Saaren lounaisrannalla oli syvä lahdenpoukama, jonne tuulen käydessä
selältä päin lakkapäälaineet tulla vilistivät kuin hurjasti karkaava
lammaslauma. Tuulen ja veden muodostama leveä, tasaisenloiva
hiekkareuna kierteli kaarena veden rajaa. Sen yläpuolella alkoi mehevää
nurmea kasvava tasainen kenttä, sekin poukaman tavoin kaareutuen
melkein hevosenkengän muotoon. Siinä missä nurmi loppui ja metsä alkoi,
rupesi maa jyrkästi kohoamaan saaren keskustaan päin. Mäentörmällä
olevalta talolta rantaan johtava polku tulla luikerteli alamäkeä kuin
kiirettä pitävä kevätpuro. Ehtiessään nurmi-alueelle haarautui se joen
tavoin kuin suistomaaksi, jonka monet pienet polut johtivat poukamassa
teloillaan oleville, litteäpohjaisille saaristolaisvenheille.
Etäisin näistä, aivan uusi, nuortean voimakkaalta näyttävä venhe oli
puolitiehen työnnetty teloiltaan. Se oli kuin lähdössä.
Oltiin iltapuolessa. Vanhuuttaan harmaan rakennuksen takaa kuului
sähisevää ääntä ja tahkon pyörintää. Joku kai siellä teroitteli
työaseitaan. Tuvan ja kamarin välisessä porstuassa liikuskeli nainen.
Tuon tuostakin kuului astioiden kolinaa, välillä jykevän voimakkaita
askelia.
Pihamaalla ei näkynyt ketään. Suuri, harmaanjuovikas kissa vain
venyttelihe auringon paahtamalla porraskivellä, toisella, puoleksi
avoimella silmällään hiukan valvoen aitan puolella raaputtelevia kanoja.
Äkkiä pistäytyi tytön pää esiin pihan toisella kupeella olevan
halkopinon takaa. Tyhjä pihamaa näytti lupaavalta. Tyttö ryntäsi
esiin, laski huimaavaa vauhtia alas rantaan, suoraa päätä osaksi
teloiltaan työnnetyn venheen luo, jonka kojuun hän kiireisesti sukelsi.
Puhalleltuaan muutaman kerran kuin päästäkseen hengästyksestään, kaivoi
tyttö puseronsa alta esiin vanhan, rikkonaisen kirjan, avasi sen
tietyltä paikalta, viskautui pitkäkseen penkille ja rupesi lukemaan.
Oli kulunut suunnilleen tunti. Aurinko oli alenemassa ja varjot
rannalla liekkuivat pitkinä viiruina edes ja takaisin tasaisella
nurmikentällä. Silloin tytön pää taas pistäytyi näkyviin kojun ovesta.
Säikähdykseen vivahtava hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän
vetäytyi paikalla takaisin kojuun, otti penkille viskaamansa kirjan
käteensä, sulki sen huoahtaen kuin vastenmielisesti hyvästelevä ja
pisti sen sitten poveensa.
Sen tehtyään näytti hän hetken arvelevan. Ei kuitenkaan vielä tehnyt
mieli lähteä. Hän painautui takaisin penkille ja jäi ajattelemaan
lukemaansa.
Miksipä ei hänellekin joskus voisi tapahtua tuollaista ihmeellistä, ei
nyt aivan samanlaista, -- ei hän sitä pyytänytkään -- eipähän hän ollut
mikään kadonnut kuninkaanlapsi tai lumoava merenneito. Mutta kun vain
sattuisi jotain kaunista ja erikoista, tai jotain sellaista, että hän
saisi näyttää pystyvänsä johonkin, josta ei moitittaisi ja sätittäisi,
vaan kiitettäisiin.
-- Liisa ho-oii, ho-ho-ooii.
Ääni tunkeutui pistävän terävänä Liisan korviin. Hän karkasi pystyyn,
nyrpisti päättävästi huuliaan ja läksi uhmamielinen ilme kasvoillaan
nousemaan mäkeä.
-- Vai sieltä sinä tulet. Olet kai taas jättänyt työsi kesken? --
Lujarakenteinen ja kasvoiltaan karheapiirteinen nainen loi vihaisen
silmäyksen hänen eteensä pysähtyvään tyttöön.
-- Minä en osaa ommella.
-- Sinun täytyy oppia. Mutta sinä kai taas olet katkaissut neulan?
-- Niin olenkin.
Sähähtävä korvapuusti poltti samassa tytön poskea.
-- Ja tuollaisia hankitaan maailmaan kunniallisille ihmisille kuormaksi
ja rasitukseksi!
Tytön silmissä välähti. Hän oli tähän asti seisonut suorana ja
hievahtamatta tähystäen tutkijaansa silmästä silmään. Nyt kääntyi
katse hieman syrjään. Siinä lieskahti kuin vihaa. Mutta tyttö itse ei
hievahtanut paikaltaan.
-- Hae työsi ja kiireisesti.
Tyttö kääntyi taakseen katsomatta rakennuksen nurkalle, vetäsi
voimaliikkeellä kivijalassa irrallaan olevan kiven paikoiltaan ja
kaivoi sen alta esiin karhean, kokoon rutistetun säkin. Sitten hän vei
sen portailla odottavalle.
-- Vai tuollaiseen koloon sinä hautaat työsi!
-- Niin, kun minua suututti.
-- Mokoma, kehtaatkin puhua suuttumisistasi! Tytön katse yhä tuimeni.
Näytti siltä kuin hän olisi aikonut vastata mielenpurkauksella. Mutta
samassa kuului porstuasta raskaita askelia. Tahkon pyörintä oli
lakannut. Keski-ikäinen mies kirves olalla ja suu hyvänsuovassa hymyssä
astui pihalle.
Liisan ilme muuttui samassa. Hän oikaisihe, katsoi emäntään
lauhtuneena, mutta päättävästi ja sanoi itsetunto joka äänen väreessä:
-- Antakaa minun toimittaa asioita kaupungissa, kyllä minä osaan
sellaista.
Mies oli juuri kulkemassa ohi. Hän pysähtyi, vilkasi syrjästä molempiin
ja jatkoi puheeseen aivan kuin hän alusta asti olisi seurannut sitä: --
Niin, antakaa vain Liisan toimittaa. Kyllä hän pystyy sellaiseen. --
Mies jatkoi matkaa vastausta odottamatta. Mutta emäntä viskasi ärtyneen
katseen hänen jälkeensä. -- Aina tekin Jere puolustatte. --
-- Sinä, senkin retkale, -- hän jatkoi kääntyen Liisaan -- älä
luulekaan, että tuollaisilla ehdotuksilla pääset eroon työstä.
Emäntä vilkasi portille päin. Rannalta tulevaa polkua nousi pyykkikoria
kantava nainen. Pihaan astuessaan loi tämä pikaisen katseen portailla
seisoviin, mutta jatkoi sanaakaan sanomatta matkaa pihan toiselle
puolelle.
-- Annat äitisi raataa ja nostaa pientä palkkaa sentähden, että sinä
laiskuudessasi olet hänen leipäänsä vähentämässä, -- emäntä yhä pauhasi.
-- Tässä on. Ottakaa. -- Tyttö työnsi säkkiriekaleen emännän käteen,
töyttäsi porstuaan, sieppasi multaisen perunakopan käteensä ja huusi
emännälle ohi pyyhkäistessään: -- Minä tuon perunoita pellolta, minä
pesen ne ja keitän ja saatte nähdä, että kyllä minä osaan.
Emäntä ei kuullut enempää. Hän palasi askareilleen, mennessään
murahtaen jotain sisusta, joka ei antanut myötä senkään vertaa, että
olisi saanut kuulla minkälainen oikeastaan oli.
Toiset istuivat jo ruokapöydässä, kun Liisa hiljaa ja huomaamatta
asettui penkille äitinsä rinnalle. Äiti ei katsonutkaan häneen, työnsi
vain palan kuivaa leipää tyttöön päin ja jatkoi syöntiään.
Puhuttiin seuraavan päivän kaupunginmatkasta. Illan kalansaalis oli
vasta punnittu ja miehet arvioivat sen hintaa.
-- Jere hoi, annatteko te uuden venheenne minulle lainaksi? -- Isäntä
vilkasi pöydän toiseen päähän, vaativa kysymys katseessaan.
-- Mikäpä muu kuin antaminen. -- Jere nuolasi miettivästi keitonjätettä
lusikan laidasta ja sylkeä ropsautti sitten pöydän alle.
Liisasta tuntui siltä kuin henki äkkiä olisi salpautunut häneltä.
Jere oli aina lupaillut, että tuolla uudella venheellään hän vie
Liisan maailmaan, katselemaan sen ihmeitä ja koreutta. Helsingissä hän
sitten ostaa sekä vehnäset että karamellit ja niitä he syövät pitkin
kotimatkaa, kun se uusi, vankkarakenteinen venhe rohkeasti nousee ja
laskee aalloilla kuin lokki lennossaan.
Mutta jos nyt isäntä ottaisi sen veneen? Eikä hän tietystikään ottaisi
Liisaa matkaan. Emäntähän oli puhunut Helsinkiin menosta. Isännän
kanssa ei matka huvimatkaa oikein olisikaan. Palatessa ainakin täytyisi
ihan pelätä Sellaisenahan se isäntä aina -- --
-- Meitä tulee neljä miestä, Pohjarannan isäntä poikineen ja se vieras,
jolta venhe on särkynyt. Tuon tytön voisin sitten ottaa passariksi.
-- Isäntä viittasi Liisaan sanoillaan paraiksi katkaisten tämän
ajatusjuoksun.
-- Liekö tuosta passariksi! Ainahan se toimittaa kaikki nurin päin. --
Emäntä sivalsi voita leivälle ja haukkasi.
Liisan pää painui. Hän odotti, että jos äiti ehkä kävisi puolustamaan.
Tiesihän äiti, että Liisa kykeni, kun tahtoi ja kun neuvottiin. Mutta
äiti ei sanonut mitään. Eikä Jerekään.
-- Johan tuollaisen itse pitäisi ansaita leipänsä. Ja moni
ansaitseekin. Mutta kun on kelvoton!
-- Kyllä minä saan oppimaan. -- Isäntä nousi pöydästä.
Äiti, joka juuri oli tarttunut leipäpilppuun, työnsi sen arasti ja
aivan kuin salavihkaa Liisan käteen, sitten hän rupesi auttamaan
emäntää ruokien poiskorjaamisessa.
Liisa livahti kenenkään huomaamatta ovesta ja laski täyttä neliä
suoraan Jeren venheen luo. Sen viereen hän pysähtyi, tarttui sen
tukevaan, vaaleanruskeaan laitaan ja puristi sitä.
Tähän Jeren venheeseen olivat kaikki hänen hartaimmat toiveensa
keskittyneet. Hän oli seurannut sen valmistumista ihan kuin siinä
olisi veistelty hänen omaa onneansa. Ja kun Jere oli puhunut
kaupunginmatkasta, karamelleista ja vehnäsistä, oli se ajatus yhä
enemmän juurtunut häneen, että tuo venhe se kerran vie hänet pois
kaikesta pahasta ja kiusallisesta, josta ei omin neuvoin irti pääse,
mutta Jere tuolla venheellään vie.
Viime aikoina hän lukiessaan satuja merenneidosta ja Egyptin kuninkaan
tyttärestä aina oli muistanut tuota rannalla odottavaa, vankkatekoista
venhettä. Se oli ihan ruvennut tuntumaan taikakalulta, josta hädän
tullen saisi suurtakin apua.
Mutta nyt isäntä ottaisi sen. Isäntä menisi eikä Jere. Ei tulisi
vehnäsistä, karamelleista eikä Jeren iloisista jutuista mitään.
Eikä ollut takeita siitäkään, että edes pääsisi mukaan. Se emäntä kun
sanoi niin vastustavasti ja halveksivasti.
Oli tuo säkinpaikkuukin sattunut niin pahaan aikaan! Olisihan siinä
saanut koettaa parastaan. Kai siitä olisi jotain syntynyt, jos oikein
olisi viitsinyt. Mutta harmitti, kun emäntä aina vain työnsi käteen,
sanoi: "tee" ja sillä hyvä. Ei neuvonut sen enempää. Itsestään piti
osata ja ymmärtää.
Ja huonoimmat aseetkin aina annettiin käteen. Ihan kuin kiusalla. Ja
sitten sätittiin -- sekä äitiä että Liisaa.
Eiköpä tuo äitikin vain tulisi iloiseksi, jos ei myötäänsä olisi pakko
kuulla, että tuollainen se on se sinun tekemäsi lapsi. Rohkeamminpahan
äiti saisi syödäkin, jos ei Liisaa olisi. Nyt vähennettiin hänen
palkkaansa Liisan ruuan tähden. Ja ihan arkailevan salaa hän sittenkin
pisti Liisan käteen, minkä uskalsi pistää.
Pöydästä noustessaan oli Liisa, kuten useimmiten, tuntenut sydänalassa
omituisesti hiukaisevaa nälkää. Mutta nyt oli aivan kuin pala äkkiä
olisi noussut kurkkuun asti.
Hän nielaisi pariin kertaan, mutisti sitten päättävästi suutaan ja
kääntyi vanhan ihmisen vakavin askelin nousemaan pihaan.
-- Äiti, ottaako isäntä minut mukaan, kuiskasi hän hiljaa ja ryömi
lähemmä äitiä heidän paneuduttuaan maata aitan yliselle.
-- Tuntuuhan tuo aikovan. -- Äiti oli jo kääntynyt seinään päin
nukkuakseen. Mutta yht'äkkiä hän kääntyi päin Liisaan.
-- Sinähän olet jo kerran ennen ollut siellä Helsingissä. Sanoivat,
että tulit hyvin toimeen, opit pian tietämään, missä mikin oli ja minne
piti mennä. Pidä silmäsi auki huomennakin ja ole terävä. Et sinä ole
mikään tunkiolle viskattava, muistakin se! Parempien ihmisten joukkoon
minä sinua aina olen aikonut. Mutta enhän minä täällä voi tehdä mitään
sinun hyväksesi, kun olet sellainen, että aina vain torutaan.
Äiti kääntyi takaisin seinään päin ja Liisa kuuli hänen hetken perästä
kovasti kuorsaavan. Mutta Liisa jäi äidin sanoista pitkiin ajatuksiin.
Hän oli kerran taas tuntenut, että kyllä äiti sittenkin tahtoo hänen
parastaan. Ja sen hän myöskin nyt oli ymmärtänyt, että äitikin toivoi
hänen pääsevän pois tältä saarelta, missä kaikki vain halveksivat ja
parjasivat.
Tuo äidin ajatus oli Liisalle kuin ilmestys. Hän tuli siitä niin
iloiseksi, etteivät hukkaan menneet toiveet matkasta Jeren kanssa enää
tuntuneet kovin mieltä kirvelevän. -- Jos ei Jere veisi, veisipähän
joku muu. Kyllä kai hän pääsisi pois täältä, koska äitikin sitä tahtoi.
Näihin ajatuksiinsa hän nukkui. Mutta matkaintonsa nostamana oli hän
pystyssä ennen muita. Aurinko oli vasta nousemassa itäisen luodon
takaa, kun hän raskaat kantamukset käsivarrellaan pysähtyi Jeren
venheen viereen, siinä odottaakseen toisia.
Pohjarannan puoleisesta metsiköstä kuului oksien ritinää, karheita
miesten ääniä ja välillä iloista viheltelyä. Pohjarannan miehet
olivat kai tulossa. Ja se viheltäjä oli arvattavasti se, jolle oli
varattava paljon tilaa siitä syystä, että hänellä oli rikkonainen
palkovenhe matkassaan. Isäntä oli ensin vastustanut sen mukaan
ottamista. Mutta vieras taisi tarjota hyvät kyytirahat, koska isäntä
nauraen oli kehaissut hyvinkin kostuvansa siitä rahdista. Ja se se
ehkä oli hankkinut Liisallekin pääsön tälle matkalle, kun ei emäntä
tilanahtauden tähden tahtonut lähteä.
Taas risahti metsä, ja nyt tulivat miehet näkyviin. Pohjarannan
ahavoittunut isäntä kulki etummaisena, hänen jälessään hänen poikansa
ja viimeisenä nuori, vaaleaan urheilupukuun puettu poikanen. Kaksi
jälkimmäistä kantoi yhdessä sirotekoista, valkeaksi maalattua, pientä
venhettä.
Liisan silmät revähtivät selko selälleen. Jeren uusi venhe oli tähän
asti ollut hänestä kaiken venheelle mahdollisen kauneuden huippuna.
Mutta mitä se sittenkään oli tällaisen rinnalla. Tämä se vasta oli
oikea satuvene! Se muistutti ihan suurta, valkoista perhosta, tuossa
maatessaan.
Samassa tulivat isäntä ja Jere. Miehet nyökkäsivät toisilleen,
kattelivat nuorta vierasta ja rupesivat juttelemaan hänen venheestään.
Vaimoväki, emäntä ja äiti asettelivat sill'aikaa säkkejä ja koppia
venheeseen. Sitten joudutti isäntä lähtemään.
-- Älä keiku siinä laidalla, niin että putoat mereen, varoitteli äiti
Liisaa venheen liukuessa vesille.
-- Vahinko ei olisi suuri, huusi isäntä vastaan ja sylkeä roiskautti
hampaan kolosta ruskeanlikaisen kokkareen laineille.
Liisan silmät jäivät kuin kiinni naulautuneina tuijottamaan
vedenpinnalla kelluvaan sylkeen. Veri nousi polttavan kuumana poskille.
Tuntui aivan siltä, kuin se olisi ollut tipahtamaisillaan korvalehdistä.
Tuo musta, pilkkamielisesti mereen tirskautettu sylki oli kuin kuva
hänen omasta, kaikkien halveksimasta olemassa-olostaan. Se sanoi
selvään ja armotta, mikä ylenkatsottava olento hän oli, sanoi sen
kaikille käsitettävällä tavalla, tuolle vieraallekin, joka itse oli
niin puhdaspintainen ja kaunis, hienossa kaupunkilaispuvussaan.
Liisa katsoi rannalla seisovaan äitiin päin. Katseessa oli kuin
rukousta. Hän odotti, että jos äiti kuitenkin sanoisi jotain, jotain
sen tapaista kuin eilen illalla ja sillä nostaisi häntä sekä toisten
että hänen omissa silmissään. Tai jos äiti edes katsoisi!
Mutta äiti ei sanonut eikä katsonut, venhe vain kääntyi salmensuusta
ulapalle päin, ja rannalle jääneet häipyivät näkyvistä.
Liisan tuli niin haikea olla. Hän käpristyi kokoon aivan kuin
kätkeytyäkseen toisten katseilta ja toivoi sisimmässään, ettei kukaan
muistaisi häntä olevankaan. Sillä jos muistaisivat, he tietysti myöskin
muistaisivat tuota mustanlikaista sylkeäkin, joka teki niin pahaa, että
vedet ihan pyrkivät silmiin.
Hän hypisteli tunnustelevasti taskuaan. Sinne oli jäänyt
kaarnanpalanen, jota hän eilen oli uittanut rannassa. Hän veti sen
esille taskustaan ja viskasi mereen. Tuuli oli sen tuonut kotisaaren
rantaan. Nyt hän antoi tuulen viedä sitä eteenpäin.
Hänestä tuntui samassa siltä, kuin hän mielellään itse olisi tuon
kaarnanpalasen paikalla, kunhan vain olisi päässyt pois kaikesta tästä
ikävästä ja vaikeasta, jota ei jaksanut sietää.
Mutta kauan hän ei pysynyt haikeutensa lumeissa. Meren raittiit tuulet
tuntuivat jo. Ne keinuttelivat Jeren nuorta, lähtöhaluista venhettä
ja nousivat valkoisen hyrskyävinä kohisemaan kokassa. Tuuli tohisi ja
venhe keinui. Menossa oltiin, oikein huimaavan hauskassa menossa.
Nuori vieraskin näkyi olevan iloissaan. Miehet laskivat leikkiä hänen
kanssaan ja hän vastaili heidän sanasutkauksiinsa, milloin nauraen,
milloin puhellen. Kaikessa oli kuitenkin toisenlainen sävy kuin miesten
jutuissa. Koko hänen käytöksessään oli aina jotain siroa, somaa ja
hienoa.
Liisa olisi mielellään kuunnellut, mitä he puhuivat, mutta se
oli tuulessa mahdotonta. Hän kiinnitti siitä syystä huomionsa
rikkoutuneeseen palkovenheeseen ja rupesi mielessään kuvittelemaan,
että se on sellainen taikakalu, jonka avulla hän nyt pääsee pois
etäiseltä saarelta, jossa hän on ollut vankeudessa, jonnekin, jossa
on hyvä ja hauska olla ja jossa hänestä tulee kykenevä ja erinomainen
ihminen.
Hän tuli näistä kuvitteluistaan niin iloiseksi, että se isännän
mustanlikainen sylkikään ei enää saanut ihan maahan painetuksi. Hän
päätti päinvastoin, että hän Helsingissä, jos ei sovi aikaisemmin
-- koettaa saada jotain sanotuksi tuolle vieraalle, niin että tämä
ymmärtää, että hän, Liisa, on tyttö, joka tahtoo oppia ja päästä
eteenpäin elämässä. Ehkäpä siitä sanomisesta voisi olla jotain hyötyä,
kun tuo nuori herra näytti niin kovin hienolta ja nosteli lakkiaankin
niin mukavasti aika-ihmisten tavalla, vaikkei arvattavasti ollut
montakaan vuotta Liisaa vanhempi.
Pohjarannan isännällä oli asiaa ohikuljettavalla luodolla asuvalle
kalastajalle. Sen johdosta laskettiin kerran maihin.
Miesten ollessa asioilla saaressa käytti Liisa tilaisuutta hyväkseen.
Hän laskeutui kojun kannelta venheen perälle, vetäytyi lähemmä laidalla
keinuvaa nuorta vierasta ja sanoi rohkeasti, osoittaen kumollaan olevaa
palkovenhettä: -- Tuo on kaunis.
Nuori vieras näytti hämmästyvän. Mutta hän piti nähtävästi kiitoksesta.
-- Kaunis on, vahvisti hän. -- Se on kuin sotka aalloilla, kun se aivan
äänettömästi liukuu eteenpäin.
-- Minä tahtoisin kulkea sillä.
Vieras rupesi nauramaan. -- Helsingissä niitä on paljon, sanoi hän.
-- Minäkin tahtoisin olla Helsingissä.
-- Sitäkö varten, että siellä on tällaisia?
-- Eikä. Mutta kun siellä on hauska olla ja kun minä siellä voisin
oppia kaikenlaista. Minä kyllä oppisin.
-- Koulussako? Liisa nyökkäsi.
-- Mutta eikö sille, joka on oppinut olemaan saaristossa, tule ikävä
suuressa kaupungissa? Ja entä mitä äiti sanoisi?
-- Äitikin tahtoisi, että minusta tulisi "parempi ihminen".
Nuori poika katsoi uudelleen ja ihmeissään edessään seisovaan pikku
tyttöön. Sitten hän rupesi nauramaan. Mutta kun miehet samassa
palasivat venheelle, kääntyi hän hätäisen kiireisesti heidän puoleensa,
aivan kuin peläten, että he huomaisivat hänen puhelleen tuollaisen
pikkutytön kanssa. Kesken puheiden luistivat hänen ajatuksensa
kuitenkin vielä Liisaan, joka oli seisonut hänen edessään ruskettunut
niska kenossa, pitkä palmikko riippumassa selkää pitkin ja kasvoillaan
naurettavan luja ja päättävä ilme.
Hän kumartui katsomaan kokkaan päin, näki vilahduksen lapsekkuuttaan
pyöreästä poskesta ja tuulessa liehuvasta tukasta. Sitten miehet
kompineen pakottivat hänen ajatuksensa toisaalle.
Kohta kun laskettiin Helsingin rantaan kiiruhti eräs naishenkilö
vastaan. Hän oli nähtävästi odottanut saapuvia. Miehet rupesivatkin
heti selvittelemään asioita hänen kanssaan. Nuori vieras tuli silloin
sanomaan hyvästiä Liisalle. Tämä niiasi syvään, mutta katsoi samalla
rohkean luottavasti vieraan silmiin. Katseeseen tuli kuin sanaton
pyyntö. Nuorukainen meni hämilleen. -- Ehkä me vielä joskus tapaamme,
sanoi hän jotain sanoakseen. Ja Liisa niiasi uudelleen. Hänestä se sana
oli kuin lupaus. Se lisäsi hänen iloaan siitä, että hän aikaisemmin oli
rohkaissut mieltään ja puhutellut vierasta.
Touhussaan ja iloisena hän rupesi toimittelemaan hänelle annettuja
tehtäviä, kanneskeli kalakoppia venheestä niitä odottaville, mittaili
perunoita, kävi ostamassa kahvia ja sokeria kaupasta, jonne Jere
edellisellä kerralla oli neuvonut, ja tunsi päässeensä kuin painon
alta, kun sai toimitella kaikenlaista tiedossa, että kyllä se tulee
oikein tehdyksi eikä nyt kukaan toru.
Mutta kun kotiinlähdön aika läheni, rupesi Liisan mieli painumaan.
Hänen askeleensa hidastuivat ja paluu alkoi tuntua aivan mahdottomalta.
Hän oli astumassa Aleksanteria pitkin, tiesi, että siitä oli
käännyttävä esplanaadille, ja että hänellä sitten oli kauppatori
edessään ja siinä ranta, josta tie kääntyi kotiin.
Mutta entä jos hän ei lähtisikään? Jos antaisi toisten mennä ja
koettaisi jäädä tänne? Eihän siellä saaressa kukaan kaipaisi, kun
äitikin vain tahtoi häntä parempien ihmisten joukkoon. Ja kyllä ne
miehet lähtisivät. Nyt kun ei Jerekään ollut matkassa, ei kukaan
ajattelisi häntä. Ehkä vain arvelisivat, että hyvä kun jäikin sille
tielle. Eivätkä ne kai juovuspäissään muistaisikaan.
Samassa Liisa näki aamullisen tuttavansa kulkevan katua pitkin.
Hän läksi juoksemaan tämän jälessä, kääntyi siitä kulmauksesta, mistä
vieras kääntyi ja pysähtyi ikkunan edustalle, kun näki hänen poikkeavan
erääseen kukkakauppaan.
Liisan hartaan rukoileva katse sai vieraan viimein katsomaan ikkunasta
kadulle. Nuorukainen meni aivan hämilleen nähdessään Liisan. Hän
kääntyi puoleksi naurahtaen kukkakaupan omistajattaren puoleen.
-- Tiedättekö rouva, tuolla ulkona seisova pikku tyttö oli siinä
venheessä, jolla tänään palasin saaristosta kotiin. Tyttö tahtoisi
jäädä tänne Helsinkiin. Tuntuu ihan siltä, kuin hän odottaisi
jonkinmoista apua minulta. Mutta enhän minä voi mitään. En tullut
kotonakaan asiasta puhuneeksi. Minä en voinut arvata, että nyt tapaisin
hänet.
-- Ehkä minä voisin, koska satun olemaan juoksutytön tarpeessa. Pidän
enemmän maalaistytöistä kuin helsinkiläisistä. -- Rouva avasi oven ja
viittasi Liisaa tulemaan. -- Sitte hän rupesi puhuttelemaan tätä. --
Voisithan kysäistä, jos omaisesi tahtovat jättää sinut tänne, sanoi hän
viimein.
Liisa lensi punaiseksi ilosta, niiasi syvään rouvalle ja vilkaisi
nuoreen herraan, joka myöskin näytti tyytyväiseltä.
-- Mene nyt, toimitteli rouva, -- kysymään mitä toiset sanovat tänne
jäämisestäsi, -- ja tuo sitten vastaus. Meillä suljetaan näin kesällä
jo kello seitsemän.
Liisa kääntyi juoksujalkaa ovelle, oli jo kadulla ja aikoi lähteä
livistämään, mutta muistikin että oli kääntynyt menemään sanomatta
sanaakaan hänelle, joka kuitenkin oli pannut asian hyvään alkuun. Hän
kääntyi siitä syystä takaisin, niiata töksäytti kukkakaupassa vielä
seisovalle nuorelle pojalle ja sanoi anteeksi pyytävän selittävästi: --
Tämä oli aivan unohtua, kun tulin niin iloiseksi.
Kaikilta meni suu nauruun, mutta Liisa ei sitä huomannut. Hän oli jo
menossa.
Päästyään torin varrelle hän äkkiä pysähtyi, katsoi hetken arvelevasti
ympärilleen ja teki sitten päätöksensä.
Muutaman minuutin kuluttua hän oli kätkeytynyt porttikäytävään, josta
hän taisi pitää rantaa ja Jeren uutta venhettä silmällä.
Vasta kun hän näki sen kääntyvän rannasta kotiinpäin, uskalsi hän tulla
esiin piilostaan. Silloin hän lähetti viimeisen kiitollisen katseen
siihen suuntaan, jonne venhe oli kadonnut. Hänestä tuntui siltä kuin
Jeren uusi, kaunis venhe olisi täyttänyt antamansa lupaukset.
-- Vai tulit sinä sittenkin, puhkesi rouva kukkakaupassa ihmettelemään
Liisan astuessa sisään. -- Luulin, etteivät luvanneetkaan.
-- Minä en kysynytkään. Miehet olivat juovuksissa enkä muutenkaan olisi
kysynyt heiltä. Minä tiedän, että äiti tahtoisi minut herrasihmisten
oppiin.
Rouvalta meni suu taas hymyyn. -- Sinä olet ainakin rehellinen, sanoi
hän ja näytti tyytyväiseltä. Sitten hän rupesi selittämään Liisalle
tämän uusia tehtäviä.