkykyinen
ihminen. -- Raskaat huokaukset täydensivät sanojen sisältöä. -- Ja
jos sairautta sattuisi, on tiedossa perintö, jonka koroilla voit elää
huolettomasti.
Vanha rouva rykäsi kuivahkosti, pyyhkäisi tavanmukaisessa kylmässä
hiessä olevaa leukaansa ja hymyili kämmenensä takana. Hänen
laskutaitonsa oli yhtä hyvä kuin ennenkin. Sen hän Amalian sanoista
ymmärsi. Mitäpä hän vielä olisi päättänyt, kenelle hän jättäisi
omaisuutensa. Vielä hänellä oli aikaa siihen. Oli vain tehnyt mieli
härnäillä Amaliaa. Ja eikös tämä heti mennytkin ansaan.
Liisa katsoi kelloaan, tarjoutui hieromaan tädin särkeviä jäseniä ja
jutteli kasvatusäitinsä kanssa tämän huoneessa tehtävistä korjauksista.
Viimein hän uudelleen katsottuaan kelloaan nousi lähteäkseen.
Avatessaan oven omaan huoneeseensa, tunsi hän astuvansa onnelaansa.
Huoneen hiljainen äänettömyys tuntui väräjävän onnenaavistuksissa.
Katukulmauksesta loi himmeä lyhty kajastuksensa huoneeseen. Sen valossa
häämöitti huoneen valkea kalusto paistavan puhtaana kuin morsiuspuku.
Liisa painui pieneen keinutuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä. Hänelle
tuli voimakas tunne siitä, että hän uudelleen oli rakkauden pyhässä
uhrilehdossa. Mutta nyt hän oli tullut sinne saadakseen takaisin sen,
minkä hän kerran suuressa tuskassa oli uhrannut. Se annettaisiin
hänelle takaisin sitä varten, että hän saisi kantaa rakkautensa lahjan
ehjänä ja puhdistuneena hänelle, joka nyt suuressa surussaan paremmin
kuin koskaan ennen oli sen tarpeessa.
Tämä hiljainen odotuksen hetki oli hänelle uusi, pyhä rakkaudelle
vihkiytymisen hetki, jolloin hän sai kuin koota sisimpänsä sitten
voidakseen koko olemuksellaan antaa ja vastaanottaa. Kuinka tällainen
hetki saattoikin aivan kuin sulkea itseensä sekä menneisyyden että
tulevaisuuden! Sitä eli kaikessa yhtaikaa. Ajatukset ja tunteet
olivat kuin paikan ja ajan siteistä vapautuneet. Ne liitelivät
sinne tänne, nousivat ja laskivat, leikkivät ja lepäilivät aivan
kuin oikukas aallokko sen tuulisen salmen suussa, joka kotisaaresta
johti vesien aukealle valtatielle. Ne veivät hetkeksi lapsuusajan
karuun ilottomuuteen ja äitiin, joka ei koskaan näyttänyt äidinmieltä
lapselleen, sitten Berntiin, hänen kotiinsa, hänen suruunsa ja
pitkäaikaisen eron raskauteen.
Mutta mikään muisto ei enää tuntunut katkeralta. Kaikki oli sittenkin
ollut kehittämässä ja kasvattamassa. Kaikki yhdessä oli luonut hänestä
sen täyskypsän naisen, joksi hän nyt tunsi itsensä. Suru ei enää
peloittanut enemmän kuin ilokaan. Hän oli kuin niistä kylläkseen
saanut, joka kokemansa nostamana on päässyt vaihtelevien eläymysten
yläpuolelle, noussut niiden aallokossa keinuvasta kaarnasta niiden
herraksi ja niistä nauttijaksi.
Hän tunsi kasvaneensa rikkaaksi ja voimakkaaksi. Hän sai kuin kädet
täynnä antimia astua armastaan vastaan antaakseen paljon paljon
kadottaneelle.
Kello jossain läheisyydessä löi harvaan ja juhlallisesti seitsemän.
Liisa kavahti pystyyn ja rupesi sytyttelemään tulia.
Himmeä amppelin valo loisti pian katosta ja pöydällä paloi iloisesti
kolmihaarainen kynttilänjalka.
Liisan täytyi ajatella kesäyötä, jolloin hän erotessaan Berntistä tunsi
olevansa keskellä syksyn valotonta aikaa.
Nyt oli hänen kesänsä koittanut.
7.
-- Oma armaani, -- rakas äiditön poikani! -- Liisa nosti Berntin
pään äidillisen hellästi polveltaan, suuteli hänen kaihon täyttämiä
silmiään, jotka nyt surussa näyttivät kauniimmilta kuin koskaan, ja
koetti katseensa lämmöllä sytyttää ilonvälkettä niihin.
-- Ja saammeko me nyt omistaa toisemme vanhempiesi täydellä
suostumuksella? -- Hän sanoi sen hyvin hiljaa, melkein kuiskaamalla.
Tuntui miltei vaikealta käydä puhumaan omista asioista, mutta hänen oli
mahdoton enää pidättää tuota kysymystä. He olivat tähän asti puhuneet
yksinomaan Berntin oloista, hänen äidistään ja tämän kuolemasta sekä
kaikesta siihen kuuluvasta.
Jälleennäkemisen ilokin oli vaatinut osansa ajasta. Mutta nyt tunki tuo
kysymys esiin aivan väkipakolla.
Bernt kohotti katseensa Liisaan. -- Suruni ollessa suurimmillaan
siunasin sinua, rakkaani, joka et antanut taivuttaa itseäsi särkemään
suhdettani äitiin. Sinä tunsit minut siinä suhteessa paremmin kuin
minä itse. Meidän suhteemme olisi nyt särkynyt, jos se silloin olisi
rakentunut. -- Hän piteli Liisan kättä omassaan ja painoi sen kerta
toisensa jälkeen huuliaan vasten. -- Sinä rakas, rohkea ja luja, --
kuinka sinua rakastan!
Liisa laski vapaan kätensä hyväilevästi Berntin päälaelle. -- Rakas,
sanoi hän hiljaa, vanhempiesi täydellä suostumuksella saan nyt sanoa
näin? Niinhän? -- Ääni oli täynnä levollisuutta ja luottamusta. Käsi
valahti päälaelta kaulalle ja jäi siihen. -- Äitisikin suostumuksella,
lisäsi hän hiljaa ja hartaudella.
-- Sinä olet ymmärtänyt minua väärin. -- Bernt teki liikkeen kuin
noustakseen, mutta jäi yhä istumaan pää painautuneena Liisaan ja
käsivarret polvien varassa.
-- Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat. Bernt liikahti taas. Liisa tunsi
hänen kätensä vavahtavan. -- Minun olisi tietysti pitänyt puhua siitä
kohta. Mutta minä en jaksanut. Minun täytyi saada jakaa kaipuuni sinun
kanssasi. Ja minä tarvitsin itselleni vahvistukseksi saada maistaa
jälleennäkemisen iloa.
-- Mutta Bernt, minä en sittenkään käsitä? -- Omituinen, käsittämätön
pelko pani Liisan sisimmän vavahtamaan. Oli kuin perustus äkkiä olisi
pettänyt hänen jalkojensa alla. Kaikki horjui.
Lujalla tahdon ponnistuksella hän kuitenkin tyynnytti mielensä. Itse
pääasian suhteen oli erehdys mahdoton. Berntin äiti oli kuollut. Ja
Bernt oli tämän jälkeen tullut hänen luokseen sama suuri rakkaus
sydämessään kuin ennenkin. Nämä tosiasiat pysyivät järkähtämättöminä,
eivätkä mitkään toisarvoiset asiat niiden rinnalla voineet merkitä
sanottavia.
-- Liisa! -- Bernt oikasihe ja katsoi Liisan silmiin kuin katseellaan
taivuttaakseen häntä oman katsantokantansa puoleen. -- Kun puolitoista
vuotta takaperin ensi kertaa puhuin vanhemmilleni rakkaudestamme, oli
äiti erityisesti sitä vastaan. Koeta ymmärtää, että se on kirjoitettava
hänen äidillisen hellyytensä laskuun.
Liisa nyökkäsi. -- Jatka, sanoi hän, sisimmässään taistellen voitolle
pyrkivää aavistusta vastaan.
-- Hänen sairautensa oli lyhytaikainen. Muutos huonompaan päin tapahtui
aivan äkkiä ja odottamatta. Olisin ikäni syyttänyt itseäni hänen
kuolemastaan, jos silloin olisin ahdistanut häntä omilla toiveillani.
Liisa nyökkäsi uudelleen, mutta ei sanonut sanaakaan. Berntkään ei
jatkanut. He istuivat kumpikin ison aikaa vaieten kärsien äänettömyyden
loppumattomilta tuntuvien hetkien raskaudesta.
Liisa yritti muutaman kerran sanoa jotain, mutta suuri sisäinen
ahdistus salpasi häneltä äänen.
Vihdoin karkasi Bernt pystyyn. -- Miksi et sinä puhu? Sinun täytyy
armahtaa ja ymmärtää. Puhu, -- puhu! Sinä voit!
-- Sanojesi paljastama todellisuus on rautaisen armoton. Se kuristaa
minut.
-- Ja mikä on niin kovaa? Sekö etten kuolevalta äidiltäni voinut
kerjätä hänen suostumustaan? -- Bernt paisutti ääntään kuin
ulkonaisella voimalla lisätäkseen sanojensa painavuutta. -- Liisa, sinä
luja ja rohkea, älä ole pikkumainen. Älä tuhoa onneamme turhan tähden.
Liisan painunut pää kohosi. Hänen katseensa oli lasittunut ja jäykkä,
kasvoille levisi peloittava kalpeus. -- Minä ymmärrän, -- sai hän
viimein vaivalla sanotuksi, -- ettei kenelläkään ole oikeutta omin
pyytein häiritä kuolevaa. Sen minä ymmärrän. Kaikki muu on minulle
käsittämätöntä.
-- Mikä kaikki?
-- Esimerkiksi se, että näin ollen äitisi kuolema jollain tavoin voi
vaikuttaa tulevaisuuteemme ja onneemme. Bernt, eihän ihminen lakkaa
olemasta siksi, ettei hän ole näkyväisessä muodossa luonamme. Siinä
tapauksessa olisi elämä narripeliä, huono, kannattamaton kauppa,
joka päätetään asianomaisten tahtoa kysymättä. Ei kysytä keneltäkään
tahtooko hän syntyä tänne. Täytyy vain tulla. Toisille on elämä hieman
helpompaa, toisille aina ylivoimaisen raskasta, -- kaikille vaikeata.
Bernt, tällaisella elämällä täytyy olla tarkoituksensa, joka tekee
sen kannattavaksi. Enkä luule, että löydämme kyllin kannattavaa
tarkoitusta, ellemme usko rajan toisellakin puolella jatkuvaan elämään.
Kun ihminen kärsii, oppii hän etsimään tällaista kannattavaa elämän
tarkoitusta. -- Ja Bernt, minä olen kärsinyt, kärsinyt syvästi. Anna
anteeksi, Bernt, mutta eikö rakkautesi näinä puolenatoista vuotena
olisi voinut puhua siksi selvästi ja voimakkaasti äidillesi, että hän
pyynnöittäsikin olisi antanut sinulle siunauksensa? -- En tahtoisi
tehdä sinulle vääryyttä, enkä kuitenkaan voi olla ajattelematta,
että itse jonkunlaisen arkuuden vuoksi olet jättänyt asiat tälle
kannalle. Te miehet, te olette niin toisenlaisia kuin me. Tokkohan te
koskaan niin voitte taistella onnenne puolesta kuin me? Te katsotte
usein etäämmälle kuin me. Mutta nainen katsoo syvemmälle, Bernt, --
syvemmälle.
Hän oli puhunut kuin se, joka kauan vaiettuaan sanoin etsii vapahdusta
musertavasta taakasta. Hänen katseessaan oli jotain haavoittuneen
eläimen värähtävästä tuskasta ja koko hänen olentonsa vapisi.
-- Aiotko yhdellä iskulla riistää minulta kaikki? Siinä tapauksessa on
rakkautesi kova.
Taas painui värähtävän tuskan ilme entistä syvemmäksi Liisan
katseeseen. Hän kohotti kätensä kuin väistääkseen iskua.
-- Onko, -- sanoi hän särkynein äänin. -- Minä en ymmärrä. Olin
ennättänyt iloita niin syvästi, siksi olen nyt kuin huumauksessa iskun
kovuudesta. Eihän mikään oikeastaan ole muuttunut. Tai onko isäsi --?
Bernt pudisti päätään. -- Minä tahdoin ensin puhua sinun kanssasi.
Mutta Liisa tarttui kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi. Hän tahtoi
uskoa. Ja hän tahtoi saada uskonsa ja toivonsa tartutetuksi Berntiinkin.
-- Hänellä voi olla äitisikin suostumus.. Ethän sinä tiedä, kun et ole
puhunut.
Mutta Bernt vain pudisti päätään. Isä tiesi minne Bernt oli
matkustanut. Totta kai hän olisi sanonut sanan, jos hänellä olisi ollut
täydellinen suostumus annettavana. Mutta hän oli ollut samanlainen
kuin ennenkin, -- ei ainoastaan surunsa murtama, vaan omituisesti
suunniltaan, -- aivan kuin päästään vähän sekaisin. Eikä vain surusta.
Berntillä oli tunne siitä, että alla piili jotain muutakin, että
vanhempien välillä oli tapahtunut jotain kummallista, järkyttävän
repivää, joka ehkä oli ollut aiheena siihen, että äidin alussa lievä
tauti äkkiä muutti luontoaan.
Mutta mikä toisi selvyyttä tähän hämäryyteen? Isältä ei voinut
kysyä. Itsestään hän ei puhuisi. Eikä mikään vanhempien onnellisessa
ja sopusointuisessa yhdyselämässä antanut selvitystä ristiriidan
syntymisen suhteen.
-- Jos minä tietäisin, -- -- jos ymmärtäisin? -- Liisa seisoi Berntin
edessä kädet ohimoille painettuina kuin kootakseen ajatuksiansa. --
Enhän minä epäröisi, en hetkeäkään, jos isäsi suostuisi ja jos hänellä
olisi edes jotain sovittavaa sanottavana äitisi kannasta. Kaksi, jotka
vuosikymmeniä ovat eläneet onnellisina yhdessä, tuntevat toisensa
siksi hyvin, että he tällaisessa asiassa sanoittakin tuntevat toisensa
mielen. Mutta jollei isäsi tiedä mitään eikä omasta puolestaan ole
muuttanut kantaa, en todellakaan ymmärrä, missä suhteessa asema olisi
muuttunut.
-- Äiti ei siitä enää kärsisi. Isä on varmaankin suostuvaisempi,
etenkin nyt, kun hän omasta kipeästä kokemuksestaan tietää, mitä
tuhoavan suurta tuskaa rakkaimman kadottaminen tuottaa.
-- Mistä me tiedämme, ettei se tuota äidillesi tuskaa? Kuka tietää ja
tuntee, miten lähellä täältä siirtyneet ovat meitä? Mikä takaa meille,
ettei äitisi kirous haudastakin nousisi tuhoamaan onneamme?
Liisa kulki suuressa sisäisessä tuskassa edes ja takaisin lattiata
pitkin. Hänen tuskansa tuntui sietämättömältä ja kuitenkin hän nyt
yhtä selvästi kuin edelliselläkin kerralla tunsi velvollisuudekseen
pysyä lujana ja järkähtämättömänä. Koti -- hyvä koti oli pyhäkkö, jota
ei kukaan rangaistuksetta särkenyt. Hänen oma katkera orpoutensa oli
opettanut häntä palvomaan onnellista lapsuudenkotia paikkana, jonka
läheisyydessä kaikki pieni, arkinen ja itsekäs oli mielestä riisuttava.
-- Bernt, -- Liisa pysähtyi hänen eteensä. Väräjävä tuskan ilme katosi
hänen katseestaan, pää kohosi, silmät säihkyivät, koko olemus oli
yhtenä ainoana hehkuvana ilmauksena häntä hallitsevan tunteen voimasta.
-- Bernt, vieras riisuu kengät jaloistaan astuessaan kodin pyhäkköön.
Minä riisun mielestäni omat onnentoiveeni, hartaimman, syvimmän
sydänhaluni.
Bernt tuijotti sanattomana Liisaan. Hänen kauneutensa ja se syvä,
voimakas tunne, joka hallitsi häntä, piti Berntiä hetken kuin
lumeissa. Mutta sitten Bernt karkasi pystyyn. Hän aivan raivostui
ajatuksesta, että sellainen nainen kuin Liisa, jolle oli suotu kaikki
mitä mies vaimoltaan saattoi pyytää: kauneutta, älyä, ihanteellisinta
naisellisuutta sulautuneena kiehtovan omaperäiseen yksilöllisyyteen,
että tällainen nainen kieltäisi sekä itseltään että häneltä elämän
suurimman onnen -- ja ehkä vain sen tähden, että kuolevalta jäi
sanomatta se vapauttava sana, joka hänellä oli hallussaan.
-- Liisa, -- Liisa, sinä et saa, kuuletko? -- Hän kävi kaksin käsin
Liisan ranteisiin ja puristi niitä kuin ulkonaisella voimallaan
pakoittaakseen Liisaa taipumaan.
-- Liisa, sinä _et saa_ tehdä minua mielettömäksi. Muista mitä minä
vasta olen kadottanut. Anna armahtavaisuuttasi, jollet vapaasti rohkene
antaa rakkauttasi. Jos sinä toistamiseen riistäydyt minulta, täytyy
minun osaksi syyttää itseäni siitä. Enkä minä jaksa sitä.
-- Me jaksamme, jaksamme ihmeitä, kun kova ja armoton pakko vaatii.
-- Liisan katse painui Berntin katseeseen teräksisen taipumattomana.
-- Sinussa on ollut syytä. Minä en pääse siitä. Mutta minäkin joudun
syylliseksi. Elämä on usein niin kumman armotonta, että joudumme
rikkomaan juuri siinä, missä me olemme olleet noudattavinamme kaikkein
korkeimpia ihanteita. -- Miksi en minä kerjännyt ja pyytänyt sinua
tekemään voitavaasi vanhempiesi taivuttamiseksi? Miksi minä kohta
ja niin kokonaan väistyin tieltäsi? Minä kai olin siinä suhteessa,
sairaloisen arka. Sinä arkailit rakkaudesta vanhempiisi. Minun olisi
pitänyt olla kannustamassa sinua.
Mutta silloin nousi ritarillisuus Berntissä. Hän hellitti otteensa
Liisan ranteista, katsoi häntä syvälle silmiin ja sanoi matalaksi
painuvalla äänellä: -- Sinä luotit minuun.
Silmänräpäyksen kuluttua hän nyyhkytyksestä vavisten painui
tuolinkaidetta vastaan.
Kello jossain viereisessä huoneessa löi harvakseen 12. Lyönnit
helähtivät hitaasti, pitkäin lomien jälkeen, jotka olivat kuin
kuluneiden tuntien sisältöä merkitseviä ajatusviivoja. Lyönnin loputtua
saattoi erottaa väräjävän jälkikaiun. Siinä oli kuin kamppailevan
sydämen sisäistä vavahtelua.
-- Sydänyö on ohi. Bernt, meidän täytyy kai erota. -- Liisa laski
kätensä Berntin painuneelle otsalle. Se oli kylmässä hiessä.
-- Rakkaimpani, rakkaimpani! Bernt katsoi avuttomasti Liisaan. Jos
hänellä olisi ollut hivenenkään verran toivoa isänsä suhteen, kuinka
helppoa olisikaan silloin ollut kiiruhtaa. Mutta nyt -- -- --
-- Isän kanssa kahden, me kaksi surun murtamaa. Sinä et aavista, miten
avuttomia me olemme!
Liisan huulet värähtivät katkerasti. -- Teidän täytyy jaksaa, niinhän
minunkin. Eikä meitä naisia suinkaan suojele vähemmän kehittyneiden
olioiden vähempi tunneherkkyys!
Hän katui samassa, kun kuuli omien sanojensa särähtävän soinnun.
Sen oli synnyttänyt katkera tunne siitä, miksi tämä ilta, jota hän
hääiltaansa suurempana juhlana oli odottanut, oli muodostunut. Ja
samalla hän oli kuin vilahdukselta nähnyt sen näännyttävän autiuden,
jonne hänen tiensä vastaisuudessa painuisi.
Tänään vanhusten kinastellessa oli harmaa jokapäiväisyys ollut helppo
kantaa. Bernt ja onnihan odottivat. Mutta vastaisuudessa -- -- --
Liisa vavahti kuin vilussa. -- Bernt, sanoi hän hiljaa. Mutta Bernt
ei vastannut. Hän oli kuullut katkeruuden Liisan äänessä ja se nosti
sisäisen raivon uudelleen hänessä.
-- Liisa, oletko ensinkään ottanut huomioon, että sinä voit tappaa
rakkauteni? Sinä työnsit minut viime kerralla luotasi. Ja nyt
uudelleen. -- Äänessä oli uhmaa.
-- Sinä olet siunaten kiittänyt minua lujuudestani silloin.
-- Se koski sitä kertaa. Nyt minä rukoilen -- kerjään. Armahda! --
Hän oli heittäytyä polvilleen, mutta Liisa torjui sen.
-- Ei niin, Bernt! Rinnan on meidän kurottauduttava kohti sitä voimaa,
mikä auttaa meitä oikean ymmärtämiseen ja sen toteuttamiseen.
-- Rakkauden surmaaminen ei voi olla oikein. -- Bernt taisteli kuin
henkensä edestä.
-- Rakkaudesta lähtenyt halu tehdä oikein ei voi olla kuolinisku
oikealle rakkaudelle. Mikä siitä kuolee, saa kuolla.
-- Minä olen ihminen, enkä ihanne, mutisi Bernt raskaasti nojaten
etehisen ovipieleen. Hänellä oli jo päällysvaatteet päällään. Hän ei
enää katsonut Liisaan, ei hyväillyt. Hän kulki hoippuen kuin juopunut.
Liisa työnsi hänet hiljaa, puoleksi pakottavasti ovesta. -- Minä
odotan, kuiskasi hän, -- muista se. Aina, -- aina.
Bernt kuuli sanat, mutta hän ei uskaltanut katsoa taakseen.
Silloin Liisa apua pyytävästi kohotti katseensa taivaalle. Mutta siellä
ei näkynyt pienintäkään valonpilkahdusta. Taivas oli sakean tummassa
usvassa. Oli ruvennut hienostaan satamaan lunta, käärinliinoiksi
kuolemaan kangistuneelle luonnolle.
8.
Liisa istui suuren nurkkapeilin edessä Elna Rönnströmin huoneessa.
Huone oli sama, jossa Elna edellisenäkin kesänä oli asunut. Tällä
hetkellä se kuitenkin paremmin muistutti mullin mallin käännettyä
varastohuonetta kuin Elnan houkuttelevan viihtyisää suojaa. Kaappien
ovet ja laatikot olivat selko selällään, tavaroita oli levitetty joka
paikkaan ja Elna itse penkoi vimmatusti matka-arkkunsa sisältöä.
-- Vihdoinkin. -- Hän vetäsi voitonriemuisesti esille suuren mustan
tekotukan, kulki muutamin vallattomin tanssiaskelin Liisaan päin ja
rupesi kampaamaan häntä. Liisan oma vaalea, kiharainen tukka vedettiin
nuolaistun kireälle, ja musta tekotukka suorittiin huolellisesti sen
peitteeksi alas kulmille asti.
-- Katsos näin, ihanaiseni! Nyt pakkaan nämä laitokset tavaroitteni
joukkoon ja kun huomenna Helsingissä peitän kukoistavan värisi
puuderilla ja mustaan kulmakarvasi, takaan, ettei kukaan epäile
tummanvakavaa, keski-ikäistä ihmistä vaaleaksi kaunottareksi.
Liisa vilkaisi vielä kerran peiliin. Toisessa suupielessä pilkehti
vallaton veitikkamainen nauru, toinen värähti haikeasti.
Elna pakkaili taas. Sitä tehdessään hän iloisesti hyräili. Liisa kuuli
useampaan kertaan sanat: "Lilla röda rönnebär, lilla söde hjärtanskjär".
Liisan sisintä riipaisi. Huolimatta omista oloistaan olisi hän voinut
iloita Elnan puolesta, jollei aina omituinen pelko olisi ahdistanut.
Hän tiesi itse asiassa yhtä vähän kuin ennenkin Elnan oloista, mutta
hän oli selvästi huomannut, että suhde, jonka olemassaolon hän jo vuosi
takaperin oli aavistanut, oli yhä lujemmin kietonut Elnan. Ja että se
oli suhde, joka ei mutkattomasti voinut päättyä kihlaukseen, sen hän
myöskin oli käsittänyt.
-- Lilla röda rönnebär, -- kuuli hän taaskin. Äänen hyväilevä sävy vei
hänen ajatuksensa etäälle. Hänen tuli haikean ikävä.
Tuollainen lämmin, hyväilevä sävy ja katse, jonka tuli etäälle
painuneesta entisyydestäkin saattoi polttaa, mikä ihmeellinen vetovoima
niillä olikaan! Aivan samanlainen kuin kosken pehmeillä kuohuilla,
jotka lopulta vetivät katsojaansa vastustamattomalla voimalla.
Muistotkin yhä vielä veti samanlaisella voimalla. Lujaksi luotu oli
luja ratkaisun hetkenä. Mutta voi, miten avuttoman heikoksi usein
jälestäpäin tunsikaan itsensä, miten peloittavan valmiiksi antautumaan!
Liisan tuli yhtäkkiä hyvä olla siitä, että hän nyt ainakin oli
yrittämässä jotain. Aie oli rohkea. Se ei ikinä olisi johtunut hänen
mieleensäkään, elleivät ulkonaiset olot suorastaan olisi olleet häntä
sysäämässä. Nytkin vielä heräsivät kaikenmoiset epäilykset ja huolet.
Mutta lopulta kiertyi ajatus sittenkin takaisin siihen, että oli
yritettävä. Jos asia ottaisi onnistuakseen, avautuisi kyllä uusissa
vaikeuksissa uudet mahdollisuudetkin. Eikä se niin vaarallista olisi,
jos Bernt esimerkiksi sattuisi tuntemaan, kunhan ei vain vanha
parooni -- -- --
Koulutyttömäinen seikkailuilo hytkäytti hetkeksi Liisan sisintä.
Mutta siitä ajatus uudelleen kääntyi Elnaan. Oliko ihme, jos hänkin
jollain tavoin taisteli omistaakseen sitä, joka suuren sisäisen tunteen
perustuksella tuntui olevan omaksi luotu?
Liisa kokosi hätäisesti tavaransa. -- Hyvästi nyt, Elna. Meidän täytyy
pitää kiirettä, jottei juna jätä. -- Hän oli samassa oven ulkopuolella.
Mutta Elna saavutti hänet, sai kietaistuksi kädet ystävänsä kaulaan ja
puristi häntä.