Helsinki oli äkkiä pukeutunut kesä-asuunsa. Kevät oli ollut pitkä ja
harvinaisen kolea. Kylmät tuulet ja pilvinen taivas olivat ehkäisseet
sen kehitystä ja kesäkuun kynnyksellä uskotelleet ihmisille huhtikuun
olevan puolivälissään. Mutta sitten ilmat äkkiä muuttuivat. Kevään
salassa vaikuttaneet voimat näyttivät ihmeitään ihmisille. Viluisena
värjötellyt luonto upeili yht'äkkiä sekä lehdessä että kukassa. Kesä
oli tullut muutamassa päivässä. Aurinko hehkui kuumuuttaan kaupungin
kivikaduille. Ken pääsi, kiiruhti muuttamaan maalle, ja katuliike
hidastui kuin kuivumistaan poteva virran vesi kesähelteessä.
Alaslaskettujen ikkunasuojustinten viileyttämässä kukkakaupassa
vallitsi hiljaisuus. Liikkeen omistajatar oli aamiaistaan syömässä.
Nuori myyjätär ahmasi päivän lehdestä alakerran romaania, ja Liisa,
joka juuri oli palannut kaupungilta, asettui porttikäytävän puolelle
auki-olevaan oveen katselemaan liikettä kadulla.
Suurkaupunki ei vielä ollut kadottanut mitään siitä viehätyksestä,
jolla se oli kietonut hänet jo hänen ensi käynnillään pääkaupungissa.
Joka päivä ja joka aika se oli hänelle sama ihmeellinen, kuvarikas ja
mielenkiintoinen kirja, jota hän silmin, korvin ja koko olemuksellaan
tutki.
Äkkiä Liisa käännähti. -- Neiti, katsokaapa näitä. -- Hän juoksi pari
askelta huoneen perälle päin aikoen innossaan melkein nykäistä yhä
lueskelevaa neitiä käsipuolesta.
Mutta neiti ei ollut halukas katsomaan. Hän yhä luki. Siitä syystä
Liisa, muistaen ne monet portaat, jotka erottivat hänet arvokkaasta
nuoresta neidistä, palasi paikalleen. Maalaiset, jotka vasta olivat
kiinnittäneet hänen huomiotaan palauttaen hänen mieleensä koko pitkän
sarjan saaristolaismuistoja, olivat jo nähtävästi poikenneet jonnekin.
Heistä ei ainakaan näkynyt jälkeäkään. Mikään muukaan ei tällä hetkellä
erityisesti kiinnittänyt mieltä. Liisan ajatukset kääntyivät siitä
syystä myyjätär-neitiin.
Kuinkahan se neiti malttoi ahmia romaania noin hirveän innostuneena,
vaikka oli niin paljon hauskaa katseltavaa ympärillä?
Kyllähän ne satukirjat ja romaanit olivat hauskoja. Sen Liisa tiesi
omasta kokemuksesta. Mutta niitä teki mieli vain silloin, kun elämä
muuten oli ikävää ja rumaa -- niinkuin ennenvanhaan saaristossa, missä
ei ollutkaan muuta hauskaa kuin Jere ja satukirjat -- tai pimeinä
syksy-iltoina, kun sade rapisi ruutuun, ei ollut mitään toimittamista,
eikä voinut katsella kadullekaan.
Mutta että tällaisena päivänä!
Liisa oli vielä tätä ihmettelemässä, kun äkkiä sävähti punaiseksi
hiusmartoa myöten.
Kadun toisella puolella melkein vastapäätä kukkakaupan ovea seisoi
rotevarakenteinen mies porttikäytävässä. Hän sylkäsi reiluun
maalaistapaan. Se herätti ensimmäiseksi Liisan huomion. Sitten tunsi
hän miehen. Se oli isäntä.
Nähtävästi oli tämä jo saanut kaupungintuliaisia. Tai ehkäpä niitä oli
ollut jo matkalla. Selvästi näki sekä isännän hajasäärisestä asennosta
että hänen hiukan horjahtelevista liikkeistään, että hän oli maistellut
aikalailla.
Liisalle tuli äkkiä kammottavan selvänä mieleen ne monen monituiset
kerrat, jolloin isäntä tällaisessa ja tavallisesti pahemmassakin
tilassa oli palannut kotiin kaupungista. Silloin oli saanut pelätä
hänen vihaansa yhtä paljon kuin hänen tunkeilevaa hellämielisyyttään.
Kerran hän oli koettanut siepata Liisan syliinsä, mutta äiti oli
silloin kiskaissut tytön turviinsa.
Se kerta oli yksi niitä harvoja, jolloin Liisa oli tuntenut, että kyllä
äiti hänestä kuitenkin välittää. Eihän äiti sitä oikeastaan koskaan
näyttänyt. Mutta hän vapisi aivan sinä kertana. Ja kun isäntä sitten
oli tavoitellut äitiä, oli tämä lyönyt häntä vasten silmiä. Äiti ei
pelännyt -- ei ketään eikä koskaan. Sitä puolta Liisa aina oli ihaillut
äidissä. Ja nytkin se tuli mieleen sitä reilumpana ja kunniakkaampana,
kun hän hengessä aivan oli kuulevinaan isännän suurläänistä rehentelyä
ja hänen tavanmukaista itsensäkehumista, joka kohosi huippuunsa silloin
kun hän tuskin pysyi jaloillaan.
-- Mitä sinä taas siinä kurkit, huomautti neiti huoneen perältä. Hän
oli päässyt lukemasta ja tunsi velvollisuudekseen jollain tavoin
huolehtia tehtävistään. Muun puutteessa hän oikasi Liisaa.
-- Tämä katseleminen on niin hauskaa, kun ei nyt ole muuta
kiireellisempää. -- Liisa ei voinut olla puolustautumatta, vaikka
hän samalla kuuliaisena oikaisulle väistyi ovelta. Ostaja astuikin
juuri kauppaan, ja Liisa vetäytyi myymälän takana olevaan pienempään
huoneeseen, joka oli hänen varsinainen oleskelupaikkansa silloin kun
hän ei ollut kaupungilla.
Mutta kun hän hetkisen kuluttua läksi viemään ostettuja kukkasia
kaupungille, askartelivat hänen ajatuksensa yhä äskeisissä asioissa.
Hän tekaisi siitä runonkin ja ajatteli että sanoisi sen isännälle
vaikka vasten silmiä jos sellainen tilaisuus sattuisi eteen.
Tultuaan takaisin kauppaan pani hän sanat paperille.
"Mies suuri ja suunnaton
nauraa ja hohottaa,
väkevin maailmassa on
vaikka sääret horjahtaa
ja vasten tahtoa täytyy nikottaa.
Hei, jaa, mahtava sittekin on
mies suuri ja suunnaton."
Hän oli tyytyväinen tekeleeseensä. Se oli kuin mieltä hivelevä
velankuittaus isännälle, vaikka tämä ei siitä tietänytkään.
Liisa sai hyvän aikaa rauhassa antautua tälle sisäiselle
tyydytykselleen, sillä vähäksi aikaa vilkastunut liike oli taas kuin
seisauksissa. Oli ihmisten päivällis-aika; katukin oli antautunut kuin
päivällislevon valtaan.
Myyjätärkin käytti yleistä hiljaisuutta hyväkseen. Hän tiesi Liisan
pystyväksi sijaiseksi, jota hätätilassa sopi käyttää, kun omat asiat
houkuttelivat kaupungille aikana, jolloin olisi pitänyt olla liikkeessä.
-- Älä nyt kuitenkaan riipuskele tuossa ovensuussa, varoitteli hän
mennessään.
-- Eipähän sitten kukaan ainakaan pääse sisään minun tietämättäni.
-- Liisa nauroi, kääntyi hetkeksi poistuvaan neitiin ja sitten taas
katsomaan kadulle päin.
Hän oli seisonut siinä kotvan aikaa, kun taas muisti isännän. Jokohan
tämä oli lähtenyt, vai vieläköhän ilahdutteli mieltään kaupungissa? Ja
ketähän hänellä tällä kerralla oli matkassaan? Ei ollut äiti ainakaan.
Näin alkukesän kiireissä ei äiti koskaan joutanut kaupunkiin. Toiset
tulivat kun halutti. Palkollisen täytyi asettua sen mukaan miten sopi
ja milloin lupa annettiin.
Harvoinpa äiti olikin käynyt. Ei Liisan tultua kaupunkiin useammin
kuin ennenkään. Mutta käydessään oli kuitenkin aina tullut katsomaan.
Tyytyväinen oli tuntunut olevan asiain menoon. Ei ollut sanonut paljon,
mutta ei ollut moittinutkaan, kaikkein vähimmin kaupunkiin jäämisestä.
Kerran vain oli arvellut, että "onhan tämä hyvä aluksi, mutta kouluun
sinun pitäisi päästä".
Ne sanat olivat siitä asti kyteneet Liisan mielessä. Ne olivat antaneet
hänelle samanlaisen sysäyksen, kuin äidin sanat silloin ennen saarelta
lähtöä. Ne olivat olleet kuin sormena viittaamassa, että tuosta sinun
on yritettävä.
Hän olikin siitä asti ruvennut ajattelemaan kouluunlähtöä aivan kuin
varmana asiana. Mutta miten se kävisi hänelle mahdolliseksi, oli yhä
käsittämätöntä.
Muutaman kerran oli Liisa ottanut asian puheeksi rouvan kanssa. Mutta
puhe oli aina loppunut alkuunsa. Rouva oli hyvä ja ystävällinen
ihminen, mutta hän oli vahvasti vakuutettu siitä, että köyhän lapsen
ei pitänyt pyrkiä kouluun. Jos tällainen sai oleskella "parempien
ihmisten" seurassa ja heiltä oppia niin paljon että kykeni itseään
elättämään, oli siinä hänelle oppia yllin kyllin.
_Siltä_ kohdalta ei siis tie auennut. Siitä oli Liisa selvillä. Mutta
mistä?
-- Saamari, tässäkö se Helsinkiin karannut neiti taas seisoskelee
ovensuussa?
Liisa hätkähti kuin häntä olisi lyöty vasten silmiä. Mutta hän käsitti
silmänräpäyksessä tilanteen.
-- Päivää, isäntä. Olettepa te ryvettäneet itsenne pahasti! Antakaahan
kun minä autan! -- Hän vetäsi isännän ovelta syvälle porttikäytävään
ja rupesi siinä hankaamaan hihaa puhtaaksi. Hänelle oli tullut kova
hätä samassa kun hän kuuli isännän äänen. Ei omasta puolestaan. Ainahan
hän pakoon pääsi. Eikä hän osannut pelätä. Hän oli äitiinsä. Mutta nyt
hän oli yksin liikkeessä ja edesvastuu oli hänen. Juopuneen tekoja
ei koskaan voinut edeltäpäin arvata. Sen hän tiesi. Ja jos sattuisi
jotain, jokin vahinko kukille tai muuta sellaista, ei hän voisi
sulattaa sitä.
-- Antakaahan, puheli hän yhä mairitellen, -- minä siistin paremmaksi.
Eihän isännänlaisen miehen sovi kulkea tällaisena kadulla!
Isäntä tarttui hyvämielisenä sanojen mairittelevaan sävyyn. Hänkin
rupesi kehumaan. Kovin oli Liisa kasvanut ja pulskistunut Helsinkiin
jouduttuaan ja nyt vielä siitä kun isäntä viimeksikin oli tavannut.
Semmoinen suuri, korea tukka ja vartalokin niin verevä, vaikka Liisa
vielä oli lastenkirjoihin kuuluva. Minkälaiseksi tulisikaan kun oikein
tuuhistumaan rupesi?
Isäntä tavoitteli kädellään, mutta Liisa vältti äkillisellä
hypähdyksellä.
Silloin hän muisti runonsa. -- Antakaahan. -- Hän sieppasi isännän
hatun käteensä, oli siistivinään sitä, mutta pistikin samalla nauhan
alle taskustaan ottamansa kurttuisen paperiliuskan. Sitten hän työnsi
hatun takaisin isännän päähän.
-- Hyvänen aika, nyt tulee ostajia!
Hän ryntäsi porttikäytävästä suoraan kauppaan, ennätti mennessään
pelolla ajatella, että isäntä ehkä tulee perässä ja silloin voi
tapahtua vaikka mitä. Mutta mikään ei tässä auttanut. Ostaja oli jo
kaupassa, ja häntä oli palveltava. Kesähelteen näännyttämä rouva painui
läähättäen kukkakaupan toiselle tyhjänä olevalle, tuolille, työnsi
suuren vanhanaikaisen hattunsa niskaan ja rupesi kiirettä pitämättä
löyhyttelemään kasvojaan.
-- Onko täällä nykyään uutta väkeä, kysyi hän katsoen epäilevästi
Liisaan.
-- Neiti tulee aivan kohta, hän pistäytyi vain pienelle asialle.
-- Liisan silmät vahtivat ovea, samalla kun hän tunsi suurta
mielenkevennystä siitä, että ostaja sattui olemaan tällainen
kiirettäpitämätön, maaseutulaiselta näyttävä nainen, jota palvellessa
ennätti ajatella muutakin kuin kukkien näyttelemistä ja suosittelemista.
-- Tuokaa nyt näytteeksi mitä teillä on, komensi rouva. -- Minä olen
niin näännyksissä, etten jaksa tästä mihinkään.
Liisa rupesi esittelemään tarjolla olevia kukkia, itsekseen iloiten
siitä, ettei isäntää vielä ainakaan ollut kuulunut. Tuskinpa hän sitten
tulisikaan, koska ei ollut kohta lähtenyt tulemaan.
Mutta samassa isäntä seisoikin ovensuussa.
-- Ei täällä ole muuta kuin kukkia, yritti Liisa karskisti. -- Menkää
muualle.
-- Hemmetissä mitä minä muualle. -- Isäntä painui kursailematta
toiselle tyhjänä olevalle tuolille ja laski hattunsa vieressä olevalle
pöydälle.
Rouva, joka jo oli ennättänyt vähän tointua väsymyksestään, katsoi
kysyvästi toisesta toiseen, jäi sitten tuijottamaan isännän pöydällä
olevaan hattuun ja purskahti viimein nauruun.
-- Vai kuljettaa tämä mies kirjeitä hattunauhassaan?
Liisalta lennähti sydän kurkkuun. Hän ojensi kätensä kirjettä
tavoitellen, mutta rouva ennätti ennen häntä. -- Tässä taitaakin olla
jotain merkillistä tekeillä, sanoi hän tarttuen paperiliuskaan.
Isäntä tuijotti älyttömästi toisesta toiseen.
Liisa tointui ensimmäisenä. -- Ei mitään merkillistä, sanoi hän
levollisesti. Hän kuuli takahuoneen oven aukenevan ja tiesi neidin
tulleeksi. Vastuun taakka putosi hänen hartioiltaan, ja hurja halu
heräsi hänessä. -- Lukekaa vaan, sanoi hän niskaansa keikauttaen.
Vanha rouva epäröi hetken. Hän katseli Liisaa, joka niska kenossa
ja helakka puna poskillaan seisoi keskellä lattiata uhma katseessa
silmäillen tuolilla istuvaa isäntää.
Uteliaisuus pääsi kuitenkin voitolle. Rouva kääräsi auki paperiliuskan
ja luki kuuluvalla äänellä: -- "Mies suuri ja suunnaton nauraa ja
hohottaa, väkevin maailmassa on, vaikka sääret horjahtaa ja vasten
tahtoa täytyy nikottaa. Hei jaa, mahtava sittekin on mies suuri ja
suunnaton."
-- Mi-mitä perh--. Sana katkesi nikotukseen. Ja vanha rouva vain
nauroi, nauroi niin, että kyyneleet tippuivat.
-- Hi-hi-hii-. Mainetodistus hattunauhassa! Hi-hi-hii!
Silloin isäntä suurella voimainponnistuksella karkasi pystyyn.
-- Saakelin akkoja, kyllä minä -- Mutta siihen katkesivat isännän
uhkaukset.
Hän näki järjestyksenvalvojan rinnallaan ja ymmärsi kaiken
mahtipontisuutensa turhaksi. Hän kääntyi siitä syystä suoraa päätä
kadulle, jättäen hämmästyneet naiset kukkakaupan tuoksun täyttämään
viileyteen.
Ensi hämmästystä seurasivat selittelyt sekä puolelta että toiselta.
Myyjätär-neiti kehui sukkeluuttaan aseman oivaltamisessa. Hän oli
sisään tullessaan tuntenut isännän samaksi, joka kerran ennenkin
oli tullut kauppaan Liisaa tervehtimään ja silloin juovuspäissään
kaatanut kumoon kaksi kallisarvoista kukkalaitetta. Poliisi oli siksi
tarpeen. Sen hän heti arvasi ja sattuikin paraiksi näkemään sellaisen
kadunkulmauksessa.
Vanha rouva yhä nauroi. Hän kertoi neidille miten väsyneenä hän oli
tullut kauppaan, mutta miten tämä pieni seikkailu aivan oli virkistänyt
häntä. Hän piti reippaista ja elämänhaluisista ihmislapsista, jotka
osasivat laskea vähän leikkiäkin. Hän oli itsekin ollut sellainen.
-- Älkää kuitenkaan kehuko liiaksi, varoitteli neiti. -- Tämä tyttömme
on muutenkin rohkealuontoinen. -- Hän katsoi Liisaan, joka yhä seisoi
paikallaan aivan kuin odottaen mitä vielä syntyisi hänen viskaamansa
pommin räjähdyksestä.
Rouva mittasi Liisaa hetken katseillaan. -- Oletko sinä käynyt koulua?
kysyi hän.
Liisan sydän sykähti. Hän astui muutaman askeleen lähemmä. -- En, mutta
minä tahtoisin sinne.
Rouva ei katsonutkaan häneen. Hän kääntyi uudelleen neidin puoleen ja
rupesi tiedustelemaan tältä kaikenlaista, aivan kuin asia ei ensinkään
olisi koskenut Liisaa. -- Eikö hän todellakaan ole saanut oppia mitään?
kysyi hän uudelleen.
-- Itsekseenhän hän vähän on lueskellut. Rouva on lainannut hänelle
muutamia koulukirjoja, kun hän aina niitä tahtoo.
He jatkoivat puhetta pitemmältäkin, osaksi kuiskaamalla. Ei toinen
enemmän kuin toinenkaan käskenyt Liisaa pois. Näytti siltä kuin he
aivan olisivat unohtaneet hänet. Itse hän ei myöskään liikahtanut. Hän
seisoi hievahtamatta paikallaan, sisimmässään omituisen juhlallinen
tunne siitä, että hänen vastainen kohtalonsa nyt ratkaistiin. Sieltä
täältä sattui hän kuulemaan sanan tai toisen: -- oppii pian -- ei
mikään nero, tavallinen, -- mutta reipas -- --.
Äkkiä vieras rouva kääntyi Liisan puoleen. -- Onko se vain
herraskaisuutta sinussa, vai tahdotko sinä todella oppia jotain?
Liisa oikaisihe. Puna hänen poskillaan kävi entistä helakammaksi, hänen
katseensa painui rouvan katseeseen rehellisyydellä, jota ei käynyt
epäileminen, ja vastaus tuli silmän rävähtämättä:
-- Kyllä minä tahdon oppia. Mutta tahdon minä myöskin herrasihmiseksi.
Äiti on aikonut minut sellaiseksi.
Taas rupesi rouva nauramaan niin, että kyyneleet aivan herahtivat
silmiin. Sitten hän hiljaa kuiskasi jotain neidille. Mutta kun kauppaan
samassa tuli ostajia, katkesi puhe siihen. Rouva vain kätteli neitiä,
jonka hyvä tuttava hän näkyi olevan, ja lupasi myöhemmällä tulla
tapaamaan liikkeen omistajatarta.
Ostajia tuli nyt yhtäkkiä useampia. Liisa sai lähteä juoksemaan
pitkin kaupunkia kukkia kyydissä. Oli kiireen touhua, jommoisesta hän
oikeastaan piti. Mutta tällä kerralla hän ei ollut selvillä siitä
oliko työ tavallista hauskempaa vai vaikeampaa. Mieli oli niin kevyt,
että halutti mennä ihan lentämällä. Mutta samalla oli vaikeata pitää
ajatuksiaan koossa. Ne kieppuivat yhtenään tuon samaisen ihmeellisen
asian ympärillä.
Jätettyään viimeiset vietävänsä niiden määräpaikkaan tuli Liisa
kulkemaan Boulevardia pitkin kotiinpäin. Kulkiessaan suuren ja
komean rakennuksen ohi hän pysähtyi, etsi katsein muutamia ikkunoita
kolmannessa kerroksessa ja jäi hartaudella tuijottamaan niihin.
Kun nyt saisikin juosta tuonne ylös, soittaa ovikelloa ja yhdessä
ainoassa henkäyksessä kertoa kaikki! -- Se tuntui aivan kuin asiaan
kuuluvalta. Nyt tapahtumassa olevahan vain oli jatkoa sille mikä sai
alkunsa silloin kun Bernt-herra toimitti hänelle paikan kukkakaupassa.
Mutta siitä oli jo pari vuotta. Ja näiden vuosien kuluessa oli Liisan
suhde parooni Berntiin muuttunut yhtä tuntuvalla kuin selittämättömällä
tavalla. Alussa oli nuori parooni silloin tällöin tullut kukkakauppaan
kysymään mitä Liisalle kuului. Kahdesti oli Liisaa käsketty hänen
kotiinsakin. Siellä häntä oli kahviteltu ja syötetty makeisilla. Hän
oli istunut hienoilla tuoleilla huoneissa, joiden komeus hänestä oli
samanlaista kuin loisto "Tuhannen ja yhden yön tarinoissa".
Perhe oli vanhaa aatelia ja yleistä arvoa nauttiva. Sen oli Liisa kohta
ensi aikoina kuullut kukkakaupassa. Ja kun hän ensi kertaa pääsi sinne
vieraisille, tunsi hän kohta, että todellisuus täysin vastasi sitä
mitä hänelle oli kerrottu. Kun kaunis, hienopiirteinen paroonitar tai
kookas parooni itse häntä puhutteli, rupesi sydän kohta hätäisesti
pamppailemaan. Kaikki se omanarvontunto, joka teki Liisan rohkeaksi
ihmisten seurassa, suli olemattomaksi kuin lumi lämpöisessä vedessä sen
hienouden hohteessa, joka häntä täällä ympäröi.
Hän ei tullut sen rohkeammaksi, vaikka kaikki olivat hyvin ystävällisiä
hänelle. Sekä parooni että paroonitar taputtivat häntä olalle,
koettivat puhua suomea hänelle ja sanoivat häntä "Berntin pikku
holhokiksi".
Kertomus Berntin osuudesta asiain kehityksessä toistettiin moneen
kertaan ja aina sellaisella ihastuksella, että Liisa entistä selvemmin
ymmärsi mikä ihailtava olento "Bernt" oli.
Bernt itse näytti olevan sekä huvitettu että vähän hämillään asiasta.
Hän kierteli vihellellen huoneissa vanhempien jutellessa Liisan kanssa,
toi tälle muutamia kauniita maisemakuvia katseltavaksi, kertoi vähän
niistä, mutta jätti sitten kertomiset kesken, meni saliin ja asettui
soittamaan.
Se soitto oli niin kaunista, että Liisa pitkät ajat Silversköldillä
olonsa jälkeen uneksi siitä.
Mutta nyt oli Bernt lakannut tuomasta makeisia Liisalle. Hän kävi
kaupassa vain silloin kun tuli kukkia ostamaan ja tervehti Liisaa
toisella tavalla kuin ennen. Hän itse oli tullut oikein nuoreksi
herraksi, ei ollut poikanen kuten ennen. Ja Liisakin kävi jo
neljättätoista. Useimmat luulivat häntä vanhemmaksikin, sillä hän
oli kookas ja vankkarakenteinen. Bernt tervehti häntä aivan kuin
aika-ihmistä.
Sentähden ei nyt sopinut lapsimaisesti juosta kertomaan mitä oli
tapahtunut, -- tai mikä oikeastaan oli tapahtumaisillaan, -- niin
hauskaa kuin se olisi ollutkin.
Liisa huokasi, katsoi vielä kerran suurella hartaudella kolmannen
kerroksen ikkunariviin ja kääntyi sitten hieman hidastunein askelin
jatkamaan matkaansa.
Kääntyessään Boulevardilta Heikinkadulle pysähtyi hän katsomaan
"Huvubladin" ikkunoihin näytteille asetettuja kuvia. Kun aika myötä
antoi oli hänellä tapana tälläkin tavalla onkia itselleen oppia.
Ja nythän tämä kuului hänelle entistä enemmän, kun hän jo oli kuin
puolitiessä koululainen.
Hän oli juuri jatkamassa matkaansa, kun eräs pyöräilijä hyvää kyytiä
tulla huristi suoraan eräitä ajurinrattaita vastaan. Pyöräilijä ei
voinut väistyä vasemmalle. Raitiovaunu tulla hyrräsi siihen paraiksi.
Ei ollut muuta neuvoa kuin hypätä maahan. Siten joutui Liisa äkkiä
vastatusten Bernt Silversköldin kanssa.
-- Miten kovasti hauskaa. -- Liisa ei uskaltanut ojentaa kättä, mutta
hänen silmänsä ilmaisivat enemmän kuin kädenpuristus. -- Minä ihan
tunsin, että nyt piti saada kertoa teille asiasta.
Bernt lennähti hieman punaiseksi. Hänhän ei enää ollut mikään
pikkupoika, jonka noin vaan sopi puhutella ketä hyvänsä.
Hän nosti kuitenkin lakkiaan ja kumarsi. Sentähden Liisa huomaamatta
mitään jatkoi yhteen menoon. -- Tämä on ihmeellisin päivä elämässäni
siitä asti kun tulin tänne Helsinkiin. Minä olen ihan pyörällä
jännityksestä ja ilosta.
Hän puhui hätäisesti kuin ilostaan hengästyneenä, silmät säteilivät,
vaalea, leveälierinen kesähattu oli valahtanut niskaan ja ohimojen
kohdalla kiertyi kesälämmön kähertämä tukka kiharaan.
Bernt ei voinut olla näkemättä miten kaunis hän oli. Ja iloinen,
hätäinen, osaksi lapsellinen, mutta luontevassa omaperäisyydessään
viehättävä puhe tempasi ehdottomasti mukanaan. Bernt unohti siitä
syystä sekä puhetoverinsa nuoruuden että oman miehistyvän ikänsä ja
aatelisen arvonsa. Nojaten pyöräänsä hän kuunteli huvitettuna ja
hymyssäsuin.
He seisoivat tässä asennossa, kun muuan vanha, hienolta näyttävä
herra pysähtyi läheisyyteen ilmeisesti tarkaten heitä. Hänen tutkiva
katseensa sai viimein Berntinkin katseen nousemaan.
Hieno puna nousi taaskin Berntin herkkäilmeisille kasvoille. Hän nosti
lakkiaan. Vanha herra tuli silloin lähemmäksi, kätteli Berntiä, puhui
ruotsia ja kiinnitti paheksuvan katseen Liisaan.
Tälle tuli paha olla. Mutta siitä huolimatta hän jäi paikoilleen. Hänen
puheensahan äsken oli katkennut aivan kesken.
Samassa tuli raitiovaunu. Vanhus nousi siihen. Bernt auttoi häntä.
Sitten hän palasi Liisan luo ja sanoi kiireisesti hyvästi. -- Onnea
nyt, sanoi hän lopuksi, mutta äänensävy oli toisenlainen kuin äsken.
-- Hyvästi, sanoi Liisa ja läksi puolijuoksua oikaisemaan puistikon
läpi Aleksanterille. Hän oli oppinut ymmärtämään jonkunverran ruotsia.
Ja hän oli selvästi kuullut, että se vanha herra oli tiedustellut,
miksi ei Bernt ollut maalla vanhempiensa kanssa. Vaunuun astuessaan
hän oli sanonut jotain, jolla käski Berntiä muistamaan, että tämä oli
vanhempiensa ainoa poika.
Liisasta tuntui siltä kuin hänen ihmeellinen ilopäivänsä jollain
käsittämättömällä tavalla olisi pantu pilalle.