1.
Leskirouva Emma Sars väänsi vanhanaikuisen mahonkipiironkinsa lukkoon,
pisti avaimen taskuunsa ja palasi keinutuoliinsa.
Hän oli vasta pistänyt suuren tukon seteleitä piironkinsa
salalaatikkoon. Nyt hän ajatuksissaan jatkoi aseman selvittämistä.
Hän teki vain harvoissa poikkeustapauksissa muistiinpanoja menoistaan.
Hänellä oli omassa muistissaan tarkka ja luotettava tilikirja. Sitä
hän tällä kerralla tutki harkitsevammin kuin pitkään aikaan. Hän
teki tilinpäätöstä pitkälle, menopuolella olevalle sarekkeelle. Ja
kysymys, joka nyt kiinnitti hänen mieltään, koski sitä, saataisiinko
tulopuolella menoja vastaava sareke syntymään.
Siitä asti kun hän toi Liisa Spetsin kotiinsa, oli hän maksanut kaikki
tämän puolesta. Ruoka, vaatetus, jalkineet, kouluutus, kaikki oli
kysynyt rahaa, aina vain rahaa. Menopuoli oli kasvanut ilman että
vastaiselle puolelle karttui mitään.
Se pieni passaus, jota Liisa kodissa teki, ei merkinnyt mitään, ei
liioin hupikaan, jota hänestä oli ollut. Hän oli omapäinen eikä ottanut
taipuakseen sinne minne toinen tahtoi. Ja näihin astihan hänen aikansa
olikin mennyt opintoihin.
Se hyväntuntemus, joka syntyy tehdystä hyvästä työstä, merkitsi
tietysti jotain. Sehän se suuressa määrin olikin kannustanut rouva
Sarsia Liisan ottamiseen. Mutta ainahan sitä samalla toivoi, että
itsekin asiasta vähän hyötyisi --, jollei muuten niin ainakin toisten
osoittamasta kiitollisuudesta.
Jos Liisalla oli edes hituisenkaan kiitollisuudentunnetta, oli hänen
aika nyt osoittaa sitä, kun hän opettajaksi valmistuneena palasi kotiin
seuraavana syksynä astuakseen virkaansa täällä rouva Sarsin omassa
kotikaupungissa.
Rouva Sars otti sukankutimensa pöydältä, pani pienellä sysäyksellä
keinutuolin heilahtelemaan ja antoi ajatusten taas luistaa.
Ikkuna oli auki. Sen alapuolella oli ryhmä sinipunertavia sireeniä ja
pari kukista valkeata pihlajaa. Niiden tuoksu tuli tuulenlehahduksissa
kesäisenä ja voimakkaana huoneeseen.
Kullalla ja sinisellä kirjailtu, porsliinitauluinen seinäkello löi 5.
Ääni helähti harvakseen ja arvokkaasti.
Vanha rouva antoi kutimen painua helmaan, kumartui hieman eteenpäin
ja kiinnitti huomionsa naapurin, kadun toisella puolella olevaan
puutarhaan.
Herra Malmilla mahtoi olla vapaa iltapäivä tai sattuiko muuten olemaan
lomaa, koska maleksi Röllerin puutarhassa päivää paistattamassa. Ja
niin hyvämieliseltä kuin näytti, ihan niinkuin hänkin olisi odottanut
jotain!
Rouva Sarsin ajatukset luiskahtivat taas Liisaan, joka varmaan paraikaa
istui junassa. Mutta hänestä ne kohta palasivat takaisin Malmiin.
Se se vasta oli toimessaan ahkera mies. Aina menossa ja aina touhussa.
Jos ei puodissa sattunut olemaan muuta tehtävää, niin osasipa käyttää
aikansa kohteliaaseen seurusteluun ostajien kanssa. Ja sekin merkitsi
paljon. Se huvitti ainakin vanhaa, joka ei itse jaksanut liikkua
paljon ja jota kuitenkin halutti kuulla mitä maailmassa tapahtui. Eikä
se vähentänyt ostohalua. Päinvastoin. Herra Malmilla olikin aivan
erinomainen tapa palvella ostajia. Sai tuntea palvelevansa liikettä
ostoksillaan. Ja se oli mieluista. Ainakin rouva Sarsista. Se yllytti
jatkuvaan palvelevaisuuteen.
Mitähän jos saisi herra Malmin tälle puolelle juomaan kahvia ja vähän
juttelemaan?
Vanha rouva nousi, siirsi kukkivan pelargoonian syrjään ja kumartui
ikkunasta kadunpuolelle.
-- Herra Malm, herra Malm. -- Hän huiskutti ikkunasta suuriruudullista
nenäliinaansa, sillä vahventaakseen vanhan ja ohenneen äänensä
vaikutusta.
Nuori, puutarhassa kävelevä mies pysähtyi. Huomatessaan vanhan rouvan
hän avasi puutarhaportin, kiiruhti kadulle ja jäi siihen, lakki
kohteliaasti koholla kuuntelemaan mitä oli sanottavaa.
-- Tulkaa, tulkaa, saatte kahvia!
Tarjotin pannuineen oli jo pöydällä herra Malmin astuessa huoneeseen.
Esipuheitta lähtikin puhe kohta luistamaan pikkukaupungin tuoreimpiin
tapahtumiin, nimipäiviin, joita viskaalilla edellisenä iltana oli
vietetty suuresti kuten ainakin ja kauppias Kenosen kihlaukseen.
-- Yks, kaks perustatte tekin oman liikkeen ja hämmästytätte meitä
kihlauksellanne. -- Rouva Sars kallisti pannua. -- Tilkkanen lisää,
ehdotti hän myhähdellen.
Herra Malm ojensi kuppinsa. -- Pelkään, että saatte odottaa kihlausta
kauemmin kuin itsekään soisin. Mutta oman liikkeen perustaminen on
monesti johtunut mieleeni. Se ei kuitenkaan ole niinkään helposti
toteutettavissa, kun ei ole pääomaa, jolla päästä alkuun.
-- No, no herra Malm. Vähiinpä yritteliäisyys supistuisi, jos jokainen
odottelisi suuria pääomia. Täytyy uskaltaa, täytyy uskaltaa, hyvä herra
Malm.
Vanha rouva hörppäsi suullisen kahvia kupin lautaselta. Hän joi aina
kolmannen kuppinsa lautaselta kieritellen sokeripalasta sormiensa
välillä kuin siten pidentääkseen nautintorikasta toimitusta. -- Saahan
nuori, yritteliäs ihminen lainoja, saa, saa vainen.
Hän hörppäsi uudelleen ja hartaudella. Ajatus luisti setelitukkoon,
joka lepäsi salalaatikossa. Tuntui hyvältä, että se oli siellä
kenenkään tietämättä sitä. Yritteliään, nuoren ihmisen auttaminen
oli toinen asia, toinen huolehtia omastaan. _Hän_ puolestaan
oli suorittanut velkansa kanssaihmisilleen, kun oli huolehtinut
kodittomasta lapsesta, joka hänettä ehkä olisi joutunut vaikka kuinka
surkeille jälille.
Rouva Sars rupesi äkkiä puhumaan kasvatistaan. Tämän oli määrä saapua
puolentoista tunnin kuluttua iltajunalla. Rouva Sarsin olisi tehnyt
mieli mennä vastaan. Olisi taas kerran saanut nähdä, ketä siellä
asemallakin oli. Mutta eihän sitä kannattanut ajatellakaan. Liikkuminen
oli käynyt hänen kipeille jaloilleen yhä vaikeammaksi.
-- Jos minä ehkä voisin? -- Herra Malmin ääni kuulosti kohteliaan
välinpitämättömältä. Mutta hän tunsi odottavansa vastausta
jonkinmoisella jännityksellä. Ei ollut ensinkään vastenmielistä lähteä
osottamaan kohteliaisuutta tuollaiselle iloiselle ja kauniille nuorelle
tytölle.
Kun juna hiukan myöhästyneenä tulla puhisi asemasillalle, seisoikin
Malm sen kaikkein suotuisimmalla tähystyspaikalla taskussaan valmiiksi
varattu ajurinlippu.
Matkustajia alkoi lappautua vaunuista. Niitä tuli tavaton määrä
kaupungissa pian alkavien urheilu- ja veistokurssien johdosta. Täytyi
pitää varansa, jottei silmä sivuuttaisi. Kuulokin oli otettava avuksi.
Sillä jos silmä pettäisi, tuntisi Malm varmasti äänen. Sellaista ääntä
ei ollut kellään toisella. Se oli ihmeellisen kirkasäänistä livertelyä,
aivan kuin alkusoitto naurulle, joka usein seurasi sanoja.
Kuinka se nauru soi ja helisi! Pelkkä muisto teki mielen iloiseksi.
Nyt, nyt! Helisevä ilonauru lensi samassa kuin livertelevä lintunen
asemasiltaa pitkin.
Malm säpsähti aivan kuin se sittenkin olisi tullut odottamatta. Hän
aikoi rynnätä eteenpäin, mutta näkikin, ettei tulija ollut yksin. Muuan
vieras herra vaaleassa kesäpuvussa tarttui vaunun ylimmältä astimelta
hänelle ojennettuun hattukoteloon ja kääntyi sitten neiti Spetsin
rinnalla astumaan asemahuoneeseen.
Oskar Malm hypisteli hermostuneesti taskussa tuntuvaa ajurin lippua.
Samassa tulvahti uusi, sankka parvi matkustajia vaunusta. Hän vetäytyi
sen sakeimpaan tiheikköön ja kulki sillä lailla asemahuoneen läpi
rakennuksen toisella puolella olevalle kadulle. Matkustajajonon
vieriessä odotussalin läpi näki hän neiti Spetsin saattajansa kanssa
odottamassa pakaasia. Tungoksen tähden syntyi jonossa hetken seisahdus.
Malm ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja. Neiti Spetsin kirkas
ääni kantautui kauaksi.
Vieras herra oli varmaan ehdottanut jotain, koska neiti Spets
päättävästi vastasi: -- Ei tänään. Kasvatus-äitini on vanha ja tahtoo
ajoissa panna levolle.
Viskautuessaan ajurinrattaille tunsi Malm jonkinmoista tyydytystä
kuulemastaan. Oma nolous kävi kuin pienemmäksi siitä, että toisellekin
oli evätty. -- Mutta sitten rupesi taas harmittamaan. Hänellä ei
totisesti olisi ollut varaa näin ajella kaupunkia pitkin joutavan
tähden. Eikähän hän olisi lähtenytkään muuten, mutta ne rouva
Sarsin kahvit olivat aivan kuin velvoittaneet. Ja nyt harmitti. Sen
ajurinlipun tähden etenkin.
Hän oli lähellä Röllerin liikettä, kun neiti Spets ajoi ohi, -- yksin
-- katsomatta puolelle tai toiselle. Rattaiden pyörähtäessä pihaan
näytti siltä kuin neiti Spets samassa olisi ponnahtanut pystyyn. Kohta
sen jälkeen alkoi pihalta kuulua iloista, helisevää naurua.
-- Missä herra Malm on? -- Vanha rouva oli tullut portaille vastaan
hyvänmielen ilme kasvoillaan. Mutta nähdessään Liisan yksin ajavan
pihaan, harmistui hän.
-- Eikö hänessä ollut miestä saattamaan sinua tänne asti?
-- Kuka? Mitä? Minä en ymmärrä. -- Liisa kumartui vanhan rouvan puoleen
ottaen vastaan tavanmukaisen, tällä kerralla hajamielisesti suodun
tervetulo-suudelman.
-- Herra Malm, tiedän mä. Hän läksi sinua vastaan.
Liisa lensi punaiseksi.
-- En minä nähnyt häntä. Minä en ollutkaan yksin. Olin matkalla
tavannut parooni Bernt Silversköldin, hänet, joka hankki minulle tuon
paikan Helsingissä.
-- Ja siitä teosta sinä arvattavasti olet hänelle kiitollisempi
kuin kaikesta, jota minä näinä pitkinä, paljon kuluttavina vuosina
olen tehnyt hyväksesi? -- Vanha rouva astua nilkutti Liisan jälessä
etehiseen. Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Matta hän nielasi
syntymässä olevan sanan, laski hattunsa etehisen pöydälle, veti
käsineet kädestään ja astui joustava notkeus joka liikkeessään vanhaa
rouvaa kohti.
-- Mamma, sanoi hän, käyttäen nimitystä, josta vanha rouva piti,
-- olen tullut kotiin jäädäkseni tänne sinun luoksesi. Anna minun
teoillani osottaa, mitä tunnen sinua kohtaan.
Vanha rouva huiskautti nenäliinallaan ahdistelevaa hyttystä
loitommalle, nosti vähän silmälasiaan ja katsoi niiden alatse
kasvattiinsa. Näkemänsä tyydytti häntä huomattavasti. Tuollaista
kaunista nuorta ihmistä katseli vanhakin mielellään. Ja kun se tyttö
muutenkin oli sellainen reipas ja ennättävä ihminen. Monessa suhteessa
juuri sellainen, josta hän piti.
-- Näytä, näytä, murahti vanha rouva puoliääneen ja rupesi sitten
tiedustelemaan Helsingin kuulumisia.
Illallisen syöntiä säesti vilkas, usein iloisen naurun keskeyttämä
puhelu. Mutta kun vanha rouva heti aterian päätyttyä vetäytyi omaan
makuuhuoneeseensa ja Liisa jäi yksin, pääsi häneltä syvä, kauan
pidätetty huokaus.
Hän meni ikkunan luo, avasi sen uudelleen ja jäi kädet ikkunalautaan
nojautuneina katselemaan kesäisen illan ihanuutta.
Kuinka kaikki rehoitti ja tuoksui. Elämä puhkesi esiin
vastustamattomalla voimalla. Eikä se kysynyt, minkä muodon kulloinkin
sai ottaa. Se löysi oman, luontonsa mukaisen muodon ja juuri sellaisena
tuli kaikki niin kauniiksi erilaisuutensa rikkaudessa.
Avartava sisäinen varmuus vapautti Liisan hänen äskeisestä
ahdistuksestaan. Hänen olonsa kasvatusäidin luona tulisi tukalaksi.
Hän oli alunpitäen ollut tietoinen siitä. Äskeinen vastaanotto
oli vain vahvistanut häntä tässä hänen uskossaan. Se oli täysin
vastannut edellisiäkin kokemuksia. Ja samaa tulisi vastakin. Ainaiset
muistutukset tehdystä hyvästä työstä, ainainen kiitollisuuden vaatimus,
vaatimus, joka ei tyytynyt siihen kiitollisuuden muotoon, joka oli tosi
ja antajan luonnon mukainen, vaan pyysi sellaista, jota ei ollut, --
kaikki tuo tulisi päivä päivältä uudistumaan. Ja se tuntuisi entistä
tukalammalta nyt, kun yhdessä-olo tuli pysyväksi.
Mutta tuntuipa miltä hyvänsä, aikoi hän olla _tosi_. Hän ei alentuisi
teeskentelemään. Hän antaisi kiitollisuutensa siinä muodossa, jota
hänen oma sisimpänsä vaati, juuri siinä, vaikka se leimattaisiinkin
sulaksi kiittämättömyydeksi.
Hän _tiesi_ kuitenkin olevansa kiitollinen --, tunsi sen tänään ehkä
selvemmin kuin koskaan ennen.
Mitä olisi hän, ja mitä koko elämä hänelle ilman kaikkea sitä, mikä
oli avautunut hänelle varsinkin näinä viime opettajaksi valmistavina
vuosina? Köyhän saaristolaisnaisen lapsi ei koskaan omin neuvoin
olisi voinut päästä sellaisenkaan tietomäärän omistajaksi, joksi hän
näinä hänen elämäänsä avartavina ja rikastuttavina opintovuosina oli
päässyt. Eikä hän ulkonaisessakaan suhteessa olisi voinut kohota siihen
arvossapidettyyn, oppia saaneen, itseään elättävän naisen asemaan, joka
nyt epäröimättä hänelle suotiin ja jolle sekä nuoruus että kauneus
vielä lisäsivät merkitystä.
Ilman sitä apua, mikä hänelle tarjottiin tuona kohtalokkaana päivänä
kukkakaupassa, hän ei tänään olisi onnellisena nuorena naisena
istunut Bernt Silversköldin rinnalla junavaunussa vastaanottaen tämän
kohteliaisuutta kuin tasa-arvoisen toverin.
Hän sulki silmänsä ja antoi hiljaisen iltatuulen vilvoitella polttavia
poskia.
Liike, sana, katse tunneilta junavaunussa johtui mieleen kauniina
hienossa ritarillisuudessaan.
Tämä heidän tutustumisensa uudistuminen oli oikeastaan tullut aivan
odottamatta. He olivat useamman vuoden olleet kuin kadoksissa
toisiltaan. Bernt oli ollut ulkomailla ja hän itse oli tänä aikana
ajatellut vain työtään, -- huvitusta ainoastaan silloin tällöin ja
siinä muodossa kuin se kulloinkin eteen sattui.
Mutta viime talvena hänen ollessaan yksityiskutsuissa erään
opintotoverin luona, astui Bernt äkkiä huoneeseen ensinkään huomaamatta
ketään erityisesti. Talon tytär aikoi kohta senjälkeen esittää heidät
toisilleen. Silloin Bernt katsoi pitkään, mutta ei sittenkään tuntenut.
-- Me olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän silloin itse päättävästi,
Berntin yhä tuijottaessa häneen.
He tanssivat ja puhelivat paljon yhdessä sinä iltana. Ja kun oli
lähdettävä, tuli Bernt saattamaan. Rinnan he kulkivat pitkin hiljaisia
katuja, joille taivaan tuikkivat tulet loivat rauhallista valoaan, ja
kun tulivat perille, seisoivat vielä kauan portilla, siinä puhellen
ajasta, joka oli kulunut ja kaikesta mitä se oli tullessaan tuonut.
Hehän kumpikin sen kuluessa olivat siirtyneet murrosvuosien kynnykseltä
keskelle parhainta nuoruutta.
Senjälkeen sattuivat he useammankin kerran tapaamaan, joskus yhteisen
tuttavansa luona, toiste kadulla. Usein tuli Bernt saattamaankin. Ja
tänään hän oli äkkiä astunut junaan, asettunut penkille vastapäätä
Liisaa ja kertonut aikovansa ottaa osaa Liisan kotikaupungissa
pidettäviin kursseihin.
Hän sanoi sen niin kauniisti, omalla hienolla, hillityllä tavallaan.
Mutta kun se oli sanottu, tuntui aivan siltä kuin hän olisi laskenut
suuren, kauniin lahjan Liisan syliin.
Se oli kuin tervetuliaislahja tänä päivänä, jolloin Liisa tavallaan
astui uuteen elämänjaksoon. Ja se olikin ainoa hänen mieltään
ilahduttava lahja. Siksi hän nyt uudelleen tarttui siihen, kun muisto
äskeisestä vastaanotosta täytti hänen mielensä orpouden tunteella.
Ennestään tunnettuahan kaikki oli. Mutta se toi sittenkin yksinpä
hänen reippaaseen mieleensä niin omituisen nälän. Ei voinut olla
ajattelematta, miten hellä äiti iloitsisi lapsensa edistyksestä, miten
lapsen juhlapäivä olisi juhla äidillekin.
Ja _olihan_ siinä juhlaa, kun monen rehellisen ponnistuksen jälkeen
oli päässyt määrän päähän, sai katsoa taakseen ja tuntea, ettei ollut
turhaan ponnistellut.
Todistuksetkin olivat tulleet niin hyvät, sekä opettaja- että
tietotodistus. Mutta niitäkin oli vanha rouva vain ohimennen
vilkaissut, sitten sanaakaan sanomatta työntänyt luotaan. Hän ei ehkä
tahtonut hemmotella turhalla kiittelemisellä.
Liisan silmäluomia tuntui aivan kuin kirvelevän. Hän vetäytyi pois
ikkunasta ja rupesi asettelemaan tavaroitaan matka-arkusta laatikkoon.
Sitten siirteli hän muutamia huoneissa löytyviä pikku tavaroita
paikkoihin, joissa ne hänestä näyttivät sievemmiltä. Kasvatusäiti oli
luvannut, että hän tästäpuolin saisi pitää tätä huonetta omanaan. Ja se
oli oikeus, jolle hän ymmärsi antaa arvoa.
Viimein rupesi hän tuntemaan väsymystä, alkoi riisuutua ja nukkui pian,
mielessään epämääräinen ilontuntemus odottavista kesäisistä päivistä.
2.
Seuraavana päivänä kasvatusäidin nukkuessa päivällisuntaan läksi
Liisa kaupungin puistoon. Hän kiersi polveilevaa rantapolkua pitkin,
poimi kukkasia mättäiltä, pistäytyi katselemaan vanhoja, tuttuja
mielipaikkoja rannalla eikä pitänyt kiirettä. Ilman mitään erikoista
syytä oli hänen niin sanomattoman hyvä olla. Hän tuntemalla tunsi
itsessään tuota samaa, ihmeellistä elämää, joka versoi ja kukki
kaikkialla. Elämä, olemassa-olo itsessään tuntui suurelta, nautintoa
tuottavalta lahjalta.
Liisa oli jo kääntymäisillään kotiin, kun tienmutkassa näki Bernt
Silversköldin. Berntin lakki kohosi samassa ja Liisa nyökkäsi iloisen
hyvänpäivän. Mutta sisimmässään hän meni kuin hämilleen, sillä hän
tunsi äkkiä, että tätä tapaamista hän kaiken aikaa olikin odottanut.
-- Oletteko te leikkinyt piilosilla, vai mitä? -- Bernt seisoi yhä
lakki kädessään hymyillen, mutta samalla tutkivan totisena tarkaten
Liisaa. -- Näin teidät jo hyvän aikaa takaperin, mutta te katositte
useamman kerran näkyvistä, aivan kuin olisitte juossut pakoon.
-- Pakoon --? -- Liisa nauroi. -- Totta puhuen ei minulla ole varaa
juosta ystäviäni pakoon. Täällä etenkin, niin kotikaupunki kuin se
onkin, olen oikeastaan ypö yksin.
-- Hyvä, kun vain laskette minut ystävienne joukkoon. -- Hän otti
Liisan takin käsivarrelleen ja rupesi astumaan eteenpäin. -- Emmekö
istuudu, ehdotti hän heidän kulkiessaan rannalla olevan penkin ohi.
He istuivat siinä kauan, sanoivat joskus sanan toisilleen, sitten
istuivat taas pitkät ajat vaieten.
Pikku linnut heidän ympärillään touhusivat pesänteossa, laineet
solisivat laulaen rantakiviin ja tuulenhenki kahisutti kaislikkoa.
Kullakin oli oma säveleensä, mutta kaikki suli kuin yhteen, sovitettuna
yhdeksi ainoaksi rikassointuiseksi elämän ylistyslauluksi.
Kimakka vihellys halkoi äkkiä ilmaa. Jyskyttävä juna kiiti ohi. Sen
täysien vaunujen ikkunoista katselivat ihmiset rannalla istuvia.
Muutamat huiskuttivat heille nenäliinojaan.
-- Kaksi onnellista, ajattelevat he itsekseen, päätti Liisa mielessään.
Ja oikeassa he olivatkin. Kaksi onnellista siinä istui. Elämä ja
nuoruus oli kummankin rikkautena. Mutta siihen loppuikin yhtäläisyys.
Toisella oli sen lisäksi ulkonaisestikin kaikkea mitä ihminen elämältä
saattoi pyytää, toisella ei ollut mitään. Toinen nautti nytkin häntä
ympäröivästä ihanuudesta, asettaen sen hyvän ja onnellisen kodin
taustaa vastaan, jota vastoin toinen -- --
-- Te olette harvinaisen vaitelias, katkaisi samassa Bernt.
-- Minä ajattelen ja -- -- kuuntelen. Kuunteleva ei voi puhua.
-- Kuunteletteko ehkä muutakin kuin tätä luonnon ihmeellisen rikasta
sävelsinfoniiaa?
-- Johon terävä vihellys ja puhiseva veturi niin mainiosti sulautuvat.
-- Liisa nauroi. Häntä ei ensinkään haluttanut tehdä tiliä
ajatuksistaan.
Bernt loi häneen syrjästä tutkivan katseen. Hän jäi ajattelemaan
kaikkea sitä reipasta, yllättävää, iloista ja samalla voimakasta, joka
niin häntä miellytti Liisassa. Jos joku olisi ennustanut hänelle, että
hän näin istuisi sen nuoren tytön rinnalla, jonka lapsellinen, mutta
sitkeä halu päästä eteenpäin elämässä kerran oli häntä sekä naurattanut
että vaivannut, ei hän olisi sitä uskonut. Tuskin se siksi olisi
kehittynytkään, jos he vuosi vuodelta olisivat nähneet toisensa. Mutta
kun he pitkän eron jälkeen äkkiä tapasivat ja kun Liisa välillä olevana
aikana oli muodostunut juuri siksi mitä hän oli, oli heidän suhteensa
äkkiä kuin vastustamattomalla voimalla saanut nykyisen luonteensa.
-- Tiedätteköhän naisvaistonne avulla, jatkoi Bernt ääneen, -- että
minä talvella, meidän ensi kertaa tavatessamme tuijotin teihin kuin
ihmeeseen? Minusta oli aivan käsittämätöntä, että se pieni tyttönen,
jonka suojelijaksi vanhempani minua leikillä sanoivat, oli kasvanut
naiseksi, jonka edessä tunsin sitä syvää kunnioitusta, jota mies aina
tuntee hyvän naisen seurassa. Te, te olitte -- --
-- hämmästyttävän kotiutunut uudessa ympäristössäni. Tarkoitatte ehkä
niin, Liisa täydensi.
Bernt vilkaisi taas tutkivasti vierustoveriinsa. Hän epäili sanoissa
piilevän jonkun verran katkeruutta, ehkä nousukkaan arkuutta.
Mutta Liisassa ei ollut hituistakaan nousukasta. Se oli Berntiä
hämmästyttänyt enemmän kuin kerran.
Liisa ymmärsi, mihin suuntaan Berntin ajatukset kävivät.
-- Tarkoitin juuri sitä mitä sanoin, ilman minkäänmoisia
syrjävihjauksia. Tiedättekö, minä ihmettelen itsekin sitä, että minä
nykyisessä asemassani tunnen olevani niin peräti kotonani, jota vastoin
ennen -- -- --
Hän huomasi joutuneensa juuri sille alalle, josta mieluimmin vaikeni.
-- Jos sanoissani äsken, -- jatkoi hän ohjaten toisaalle -- oli
katkeruudenmakua, johtui se yksinomaan siitä melkein tiedottomasta
kateudesta, joka ehkä pakostakin on olemassa sen sisimmässä, jolla ei
ole aavistustakaan lapsuudenkodista, niitä kohtaan, joille elämä on
tuhlaillut hyvän kodin etuuksia.
Berntin katseeseen nousi syvä, sydämellinen ilme. -- Uskallanko sanoa,
että ymmärrän teitä juuri siksi, että oma kotini aina on ollut minulle
sopusointuisuuden ja onnen perikuva.
Liisa nyökkäsi. Hän oli usein tullut ajatelleeksi sitä kaikkein
jyrkintä vastakohtaa, minkä Berntin ja hänen omat, varhaisimmat
muistonsa muodostivat.
-- Olettekohan koskaan tullut ajatelleeksi --, kuuli hän Berntin
jatkavan, -- että asialla kuitenkin on toinenkin puoli. Se jää
tavallaan köyhäksi, joka aina saavuttaa kaikki ponnistuksitta. Minun
elämäni on ollut tällaista. -- Opiskelinhan minä ulkomailla ollessani
jonkun verran, mutta totta puhuakseni en enemmän kuin halutti.
Ponnistelusta ja tarmokkaasta eteenpäin pyrinnästä sain aavistuksen
vasta sen jälkeen, kun me olimme tavanneet ja näin mitä te olitte
ennättänyt ja miksi te olitte kehittynyt näinä välivuosina. Te olitte
minulle kuin ilmestys koko kehityksenne kautta. Olenkin monesti sen
johdosta tuntenut en ainoastaan syvää kunnioitusta, vaan myöskin
kiitollisuutta.
Kumpikaan ei vähään aikaan jatkanut puhetta. Viimein, kun äänettömyys
alkoi tuntua luonnottoman pitkältä, käänsi Bernt ulapalle tähtäytyneen
katseensa Liisaan. Silloin hän näki tämän huulien omituisesti
värähtävän.
-- Onko se mahdollista? Oletteko käsittänyt minut väärin?
-- En, en. -- Liisa nauroi. -- Katsokaa, minä olen vain sellainen
afäärisielu, että tässä tulen aivan liikutetuksi, kun pääsen
käsittämään asioiden kannattavuutta.
Bernt oli aivan ymmällä. Mutta Liisaa vain nauratti. Hän muisti
kasvatusäitinsä voimakkaasti kehittynyttä afäärivaistoa, kauppias
Rölleriä, joka joskus pistäytyi heille liikeasioissa ja pikku kaupungin
monia asukkaita, joille pennin tappio tai markan voitto oli tärkeä asia.
-- Onko ihme, jos minä, -- jatkoi hän yhä leikkisästi. Mutta nähdessään
Berntin tyrmistyneen katseen muutti hän sävyä.
-- Parooni Silversköld, minä en yleensä ruikuttele surujani muille. En
puhu paljon kodittomuudestani, mutta minä tunnen sen, -- tunnen niin
syvästi kuin vain vaikeneva sen voi tuntea. -- Ja nyt kun te sanoitte
minun kauttani tai sanoisinko -- juuri kehitykseni kautta saaneenne
jotain -- --
-- paljon, oikaisi Bernt.
-- niin sanoittehan samalla, etten suotta ole syntynyt orvoksi,
että kärsimys, -- minunkin kärsimykseni -- on portaana kehityksessä
eteenpäin sekä minulle että muille.
Liisa nousi. Silmiin oli tullut kosteata kiiltoa, mutta suu oli hymyssä
ja ryhti oli sama joustavan reipas kuin ainakin.
-- Ihminen kärsii rohkeammin kun ymmärtää, että kärsiminenkin
kannattaa. -- Hän kääntyi astumaan kaupunkiin päin.
He olivat lähellä tulliporttia, kun muuan pyöräilijä sivuutti heidät.
Hän ei tervehtinyt, ei katsonutkaan vastaantuleviin, mutta Liisa tunsi
hänet herra Malmiksi.
-- Pian tulen tutustumaan kasvatusäitiinne, sanoi Bernt rouva Sarsin
portilla hyvästellessään. Ja se sana oli taaskin kuin suuri kaunis
lahja. Liisa nousi laulaen portaita.
Vanha rouva otti hänet vastaan perinpohjaisella huonontuulen
purkauksella. Liisan ja koko maailman kiittämättömyys oli
perussäveleenä hänen valitusvirsissään. Hän puolestaan oli aina
huolehtinut toisista, mutta oliko kellään senverran tuntoa, että nyt
olisi muistanut hänen hyviä töitään, kun hän vanhana ja raihnaisena ei
enää kyennyt paljon liikkumaan? Kuka tuli häntä tervehtimään? Kuka piti
seuraa? Liisakin hyppäsi vain omilla asioillaan.
-- Paljonko tässä olen ennättänyt hypätä, uskalsi Liisa tiedustella.
-- Montako iltaa olet ollut kotona?
-- Kaksi kuitenkin.
-- Kas kummaa, kun et lähtenyt jo eilen.
-- Olin vain vähän puistossa.
-- Hyvä, hyvä, puolusta sinä itseäsi. Mallikelpoinenhan sinä aina olet
ollut.
Vanha rouva läimäytti oven huoneeseensa kiinni eikä ilmestynyt sieltä
ennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli nukkunut määrätuntinsa kuten
tavallisesti. Hän kuului siihen vanhaan hyvään ihmislajiin, joka nukkui
sekä ilossa että murheessa. Mutta siitä asti kun hän pääsi vuoteesta,
oli hän mielessään hautonut ihmisten hänelle tekemiä vääryyksiä
ja tullut siihen, että hänen pyhä oikeutensa oli soimata kaikkia
yhteisesti ja monia erikoisesti siitä puuttuvasta ymmärtämyksestä,
jolla usein oli kolhittu hänen luonteensa luvallisia ja täysin
luonnollisia särmäisyyksiä.
-- Huomenta, mamma, mitä kuuluu? tervehti Liisa iloisesti.
-- Samapa se mitä minulle. Sinähän olet iloinen.
-- No mutta mamma -- --
-- Niin niin, ei sinun tarvitse selitellä. Sinä et kuitenkaan tiedä,
miten paljon minunkin mieltäni on painamassa. Amaliakin kirjoitti
eilen. Hän tarvitsee rahaa -- taaskin.
Vanha rouva painui raskaasti huokaisten keinutuoliinsa Liisan ruvetessa
valmistamaan aamiaista.
-- Olethan sinä jo antanut paljon, mutta kun hän on köyhä -- --
-- Kuka käski naimaan maatakiertävän posetiivinsoittajan?
-- Olihan se kone kuitenkin vähän hienompi -- Liisalla oli
naurunpilkahdus suupielessä.
-- Huilu tai posetiivi, ei elätä toinen perhettä paremmin kuin
toinenkaan.
-- Niin mutta rakkaus -- -- Liisa vilkaisi syrjästä vanhukseen
nähdäkseen uskaltaisiko. Mutta vanha rouva oli jo suuttunut.
-- Vai rakkaus. Mitä se rakkaus kuuluu avioliittoon? Yhtä etäällä se
on siitä kuin itä lännestä. Kauppaa on koko homma, -- toisille kauppaa
taloista ja tavaroista, toisille onnenkauppaa tai miksi häntä sanoisin
-- mutta kauppaa joka tapauksessa.
Liisan mieleen nousi kuva jostain kauniista ja ihmeellisestä, jostain,
joka oli liian kaunista toisten katseltavaksi ja jota ei sanoin
voinutkaan selittää tai kuvailla, vaan jonka kanssa itse täytyi
tulla kosketukseen sitä ymmärtääkseen, aivan kuin itse täytyi päästä
tuntemaan heräävän luonnon keväistä suloa.
Täytyi pakostakin ruveta laulamaan. Liisa ei voinut muuta.
Hän paineli hierimellä kokkareita puurosta, asetti höyryävät perunat
pöytään ja lauleli yhä.
-- Sinulla sitä iloa riittää.
-- Minä en olekaan minkään Nauku-Maijan kasvatti.
Vanhaa rouvaa nauratti. Sanat antoivat tunnustusta hänen
kasvatustaidolleen ja se oli hyvin ansaittua. Kaikkinainen
pillittäminen oli aina ollut hänelle kauhistus.
-- Hyvä hyvä, mutta lauhkeampi saisit olla, kuuletko, lauhkeampi.
-- Lammasmaisempi, pisti Liisa.
-- Älähän nyt siinä! -- Vanha rouva rupesi taas puhumaan sisar Amalian
asioista. Pöydästä noustessaan hän meni mahonkipiironkinsa luo, etsi
alushameentaskusta sinne kätketyn avaimen ja kiersi lukon auki. Vähän
ajan kuluttua näki Liisa hänet kirjoittamassa.
Hän oli vielä sitä tekemässä Bernt Silversköldin saapuessa.
Vanhan rouvan päätä ihan huimasi Liisan ilmoittaessa vieraan
tulosta. Hän oli semmoisen ajan lapsi, joka osasi antaa arvoa nuoren
aatelisherran käynnille.
-- Mene, mene ja pidä seuraa, toimitti vanha rouva hätäisesti. -- Minun
täytyy pukeutua. Enhän näin voi tulla tervehtimään.
Paras valkoinen myssy haettiin kiireisesti päähän. Sitä täytyi hyvän
aikaa asetella peilin edessä, ennenkun se tuli oikein kohdalleen. Ja
sitten parhaat hopeakalut oli otettava tarjottimelle, jotta vieras
näkisi tulleensa taloon, jossa löytyi muutakin kuin katinkultaa.
Kun vanha rouva vihdoinkin oli tervehtinyt vierastaan, pääsi hän pian
innokkaaseen puheeseen kultaisesta menneisyydestä ja sen muistoista.
Hän otti pari tauluakin seinältä näyttääkseen niitä vieraalleen.
Toinen oli vanhan tunnetun taiteilijan piirustus. Lapsena käydessään
vanhan rouvan vanhempien kodissa oli hän sen piirtänyt ja lahjoittanut
taloon. Toinen oli rouva Sarsin oma tekemä. Se oli jäljennös
saksalaisesta "stilllebenistä". Rouva Sars oli pensionaatissa ommellut
sen hienoimmalla silkkilangalla valkoiselle silkkikankaalle. Hän oli
jo silloin suosinut kaikkea kaunista, kai hänestä olisikin tullut
taiteilija, jos hän olisi elänyt aikana, jolloin kyvyt pääsivät
kehittymään.
-- Niin, nähkääs, tänä aikana ihmisiä autetaan eteenpäin, kehitetään ja
kuljetetaan kuin kainalosta. Mutta luuletteko että he ovat sen parempia
silti. Ei, pahempia, sen _minä_ tiedän --, kiittämättömiä ja pahoja
yksin hyväntekijöitään kohtaan.
Hän vilkaisi Liisaan ja sai tämän verevästä, iloa säteilevästä
olemuksesta uutta yllykettä valituksilleen.
-- Oletteko Te, parooni Silversköld, huomannut, että jota enemmän
tehdään ihmisten hyväksi, sen vaateliaammiksi ja pahemmiksi he tulevat.
Lisää vaaditaan, aina vain lisää.
Vanha rouva ajatteli Amalia-sisarta ja monia muitakin. Hän katsoi
kuitenkin Liisaan, joka lensi punaiseksi harmista.
Bernt Silversköld vakuutti tulleensa aivan toisenlaiseen kokemukseen.
Ei mikään ollutkaan niin hauskaa ihmiselle, kuin nähdä, että hyvä, jota
oli tehnyt, oli kantanut runsaita hedelmiä.
-- Mutta kun pitää luetteloa siitä, mitä tekee toisten hyväksi, ja
laskee, kasvaako siitä vaadittu korko, silloin ehkä tuntee pettyvänsä.
-- Se tuli Liisan puolelta. Sanojen oka oli paljas ja pistävä.
Bernt Silversköld liikahti hermostuneesti. Kaikki hänessä kapinoi.
Ritarillisuus ja rakkaus olivat nousseet vastarintaan, kun vanha
rouva -- tuulen käännyttyä huonolle puolelle -- oli tehnyt pistäviä
viittauksia Liisalle. Mutta vanhempien kunnioittaminen oli Bernt
Silversköldillä veressä. Sentähden tekivät Liisankin sanat pahaa.
Mutta kun Bernt ajatteli Liisa Spetsin orpoutta ja kaikkea mitä tämä
nähtävästi sai kärsiä juuri siltä taholta, josta hän olisi voinut
odottaa jonkinmoista äidillistä hellyyttä, tuntui siltä kuin hän vain
olisi tahtonut puolustaa ja suojata.
-- Neiti Spets, ettekö lähtisi kanssani vähän vesille? -- Bernt nousi
ja kumarsi vanhalle rouvalle. -- Toivon nimittäin, ettei teillä ole
mitään sitä vastaan. Olen juuri vuokrannut itselleni purjevenheen.
Aioin lähteä sitä koettelemaan.
-- Mitäs minä. Tietysti Liisa voi lähteä. -- Vanha rouva puhui taas
tyynesti ja lauhtuneena. Mieli oli kuin keventynyt siitä, että sitä oli
tullut vähän puretuksi. -- Ja olihan minulla kirje postiin, muisti hän
nuorten ollessa etehisessä.
-- Pitele varovaisesti, siinä on rahaa, huusi hän Liisan jo
laskeutuessa portaita.
Liisa vilkaisi osotteeseen ja näki sen olevan Amalia-tädille. Mieli
tuli iloiseksi siitä, että täti kuitenkin sai jotain, joskin ehkä
hyvin vähän. Ehkä se vähäkin tuntui paljolta sille, jota puute painoi.
Täti oli hänelle aivan tuntematon, mutta hänen oli monesti käynyt
häntä niin sääli siitäkin syystä, että oma sisar tuntui antavan niin
vastahakoisesti.
Liisa hymähti tyytyväisesti kirjeen pudotessa laatikkoon. Sitten
unohtui häneltä täti asioineen kaiken sen tähden mikä lauloi ja
liverteli, versoi ja kukoisti hänessä ja hänen ympärillään.
-- Näin "venehessä ja vetten päällä" emme ole olleet ensi tapaamisemme
jälkeen, huomautti Bernt iloisen myötätuulen kiidättäessä heitä
eteenpäin.
-- Kas, kun tekin tulitte sitä ajatelleeksi. Minä muistin juuri samaa.
Bernt siirsi purjetta ja Liisan ajatukset jatkoivat uraa, jolle olivat
painuneet.
Muistikohan Bernt sen mustan syljenkin, jonka isäntä silloin
pilkkamielisesti roiskautti mereen ja joki poltti hänen lapsenmieltään
kuin halveksumisen poltinraudalla?
Silloinen tunne oli ainaisiksi ajoiksi syöpynyt hänen mieleensä.
Mutta ehkäpä silläkin oli ollut tehtävänsä. Sekin oli osaltaan ollut
ajamassa häntä pois kotisaaresta. Kaikki oli sinä kertana niin
omituisesti tarttunut edellisiin tapahtumiin muodostuen aivan kuin
renkaaksi ketjussa, jonka varassa hän pääsi vapaaksi. Ensin sysäsivät
äidin sanat, sitten pääsi hän isännän passariksi, sai halveksitusta
asemastaan yllykettä pyrkimään pois ja sai sitten puhutuksi Berntille
toiveistaan.
Hänestä tuntui tällä hetkellä siltä kuin äidin sen iltaisissa sanoissa
olisi ollut sisältöä ja kauneutta, jota hän ei ennen ollut huomannut.
Äidin puhe "paremmasta ihmisestä" ei ehkä tarkoittanut ainoastaan
herrassäätyyn joutumista, ehkä siihen -- joskin tiedottomasti --
sisältyi toivomus, että elämä tyttärelle muodostuisi avarammaksi ja
rikassisältöisemmäksi kuin mitä se oli ollut äidille.
Kiitollisuus, jonka puutteesta Liisa oli tottunut saamaan moitteita,
nousi suurena ja vilpittömänä hänen sisimpäänsä kohdistuen hänen omaan
äitiinsä.
Mutta samalla muistui haikeana mieleen se karu pinta, joka yhtenään oli
estänyt häntä näkemästä ja tuntemasta äidin mieltä. Omasta kokemuksesta
hän ei todellakaan tuntenut mitään siitä hellivästä lempeydestä, johon
jokainen lapsi maailmaan syntymisensä kautta on oikeutettu.
Vastakohtaisuuden voimalla nousi samassa hänen eteensä kuva
Berntin kodista, Berntin vanhemmista. Oliko ihme jos hän -- joskin
lapsellisesti ja vaistomaisesti -- oli tuntenut astuvansa pyhäkköön
astuessaan tuon sopusointuisen ja onnellisen kodin piiriin?
-- Oikein täytyy ihmetellä sitä, miten tuntuvia jälkiä pienet
näennäiset "sattumat" jättävät elämäämme. Ajattelen palkovenheenikin
särkymistä, miten paljon se tavallaan sai aikaan!
Berntin sanat herättivät Liisan kuin unesta. Hän työnsi omat
ajatuksensa syrjään ja viskautui suinpäin Berntin aukomalle uralle.
-- Ja tiedättekö, kun te silloin tulitte venheinenne, olitte te minulle
kuin ilmestys satumaailmasta.
-- Elittekö te satumaailmoissa, te terve raikas luonnonlapsi? -- Bernt
katsoi pitkään Liisaan, ensin kysyvän veitikkamaisesti, sitten miltei
hyväilevän hellästi. Oli kuin tuo katse olisi tahtonut korvata jotain
orvon osalle jääneelle. Liisa tunsi sen.
-- En tavallisesti, vastasi hän hiljaa -- mutta joskus. Lapsuuteni
oli iloton. Ja jokainen -- lapsikin -- tarvitsee jonkunverran iloa
elääkseen. -- Hän kumartui hieman eteenpäin, painoi käsivarret polvien
varaan ja jäi siihen asentoon puhellen hiljaa kuin itsekseen. --
Minulla oli satukirja -- tai oikeammin vanha lastenlehti. Se oli minun
iloni. Sitä tutkiessani minä opin lukemaan. Siinä minä löysin kaunista,
kun elämä näytti minulle vain rumaa. -- Minä en lukenut kaikkea, -- en
viitsinyt. Kertomukset, joista pidin, luin uudelleen ja yhä uudelleen.
Iloinen nauru kieri Berntin hämmästykseksi yht'äkkiä vedenpintaa pitkin.
-- Siinä ilmeni kai jo silloin haluni valikoida. En osannut enkä oppine
koskaan tyytymään mihin hyvänsä.
Berntkin nauroi ensin. Mutta sittenhän käänsi katseensa kauas ulapalle
päin. Hänessä heräsi omituisen epämieluinen tunne siitä, että Liisan
sanoilla saattoi olla kaksinaismerkityksensä. Se saattoi olla
ilmaus vaativaisuudesta, jonka valikoimiselle oli annettava arvoa,
mutta siihen saattoi myöskin sekoittaa tiedoton ilmaus tavallista
voimakkaammasta halusta päästä eteenpäin elämässä, halusta, jolle
aatelinen arvokin oli sopiva tikapuunpiena.
-- Minkälaisista saduista te oikeastaan piditte? -- Bernt puhui
puhuakseen. Sisimmässään hän yhä selvitteli vastasyntyneen epäluulonsa
alkujuuria.
Hän oli ehkä kaikesta huolimatta vastaanottanut vaikutuksia
rouva Sarsin syyttelevistä sanoista. Kiitollisuus ja vanhempien
kunnioittaminen olivat ominaisuuksia, joiden puutetta hän ei voinut
antaa anteeksi. Ja Liisa oli kieltämättä suutahtanut kasvatusäitinsä
puheista.
-- Mistäkö pidin? --
Liisa hymyili. Hän muisti "Egyptin kuninkaan tytärtä" ja "Merenneitoa".
Mutta mitäpä hän rupeaisi puhumaan niistä. Ei Bernt niitä kuitenkaan
tuntenut. Berntin ei ollut pakkoa etsiä kauneutta sadun maailmasta.
Häntä se ympäröi kaikkialla. Liisan sitä vastoin oli toisin. Siksipä
hän niin rakasti noita satuja, joiden avulla hän nyt vanhempana
huvikseen oli tutkinut lapsuusaikansa makua ja sen syitä.
-- Kertokaahan, pyyteli Bernt yhä pyrkien irti äsken heränneistä
ajatuksistaan. Häntä kiusasi se, että eräänlainen epäluulo yhä hallitsi
häntä eikä hän sittenkään päässyt siitä eroon.
Mikä oikeastaan takasi hänelle, ettei hän ollut erehtynyt Liisan
suhteen? Hän oli todella luvattoman äkkiä antanut lumota itsensä. Hän,
maailmaa nähnyt onnenlapsi, joka tiellään oli tavannut ainoastaan
täydessä esiintymiskunnossa olevia esplanaadi-ihmisiä, oli kohdatessaan
Liisan joutunut kuin mukaansa tempaavan tuulahduksen valtaan. Hän
oli antanut sen kuljettaa itseään voimakkaassa elämän hurmassa,
ajattelematta minne ja mitä kohti se vei.
Liisan sanat "valikoiden ottamisesta" olivat kuin herättäneet hänet.
Oliko sanottu, että tuo viehätysvoima, joka oli hänet lumonnut, oli
kokonaan tarkoituksetonta, ulkonaista etua katsomatonta laatua? Oliko
hänelle, joka tahtoi ottaa valikoiden, yhdentekevää ottiko, kuten rouva
Sarsin sisar, kuljeksivan soittajan vai ottiko jalosukuisen nuoren
miehen hyvästä arvossapidetystä perheestä?
-- Toisessa lempisadussani, kuuli Bernt Liisan sanovan -- kerrottiin
kodistaan eksyneestä kuninkaantyttärestä. Minä en kuvitellut olevani
mikään eksynyt kuninkaantytär. Olin liiankin tietoinen syntyperästäni.
Ja siitä huolimatta kuvasti tuo taru omaa sisintäni. Siinä oli meren
kasvattamaa henkeä, mutta sen ohella kaihoavaa pyrkimystä pois
ympäröivistä oloista, jonnekin tuntemattomuuteen, jossa oli oman
henkisen olemuksen alkujuuret.
Liisa puhui välittömän luonnollisesti kuten tavallisesti. Sanoissa soi
epäämätön rehellisyys. Bernt aivan punastui äskeisiä ajatuksiaan.
Eikö hän tuntenut Liisaa tarpeeksi voidakseen luottaa häneen? Eikö
tuo hänen vaikutusvaltansa, jota Bernt sisäisiin herätteisiin nähden
kiitti niin paljosta, -- ollut tae rehellisestä ja väärentämättömästä
persoonallisuudesta?
-- Toisessa sadussani, jatkoi Liisa, -- oli perusaineena rakkaus, joka
itseään ajattelematta uhraa, antautuu ja kärsii.
-- Te pystyisitte juuri sellaiseen. -- Sanat puhkesivat esiin
tunnustuksena, jota Bernt ei voinut pidättää. Hän oli päässyt
epäluulostaan. Hän tunsi tehneensä vääryyttä Liisalle, siksi teki mieli
sovittaa.
Mutta kuin heijastuksena Berntin äskeisistä ajatuksista toivat hänen
sanansa Liisalle omituisen pahantuntemuksen.
Rakkaus, joka uhraa, antautuu ja kärsii. Se oli miessuvulle
sangen mieluinen rakkaus, olipa se tarjona avioliitossa tai sen
ulkopuolella. Vedoten sellaiseen rakkausihanteeseen saattoi mies
vaatia suunnattomasti -- vaatia vaikka mitä. Ja miten paljon voisi
juuri mies Bernt Silversköldin asemassa sellaisen varjon alla vaatia
rakastamaltaan, mutta häntä alemmalla yhteiskuntaportaalla olevalta
naiselta?
Liisa sävähti polttavan punaiseksi. Hän häpesi omaa ajatustaan.
Olihan Berntin koko olemus omiaan torjumaan kaikki mahdollisuudet
halpamaisuuteen.
Hänen katseensa kääntyi täynnä anteeksipyyntöä Berntiin.
Molemmille tuli selvä tunne siitä, että he olivat tehneet toisilleen
vääryyttä. Molemmat olivat tietoiset hetkellisen epäsoinnun synnystä.
Molemmat tahtoivat sovittaa jotain.
-- Teidän tulonne saarellemme se se sittekin saattoi minut
Tuhkimus-tilastani onnellisempaan oloon. -- Liisa hypähti satamaan
laskevasta venheestä maihin ja ojensi kätensä Berntille. Katseessa
loisti kaunis kiitos.
-- Minäkin tahtoisin kiittää. -- Bernt kytki venheensä lukkoon ja
kääntyi saattamaan Liisaa. -- Mutta saadakseni kiitokseni sanotuksi
täytyy minun kertoa, minkä nimen olen keksinyt teille.
Liisa katsoi kysyvästi Berntiin.
-- Niinpä niin. Vaikka eihän oikeastaan voi puhua keksimisestä. Minä
löysin sen etsimättä. Lukiessani lehdestä opettajatutkinnostanne
huomasin, että nimenne on Maria Elisabet. Pienellä muutoksella saa
Mariasta nimen, joka ilmaisee, että te itse olette iloinen, ihmeellinen
satu.
He olivat jo portilla ja Liisa ojensi kätensä hyvästiksi utelias
kysymys katseessa.
Bernt Silversköld tarttui hänelle ojennettuun käteen. -- Kiitos ja
hyvää yötä, sanoi hän mieli täynnä kunnioittavaa anteeksipyyntöä. --
Kiitos, että olette juuri se mikä olette, te -- Märchen Elisabet.
3.
Märchen Elisabet, -- Märchen Elisabet, ne sanat soivat kuin suuret
juhlakellot Liisan sisimmässä pitkin koko kesää. Ne antoivat hänelle
iloisen mielen koti-olojen harmaudessa. Ne panivat hänen helisevän
naurunsa soimaan ja hänen silmänsä säteilemään -- kadehdittavan
kauniisti, ajattelivat monet pikkukaupungin naisista, kun he
ikkunoistaan seurasivat Berntin ja Liisan yhteisiä kävelyretkiä.
Vanha rouva oli milloin hyvillään, milloin harmissaan. Välistä hänen
mieltään kutkutti ajatus, että jos hän tästä hyvinkin joutuu aatelisen
nuoren rouvan hyväntekijäksi ja siten itsekin aivan kuin sukuun.
Mutta sitten hän muisti asian mahdottomuuden. Sellaisia kauppoja ei
elämässä tehty. Nuoret saattoivat uneksia niistä. Ja kirjoissa ehkä
kerrottiin sellaisesta, mutta todellisuudessa ei sellaista nähty. Jos
sen suuntaista sattui, oli ainakin rahaa, mainetta tai jotain muuta
vastaavaa toisella puolella. Mutta tässä kun ei ollut mitään, ei
kerrassaan mitään.
Vanha rouva yltyi moneen kertaan varoittamaan Liisaa. Mutta tämä vain
nauroi.
Sen purjehdusretken jälkeen, jolloin hetkellinen epäilys -- tai
oikeammin vain epäilykseen vivahtava ajatus -- oli herännyt, ei hän
enää voinut epäillä. Takeita hänellä ei ollut entistä enemmän, jos oli
kysymys muusta kuin siitä takeesta, minkä persoonallisuus antoi. Mutta
Berntin suhteen olikin tässä taetta riittävästi. Oli heidän suhteensa
mitä oli, ajattelematonta leikkiä se ei ainakaan ollut. Heidän koko
sisäinen olemuksensa oli siinä mukana. Sen hän tiesi.
Mutta sittenkin, sittenkin.
Oli olemassa sana, joka pani Liisan koko sisimmän väräjämään.
Vanhemmat. -- Mitä sanoisivat Berntin vanhemmat? Poika oli heidän
ainokaisensa. Voisiko mikään maailmassa saada heidät antamaan hänet
saaristolaisnaisen äpärälapselle?
Kuva hienoista, ylhäisen ystävällisistä vanhemmista astui usein Liisan
eteen milloin uhkaavana ja tilille vaativana, milloin mielen jaloudessa
korotettuna kaiken matalan ja pienen yläpuolelle. Syntyperästä
välittämättä näyttivät vanhemmat katsovan vain persoonallisuutta.
"Märchen Elisabet", toisti Liisa itsekseen. Hän tarttui sanoihin kuin
tukeensa. Bernt tietysti toivoi, koska rohkeni siksi selvästi näyttää
tunteitaan. Ja kun Bernt kerran toivoi, miksei hänkin? Bernthän
paraiten tunsi omat vanhempansa.
Merenneidon oli rakkautensa tähden astuttava haavoittaville
veitsenterille. Ja muodossa tai toisessa vaati rakkaus tällaista
uljasta, kärsimyksiä kaihtamatonta mieltä jokaiselta. Jos sitä häneltä
vaadittaisiin tavallistakin suuremmassa määrässä, tahtoi hän puolestaan
olla uskollinen lapsuusaikansa ihanteille.
-- Kesän perhospäivät ovat ohi, sanoi hän Berntille. -- Viikon kuluttua
alkaa koulu.
-- Tuleeko teillä olemaan paljonkin tunteja?
-- Kolmessa koulussa. Ja aion tehdä työtä tarmoni takaa.
-- Niin minäkin, -- uljuudella, jota minulle on opettanut meren satu,
Märchen Elisabet.
Ne olivat Berntin jäähyväissanat. Seuraavana päivänä hän läksi.
-- Märchen Elisabet, toisti Liisa ja hymyili, kun hän juoksi
kadun toiselle puolelle Röllerin kaupasta ostamaan kahvia sitä
malttamattomasti odottavalle vanhalle rouvalle.
Herra Malm sattui olemaan yksin puodissa. Hän punnitsi kahvit Liisalle,
mutta oli sitä tehdessään harmillisen hajamielinen. Ensin oli kahvia
liian vähän; sitten sattui tulemaan niin paljon, että pussi oli
vaihdettava suurempaan.
Oskar Malm siristeli likinäköisiä silmiään katsellen vaa'alle pantua
kahvia, mutta hänen ajatuksensa punnitsivat jotain aivan muuta. Hän
tiesi Bernt Silversköldin lähteneeksi. Ja tässä seisoi Liisa Spets yhtä
iloa säteilevänä kuin kulkiessaan katua ritarinsa rinnalla.
Mitä se tiesi? Oliko kaikki ollut vain lyhytaikaisen kesän yhtä lyhyttä
leikkiä? Tai tiesiköhän ilo onnellista kihlausta? Ei kai kukaan nainen
antaisi rukkasia hienolle ja miellyttävälle parooni Silversköldille?
_Jos_ joku tekisi sellaista, voisi sitä ehkä odottaa juuri neiti
Spetsin tapaiselta tytöltä. Hän ei antanut ulkonaisten arvojen
lumota itseään. Hänen tekonsa samoin kuin hänen sanansa olivat usein
yllättävän odottamattomia.
Vaaka kallistui tuntuvasti kihlauksen puolelle. Sehän olikin maailman
tavallisin ja luonnollisin ilmiö, että nuoret iloiset ihmiset menivät
kihloihin. Eikä se asia liikuttanut syrjäisiä.
Malm työnsi kysymyksen kylmäverisesti mielestään.
Illan suussa, kun liike oli suljettu ja kassa laskettu, hän hitain
askelin läksi kävelemään kaupungin etäisintä laitaa kohti, avasi
keltaiseksi maalatun, vanhuuttaan kallellaan olevan pienen rakennuksen
oven ja astui sisään.
-- Iltaa äiti-muori, -- tervehti hän totuttuun tapaansa ripustaessaan
takkinsa naulaan. Sitten hän veti korituolin uuninnurkkaukseen ja istui
siinä äiti-muorin asetellessa ruokia pöytään ja samalla lakkaamatta
puhua popistessa kuin lyhentääkseen odottavan lapsen aikaa. Äidin
popina oli yhtä asiaan kuuluvaa kuin Mirren jokailtainen hyrinä. Oskar
Malm ei olisi ymmärtänyt olevansa kotona, jos toista tai toista olisi
puuttunut.
Pöydästä noustuaan tuli Malm muutaman kerran kuin leikillä sivelleeksi
äidin kurttuisia käsiä. Sellaista sattui joskus hänen tuntiessaan
suurta hellyyden kaipuuta. Mutta hän oli aina siitä hämillään.
Sentähden hän koetti peittää sitä.
-- Ai, ai, vai olet sinä taas pessyt pyykkiä, puheli hän. Minä ihan
arvasin. Täytyi oikein koettaa käsistä.
Malm istui jo korituolissaan selaillen Mereshkovskyä, jota hän
paraillaan tutki.
Äiti pani kuitenkin merkille, että Oskar monena iltana oli vähän
haikealla mielellä ja taipuvainen hyväilemään -- omalla -- vahingon tai
leikin laskuun pantavalla tavallaan.
Vähitellen rupesi kaikki kuitenkin luistamaan tavallista latuaan.
Joulun lähetessä muuttui elämä entistä iloisemmaksikin. Röller oli
luvannut palkankorotusta uudelta vuodelta ja muutenkin oli Oskarilla
entistä enemmän hauskuutta, kun hän usein oli ollut vieraana rouva
Sarsilla. Neiti Spets oli syksyn kuluessa usein käynyt liikkeessä ja
oli silloin sekä kasvatusäitinsä että omasta puolestaan kehoittanut
tulemaan.
-- Saapa nähdä eikö hän jouluksi julkaise kihlaustaan, sanoi Oskar Malm
kerran kuin ohimennen äiti-muorille. -- Nuori Silversköld ja neiti
Spets ovat luullakseni kihloissa.
Mutta kihlauksen julkaisua ei kuulunut. Sen sijaan tihenivät Oskar
Malmin käynnit Sarsilla huomattavasti. Äiti-muori pani sen merkille.
Oskar Malm piteli näihin aikoihin tilannetta useinkin ajatustensa
vaa'alla. Kihloissa Liisa Spets ei ainakaan ollut. Ei mikään Sarsilla
erityisesti muistuttanut Bernt Silversköldistä. Ja kun ajattelemaan
rupesi, oli Silversköldin ja Liisa Spetsin ahkera seurustelu ollut
yhtä viatonta kuin luonnollistakin heidän jo lapsuusiässä tapahtuneen
tutustumisensa perustuksella. Yhteiskunnalliseen asemaan nähden oli
neiti Spets sitävastoin paljon lähempänä sitä ryhmää, johon Malm itse
kuului.
Jollei sitä vanhaa seurankipeätä ja katkeramielistä eukkoa vain olisi
ollut, olisi seurustelu Sarsilla ollut erinomaisen hauskaa. Mutta muija
pysytteli aina keskustassa, siten vähentäen yhdessäolon hauskuutta ja
muuttaen sen luonnetta.
Tästä huolimatta teki Malm kevättalvella sen huomion, ettei maaliskuu
koskaan ennen ollut tuonut niin täyspitoista kevättunnelmaa tullessaan
kuin juuri nyt.
Ja kun kevät tuli, oli senkin hurma entistä suurempi. Ei vain saanut
lyhyitä lomahetkiä venymään tarpeen pitkiksi.
Malm ajatteli tätä seisoessaan tiskin takana ja nähdessään Liisa
Spetsin palaavan kotiin kolmannen koulunsa loppututkinnosta.
Nyt pääsi siis Liisakin ankaran työkauden jälkeen huoahtamaan. Ihmekö
jos kulkikin aivan kuin tanssitahdissa. Tuometkin olivat paraiksi
puhjenneet täyteen kukkaansa. Aurinko heloitti kesäisellä taivaalla ja
ilma huumasi tuoksullaan.
Kun vain olisi ollut vapaa-aikaa vähän enemmän! Mutta kun sitä oli
tällainen tiskin taakse kytketty raataja rahan alainen!
Puotiin tuli samalla useampia ostajia. Malm näytteli ja suositteli
tavaroita, punnitsi, laski ja oli kohtelias. Mutta hänen ajatuksensa
olivat kadun toisella puolella. Häntä olisi haluttanut tietää mitä
Liisa teki, oliko tällä mahdollisesti jonkinmoisia suunnitelmia kesää
varten ja huomasiko hänkin, että tämä kesänalku oli harvinaisen kaunis
ja lupaava? Minkämoisin toiveinhan hän ajatteli tulossaolevaa lepoaikaa?
Malm vilkaisi uudelleen tiskin takaa kadulle päin. Silloin hän
hätkähti. Nuori vaaleapukuinen herra läheni kiireisin ja joustavin
askelin rouva Sarsin porttia.
Oliko -- oliko se todella parooni Silversköld? Ja aivan kuin hän olisi
tietänyt asettaa tulonsa juuri Liisa-neidin työkauden päättäjäisiksi!
Oskar Malm sukelsi pihanpuoleiseen, matalakattoiseen konttorihuoneeseen
kirjoittamaan muutamia jo liian iäkkäitä laskuja. Bernt Silversköld
sitävastoin jatkoi matkaansa onnen antamaa joustavuutta astunnassa ja
ryhdissään voittajan varmuutta.
Vanha rouva, joka istui keinutuolissaan ikkunan ääressä, näki hänet
ensimäiseksi. Hän unohti hetkeksi sekä ihmissuvun kiittämättömyyden
että monen yksityisen kyvyn epämieluisella tavalla kolhia hänen
luonteensa sekä luonnollisia että luvallisia särmäisyyksiä. Oli kuin
nuoruus ja kesä olisi astunut sisään hänen ovestaan Bernt Silversköldin
tervehtiessä tutunomaisesti ja kotiutuneesti kuin talossa vasta käynyt,
kasvoillaan ilme, joka todisti hänen tulevan yhtä suurella ilolla kuin
millä hänet otettiin vastaan.
Eikä Bernt laiminlyönyt mitään, mikä oli omiaan hyvittämään ikävissään
istuvan vanhan mieltä. Hän puristi Liisan kättä vain hetken, sitten hän
omisti koko huomionsa vanhalle rouvalle. Hän painautui vanhanaikuiseen
nojatuoliin ja omisti sanan sen kiitosta ansaitsevalle mukavuudelle.
Hän kehui rouva Sarsin virkeyttä, ilmaisi ilonsa vanhojen hauskojen
kalujen näkemisestä ja hän muisti erityisesti rouva Sarsin silkille
ommeltua puistoa lammikkoineen ja suihkukaivoineen, ainoa luomus, jossa
vanhan rouvan taiteelliset taipumukset olivat päässeet esiintymään.
Vasta kun vanha rouva jonkun ajan kuluttua rupesi valittelemaan
entiseen tapaansa, veti Bernt Silversköld vastahankaa. Hän painui
syvemmälle mukavan nojatuolin pehmeään helmaan, katsoi tartuttava
iloisuus silmissään ensin Liisaan sitten vanhaan rouvaan ja väisteli
valituksia kohteliaasti: -- Mutta hyvä rouva Sars, nythän on kesä,
aivan ihmeellisen kaunis kesä.
Eikä vanha rouva voinut kieltää sitä. Hän tunsi kesän tenhovoiman
tehoovaksi.
-- Ja nyt te, neiti Spets, varmaan lähdette kanssani vähän vesille,
ehdotti Bernt viimein tehdessään lähtöä.
-- Märchen Elisabet, oletteko sama kuin ennen, kysyi hän rannalla
ojentaessaan kätensä Liisalle tämän astuessa venheeseen.
Hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.
-- Se oli tyhmä ja tarpeeton kysymys. -- Bernt antoi vauhtia
venheelleen ja hyppäsi samalla itse Liisan rinnalle. -- Me olemme taas
"venehessä ja vetten päällä", jatkoi hän silmän painuessa silmään.
Silloin tulla humahti vallaton tuulenpuuska. Se tarttui purjeeseen,
pullisti sitä ja rupesi kiidättämään venhettä ulappaa kohden.
4.
Paahteinen päivä oli iltapuolessaan. Pitkäaikaisen helteen keräämä
sähkö näytti pyrkivän purkautumaan. Siniselle taivaalle alkoi kokoontua
pilviä. Silloin tällöin jyrähteli ukkonen kuin lähestymistään
murahdellen ilmoitteleva peto. Äkkiä viilsi salama harmaansinertävien
pilvien poikki. Taivas tummeni tummenemistaan. Salamat välkähtelivät
yhä tiheämpään ja kumisten vyöryi ukkonen lähemmä.
Liisan ja Berntin täytyi laskea maihin läheiselle saarelle. He saivat
venheen korjatuksi tuulelta suojassa olevaan lahden poukamaan. Itse
he asettuivat poukaman rantaan viettävälle aukealle rinteelle. Liisa
levitti sadetakkinsa heille istumasijaksi ja Bernt kietaisi omansa
suojaksi heille sateen puolelle. Toisiinsa painautuneina he istuivat
sen suojassa katsellen luonnonvoimien suurenmoista riehuntaa.
Kalliopohja heidän allaan kumahteli ja järisi, Myrsky pieksi vihaisesti
kuohuvaa aallokkoa ja sadepisarat näyttivät kuin tuskassa kimpoavan
korkealle sen pinnasta.
Raskas pimeys peitti seudun ylt'yleensä väistyen ainoastaan niiksi
silmänräpäyksiksi, jolloin salama terävänä kuin taivasta halkova säilä
välähti pilvistä.
-- Ettekö te pelkää? kysyi Bernt hiljaa keskellä salamoiden ja ukkosen
yhtämittaista ja miltei yhdenhetkistä riehuntaa.
-- Pelkää? Minäkö, joka pienestä asti olen rakastanut kaikkea
voimakasta ja suurenmoista!
-- Meren lapsi, meren rikas satu. -- Berntin ääni oli hyväilevä.
-- Kaarna ulapalta.
Sanoissa oli haikeutta. Bernt tunsi aavistamalla, mikä sen oli
synnyttänyt ja hän tarttui siihen rakkautensa opastamana.
-- Lapsuutenne ulkonaisesti karut olot ovat varmaan kehittäneet teissä
sitä voimaa, jota minä niin ihailen. Tietäisitte, miten avuttoman
pieneksi se monesti tuntee itsensä, jonka tie on kulkenut tasaista
myötämaata hellivän huolenpidon kaunistamana kuin tarkasti hoidettu
puutarhapolku. Sellaisella tiellä käy ihminen mukavuutta rakastavaksi.
Rajuilmat eivät miellytä. Mies on sisimmässään häpeissään, kun huomaa
itsensä sellaiseksi.
-- Sellaisen miehen pitää oppia rohkeaksi rajuilmojen ystäväksi.
Bernt näki siron pienen pään uljaasti kohoutuvan painavan sadetakin
alta. Säännöllinen profiili esiintyi jalossa hienoudessaan mustana
kuohuvan aallokon taustaa vasten ja pehmeästi pyöristyvä poski hehkui
tervettä punaa houkuttelevan lähellä Berntiä.
Samassa revähti taivas kuin kahtia. Salama ei enää iskenyt säilänä.
Se repäsi mustan pilvimuurin rikki täyttäen halkeaman liekehtivällä
sähköllä.
-- Katsokaa! -- Liisan pää kohosi uudelleen. Hänen katseensa säteili ja
kipinöi.
Silloin ei Bernt enää voinut hillitä itseään.
-- Märchen Elisabet, tiedätkö mitä sinä olet minulle, sinä ihmeellisen
ihana satu? -- Hänen käsivartensa kiertyi lujasti Liisan vyötäisille
ja uuden, liekehtivän sähkömeren syttyessä taivaalla painautuivat he
toisiinsa rakkausonnessaan turvallisina kuin poikaset pesässä.
-- Mutta Bernt, sanoi Liisa viimein hiljaa, kun he rajuilman lakattua
olivat laskeutumassa rantaan, -- onko tämä mahdollista? Sinä
Silversköldien jälkeläinen aiot ottaa kumppaniksesi saaristolaistytön,
joka on ollut ja yhä on köyhä sanan tavallisessa merkityksessä?
Bernt hypähti venheeseen ja ojensi kätensä Liisalle. -- "Arm är ingen
som älska vet. Rik gör kärlekens hemlighet". -- Hänen katseensa painui
syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka olivat laulaneet hänen
sisimpänsä täyteen rohkeata elinvoimaa ja onnen täysmittaista hurmiota.
-- Mutta vanhempasi? -- Liisa sanoi sen hiljaa, vaikka hän ei
oikeastaan enää pelännyt vastausta. Hänestä tuntui niin luonnolliselta,
että Bernt tullessaan uuden kesän kerällä, oli tullut tietoisena
vanhempiensa mielestä.
Berntin katse painui. -- Ehkä onneamme uhkaa myrsky juuri siinä
suhteessa. Mutta yhdessähän me sen kestämme, siliä rohkea rakkaani.
Liisa meni hetkessä aivan kalpeaksi. Hän tunsi järkyttävän
voimakkaasti, että isku oli tullut yhtä ankarana kuin odottamattomana.
Hän, jolle pelko tähän asti oli ollut tuntematon, tunsi äkkiä
pelkäävänsä. Hän ei jaksaisi luopua Berntistä. Hän tunsi sen.
-- Eivätkö vanhempasi tiedä mitään? -- Kysymykseen tuli kova, terävä
sävy.
-- Ei oikeastaan. Minä olen kyliä koettanut kertoa sinusta siksi
paljon, että heidän olisi pitänyt huomata, mutta he eivät tunnu
aavistavan mitään.
Liisalta pääsi lyhyt särähtävä nauru. -- He eivät voi aavistaa, että
joku Silversköld siihen määrin unohtaisi oman ja sukunsa arvon.
-- Älä ole kova. Älä ivaa. -- Bernt käänsi isonpurjeen oikealle, sai
siten purjeeseen puhalluksen lakkaamassa olevasta tuulesta ja pääsi
samalla Liisan viereen. Hänen kätensä etsi Liisan kättä. -- Muista
heidän ikäänsä ja niitä oloja, joissa he ovat kasvaneet.
-- Sitä juuri muistankin. Sentähden näyttää asema minusta toivottomalta.
-- Luuletko että koskaan aion luopua sinusta?
-- Mieluumminko vanhemmistasi?
-- Älä puhu sellaisia. Minä olen heidän ainoansa. He eivät ajanpitkään
voi kieltää minulta sitä, mistä koko elämäni onni riippuu.
-- Meidän täytyy saada selvyys niin pian kuin suinkin, sanoi Liisa
viimein pitkän vaitiolon jälkeen. Hän nojasi hetkeksi kuin tukea etsien
Berntiin. Hän tunsi suurta, näännyttävää väsymystä. Vastikään oli
tuntunut siltä kuin elämän malja ylitsevuotavana olisi nostettu hänen
huulilleen. Hän oli usein ennen tuntenut sen karvautta. Nyt hän kerran
sai maistaa sen taivaallista makeutta, sai kurottautua juodakseen
pitkin, hartain siemauksin lapsuuden päivinä alkaneen janonsa
sammuttamiseksi -- -- sitäkö varten, että kaikki samassa riistettäisiin
häneltä?
-- Bernt, minä en jaksa iloita niinkauan kun rajuilma voi tuhota koko
kauniin onnemme.
-- Minä matkustan huomenna vanhempieni luo. -- Bernt veti Liisan
syliinsä lujasti kuin ilmaistakseen, ettei mikään saisi häntä sieltä
riistetyksi. Sitten hän nousi ja otti esille airot.
Tuuli oli lakannut. Veden pinta lepäsi mustankirkkaana heijastaen yhä
kirkastuvaa taivaankantta ja äskeisen sateen synnyttämä utuinen sumu
verhosi kesäiset rannat kepeään harsoonsa.
Liisakin nousi. -- Katso, sanoi hän henkeään pidättäen. -- Luontokin
juhlii -- -- myrskyn jälkeen.
Bernt vain nyökkäsi. Hän souti jo.
-- Annahan minunkin! -- Liisa pyrki Berntin viereen.
-- Tähän rinnalleko. -- Bernt hymyili. -- Mutta jaksatko sinä?
-- Minä jaksan mitä hyvänsä -- sinun rinnallasi. -- Liisan katse
säteili suurta, kärsimyksiä kaihtamatonta rakkautta. Mutta sitten
nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Tuntui aivan siltä kilin hän olisi
sanonut jotain, jolla loihti esille tuntemattomia ja tuhoovia voimia.
Hän nieli pariin kertaan, itseään voittavan päättäväisyydellä painaen
alas pelkonsa. Sitten hän asettui Berntin rinnalle.
Vaieten he lujassa yhteenkuuluvaisuuden tunnossa soutivat venheensä
satamaan.
5.
He olivat päättäneet tavata rantapenkillä, jolla edellisenä kesänä ensi
kertaa olivat istuneet yhdessä. He tahtoivat välttää sekä rouva Sarsin
että muiden mahdollista ja häiritsevää läsnäoloa.
Kääntyessään tienmutkassa penkille päin näki Liisa Berntin tuoneen
venheensä rannalle. Bernt aikoi nähtävästi vesille.
Liisa vavahti. Berntin aikomus saattoi yhtä hyvin merkitä hyvää kuin
pahaa, mutta se tuntui Liisasta sittenkin onnettomuuden enteeltä.
Bernt istui selin venheessä Liisan tullessa. Hän ei kuullut läheneviä
askeleita. Sekin oli huono enne. Vasta kun Liisa kutsui häntä nimeltä,
hän nousi ja kääntyi rantaan päin.
Samassa Liisa tiesi kaiken. Sanaakaan sanomatta hän hyppäsi venheeseen.
Bernt alkoi soutaa. Hän souti saarelle, jossa he olivat viettäneet
onnensa suuren juhlahetken.
He istuivat äänettöminä venheessä, äänettöminä nousivat maihin. Vasta
kun venhe oli vedetty maalle ja Liisa kääntyi nousemaan rannasta kuuli
hän Berntin äännähtävän.
-- Liisa. -- Se tuli kuin hätähuuto. Bernt oli vaipunut rantakivelle.
Hän vapisi ylt'yleensä voimakkaasta itkusta.
-- Kaikki on siis lopussa? -- Liisan ääni oli soinnuton, katse
kyyneleetön, jähmettynyt.
-- Lopussa? Mitä sinä tarkoitat? -- Bernt karkasi pystyyn. -- Luulet --
että aion luopua sinusta?
-- Sinä et voi etkä saa mennä naimisiin vasten vanhempiesi tahtoa.
-- Heidän _täytyy_ myöntyä, -- -- joll'ei --
-- Bernt. -- Liisa painui polvilleen mättäälle, tarttui Berntin käteen
ja katsoi häneen mielenliikutuksen tuoma kalpeus kasvoillaan, katseessa
sydämen suuri, ylitsevuotava rakkaus. -- Bernt, tällä hetkellä olen
kiitollinen orpouteni raskaista päivistä. Ne ovat opettaneet minua
kunnioittamaan kodin pyhyyttä.
Hän olisi tahtonut jatkaa, mutta hän ei voinut. Hän tunsi vain, että
hän mieluummin tahtoi kuolla kuin särkeä Berntin suhdetta vanhempiin.
Se, joka ikänsä nälkäisesti oli kaivannut kotia ja vanhempien
rakkautta, tunsi ehkä tuon suhteen pyhyyden syvemmin kuin kukaan muu.
-- Entä kahden sydämen yhteenkuuluvaisuus --? Eikö sekin ole pyhä?
Liisan pää nousi. Hänen katseensa painui Berntin katseeseen täynnä
suuren, antautuvan rakkauden hartautta. Hän ei saanut vastatuksi toisin.
Bernt painoi käden silmilleen. -- Anna anteeksi, -- anna anteeksi. Minä
olen mieletön tuskasta.
Silloin kokosi Liisa voimansa. Hän tunsi velvollisuutensa ajatella ja
toimia Berntinkin puolesta. Bernt ei sitä jaksanut.
-- Bernt, puheli hän hiljaa sivellen Berntin kättä, -- jos suhteesi
vanhempiisi olisi vähemmän ehjä, en ehkä epäröisi. Minäkin pidän
sydänten oikeutta pyhänä. Mutta minä tiedän, ettet ajanpitkään voi olla
onnellinen suhteessa, joka särkee välit vanhempiisi. Minulta kysytään
siitä syystä voimaa sinunkin puolestasi. -- Bernt, sano, olivatko he
ehdottomasti vastaan?
Vastausta ei kuulunut. Bernt tapaili sanoja, jotka vastaisivat
totuutta, ilmaisematta liian jyrkästi hänen vanhempiensa mielentilaa.
Mutta hän ei löytänyt.
Liisa käsitti äänettömyyden ja hänessä nousi raju katkeruuden tunne. Se
kutsui sekä Berntin vanhemmat että itse kohtalon tilille tällaisesta
teosta. Hellyydennälkää nähneen, isättömän lapsen osa oli itsessään
tarpeeksi kova. Kun rakkaus kutsui ja oma koti kerrankin kangasti
näköpiirissä, ei ollut kellään oikeutta tuhoavasti asettua esteeksi.
Hänen teki mieli nauraa kovaa, ilkkuvaa naurua noille sukuylpeytensä
itsevanhurskaille orjille, jotka kai mielestään olivat ehdottoman
oikeutetut hylkimään saaristolaisnaisen äpärälasta. He tietysti siinä
suojelevina enkeleinä vartioivat oman lapsensa onnea.
-- Bernt, sanoi Liisa viimein matalalla äänellä, -- me emme saa
kiduttaa itseämme. Mikä on tehtävä on tehtävä pian. Lähdetään Bernt.
Mutta Bernt ei liikahtanut. Hän tuijotti vain Liisaan, näki tuskallisen
selvänä yksityiskohdan toisensa jälkeen tämän piirteissä tunteakseen
miten kaikki, joka lyhyen aikaa oli ollut hänen suurimpana ilonaan
nyt sitä kipeämmin repi ja raateli. Noita kiharoita oli hän suuressa
riemussa sivellyt, noita silmiä suudellut. Tuosta kirkkaasta katseesta
oli hän juonut kuumaa, sykähtävää elämän voimaa. Ja nyt, -- nyt --
Oli kuin tulinen miekanterä olisi upotettu hänen sisimpäänsä.
-- Bernt lähde, kuuli hän Liisan sanovan. Mutta silloin hän karkasi
pystyyn. -- Lähde -- lähde. Tiedätkö sinä mitä sinä sanot? -- Sinulle
ei ero ole sitä mitä minulle. Sinä jaksat ajatella ja toimia. Sinä
pysyt lujana ja järkähtämättömänä. Minä olen aivan mieletön. -- Sinä
olet kaikkeni -- elämäni. -- Minä en voi erota sinusta. Hän painoi
kädet ohimoilleen ja lyyhistyi uudelleen itkien kivelle.
Liisa seisoi hetken liikahtamatta hänen rinnallaan. Ajatukset ja
tunteet risteilivät rajun voimakkaina hänen sisimmässään. Berntin tuska
tuntui hänestä kadehdittavan mutkattomalta. Toisin oli hänen.
Hänen täytyi suuren sydänsurun ohella taistella lapsuudesta asti
rajattoman voimakkaaksi kasvanutta sisäistä nälkää vastaan, hänen
täytyi otella katkeruutensa kanssa, vaientaa Berntin vanhempiin
kohdistuvia syytöksiä ja hillitä itseään niin, ettei omassa tuskassa
tulisi lisäämään toisen surua. Ja tämä vei kamppailuun, jonka helteessä
sydän ei edes etsinyt sanoja surulleen.
-- Sinä jaksat, sinä, -- kuuli hän Berntin sopertavan.
Silloin hän unohti kaiken muun. Hän tunsi vain rakkautensa voiman.
Hän nousi, otti Berntin pään käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa
vastaan. Joka liikkeessä oli äidin otetta.
-- Bernt, sanoi hän. hiljaa, -- minä jaksan, sillä minä rakastan sinua
naisen rakkaudella. Sinun onnesi merkitsee minulle enemmän kuin omani.
Hän seisoi yhä hiljaa liikahtamatta, kädet Berntin kaulassa. Hänen
olennostaan virtasi ihmeellistä, tyynnyttävää voimaa Berntiinkin. Hänen
sielunsa silmien eteen nousi kuva Böcklinin "Uhrilehdosta", jossa
kaksi valkopukuista olentoa rinnan polvistuu alttarin eteen hiljaisen
saattueen äänettömästi lähestyessä. Bernt ja hän, he seisoivat tänä
hetkenä rakkautensa uhrilehdossa. Pyhä tuli paloi alttarilla. Uhri oli
laskettava sille -- yhdessä ja nurkumatta, laskettava täydellisessä
antautumisessa, mutta samalla rakkaudessa, joka saattoi kantaa uhrinsa,
mutta ei sammua, joka öisten varjojenkin ympäröimänä paloi pyhänä
liekkinä.
-- Rakkaani, sanoi Liisa hiljaa, -- oma rakkaani!
Ne sanat nostivat tuskan aallot entistä ankarampina Berntin sisimmässä.
-- Sinä hyvä, -- sinä voimakas, minä en voi luopua sinusta. Olot voivat
muuttua. Niiden _täytyy_ muuttua.
Liisa irroittautui Berntin syleilystä. Hänen katseeseensa syttyi uusi,
ihmeellinen kirkkaus. Sitä säteili koko hänen olemuksestaan. -- Minä
voin odottaa, -- muista se, -- sanoi hän suurella hartaudella. --
Muista se. Minä odotan.
* * * * *
Kun he sydänyön aikaan laskivat kaupungin rantaan, toisti hän vielä
kerran: -- Bernt, minä odotan.
Kesäyön valkeus väreili heidän ympärillään. Heille se oli kesän
keskelle syntynyt syysyö.