Sama päivä, myöhemmin iltapuolella. Sama huone. "Vieraitten tuoli" on
asetettu paikoilleen pöydän ääreen, jossa on, jos mahdollista vieläkin
enemmän tavaraa. Marchbanks, yksin ja toimettomana, koettaa ottaa
selkoa siitä, miten kirjoituskone toimii. Kun hän kuulee jonkun
tulevan, hiipii hän syyllisen tunnolla ikkunan luo ja on syventyvinään
näköalan katselemiseen. Miss Garnett astuu sisään kädessä
muistiinpanokirja, johon hän Morellin sanelun mukaan kirjoittaa
pikakirjoituksella hänen kirjeensä. Hän käy istumaan kirjoituskoneen
ääreen ja alkaa kirjoittaa puhtaaksi niin työhönsä vaipuneena, ettei
hän kiinnitä mitään huomiota Eugeneen. Onnettomuudeksi takertuu
ensimäinen kosketin kiinni, kun hän yrittää lyödä sitä.
_Proserpine_. Kas niin! Nyt te olette naputellut minun koneellani, Mr
Marchbanks! Ei siitä apua, vaikka te koetattekin näyttää viattomalta.
_Marchbanks_ (hämillään). Suokaa anteeksi, Miss Garnett! Minä koetin
vain sillä kirjoittaa.
_Proserpine_. Tietysti! Ja sitten te saitte tämän koskettimen
takertumaan kiinni.
_Marchbanks_ (vakavasti). Minä vakuutan, etten koskenutkaan
koskettimiin. Sitä en tosiaankaan tehnyt. Minä vain kiersin tuota
pientä pyörää. (Hän osoittaa hämillään kiristyspyörää.)
_Proserpine_. Ah, nyt minä ymmärrän! (Hän panee koneen kuntoon ja puhuu
koko ajan hyvin suulaasti.) Te luulitte kai, että tämä oli jonkinmoinen
posetiivi? Ei muuta kuin pyörittää pyörää, niin se suoraa päätä
kirjoittaa kauniin rakkauskirjeen teille, vai mitä?
_Marchbanks_ (juhlallisesti). Kyllä kai kone osaisi kirjoittaa
rakkauskirjeitä. Nehän ovat kaikki aivan samanlaisia, vai mitä?
_Proserpine_ (hiukan suuttuneena -- sillä tällainen keskustelu, jollei
se ole vain leikkiä, ei ole ensinkään hänen tapaisensa). Mistä minä
tiedän? Miksi te sitä minulta kysytte?
_Marchbanks_. Suokaa anteeksi! Minä luulin, että tuollaisilla viisailla
ihmisillä, jotka osaavat kirjoittaa kirjeitä ja hoitaa asioita -- että
heillä olisi -- aina olisi -- rakkausasioitakin.
_Proserpine_ (suunniltaan). Mr Marchbanks! (Hän katsoo ankarasti häneen
ja marssii suurella arvokkaisuudella kaapin luo.)
_Marchbanks_ (lähestyy arvokkaasti). Toivottavasti minä en loukannut
teitä. Minun ei olisi ehkä pitänyt viitata teidän rakkausasioihinne?
_Proserpine_ (ottaa sinisen kirjan hyllyltä, kääntyy pois ja sanoo
terävästi). Minulla ei ole minkäänlaisia rakkausasioita! Kuinka te
uskallatte väittää jotakin sellaista?
_Marchbanks_ (yksinkertaisesti). Todellako! Oi, silloin te olette yhtä
ujo kuin minäkin! Vai mitä?
_Proserpine_. Ei, minä en ole ujo. Mitä te sillä tarkoitatte?
_Marchbanks_ (salaperäisesti). Kyllä te varmaan olette! Siinä syy,
miksi maailmassa on niin vähän rakkausasioita. Me kuljemme kaikki ja
kaipaamme rakkautta: se on meidän luonteemme ensimäinen tarve,
sydämemme ensimäinen pyyntö. Mutta me emme puhu kaipauksestamme, me
olemme siksi liian ujoja ja arkoja. (Syvällä vakavuudella). Oi, Miss
Garnett, mitäpä te ette antaisi, jos voisitte voittaa pelkonne ja
ujoutenne -- -- --
_Proserpine_ (hyvin loukkaantuneena). No, onpas tämä!
_Marchbanks_ (vallattomalla kärsimättömyydellä). Älkää puhuko
tuollaisia tyhmyyksiä minulle! Eivät ne minua petä. Mitä hyötyä niistä
on? Miksi te pelkäätte olla oma itsenne minun edessäni? Minä olen aivan
sellainen kuin tekin.
_Proserpine_. Sellainen kuin minä! Tahdotteko te imarrella minua vai
itseänne? En ole varma siitä, kumpaako te tarkoitatte. (Hän kääntää
hänelle selkänsä ja aikoo mennä takaisin kirjoituskoneen luo).
_Marchbanks_ (estää häntä, salaperäisesti). Kuulkaahan! Minä kuljen
ympäri ja etsin rakkautta, ja minä huomaan, että sitä on vaikka kuinka
paljon muitten ihmisten rinnoissa. Mutta kun minä yritän pyytää sitä,
niin tuo kauhea ujous on aivan tukehduttaa minut; ja silloin minä tulen
aivan mykäksi -- tai mikä vielä pahempi, minä sanon tolkuttomuuksia,
tyhmiä valheita. Ja sitä rakkautta, jota minä kaipaan, tuhlataan
kissoille ja koirille ja kanarialinnuille, siksi että ne pyytävät sitä.
(Melkein kuiskaten). Sitä on pakko pyytää. Se on kuin sadun
haltia-olento: se ei osaa puhua, jollei sitä puhuttele ensin.
(Tavallisella äänellä, mutta syvän alakuloisesti). Kaikki rakkaus
maailmassa tahtoo puhua; mutta se ei uskalla, sillä se on ujo, ujo,
ujo! Siinä on maailman traagillisuus. (Syvällä huokauksella hän
heittäytyy vierastuoliin ja peittää kasvot käsiinsä.)
_Proserpine_ (hämillään, mutta säilyttää tavallisen näykkimisäänensä,
mikä on hänelle kunnia-asia joutuessaan väittelyyn vieraitten, nuorten
herrojen kanssa). Pahat ihmiset voivat joskus voittaa tuon ujoutensa,
eikö totta?
_Marchbanks_ (hyökkää ylös melkein vimmoissaan). Pahat ihmiset, ne ovat
ne, joilla ei ole rakkautta; siksi he eivät ole myöskään ujoja. He
osaavat pyytää rakkautta, siksi etteivät he sitä tarvitse; he voivat
tarjota sitä, siksi ettei heillä ole sitä. (Hän vajoo kokoon tuoliinsa
ja lisää surullisesti). Mutta me, joilla on rakkautta ja jotka
tahtoisimme voittaa vastarakkautta: me emme saa sanaakaan suustamme.
(Ujosti). Ettekö te ole tehnyt samaa huomiota?
_Proserpine_. Mr Marchbanks, jos te puhutte yhä tuohon tapaan, niin
minä lähden pois, sen teen todellakin. Se ei ole sopivaa!
Hän käy istumaan kirjoituskoneen ääreen, avaa sinisen kirjan ja
valmistautuu kirjoittamaan lauseen siitä.
_Marchbanks_ (toivottomasti). Ei mikään, jota maksaa vaivaa sanoa, ole
sopivaa. (Hän nousee ja astuu edes-takaisin huoneessa). Minä en ymmärrä
teitä, Miss Garnett. Mistä minä sitten puhun?
_Proserpine_ (nenäkkäästi). Puhukaa jokapäiväisistä asioista! Puhukaa
ilmasta!
_Marchbanks_. Voisitteko te puhua jokapäiväisistä asioista, jos täällä
olisi lapsi, joka itkisi nälissään?
_Proserpine_. Sitä minä en voisi.
_Marchbanks_. Tietysti ette! Enkä minä voi puhua jokapäiväisistä
asioista, sillä minun sydämeni näkee nälkää ja itkee katkerasti.
_Proserpine_. No, olkaa sitten vaiti!
_Marchbanks_. Niin, se siitä aina lopuksi tulee. Me olemme vaiti. Voiko
se vaimentaa teidän sydämenne itkua -- sillä se itkee: eikö totta? Sen
täytyy itkeä, jos teillä on sydäntä.
_Proserpine_ (nousee äkisti ylös ja painaa kätensä sydämelleen). On
aivan turha yrittääkään tehdä työtä, kun te puhutte tuolla tavalla.
(Hän nousee pienen pöydän äärestä ja käy istumaan sohvalle. Hän on
hyvin kiihoittunut.) Ei se teihin kuulu, itkeekö minun sydämeni vai ei;
mutta minun tekisi sittenkin mieleni puhua teille siitä.
_Marchbanks_. Sitä teidän ei tarvitse. Minä tiedän sittenkin, että sen
täytyy itkeä.
_Proserpine_. Mutta muistakaa, jos te joskus väitätte minun niin
sanoneen, niin minä en myönnä sitä.
_Marchbanks_ (säälivästi). Niin, kyllä tiedän. Teillä ei ole rohkeutta
sanoa sitä hänelle.
_Proserpine_ (säikähtäen). Hänelle! Kelle?
_Marchbanks_. Kelle se nyt lieneekin. Sille miehelle, jota te
rakastatte. Joku se varmaan on. Ehkä Mr Mill, apulainen?
_Proserpine_ (halveksien). Mr Mill! Sepä olisi oikea mies murtamaan
minun sydämeni! Valitsisinpa sittenkin mielemmin teidät kuin Mr Millin.
_Marchbanks_ (hämmästyy). Ei, ei millään muotoa! Olen hyvin pahoillani,
mutta sitä te ette saa ajatella! Minä -- --
_Proserpine_ (kiusoittaen, menee uunin luo ja asettuu seisomaan selin
häneen). Oi, älkää pelätkö! Ette te se ole! Ei se ole kukaan erityinen.
_Marchbanks_. Minä ymmärrän. Te tunnette, että te voisitte rakastaa
ketä hyvänsä, joka vain tarjoutuisi -- -- --
_Proserpine_ (vihastuen). Ken vain tarjoutuisi! Ei, sitä minä en voisi.
Miksi te minua luulette?
_Marchbanks_ (alakuloisesti). Se on yhdentekevää. Te ette tahdo antaa
minulle suoraa vastausta. Te puhutte vaan, niinkuin kaikki muutkin.
(Hän menee hitaasti sohvan luo ja käy istumaan synkän näköisenä.)
_Proserpine_ (loukkaantuneena, arvelee toisen kohtelevan häntä
aristokraatin halveksumisella). Jos te haluatte originelliä
keskustelua, niin voitte mennä juttelemaan itsenne kanssa.
_Marchbanks_. Sitä juuri kaikki runoilijat tekevätkin! He puhuvat
ääneen itsensä kanssa ja koko maailma kuuntelee heitä. Mutta tuntuu
niin kovin yksinäiseltä, kun ei koskaan kuule kenenkään muun puhuvan.
_Proserpine_. Odottakaahan kunnes Mr Morell tulee! Hän puhuu kyllä
teidän kanssanne. (Marchbanks hätkähtää). Ei teidän tarvitse näyttää
noin happamelta; hän osaa puhua paremmin kuin te. (Kiivaasti). Hän osaa
puhua, niin että teidän pieni päänne menee pyörälle. (Aikoo suuttuneena
mennä paikallensa, mutta Marchbanks saa äkkiä päähänpiston, hyökkää
ylös ja estää häntä.)
_Marchbanks_. Ah, nyt minä ymmärrän!
_Proserpine_ (punastuu). Mitä te ymmärrätte?
_Marchbanks_. Teidän salaisuutenne. Sanokaa minulle: onko todellakin
mahdollista, että nainen voi rakastaa häntä?
_Proserpine_ (niinkuin keskustelu menisi jo kaikkien rajojen yli).
Onpas sekin!
_Marchbanks_ (kiihkeästi). Ei, vastatkaa minulle! Minä tahdon tietää!
Minun täytyy saada se tietää! Minun on aivan mahdoton sitä ymmärtää.
Minä en näe hänessä muuta kuin sanoja, sanoja, sanoja, hurskaita
päätöksiä, joita ihmiset sanovat hyvyydeksi. Sellaista te ette voi
rakastaa!
_Proserpine_ (koettaa nuhdella häntä näyttämällä arvokkaan kylmältä).
Minä en ymmärrä mistä te puhutte. Minä en käsitä teitä.
_Marchbanks_ (kiivaasti). Kyllä te ymmärrätte! Te ette puhu totta!
_Proserpine_. Oh!
_Marchbanks_. Kyllä te ymmärrätte! Ja kyllä te tiedätte! (Päättäen
vaatia esille vastauksen.) Voiko nainen todellakin rakastaa häntä?
_Proserpine_ (katsoo häntä suoraan silmiin). Niin... (Marchbanks
peittää kasvonsa käsiinsä.) Mikä teitä vaivaa? (Marchbanks ottaa kädet
kasvoiltaan ja katselee häntä. Pelästyen hänen traagillista ilmettänsä
pakenee Proserpine niin kauaksi kuin suinkin hänestä, pitäen häntä
silmällä, kunnes hän kääntyy pois ja käy istumaan tuolille uunin ääreen
syvän alakuloisena. Kun Proserpine lähestyy ovea, avautuu se ja Burgess
astuu sisään. Kun hän näkee hänet, niin hän huudahtaa). Jumalan kiitos,
että joku tulee! (ja käy levollisena pöytänsä ääreen istumaan. Hän
panee uuden paperin kirjoituskoneeseen, kun Burgess astuu Eugenen luo.)
_Burgess_ (tahtoo innokkaasti suojella hienoa vierasta). Vai niin!
Tälläkö tavalla he jättävät teidät yksin, Mr Marchbanks! Minä pidän
teille seuraa. (Marchbanks katsoo häneen ihmetellen, mikä kuitenkin on
aivan turhaa.) James ottaa parasta aikaa vastaan lähetystöä
ruokasalissa, ja Candy koettaa kasvattaa erästä ompelijaa, jonka hän on
keksinyt. Hän istuu siellä ja opettaa häntä lukemaan "Taivaallisista
kaksoisista". (Valittaen). Teillä on varmaan täällä ikävä, kun teillä
ei ole ketään muuta seurananne kuin tuo konekirjoittaja! (Hän kääntää
nojatuolin ja käy istumaan.)
_Proserpine_ (hyvin kiihoittuneena). Ei hänellä enää hätää ole, kun
hänellä on onni saada kuunnella teidän hienoa keskusteluanne. Se on
aina suuri etu. (Hän alkaa kiivaasti kirjoittaa niin että kone
räiskyy.)
_Burgess_ (ihmetellen hänen röyhkeyttään). En minä luullakseni
puhutellut teitä, neiti.
_Proserpine_ (terävästi Marchbanksille). Oletteko te ennen nähnyt
mokomaa hävyttömyyttä, Mr Marchbanks?
_Burgess_ (juhlallisella ankaruudella). Mr Marchbanks on gentleman ja
tietää mitä hänen arvonsa vaatii. Sitä eivät kaikki tiedä!
_Proserpine_ (nenäkkäästi). Sepä hyvä, että te ja minä emme kuulu
hienostoon! Te saisitte kuulla suoraa puhetta, jollei Mr Marchbanks
olisi täällä. (Hän vetää niin kiivaasti paperin koneesta, että se
repeytyy.) Kas nyt -- nyt tämä kirje meni pilalle -- saan kirjoittaa
sen uudestaan! Oi, minä en osaa hillitä itseäni -- te vanha, hupsu
pöllöpää!
_Burgess_ (nousee, voi tuskin hengittää suuttumuksesta). Mitä? Olenko
minä vanha, hupsu pöllöpää! Niinkö te sanoitte? Vai tosiaankin! (Vetää
henkeä). Hyvä, hyvä, tyttöseni, hyvä, hyvä! Odottakaa vain, kunnes
isäntä tulee! Minäpä sanon sen hänelle, saattepa nähdä! Kyllä minä
teitä opetan -- totta totisesti!
_Proserpine_. Minä -- -- --
_Burgess_ (keskeyttää hänet). Ei, ei se nyt enää auta. Ei maksa vaivaa
enää pyytääkään. Kyllä te saatte nähdä kuka minä olen! (Proserpine
kuljettaa koneen vaunua kovalla melulla ja jatkaa halveksivan näköisenä
työtänsä.) Älkää välittäkö hänestä, Mr Marchbanks! Sitä hän ei
ansaitse! (Hän käy ylpeästi istumaan.)
_Marchbanks_ (hyvin hermostuneesti ja kiusaantuneena). Eikö olisi
parasta vaihtaa puheenainetta? En minä -- en minä luule, että Miss
Garnett tarkoitti mitään pahaa.
_Proserpine_ (pannen painoa sanoihinsa). Ah, sitä minä juuri
tarkoitinkin!
_Burgess_. Minä en välitä hänestä hituistakaan.
Sähkökello soi kaksi kertaa.
_Proserpine_ (kokoaa muistiinpanokirjansa ja paperinsa). Minua
kutsutaan. (Kiiruhtaa ulos.)
_Burgess_ (huutaa hänen jälkeensä). Kyllä me tulemme toimeen ilman
teitä! (Hiukan keventyneenä, kun hän on saanut sanoa viimeisen sanan ja
ikäänkuin haluten vieläkin parantaa sanojansa, hän katsoo hetken hänen
jälkeensä, vaipuu sitten tuoliinsa Eugenen viereen ja puhuttelee häntä
tuttavallisesti.) Nyt me olemme yksin, Mr Marchbanks, sallikaa että
annan teille ystävällisen viittauksen, jota en antaisi kelle hyvänsä.
Kuinka kauan te olette tuntenut vävyäni, Jamesiä?
_Marchbanks_. En tiedä. Minun on niin vaikea muistaa sellaista.
Muutamia kuukausia, ehkä.
_Burgess_. Ettekö ole koskaan huomannut mitään kummallista hänessä?
_Marchbanks_. Ei minun tietääkseni.
_Burgess_ (vakuuttaen). Niin, ette tekään ole sitä huomannut. Siinäpä
juuri vaara onkin. Katsokaapas, hän on hullu!
_Marchbanks_. Mielisairasko!
_Burgess_. Täysi hullu! Pitäkää häntä silmällä, niin te kyllä
huomaatte!
_Marchbanks_ (levottomana). Te tarkoitatte kai, että hänen
mielipiteensä --
_Burgess_ (koskettaa etusormellaan hänen polveansa ja painaa kovasti
kiinnittääkseen hänen huomiotansa). Niin minäkin luulin, Mr Marchbanks.
Minä luulin kauan aikaa, että siihen olivat vain hänen mielipiteensä
syynä. Vaikka muistakaa se, mielipiteet voivat tulla vaarallisiksi, jos
niitä rupeaa toteuttamaan sillä tavalla kuin hän tekee. Mutta sitä minä
en nyt tarkoita. (Hän katselee ympärilleen ollakseen varma siitä, että
he ovat yksin ja kumartuu Eugenen puoleen, aivan hänen korvansa
juureen.) Mitä te luulette, että hän sanoi minulle tänään juuri tässä
samassa huoneessa?
_Marchbanks_. Mitä sitten?
_Burgess_. Hän sanoi minulle -- niin totta kuin minä istun tässä, hän
sanoi: "Minä olen hullu", sanoi hän, "ja sinä olet lurjus", sanoi hän
-- niin levollisesti kuin suinkin. Ajatelkaahan, että minä olisin
lurjus! Ja sitten hän puristaa minun kättäni, aivan kuin hän olisi
kehunut minua. Voiko väittää, että se mies on viisas?
_Morell_ (ulkopuolella, huutaa Proserpinea, avatessaan oven). Pitäkää
huolta siitä, että saatte kaikkien nimet ja osoitteet, Miss Garnett!
_Proserpine_ (kaukaa). Kyllä, Mr Morell!
Morell tulee sisään lähetystön paperit kädessä.
_Burgess_ (hiljaa Marchbanksille). Hullu hän on! Pitäkää häntä
silmällä, niin saatte nähdä. (Nousee äkkiä). Olen pahoillani, että
minun täytyy tehdä valitus. En tee sitä mielelläni, mutta minä tunnen,
että minun täytyy, se on ikäänkuin minun velvollisuuteni.
_Morell_. Mikä 011 hätänä?
_Burgess_. Mr Marchbanks voi todistaa. Hän oli saapuvilla. (Hyvin
juhlallisesti). Sinun nuori naisesi on unohtanut itsensä siihen
määrään, että hän sanoi minua vanhaksi, hupsuksi pöllöpääksi.
_Morell_ (tavattoman sydämellisesti). Niin, se on aivan Prossyn
tapaista! Hän puhuu aina suunsa puhtaaksi, hän ei voi hillitä itseänsä!
Prossy parka! Ha! Haa!
_Burgess_ (vapisee vihasta). Luuletko sinä minun tyytyvän siihen, että
se on vain hänen tapaistansa?
_Morell_. Tyhmyyksiä! Ei sinun pidä sellaisesta välittää! (Hän astuu
asiakirjakaapin luo ja pistää paperin laatikkoon).
_Burgess_. En minä siitä välitäkkään. Minä seison aivan sen
yläpuolella. Mutta onko se nyt oikein? Sitä minä tahtoisin tietää. Onko
se oikein?
_Morell_. Se kysymys koskee kirkkoa eikä seurakuntaa. Onko siitä
sinulla ollut vahinkoa? se kysymys koskee sinua, mitä? Eihän se ole
vähintäkään vahingoittanut sinua. Älä viitsi sitä sen enempää ajatella!
(Hän estää keskustelun jatkumista tästä aineesta menemällä pois ja
istahtamalla pöydän ääreen, tarkastellen kirjeenvaihtoaan.)
_Burgess_ (hiljaa Marchbanksille). Mitä minä sanoin! Aivan täysi hullu!
(Hän menee pöydän luo ja kysyy nälkäisen miehen epäilystä herättävällä
kohteliaisuudella.) Milloin te syötte päivällistä, James?
_Morell_. Emme vielä pariin tuntiin.
_Burgess_ (alakuloisella kohtaloon tyytymisellä). Anna minulle joku
hauska kirja, niin olet ystävällinen, ja minä käyn istumaan ja lukemaan
tuonne uunin ääreen.
_Morell_. Millaisen kirjan? Hyvänkö?
_Burgess_ (vastustaa melkein huutaen). Ei, ei! Jotakin huvittavaa,
jolla saan aikani kulumaan! (Morell ottaa kuvalehden pöydältä ja antaa
sen hänelle. Hän ottaa sen nöyrästi vastaan.) Kiitos, kiitos, James!
(Hän menee suuren tuolin luo uunin ääreen ja käy siihen rauhallisesti
ja mukavasti istumaan.)
_Morell_ (kirjoittaessaan). Candida tulee heti teille pitämään seuraa.
Hän pääsi jo suojatistaan. Hän täyttää vain lamput.
_Marchbanks_ (hyökkää hätäisenä ylös). Hänen kätensähän tahraantuvat!
Minä en voi sitä sallia, Morell: se on suuri häpeä! Minä menen
täyttämään lamppuja! (Lähestyy ovea.)
_Morell_. Parasta kun ette sitä tee. (Marchbanks pysähtyy
kahdenvaiheilla.) Hän panee teidät vain kiilloittamaan minun
saappaitani, säästääkseen sen vaivan minulta huomis-aamuna.
_Burgess_ (moittivasti). Eikö sinulla ole yhtään palvelijaa, James?
_Morell_. On. Mutta hän ei ole mikään orja, ja talo on siinä kunnossa
kuin minulla olisi kolme. Se merkitsee, että jokainen saa olla työssä.
Se ei ole niinkään huono järjestys: Prossy ja minä keskustelemme
asioista pestessämme astioita. Ei ole yhtään vaikea pestä astioita, kun
työssä on kaksi.
_Marchbanks_ (kiusaantuneella ilmeellä). Luuletteko, että kaikki naiset
ovat yhtä kovaluontoisia kuin Miss Garnett?
_Burgess_ (vilkkaasti). Se on oikein, Mr Marchbanks, se on aivan
oikein! Hän on kovaluontoinen!
_Morell_ (levollisesti ja arvokkaasti). Marchbanks!
_Marchbanks_. Niin!
_Morell_. Kuinka monta palvelijaa on teidän isällänne?
_Marchbanks_. Oi, en minä tiedä. (Hän menee epämieluisan tunteen
vallassa sohvan luo tullakseen niin kauas kuin mahdollista Morellin
kysymyksistä ja istuu siinä suuressa sieluntuskassa ajatellen
lamppuöljyä.)
_Morell_ (hyvin vakavasti). Niin monta, että te ette edes sitä tiedä!
(Hyökkäävämmin). Joka tapauksessa kun jotakin karkeaa työtä on tehtävä,
niin te soitatte kelloa ja annatte sen jonkun muun tehtäväksi, vai
kuinka? Se ainakin on yksi suuri tosiasia teidän elämässänne, eikö
totta?
_Marchbanks_. Oi, älkää kiusatko minua! Ainoa suuri tosiasia minun
elämässäni on nyt vain se, että teidän vaimonne kauniit kädet
tahraantuvat öljystä, ja että te istutte täällä mukavasti ja saarnaatte
siitä -- alituisesti saarnaatte ja saarnaatte, sanoja, sanoja, sanoja
vain.
_Burgess_ (suuresti ihastuneena). Hyvä, hyvä! Kerrassaan mainiota!
(Loistaen). Siinä sait, James! Suoraa puhetta!
Candida tulee sisään edessään siro esiliina, kädessä pöytälamppu,
puhdistettuna, täytettynä ja valmiina sytyttämistä varten. Hän laskee
sen pöydälle Morellin viereen.
_Candida_. Jos te jäätte meille, niin minä taidankin uskoa teille
lamppujen hoidon.
_Marchbanks_. Minä jään sillä ehdolla, että te annatte kaiken karkean
työn minulle.
_Candida_. Sehän on mainio tarjoumus; mutta enköhän minä ensin halua
nähdä, miten te siitä suoriudutte. (Kääntyen Morellin puoleen). James,
sinä et ole hoitanut huolellisesti taloa!
_Morell_. Mitä minä sitten olen tehnyt -- tai laiminlyönyt -- ystäväni?
_Candida_ (vakavasti pahastuneena). Minun lempiharjaani,
kuurausharjaani on käytetty saappaitten kiilloittamiseen!
(Sydäntäsärkevä huudahdus kuuluu Marchbanksin huulilta, Burgess katsoo
ihmeissään ympärilleen, Candida kiiruhtaa sohvan luo.) Mikä on hätänä?
Voitteko te huonosti, Eugene?
_Marchbanks_. En, en! Mutta minua värisyttää, minua värisyttää!
_Burgess_ (kiihoittuneena). Mitä kummaa! Sairastatteko te vilutautia,
Mr Marchbanks? Se ei ole hyvä teidän iällänne! Siitä teidän täytyy
vähitellen päästä.
_Candida_ (rauhoittaen). Loruja isä! Ne ovat vain runollisia
väristyksiä. Vai mitä, Eugene? (Hyväilee häntä.)
_Burgess_ (hämillään). Vai niin! Vai niin! Runollisia väristyksiä!
Pyydän tuhannesti anteeksi! (Kääntyy taas uuniin päin ikäänkuin
karkoittaakseen pikaisen johtopäätöksensä seuraukset.)
_Candida_. Miten teidän laitanne nyt on, Eugene -- kuurausharjako oli
siihen syynä? (Hän värisee jälleen). No, älkää siitä välittäkö! (Käy
istumaan hänen viereensä). Ettekö te haluaisi antaa minulle uutta
norsunluista harjaa, jossa olisi helmiäiskoristeita?
_Marchbanks_ (pehmeästi ja soitannollisesti, mutta surullisesti ja
kaihoten). Ei, ei kuurausharjaa, vaan veneen -- kevyen, pienen aluksen.
Ja sitten me purjehtisimme kauaksi koko maailmasta, sinne missä sade
pesee marmorilattiat ja aurinko ne kuivaa, missä etelätuuli puhaltaa
tomun pois viheriäisistä ja purppuraisista matoista. Tai vaunut, jotka
kantaisivat meidät ylös pilviin, missä tähdet loistavat, eikä lamppuja
tarvitse joka päivä täyttää öljyllä.
_Morell_ (karkeasti). Ja missä ei tarvitse muuta tehdä kuin laiskotella
ja olla itsekäs ja hyödytön.
_Candida_ (pahoillaan). Mutta, James, kuinka sinulla oli sydäntä pilata
kaikki!
_Marchbanks_ (kiihoittuen). Niin, olla laiska, itsekäs ja hyödytön, se
on samaa kuin olla kaunis ja vapaa ja onnellinen! Eikö jokainen mies
ole toivonut sitä sille naiselle, jota hän rakastaa? Se on minun
ihanteeni! Mikä on teidän ihanteenne, teidän ja kaikkien niiden
kauheiden ihmisten, jotka elävät näissä inhottavissa kasarmeissa?
Saarnat ja kuurausharjat! Te saarnaatte ja teidän vaimonne kuuraa!
_Candida_ (merkillisellä äänenpainolla). Hän harjaa saappaat, Eugene.
Te saatte harjata ne huomenna, rangaistukseksi siitä, mitä te nyt
sanoitte hänelle.
_Marchbanks_. Oi, älkää puhuko saappaista! Kuinka kauniit teidän
jalkanne olisivat ylhäällä kukkuloilla!
_Candida_. Minun jalkani eivät olisi kauniit kengittä Hackney Roadilla.
_Burgess_. (hämillään). No, mutta Candy! Älä ole epähieno! Mr
Marchbanks ei ole tottunut sellaiseen. Hän saa uudestaan
väristyskohtauksen. Niin, niin, minä tarkoitan runollisen väristyksen!
(Morell on vaiti, ulkonaisesti syventyneenä kirjeihinsä, mutta
todellisuudessa tuumien uusia, huolestuttavia kokemuksiaan, sillä mitä
kovempia moraalisia hyökkäyksiä hän tekee, sitä nopeammin ja varmemmin
Eugene niihin vastaa. Hänestä tuntuu vaikealta, että hänen täytyy
ruveta pelkäämään miestä, jota hän ei kunnioita. Miss Garnett tulee
sisään, sähkösanoma kädessä.)
_Proserpine_ (ojentaa sähkösanoman Morellille). Vastaus maksettu.
Lähetti odottaa. (Candidalle mennessään koneensa luo ja käyden
istumaan.) Maria on valmis aloittamaan työtänsä kyökissä, Mrs Morell.
(Candida nousee). Sipulit ovat tulleet.
_Marchbanks_ (kouristuksentapaisesti). Sipulit!
_Candida_. Niin, sipulit. Eivätkä ne ole edes espanjalaisia. Aivan
tavallisia punasipuleita. Te saatte auttaa minua leikkaamaan niitä
hienoiksi. Tulkaa pois!
Hän tarttuu häntä ranteeseen ja juoksee ulos, vetäen häntä jäljessään.
Burgess nousee hämillään ja jää kummissaan uunin edessä olevalle
matolle seisomaan ja katsoo heidän jälkeensä.
_Burgess_. Candyn ei pitäisi kohdella päärin veljenpoikaa tuolla
tavalla! Hän menee aivan liian pitkälle. Kuules, James! Onko hän usein
noin kummallinen?
_Morell_ (lyhyesti, kirjoittaen sähkösanomaa). En minä tiedä.
_Burgess_ (hempeämielisesti). Hän puhuu kauniisti. Minä olen aina ollut
hiukan hullaantunut runouteen. Candy on sen perinyt minulta. Hänellä
oli tapana pyytää minua kertomaan hänelle satuja keijukaisista ja
peikoista, kun hän oli vain noin pikkuinen. (Hän osoittaa noin kahden
jalan korkeutta.)
_Morell_ (ennakolta tehdyllä päätöksellä). Vai niin, todellako! (Hän
pyyhkii imupaperilla sähkösanomaa ja menee ulos).
_Proserpine_. Oliko teillä tapana keksiä keijukaisjutut aivan omasta
päästänne?
Burgess ei vastaa, vaan näyttää hyvin halveksivalta.
_Proserpine_ (levollisesti). Minä en olisi koskaan uskonut, että teillä
olisi sellaisia ajatuksia. Mutta, asiasta toiseen, on parasta, että
varoitan teitä, koska te näytte niin ihastuneen Mr Marchbanksiin. Hän
on hullu.
_Burgess_. Hullu! Mitä! Hänkö myöskin!
_Proserpine_. Hullu kuin keväinen jänis. Uskokaa pois, hän peloitti
minua juuri ennenkuin te tulitte sisään. Ettekö ole huomannut, kuinka
kummallisesti hän puhuu?
_Burgess_. Vai niin, sitäkö he tarkoittavat runollisella väristyksellä!
Tuhat tulimmaista, enkö jo pari kertaa ajatellut, että hänellä varmaan
on joku ruuvi irti! (Hän astuu huoneen poikki ja sanoo kovalla
äänellä). Onpa tämä hauska hulluinhuone, johon ei ole hyvä jäädä. Eihän
täällä ole ketään muuta kuin te, joka voisi pitää ihmisestä huolta!
_Proserpine_ (kun Burgess menee hänen ohitsensa). Niin, ajatelkaa,
miten julmaa, jos teille jotakin tapahtuisi!
_Burgess_ (kopeasti). Pitäkää huomautuksenne ominanne! Sanokaa
isännälle, että minä menin puutarhaan tupakoimaan.
_Proserpine_ (pilkallisesti). Oo!
Ennenkuin Burgess ehtii vastata, palaa Morell.
_Burgess_ (hempeämielisesti). Minä menen puutarhaan tupakoimaan, James.
_Morell_ (äkäisesti). Vai niin, vai niin! (Burgess menee mahdikkaasti
ulos, ryhti on kuin väsyneen vanhan ukon. Morell seisoo pöydän ääressä,
koskettelee papereitaan ja sanoo puoleksi leikillisesti, puoleksi
poissaolevasti Proserpinelle.) No, Miss Prossy, miksi te haukuskelitte
appiukkoani?
_Proserpine_ (punastuen, katsoo nopeasti häneen, puoleksi pelokkaasti,
puoleksi moittien). Minä -- -- (Hän purskahtaa itkuun.)
_Morell_ (hellällä iloisuudella, kumartuen pöydän yli hänen puoleensa,
lohduttaen häntä). No, no, no! Älkää panko sitä pahaksenne, Prossy! Hän
on vanha, hupsu pöllöpää, eikö niin?
Huoaten Proserpine syöksee ovelle ja katoaa, paiskaten oven jälkeensä
kiinni. Morell pudistaa päätään ja astuu väsyneenä tuolinsa luo, jonne
hän istahtaa työtä tekemään. Hän näyttää vanhalta ja rasittuneelta.
Candida tulee sisään. Hän on lopettanut taloustoimensa ja ottanut
esiliinansa pois. Hän huomaa Morellin alakuloisen ilmeen ja käy
levollisesti istumaan vierastuoliin, katsellen Morellia tarkkaavasti.
Hän ei sano mitään.
_Morell_ (katsoo ylös, kynä valmiina kirjoittamaan). No? Missä Eugene
on?
_Candida_. Hän pesee käsiään vesijohdossa. Hänestä tulisi mainio kokki,
jos hän voisi voittaa vastenmielisyytensä Mariaa kohtaan.
_Morell_. Hm! Epäilemättä! (Rupeaa taas kirjoittamaan.)
_Candida_ (menee lähemmäksi, laskee pehmeästi kätensä hänen kädelleen
estääkseen häntä ja sanoo). Tule tänne, ystäväni! Näytäppä itseäsi!
(Morell antaa kynän pudota kädestään ja antautuu kokonaan hänen
valtaansa. Candida saa hänet nousemaan ja vie hänet pois pöydän luota,
koko ajan katsellen häntä tarkasti.) Käännä kasvosi valoon! (Hän
asettaa hänet vasten ikkunaa). Sinä et näytä terveeltä, poikaseni. Sinä
olet ehkä tehnyt liiaksi työtä?
_Morell_. En tavallista enemmän.
_Candida_. Sinä näytät kalpealta ja harmaalta ja vanhalta ja
ryppyiseltä. (Morellin alakuloisuus yltyy; Candida puhuu tahallaan
vallattomasti). Tulehan. (Vetää hänet nojatuolin luo). Tältä päivältä
olet kirjoittanut kylliksi. Anna Prossyn tehdä loput ja tule
juttelemaan minun kanssani!
_Morell_. Mutta --
_Candida_ (varmasti). Niin, minun täytyy saada jutella jonkun kanssa.
(Hän saa hänet istumaan ja käy itse matolle hänen jalkojensa juureen.
Taputtaa hänen kättänsä). Nyt sinä jo näytät virkeämmältä. Miksi et
jätä kaikkea tätä rasittavaa ylimääräistä työtä -- noita joka iltaisia
puheita ja esitelmiä? Tosin kaikki, mitä sinä sanot, on totta ja hyvää,
mutta ei siitä ole mitään hyötyä. Eivät he välitä hituistakaan siitä,
mitä sinä sanot. He myöntävät kyllä, että sinä olet oikeassa, mutta
mitä hyötyä siitä on, kun he tekevät aivan päinvastoin kuin sinä
käsket, niinpian kuin sinä käännät heille selkäsi. Ajattelehan meidän
seurakuntaamme St. Dominioissa! Miksi he tulevat joka sunnuntai
kuuntelemaan kun sinä saarnaat kristinuskoa? Etkö luule että he tulevat
vain siksi, että he noina kuutena päivänä ajattelevat vain
liikeasioitansa ja raha-ansiotansa, ja tahtovat unohtaa ne
seitsemäntenä päivänä ja levätä niistä hiukan -- voidakseen uusin
voimin palata niihin jälleen ja ansaita vielä entistä enemmän rahaa?
Sinä autat heitä oikeastaan paljoa enemmän kuin estät.
_Morell_ (suurella vakavuudella). Sinä tiedät varsin hyvin, Candida,
että minä luen heille useinkin lakia sen johdosta. Mutta jos he menevät
kirkkoon vain levätäksensä ja saadaksensa aikansa kulumaan, niin miksi
he eivät etsi hauskempia ja vallattomampia huveja? Jotakin hyvää lienee
siinä varmaan, että he mielemmin menevät kirkkoon sunnuntaisin kuin
huonompiin paikkoihin.
_Candida_. Oi, huonommat paikat eivät ole avoinna, ja vaikka
olisivatkin, niin he eivät uskalla näyttäytyä niissä. Ja sitten sinä
saarnaat niin erinomaisen hyvin, rakas James, että se on heille yhtä
hauskaa kuin joku näytelmä. Miksi sinä luulet, että naiset ovat niin
innostuneita?
_Morell_ (kiihoittuneena). Candida!
_Candida_. Oi, kyllä minä sen tiedän! Sinä tyhmä poika, sinä luulet,
että siihen on sinun sosialismisi ja uskontosi syynä! Mutta jos niin
olisi, niin he eläisivät sanojesi mukaan, eivätkä tulisi vain sinua
katselemaan. He sairastavat kaikki Prossyn tautia.
_Morell_. Prossyn tautia? Mitä sinä tarkoitat, Candida?
_Candida_. Niin, Prossy ja kaikki muutkin sihteerit, joita sinulla on
ollut! Miksi Prossy pesee astioita ja kuorii perunoita ja tekee
kaikenlaisia palvelijan toimia, vaikka hänellä on kuusi shillingiä
vähemmän palkkaa kuin mitä hän voisi saada jossakin konttorissa
kaupungilla? Hän on rakastunut sinuun, James, siinä koko syy! He ovat
kaikki rakastuneet sinuun! Sinä olet rakastunut saarnaamiseen, siksi
että sinä teet sitä niin kauniisti. Ja sinä luulet, että kaikki vain
innoissaan tahtovat rakentaa Jumalan valtakuntaa tänne maan päälle, ja
sitä hekin luulevat. Sinä pyhä yksinkertaisuus!
_Morell_. Candida, mikä hirveä sieluamurhaava kyynillisyys! Lasketko
sinä leikkiä -- vai -- olisiko mahdollista -- oletko sinä
mustasukkainen?
_Candida_ (miettivästi). Niin, joskus minä olen hiukan
mustasukkainenkin.
_Morell_ (epäillen). Prossylleko?
_Candida_ (nauraen). Ei, ei, ei! En minä ole mustasukkainen kellekään!
Mustasukkainen toisen tähden, jota ei rakasteta niinkuin häntä pitäisi
rakastaa.
_Morell_. Tarkoitatko sinä minua?
_Candida_. Sinuako! Sinua on hemmoiteltu rakkaudella ja ihailulla. Sinä
saat sitä enemmän kuin mikä on sinulle hyväksi. Ei, minä tarkoitan
Eugenea.
_Morell_ (säpsähtää). Eugenea!
_Candida_. Minusta tuntuu väärältä, että kaikki rakkaus tulee sinun
osaksesi, eikä mitään hänen ja kuitenkin hän tarvitsisi sitä paljoa
enemmän kuin sinä. (Kouristuksen tapainen väristys puistattaa Morellia
vastoin hänen tahtoansa.) Mikä sinun on? Tuotanko minä sinulle tuskaa?
_Morell_ (nopeasti). Et lainkaan! (Katselee häntä tuskallisella
jännityksellä). Tiedäthän sinä, että minä luotan järkähtämättömästi
sinuun, Candida.
_Candida_. Kuinka itserakas sinä olet! Oletko niin varma
vastustamattomasta lumousvoimastasi?
_Morell_. Candida! Sinä loukkaat minua! En ole koskaan ajatellut mitään
sellaista itsestäni. Minä ajattelin sinun hyvyyttäsi ja puhtauttasi --
siihen minä luotan.
_Candida_. Kuinka rumia, ikäviä asioita sinä minulle sanot! Sinä olet
todellakin pappi, James, pappi kiireestä kantapäähän!
_Morell_ (kääntyy pois hänestä syvästi loukkaantuneena). Aivan samaa
Eugenekin sanoo!
_Candida_ (vilkkaalla mielenkiinnolla, kumartuu hänen puoleensa nojaten
käsivarttaan hänen polveensa). Eugene on aina oikeassa! Hän on
ihmeellinen poika. Poissa ollessani ihastuin häneen yhä enemmän.
Tiedätkös James, vaikkei hänellä ole aavistustakaan siitä, niin on hän
jo hyvällä alulla rakastua minuun aivan päättömästi.
_Morell_ (synkästi). Vai eikö hänellä ole siitä aavistustakaan?
_Candida_. Ei vähintäkään! (Hän nostaa käsivartensa Morellin polvelta
ja kääntyy miettivän näköisenä pois, vaipuen lepäävään asentoon, kädet
sylissä.) Kerran hän saa sen tietää, sitten kun hän on täysi-ikäinen ja
kokenut niinkuin sinä. Ja silloin hän saa myös tietää, että minä sen
tiesin. Mitäpähän hän silloin ajattelee minusta?
_Morell_. Ei mitään pahaa, Candida! Ei mitään pahaa, sitä minä toivon
ja uskon.
_Candida_. Se riippuu asianhaaroista!
_Morell_ (tuskissaan). Mistä se riippuu?
_Candida_ (katselee häntä). Niin, se riippuu siitä, miten hänen käy.
(Morell katsoo häneen ilmeettömästi.) Etkö sinä ymmärrä. Se riippuu
siitä, millä tavalla hän oppii ymmärtämään, mitä rakkaus on. Minä
tarkoitan: minkälainen nainen sen hänelle opettaa.
_Morell_ (ajatuksissaan). Niin. Ei. En minä ymmärrä mitä sinä
tarkoitat.
_Candida_ (selittäen). Jos hän oppii sen hyvältä naiselta, niin kaikki
käy hyvin. Sitten hän antaa minulle anteeksi.
_Morell_. Antaa anteeksi!
_Candida_. Mutta oletappa, että hän oppii sen huonolta naiselta,
niinkuin niin useiden miesten käy, varsinkin runoilijaluonteiden, jotka
kuvailevat mielessään, että kaikki naiset ovat enkeleitä. Oleta, että
hän ei ymmärrä rakkauden arvoa, ennenkuin hän on sen jo heittänyt pois
ja alentanut itseään tietämättömyydessään. Luuletko sinä, että hän
silloin voi antaa minulle anteeksi?
_Morell_. Antaa sinulle anteeksi? Mitä hänen pitäisi antaa anteeksi?
_Candida_ (huomaa, ettei hän ymmärrä ja sanoo, hiukan pettyneenä vaikka
hyvin hellästi). Etkö sinä ymmärrä? (Morell pudistaa päätään. Candida
kääntyy taas hänen puoleensa ikäänkuin hellästi selittääkseen asiaa.)
Minä tarkoitan, että hän antaa minulle anteeksi sen, etten itse sitä
hänelle ole opettanut. Että minä jätin hänet tuolle huonolle naiselle
oman hyvyyteni ja puhtauteni vuoksi, joksi sinä sitä nimität. Oi,
James, kuinka vähän sinä ymmärrät minua, kun sinä sanot luottavasi
minun hyvyyteeni ja puhtauteeni! Minä antaisin ne molemmat Eugene
paralle yhtä mielelläni kuin shaalini kerjäläiselle, joka on kuolla
viluun -- jollei olisi jotakin muuta, mikä pidättäisi minua. Luota sinä
minun rakkauteeni, James, sillä jos se katoaisi, niin minä vähät
välittäisin sinun saarnoistasi -- ne ovat vain turhia korupuheita,
joilla sinä petät itseäsi ja muita päivästä toiseen. (Aikoo nousta.)
_Morell_. Aivan hänen sanansa!
_Candida_ (kiireesti hillitsee haluaan nousta ylös). Kenen sanoja?
_Morell_. Eugenen.
_Candida_ (ihastuneena). Hän on aina oikeassa! Hän ymmärtää sinua; hän
ymmärtää minua; hän ymmärtää Prossya. Ja sinä, James, sinä et ymmärrä
mitään! (Hän nauraa ja suutelee häntä lohdutukseksi, Morell peräytyy,
ikäänkuin hän olisi saanut iskun ja hyökkää ylös.)
_Morell_. Kuinka sinä voit tehdä jotakin sellaista, kun -- Candida!
(Tuskallisella äänellä). Mielemmin saisit pistää puukolla minua
sydämeen, kuin suudella minua!
_Candida_ (nousee tuskallisena). Mikä sinua vaivaa, ystäväni?
_Morell_ (kiivaasti, torjuen). Älä koske minuun!
_Candida_ (hämmästyneenä). James!
He keskeyttävät puheensa, sillä Marchbanks ja Burgess tulevat.
Jälkimäinen pysähtyy ovelle tuijottamaan. Eugene kiiruhtaa heidän
väliinsä.
_Marchbanks_. Onko jotakin tapahtunut?
_Morell_ (kalmankalpeana, lujasti hilliten itseänsä). Ei mitään muuta,
kuin että joko te olitte oikeassa tänä aamuna tai Candida on hullu.
_Burgess_ (ääneensä vastustaen). Mitä! Onko Candykin hullu! Tuhat
tulimaista! (Hän astuu yli huoneen uunin luo, innokkaasti vastustellen
ja naputtaa tuhan piipustaan ristikkoa vasten. Morell käy istumaan
poissa suunniltaan, kumartuu eteenpäin ja peittää kasvonsa käsiinsä,
joita hän pitää lujasti yhteen puristettuina.)
_Candida_ (Morellille, levollisesti ja nauraen). Oi, sinä vaan
säikähdit! Ei mitään muuta! Millaisia konvenanssi-ihmisiä te olette,
vaikka te ette itse sitä myönnä!
_Burgess_. No, no! Ajattele, miten sinä käyttäydyt, Candy! Mitä Mr
Marchbanks sinusta ajattelee!
_Candida_. Se tulee siitä, että James on opettanut minua ajattelemaan
itsenäisesti, niin etten koskaan pelkää mitä ihmiset sanovat. Se on
varsin hyvä niin kauan kuin ajattelen samalla tavalla kuin hän. Mutta
nyt, kun olen uskaltanut ajatella hiukan eri tavalla -- katsokaa häntä!
Katsokaa vaan! (Hän viittaa Morelliin, hyvin huvitettuna, Eugene katsoo
Morelliin ja painaa äkkiä kätensä sydäntänsä vasten, ikäänkuin kova
tuska viiltäisi häntä. Hän käy sohvaan istumaan ja hän näyttää siltä
ikäänkuin hän olisi todistajana murhenäytelmässä.)
_Burgess_ (seisoo matolla uunin edessä). Niin, James, et sinä näytä
yhtä hurmaavalta kuin tavallisesti!
_Morell_ (nauraen, samalla puoleksi huoaten). Kyllä minä sen uskon!
Suokaa minulle anteeksi. Minä en tiennyt, että saisin aikaan tällaisen
hälinän. (Koettaa rauhoittua). Niin, niin, niin, niin! (Menee takaisin
pöydän luo ja istahtaa työskentelemään papereittensa ääreen koettaen
näyttää iloiselta.)
_Candida_ (menee sohvan luo ja käy istumaan Marchbanksin viereen, yhä
laskien leikkiä). No, Eugene, miksi te näytätte niin synkältä? Oletteko
sipuleista saanut kyyneleitä silmiinne?
Morell ei voi olla kiinnittämättä huomiotaan heihin.
_Marchbanks_ (hiljaa Candidalle). Te olette julma! Minä vihaan
julmuutta! On kauheaa nähdä ihmisen kiusaavan toista!
_Candida_ (pilkallisen hyväilevästi). Poikaparka! Olenko minä ollut
teille julma? Pakoitinko minä teitä leikkaamaan noita likaisia pieniä
punasipuleita?
_Marchbanks_ (vakavasti). Ei, olkaa vaiti! En minä itseäni tarkoita.
Häntä te kiusaatte kauheasti! Minä tunnen hänen kärsimyksensä omassa
rinnassani. Minä tiedän, ettei syy ole teidän -- se on jotain, minkä
täytyi tulla. Mutta älkää ottako sitä näin kevyesti! Minua värisyttää,
kun te nauratte kiusatessanne häntä.
_Candida_ (epäilevästi). Kiusaanko minä Jamesia! Loruja, Eugene, kuinka
te liioittelette! Tyhmyyksiä! (Candida silmäilee Morelliin, joka
nopeasti alkaa taas kirjoittaa. Hän menee hänen luokseen ja pysähtyy
hänen tuolinsa taakse, kumartuen hänen ylitsensä.) Älä tee enää työtä,
armaani! Tule juttelemaan meidän kanssamme!
_Morell_ (hellästi, mutta katkerasti). Ei! _Minä_ en osaa jutella! Minä
vaan saarnaan!
_Candida_ (hyväilee häntä). No, tule sitten saarnaamaan!
_Burgess_ (panee voimakkaasti vastaan). Ei, ei, Candy! Paha periköön
kaikki saarnat! Lexy Mill tulee sisään. Hän näyttää olevan täydessä
toimessaan.
_Lexy_ (kiiruhtaa puristamaan Candidan kättä). Mitä kuuluu, Mrs Morell!
Hauska nähdä teitä täällä taaskin!
_Candida_. Kiitos, Lexy! Tunnettehan te Eugenen?
_Lexy_. Tietysti! Kuinka voitte, Mr Marchbanks?
_Marchbanks_. Kiitos, hyvin!
_Lexy_ (Morellille). Minä tulen juuri Mateusseurasta. He ovat aivan
suunniltaan teidän sähkösanomanne johdosta. Ei suinkaan mitään ole
tapahtunut?
_Candida_. Mitä sinä sähköitit, James?
_Lexy_ (Candidalle). Hänen oli määrä puhua heille tänä iltana. He ovat
vuokranneet tuon suuren salin Mare Streetin varrelta ja kuluttaneet
paljon rahoja ilmoituksiin. Morell sähköitti heille, ettei hän voi
tulla. Se iski kuin salama heidän keskellensä.
_Candida_ (hämmästyneenä, alkaa epäillä, ettei kaikki ole niinkuin
pitäisi). Kieltäytynyt pitämästä esitelmää!
_Burgess_. Minä lyön vetoa, ettei se koskaan ennen ole tapahtunut! Vai
mitä luulet, Candy?
_Lexy_ (Morellille). He päättivät lähettää teille pikasähkösanoman
kysyäkseen teiltä, ettekö voisi muuttaa päätöstänne. Oletteko saanut
sen?
_Morell_ (hilliten kärsimättömyyttään). Kyllä, kyllä! Kyllä minä sain
sen.
_Lexy_. Vastaus oli maksettu.
_Morell_. Niin, kyllä tiedän. Minä vastasinkin. Minä en voi tulla.
_Candida_. Mutta miksi et, James?
_Morell_ (kiivaasti). Siksi etten tahdo! Nuo ihmiset unohtavat, että
minä olen ihminen. He luulevat, että minä olen puhekone, jota voi joka
ilta vetää vireeseen heidän huviksensa. Onko se liikaa, jos saan olla
yhden ainoan illan kotonani vaimoni ja ystävieni kanssa?
He hämmästyvät kaikki tätä purkausta paitsi Eugene,
jonka kasvonilme ei muutu.
_Candida_. Oi, James, sinä saat vain omantunnon vaivoja huomenna. Ja
siitä minä saan sitten kärsiä.
_Lexy_ (puolustellen, mutta pyytäen). Tiedänhän minä, että he vaativat
aivan liikoja teiltä. Mutta he ovat sähköittäneet puolelle ja toiselle
saadakseen toisen puhujan. Heidän ei ole kuitenkaan onnistunut saada
ketään muuta kuin agnostisen liigan johtajan.
_Morell_ (varmasti). No niin! Se on erinomainen mies. Mitä he sen
parempaa tahtovat?
_Lexy_. Mutta hän vaatii kiven kovaan sosialismin ja kristinuskon
eroittamista. Hän voi pilata kaiken sen hyvän, minkä me olemme
rakentaneet. Te ymmärrätte sen asian itse parhaiten, mutta -- (Hän
epäröi.)
_Candida_ (mielistelevästi). Tietysti sinä menet, James! Me lähdemme
kaikki yhdessä.
_Burgess_ (äkäisestä). Kuule, Candy! Jäädään kotiin ja pidetään lystiä
takan ääressä! Ei hän viivy kuin pari tuntia poissa.
_Candida_. Sinulla olisi yhtä hauska kokouksessa. Me saisimme istua
lavalla ja tekeytyä oikein hienoiksi.
_Marchbanks_ (kauhistuneena). Ei mennä lavalle istumaan! Sieltä kaikki
näkevät meidät. Sitä minä en siedä. Minä tahdon istua niin kaukana kuin
suinkin.
_Candida_. Älkää pelätkö! Heillä on kylliksi katselemista, kun James on
siellä. Teitä ei kukaan huomaa.
_Morell_ (kääntää päätään ja katselee merkitsevästi Candidaan). He
sairastavat kaikki Prossyn tautia, Candida, eikö niin?
_Candida_ (iloisesti). Niin juuri!
_Burgess_ (salaperäisesti). Prossyn tautia? Mistä sinä puhut, James?
_Morell_ (panematta häneen huomiota, nousee ylös, astuu ovelle, pitää
sen auki ja huutaa käskevällä äänellä). Miss Garnett!
_Proserpine_ (kaukaa). Kyllä, Mr Morell! Minä tulen.
Kaikki odottavat paitsi Burgess, joka salaa
menee Lexyn luo ja vetää hänet sivulle.
_Burgess_. Kuulkaahan, Mr Mill! Mikä on Prossyn tauti? Mikä häntä
vaivaa?
_Lexy_ (tuttavallisesti). En minä oikein tiedä, mutta hän puhui niin
kummallisesti tänä aamuna. Minä pelkään, ettei hän aina ole aivan
viisas.
_Burgess_ (kauhistuen). Se on varmaan tarttuvaa. Neljä samassa talossa!
(Hän menee takaisin uunin ääreen aivan masentuneena huomatessaan kuinka
vähän voi luottaa ihmisten järkeen kirkollisessa ilmakehässä.)
_Proserpine_ (näyttäytyy ovella). Mitä te haluatte, Mr Morell?
_Morell_. Sähköittäkää Mateusseuralle, että minä tulen!
_Proserpine_ (hämmästyneenä). Eivätkö he odota teitä?
_Morell_ (varmasti). Tehkää niinkuin minä pyydän!
Proserpine käy pelästyneenä istumaan koneen ääreen ja tottelee. Morell
menee Burgessin luo. Candida pitää koko ajan häntä silmällä, vuoroin
ihmetellen ja peläten.
_Morell_. Burgess, sinä et halua tulla mukaan?
_Burgess_ (puolustelevalla äänellä). Älä sano sitä, James, Mutta
katsoppas, eihän nyt ole sunnuntai.
_Morell_. Sepä ikävää! Minä luulin, että sinä tahtoisit tulla
esitetyksi esimiehelle. Hän on valtuusmiesten työvaliokunnan jäsen ja
hänen sanansa merkitsee paljon kontrahtien teossa. (Burgessin
mielenkiinto herää heti. Morell, joka on olettanut jotakin sentapaista,
odottaa hetken ja sanoo sitten). Tuletko mukaan?
_Burgess_ (innokkaasti). Tietysti minä tulen, James! Enkö minä aina ole
mielelläni kuunnellut sinua!
_Morell_ (kääntyy Prossyn puoleen). Minä tahtoisin pyytää teitä
tekemään hiukan muistiinpanoja esitelmästä, Miss Garnett, jollei teillä
ole muuta tekemistä. (Proserpine nyökkää, uskaltamatta puhua.) Kai
tekin tulette, Lexy?
_Lexy_. Tietysti.
_Candida_. Me tulemme kaikki, James.
_Morell_. Sinä et tule, eikä Eugene myöskään. Sinä jäät kotiin ja pidät
hänelle seuraa -- vietät siten kotiintuloasi. (Eugene nousee
hengästyneenä.)
_Candida_. Mutta, James -- --
_Morell_ (arvokkaasti). Se on minun tahtoni! Sinä et halua tulla, eikä
hän myöskään. (Candida aikoo sanoa vastaan.) Oi, älkää olko levottomia!
Kyllä minä saan kylliksi kuulijoita ilman teitäkin. Teidän tuolinne
tarvitaan kääntymättömiä ihmisiä varten, jotka eivät koskaan ennen ole
kuulleet minua.
_Candida_ (levottomasti). Eugene, ettekö te tahtoisi mennä mukaan?
_Morell_. Minä pelkäisin esiintyä Eugenen kuullen. Hän on niin
kriitillinen, kun saarnoista on puhe. (Katsoo häneen). Hän tietää, että
minä pelkään häntä, hän sanoi sen minulle tänä aamuna. No, minä näytän
hänelle, kuinka paljon minä häntä pelkään, jättämällä hänet sinun
huostaasi, Candida.
_Marchbanks_ (itsekseen liikutettuna). Sehän on mainiota! Se on
kaunista! (Käy istumaan, kuunnellen suu auki).
_Candida_ (levottomana). Mutta -- mutta -- Mitä tämä merkitsee, James?
(Hyvin levottomasti). Minä en ymmärrä --
_Morell_. Vai niin, minä luulin, että minä en ymmärtäisi, ystäväni.
(Hän ottaa hänet syliin ja suutelee häntä otsalle; sitten hän katsoo
levollisesti Marchbanksiin.)
Esirippu.