Kaunis lokakuun aamu Lontoon koillisosassa, laaja alue peninkulmien
päässä Mayfairin ja St. Jamesin Lontoosta; kadut eivät ole lainkaan
niin kapeat, likaiset, löyhkäävät ja tukehduttavat kuin siellä.
Vaatimattoman keskiluokan tyypillinen kaupunginosa; leveät kadut;
vilkas liike; runsaasti rautapeltisiä, rumia mukavuuslaitoksia; joka
taholla radikaalisia klubeja, raitiovaunuraiteita, joilla alituisesti
liikkuu keltaisia vaunuja; pääkatujen varrella talojen edustalla
ruohokenttiä -- puutarhoja, joissa ei kukaan uskalla astua muuta kuin
pientä polkua pilkin, joka johtaa portilta talon ovelle; rumia,
tyylittömiä tiilitaloja pitkissä, yksitoikkoisissa riveissä, mustia
rauta-aitauksia, kivitettyjä katukäytäviä, tiilikattoja, ihmisiä,
joko kunniallisen huonoissa tai arveluttavan kurjissa pukimissa,
jotka kuuluvat kaikki itse ympäristöön ja parhaasta päästä
keskustelevat vain välinpitämättömästi toisten asioista. Heidän
tarmonsa ja mielenkiintonsa ilmenee vain ahneutena ja liikeintona.
Poliisikonstaapeleita ja kirkkojakin on siksi paljon, etteivät ne voi
katkaista yksitoikkoisuutta. Aurinko paistaa kirkkaasti; ei ole
vähintäkään sumua; ja vaikka savu likaakin ja mustaa kaikki paikat,
sekä kädet ja kasvot että tiilet ja rappaukset, niin se ei sittenkään
ole kyllin paksu häiritäkseen lontoolaisen hauskuutta.
Tässä epämieluisassa erämaassa on myöskin keitaansa. Hackney Roadin
toisessa päässä on suuri puisto, jota puinen aitaus ympäröi ja siinä on
runsaasti ruohokenttiä, puita, järvi uimista varten, kukkapenkereitä,
joissa huono aisti viettää voittoaan, ja hiekkakasa, joka alkuaan oli
tuotu rannikolta pikkulasten iloksi, mutta pian jäi oman onnensa
nojaan, kun siitä tuli luonnollinen tarvepaikka kaikille Kingslandin,
Hackneyn ja Hoxtonin pikkueläimille. Lava, tyhjä forum uskonnollisia,
vapaamielisiä ja valtiollisia puhujia varten, cricket- ja urheilukentät
ja vanhanaikuinen kivikioski ovat siellä yleisön viekoituksena.
Kaikkialla, missä puut ja viheriät kentät rajoittavat näköalaa, on
hyvin kaunista. Mutta siellä, missä lakea maa ulettuu vain harmaihin
aitauksiin, missä silmää kohtaa tiiliset ja rapatut seinät, kyltit ja
loppumaton joukko savuisia piippuja, tekee seutu aution ja harmaan
vaikutuksen.
Kauneimpana esiintyy Victoria Park St. Dominicin pappilan
päätyikkunasta, minne ei vilaukseltakaan näy tiilitaloja. Pappilaan
kuuluu kaksi yhteenliitettyä rakennusta, jonka etupuolella on pieni
puutarha ja portaali. Vieraat kulkevat portaita ylös portaaliin; talon
asukkaat ja kaupustelijat käyttävät hyväkseen portaitten alla olevaa
sisäänkäytävää, joka johtaa alakerroksen ruokahuoneeseen, missä kaikki
ateriat nautitaan, ja kyökkiin, joka on ruokahuoneen takana.
Ensimäisessä kerroksessa, samalla tasolla kuin halliin johtava
sisäänkäytävä, on vierashuone, jonka suuri ikkuna viettää puistoon.
Tässä huoneessa, ainoassa, josta ateriat ja lapset voidaan pitää
loitolla, työskentelee kirkkoherra, kunnianarvoisa James Mavor Morell.
Hän istuu kiertyvässä, kaarevaselkäisessä kirjoitustuolissa ikkunan
edessä olevan pitkän pöydän päässä siten, että hän vasemman olkapäänsä
yli voi nähdä puistoon. Pöydässä kiinni, sen toisella puolella, seisoo
pienempi pöytä, jolla on kirjoituskone. Konekirjoittaja istuu koneen
ääressä, selin ikkunaan. Suurella pöydällä on lentokirjoja,
sanomalehtiä, kirjeitä, konttorialmanakka, postitaksoja y.m. Erityinen
tuoli niitä vieraita varten, jotka tulevat asialle kirkkoherran luo,
seisoo keskellä lattiaa, häneen päin käännettynä. Niin lähellä
kirjoituspöytää, että sen äärestä voi ylettyä siihen, on kaappi
kirjeitä varten, ja sillä valokuva kehyksessä. Seinä pastorin takana on
täynnä kirjahyllyjä, ja tarkka silmä voi Mauricen teologisista
kirjoitelmista ja Browningin kootuista teoksista huomata millaiset
hänen maalliset ja hengelliset harrastuksensa ovat sekä päästä selville
hänen reformimielipiteistänsä kirjoista, sellaisista kuin "Edistys ja
köyhyys", "Fabian essays", John Ballin "Unelma", Marxin "Kapitali",
sekä useista muista sosialistisista merkkiteoksista, jotka kaikki ovat
sidotut keltaisiin kansiin. Vastapäätä häntä, huoneen toisella
puolella, lähellä kirjoituskonetta, on ovi. Alempana, vastapäätä uunia,
seisoo kirjahylly kaapin yläpuolella ja sen vieressä sohva. Tuli
leimuaa uunissa ja paikka uunin ääressä on hyvin kodikas, siinä on
mukava nojatuoli, mustaksi kiilloitettu japanilainen, kukilla
koristettu hiilisäiliö toisella, pieni lapsentuoli poikaa tai tyttöä
varten toisella puolella, vahattu puinen uunihylly, jonka reunat ovat
sievästi leikatut ja jonka laudoitukseen on pieniä peilipaloja
upotettu, matkakello nahkakotelossa (välttämätön häälahja) ja seinällä
uunin yläpuolella suuri valopainos Tizianin taulusta "Neitsyt Maarian
taivaaseennousu". Huoneessa näkyy hyvän emännän käden jäljet, jonka
järjestysyritykset mies kuitenkin tekee tyhjäksi sirottamalla kaikki
pöydällä sekaisin, mutta joka kaikkialla muualla hallitsee asemaa.
Huonekalut koristeistaan päättäen ovat sitä halpahintaista lajia, jota
tarmokkaat etukaupungin hankkijat ilmoittavat kaupaksi "valmiina
vierashuonekalustoina". Mutta huoneessa ei ole mitään liiallista eikä
vaateliasta. Seinäpaperit ja laudoitus ovat tummia, jotka voimakkaasti
kohottavat suuren, iloisen ikkunan ja ulkopuolella olevan puiston
vaikutusta.
Kirkkoherra James Mavor Morell, kristillis-sosialistinen pappi, kuuluu
englantilaiseen kirkkoon ja on toimekas jäsen P. Mateusseurassa ja
"Kristillis-sosiaalisessa yhdistyksessä", voimakas, lahjakas, suosittu
mies noin neljänkymmenen paikoilla, roteva, hauskan näköinen, tarmokas,
käytökseltään miellyttävä, ystävällinen, vakava; ääni voimakas ja
kirkas, jota hän käyttää tottuneen puhujan selvällä, voimakkaalla
lausumistavalla. Hän on etevä pappi, joka kykenee sanomaan mitä tahansa
kelle hyvänsä, joka voi nuhdella ihmisiä yllyttämättä niitä vastaansa,
joka voi kohdella heitä mahdikkaasti nöyryyttämättä heitä, ja jos niin
tarvitaan sekaantua heidän asioihinsa olematta epähieno. Hänen
innostuksensa ja miellyttävän tunteellisuutensa lähde ei hetkeksikään
kuivu; hän syö ja nukkuu niin hyvin, että jokainen päivä saavuttaa
voiton väsymyksen ja levon välisessä taistelussa. Sanalla sanoen hän on
suuri lapsi, joka luonnollisesti ylpeilee kyvystänsä ja vaistomaisesti
on tyytyväinen itseensä. Hänellä on terve iho, kaunis otsa, suorat
kulmakarvat, kirkkaat ja vilkkaat silmät, luja, mutta ei erittäin
hienopiirteinen suu, suuri nenä, draamallisen puhujan ulkonevat,
liikkuvat sieramet, ja muutenkin varsin karkeat kasvonpiirteet.
Konekirjoittaja, neiti Proserpine Gamett, on pieni, nopsa nainen, noin
30 vanha, alemmasta keskiluokasta, somasti, mutta vaatimattomasti
puettu mustaan merinohameeseen ja puseroon, hiukan suulas ja nenäkäs,
ei kovin kohtelias käytökseltään, mutta tunteellinen ja innostunut. Hän
naputtelee ahkerasti kirjoituskoneellaan, sillä aikaa kuin Morell avaa
viimeisen kirjeen, joka aamupostissa on tullut. Hän lukee sitä
koomillisella epätoivon murinalla.
_Proserpine_. Taaskin esitelmä?
_Morell_. Niin. Hoxtonin vapaamieliset ovat pyytäneet minua pitämään
heille esitelmän sunnuntai-aamupuolella. (Panee suurta painoa sanalle
"sunnuntai" siksi että se juuri ilmaisee heidän pyyntönsä
järjettömyyttä.) Ketä he oikeastaan ovat?
_Proserpine_. Kommunistisia anarkisteja, luullakseni.
_Morell_. Kerrassaan anarkistien tapaista! Eivätkö he tiedä, ettei
pappia voi pyhänä saada puhumaan. Sanokaa heille, että he voivat tulla
kirkkoon, jos haluavat kuulla minua: se tekee heille hyvää. Sanokaa,
että minä olen vain maanantaisin ja torstaisin vapaa. Onko teillä
päiväkirja esillä?
_Proserpine_ (ottaa esille päiväkirjan). Kyllä.
_Morell_. Onko esitelmää maanantaina?
_Proserpine_ (tarkastaa päiväkirjaa). Radikaalisessa klubissa Tower
Hamletsissä.
_Morell_. No, entä torstaina sitten?
_Proserpine_. Englantilaisessa maareformi-yhdistyksessä.
_Morell_. Entä sitten?
_Proserpine_. P. Mateusseura maanantaina. Vapaan työväenyhdistyksen
Greenwish-osasto torstaina. Maanantaina sosiaalis-demokratinen
yhdistys Mile Endissä. Torstaina ensimäinen rippikoululuokka --
(kärsimättömästi) -- parasta sanoa heille, että te ette voi tulla.
Siellä on vain tyhmiä ja itserakkaita katukaupustelijoita, joista ei
ole kerrassaan mihinkään.
_Morell_ (huvitettuna). Niin, mutta katsokaas, ne ovat minun läheisiä
sukulaisiani, miss Garnett.
_Proserpine_ (tuijottaa häneen). Teidän sukulaisianne!
_Morell_. Niin: meillä on yhteinen isä taivaassa.
_Proserpine_ (helpoituksella). Oi, eikö muuta!
_Morell_ (surumielisesti). Te ette usko sitä. Kaikki sanovat sitä,
mutta ei kukaan usko sitä kuitenkaan -- ei kukaan. (Rivakasti, palaa
takaisin työhönsä). No niin! Ettekö todellakaan, neiti Proserpine, voi
löytää päivää katukaupustelijoita varten? Miten on viidettäkolmannen
päivän laita? Se oli vielä toissapäivänä vapaa.
_Proserpine_ (katselee päiväkirjaa). Varattu sekin -- Fabian yhdistys.
_Morell_. Ah tuo Fabian yhdistys! Onko kahdeksaskolmatta myös varattu?
_Proserpine_. City-päivälliset. Valajien yhdistys on kutsunut teidät
päivällisille.
_Morell_. Se sopii. Puhun sen sijaan Hoxtonin vapaamielisille.
(Proserpine merkitsee sen äänettömänä kirjaan, mutta hänen kasvonsa
ilmaisevat syvää halveksumista Hoxtonin anarkisteja kohtaan. Morell
avaa siteen Kirkkoreformatori-lehden ympäriltä, joka on tullut
postissa, ja silmäilee Mr Stewart Headlamin johtavaa kirjoitusta sekä
uutisia P. Mateusseurasta. Sillä välin astuu Morellin apulainen
Alexander Mill sisään, nuori herra, jonka Morell on saanut
läheisimmästä yliopistokoloniasta, jonne tämä on tullut Oxfordista
jatkaakseen yliopistosivistystään Lontoon Eastendillä. Hän on
itserakas, hyväntahtoinen, innokas, kehittymätön, eikä hänellä
oikeastaan ole muuta vastenmielistä ominaisuutta kuin se, että hän
puhuessaan pitää huulensa tarkasti suljettuina puolen tuuman vertaa
molemmista suupielistä turhantarkan ääntämisensä vuoksi. Se on
voimakkain tapa millä hän koettaa Oxfordissa opitullaan hienoudella
vaikuttaa Hackneyn raakuuteen. Morell, jonka sydämen hän on voittanut
koiramaisen nöyrällä ihailullaan, katsahtaa ylös lehdestään ja sanoo).
No Lexy! Myöhään niinkuin tavallista!
_Lexy_. Niin, pelkäänpä pahoin. Kyllä minä mielelläni tahtoisin nousta
varhain ylös.
_Morell_ (riemuiten omasta innostaan). Ha, haa! (leikillisesti).
Rukoile ja valvo, Lexy: rukoile ja valvo!
_Lexy_. Niin, kyllä tiedän. Mutta miten minä voisin nukkuessani
rukoilla ja valvoa? Eikö totta, Miss Prossy?
_Proserpine_ (terävästi). Miss Garnett, jos suvaitsette.
_Lexy_. Suokaa anteeksi -- Miss Garnett.
_Proserpine_. Tänään te saatte suorittaa kaiken työn.
_Lexy_. Miksi?
_Proserpine_. Se on yhdentekevää. On hyvin terveellistä teille, jos
kerrankin ansaitsette illallisenne ennenkuin sen syötte, niin kuin minä
saan tehdä. Älkää nyt seiskö ja laiskotelko tuossa. Teidän olisi
pitänyt olla matkassa puoli tuntia sitten.
_Lexy_ (hämmästyneenä). Puhuuko hän täyttä totta, Morell?
_Morell_ (iloisesti, loistavin silmin). Tietysti. Minä aion laiskotella
tänään.
_Lexy_. Tekö! Sitä te ette osaa.
_Morell_ (sydämellisesti). Ha, haa! Enkö minä osaa? Aion olla vapaa
koko päivän -- tai ainakin aamupäivän. Minun vaimoni palaa kotiin. Hän
tulee 11.45.
_Lexy_ (hämmästyneenä). Tuleeko hän nyt jo kotiin -- lastenko kanssa?
Minä luulin heidän viipyvän kuun loppuun asti.
_Morell_. Sen he tekevätkin: hän tulee vain pariksi päiväksi,
ostaakseen villavaatteita Jimmylle, ja nähdäkseen miten me tulemme
toimeen ilman häntä.
_Lexy_ (huolestuneena). Mutta, rakas Morell, jos Jimmyllä ja Fluffyllä
todellakin oli tulirokko, niin onko se järkevää --
_Morell_. Tulirokko! Kaikkea vielä, tuhkarokko se vain oli. Minä toin
sen itse taloon koulusta Pycroft kadun varrelta. Pappi on aivan kuin
lääkäri, poikaseni: hän ei saa pelätä tartuntaa enemmän kuin sotamies
kuulia. (Hän nousee ja taputtaa Lexyä olkapäälle). Hankkikaa itsellenne
tuhkarokko, jos voitte, Lexy: niin hän hoitaa teitäkin; ajatelkaahan
mikä onni se olisi teille!
_Lexy_ (hymyilee hämillään). On niin vaikea ymmärtää teidän suhdettanne
Mrs Morelliin --
_Morell_ (hellästi). Ah, poikaseni, menkää naimisiin -- ottakaa hyvä
nainen vaimoksenne; sitten te kyllä ymmärrätte. Se on esimakua siitä,
mikä on kaikkein parasta siinä taivaan valtakunnassa, jota me koetamme
rakentaa täällä maan päällä. Se parantaa teidät laiskuudestakin.
Kunniallinen mies tuntee, että hänen täytyy maksaa taivaalle jokaisesta
onnen hetkestä tekemällä kovaa, epäitsekästä työtä toisten hyväksi.
Meillä ei ole suurempaa oikeutta tuhlata onnea tuottamatta sitä
muillekin, kuin tuhlata omaisuutta hankkimatta sitä sijaan. Hankkikaa
itsellenne sellainen vaimo kuin Candida on; ja te tunnette aina
olevanne velassa. (Hän taputtaa Lexyä ystävällisesti olalle ja aikoo
mennä ulos huoneesta, kun Lexy huutaa hänen jälkeensä.)
_Lexy_. Odottakaapa hiukan: minä aivan unohdin. (Morell pysähtyy ja
kääntyy pitäen ovenkahvasta kiinni.) Teidän appenne tulee tänne.
(Morell sulkee taas oven, hänen käytöstapansa on aivan muuttunut.)
_Morell_ (hämmästyneenä ja pahoillaan). Mr Burgess?
_Lexy_. Niin. Minä näin hänet puistossa, hän puhui jonkun kanssa. Hän
tervehti minua ja pyysi minua sanomaan teille, että hän on tulossa
tänne.
_Morell_ (puoleksi epäillen). Mutta hän ei ole käynyt täällä moneen --
voisinpa sanoa vuosikausiin. Oletteko aivan varma siitä, Lexy? Ettehän
laske leikkiä?
_Lexy_ (vakavasti). En ensinkään.
_Morell_ (miettivästi). Hm! Onpa todellakin aika, että hän tulee
tervehtimään Candidaa, ennenkuin hän unohtaa kokonaan hänen
olemassaolonsakin. (Hän alistuu välttämättömyyteen ja menee ulos. Lexy
katsoo hänen jälkeensä silminnähtävällä, lapsellisella ihastuksella.
Miss Garnett, jolla ei ole tilaisuutta ravistella Lexyä, päästää
tunteensa valloilleen pitelemällä pahoin kirjoituskonetta.)
_Lexy_. Mikä hyvä ihminen! Mikä kokonainen, hellä sielu! (Hän käy
istumaan Morellin paikalle pöydän ääreen, asettuu mukavaan asentoon ja
ottaa esille paperossin.)
_Proserpine_ (kärsimättömästi, vetää kirjeen, jota hän parasta aikaa on
kirjoittanut, pois koneesta ja kääntää sen kokoon). Ah, miehen pitää
voida rakastaa vaimoansa tulematta narriksi.
_Lexy_ (hämmästyen). Ah, Miss Prossy!
_Proserpine_ (nousee kiireesti ja astuu kirjetelineen luo ottaakseen
kirjekuoren, johon hän sulkee kirjeen puhuessansa). Candida siellä ja
Candida täällä ja Candida joka paikassa! (Hän kostuttaa huulillaan
kuorta.) Siitä voi tulla aivan hulluksi, (hieroo kuorta, jotta se
pysyisi kiinni) kun kuulee tuollaista aivan tavallista naista
ylistettävän pilviin asti noin naurettavalla tavalla, vaan siksi että
hänellä on kauniit hiukset ja kaunis vartalo.
_Lexy_ (moittivalla vakavuudella). Minun mielestäni hän on harvinaisen
kaunis, Miss Garnett. (Hän ottaa valokuvan käteensä; katselee sitä; ja
toistaa vieläkin suuremmalla painolla.) _Harvinaisen_ kaunis. Kuinka
ihanat silmät hänellä on!
_Proserpine_. Hänen silmänsä eivät ole hituistakaan paremmat kuin minun
-- ei! (Lexy panee pois valokuvan ja katselee ankarasti Proserpineä.)
Ja minä tiedän aivan hyvin, että minä teidän mielestänne olen ruma ja
vähäpätöinen.
_Lexy_ (nousee arvokkaasti). Taivas varjelkoon, että ajattelisin
jotakin sellaista mistään Jumalan luomasta! (Hän astuu jäykkänä hänen
luotaan lattian poikki kirjakaapin läheisyyteen.)
_Proserpine_ (ivallisesti). Kiitos. Se oli hyvin ystävällistä ja
lohdullista.
_Lexy_ (surullisena). Ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että
teillä olisi jotakin Mrs Morellia vastaan.
_Proserpine_ (loukkaantuneena). Ei minulla ole mitään häntä vastaan.
Hän on ystävällinen ja hyväsydäminen; minä pidän hänestä hyvin paljon,
ja osaan panna paljon enemmän arvoa hänen todellisiin hyviin
ominaisuuksiinsa kuin kukaan mies. (Lexy pudistaa surullisena päätään
ja kääntyy kirjahyllyn puoleen, etsien jotakin kirjaa hyllyltä.
Proserpine seuraa häntä katseillaan selvällä katkeruudella.) Ettekö te
usko minua? (Lexy kääntyy ja katsoo häneen. Proserpine jatkaa
pahanilkisellä innolla.) Te luulette, että minä olen mustasukkainen?
Oi, miten hyvin te tunnette ihmissydämen, Mr Lexy Mill! Kuinka hyvin te
tunnette naisen heikkouden, eikö totta? Miten hauska onkaan olla mies,
jolla on niin terävä, selvä järki, eikä vain hiukan tunnetta niinkuin
meillä, ja tietää, että syy siihen, että me emme voi teidän silmillänne
katsella teidän rakkautenne esinettä, on vain se, että me kadehdimme
toisiamme! (Hän jättää hänet kohauttaen olkapäitään, ja astuu uunin luo
lämmittelemään käsiään.)
_Lexy_. Ah, jos teillä naisilla olisi vain yhtä helppo päästä käsiksi
miesten voimaan kuin heidän heikkouteensa, Miss Prossy, niin
naiskysymystä ei olisi olemassakaan.
_Proserpine_ (olkansa takaa, lämmitellen käsiään). Missä te kuulitte
Morellin sitä sanovan? Itse te ette ole sitä keksinyt: siksi viisas te
ette ole.
_Lexy_. Se on aivan totta. Minä en häpeä myöntää, että olen hänelle
kiitoksen velassa tästä samoinkuin monesta muustakin henkisestä
totuudesta. Hän sanoi sen vapaamielisen naisliiton vuosikokouksessa.
Sallikaa minun vielä lisätä, että vaikka he eivät panneet näihin
sanoihin mitään arvoa, niin minä, mies, tein sen. (Hän kääntyy taas
kirjahyllyyn päin, toivoen että nämät sanat musertaisivat toisen
kokonaan.)
_Proserpine_ (järjestää tukkaansa peilin edessä, joka on uunin
reunalla). No niin, kun te puhutte minulle, niin tuokaa esiin omia
mielipiteitänne, semmoisina kuin ne ovat, eikä toisen. Te ette koskaan
tee niin surkeaa vaikutusta kuin yrittäessänne jäljitellä häntä.
_Lexy_ (loukkaantuneena). Minä koetan seurata hänen esimerkkiänsä? enkä
matkia häntä.
_Proserpine_ (tulee taas hänen luokseen palatessaan työhönsä). Sitä te
sittenkin teette: te matkitte häntä. Miksi te pistätte sateenvarjonne
vasempaan kainaloonne sen sijaan että pitäisitte sitä kädessä niinkuin
muut ihmiset? Miksi te kuljette leuka pystyssä ja hyökkäätte eteenpäin
kiihkeä ilme silmissä, te, joka ette nouse koskaan ennen kello puoli
kymmentä aamulla? Ettekö te luule, että minä tiedän? (Hän menee
takaisin kirjoituskoneen ääreen.) No: ruvetkaa nyt työhön; olemme jo
aivan kylliksi tuhlanneet aikaa tänä aamuna. (Hän ojentaa hänelle
paperin.)
_Lexy_ (syvästi loukkaantuneena). Kiitos. (Hän ottaa sen käteensä ja
seisoo pöydän ääressä selin Proserpineen ja lukee sitä. Proserpine
alkaa kirjoittaa puhtaaksi pikakirjoitusmuistiinpanojaan koneella,
välittämättä hänen mielentilastaan. Mr Burgess tulee ilmoittamatta
sisään. Hän on mies kuudenkymmenen paikoilla, jonka itsekkäisyys hänen
pikkukauppaa harjoittaessaan on tehnyt epähienoksi ja ahnaaksi;
ominaisuuksia, jotka vuosien vieriessä ovat varallisuuden ja
liikemenestyksen lisääntyessä muuttuneet tyhmäksi kopeudeksi. Kehno,
typerä, ahne ihminen, epämiellyttävä ja kopea käytöksettään niitä
kohtaan, jotka saavat tehdä työtä halvalla palkalla, mairitteleva
rikkaita ja ylhäisiä kohtaan ja täysin suora, tuntematta vihaa tai
kateutta kumpaisessakaan tapauksessa. Maailma, jonka mielestä hän on
kyvytön, ei ole tarjonnut hänelle mitään kunnollisesti maksettua
tointa, vaan ainoastaan epärehellistä työtä ja siitä on hänen
itsekkäisyytensä ollut seurauksena. Hänellä ei itsellään ole tästä
aavistustakaan, vaan on hän vilpittömästi vakuutettu siitä, että hänen
liikemenestyksensä on kehittynyt aivan luonnollisesti ja että se on
yhteiskunnalle terveellinen voitto, jonka mies omalla kyvyllään,
ahkeruudella, viekkaudella ja liikekokemuksellaan on saavuttanut, mies,
joka yksityisessä elämässään on melkein liiallisen huoleton, hellä ja
iloinen. Ulkomuodoltaan on hän lihava ja täyteläinen, nenä kuin kärsä
keskellä litteitä kasvoja, parta hiekanvärinen, mutta keskikohdalta,
leuan alta, harmaa. Hänellä on pienet, siniset, vetiset silmät, joiden
ilme on valitettavan hempeämielinen, ja tuo hempeämielisyys ilmenee
myös helposti äänessä.)
_Burgess_ (pysähtyy kynnykselle ja katsoo ympärilleen). Minulle
sanottiin, että Mr Morell on täällä.
_Proserpine_ (nousee). Hän on yläkerrassa. Minä menen häntä hakemaan.
_Burgess_ (tuijottaa häneen äkäisesti). Te ette ole sama nuori neiti,
joka ennen kirjoitti hänelle puhtaaksi?
_Proserpine_. En.
_Burgess_ (nyökkää). Niin, hän oli nuorempi. (Miss Garnett katselee
häntä; astuu sitten hyvin arvokkaasti ulos. Burgess ei ole sitä
huomaavinaan, vaan menee uunin luo, jossa hän kääntyy ja asettuu selin
uuniin.) Oletteko te menossa ulos, Mr Mill?
_Lexy_ (panee paperin kokoon ja pistää sen taskuunsa). Olen: minun
pitää lähteä heti paikalla.
_Burgess_ (arvokkaasti). Älkää antako minun häiritä itseänne, Mr Mill.
Minulla on aivan yksityistä asiaa Mr Morellille.
_Lexy_ (ärtyisesti). Ei minun aikomukseni ole häiritä teitä, Mr
Burgess. Näkemiin asti!
_Burgess_ (suojelevasti). Näkemiin asti. (Morell palaa takaisin juuri
kun Lexy aikoo mennä).
_Morell_ (Lexylle). Työhönkö menossa?
_Lexy_. Niin, herra.
_Morell_ (taputtaa häntä ystävällisesti olalle). Ottakaa silkkinen
kaulahuivini ja käärikää se kaulaanne. Ulkona käy kova tuuli. Ja
hyvästi nyt! (Lexy, joka on aivan lohdutettu Burgessin tylyyden
johdosta, tulee iloiseksi ja lähtee.)
_Burgess_. Sinä pilaat apulaisiasi niinkuin tavallisesti, James. Tuhat
tulimaista. Kun minä maksan palkkaa miehelle, joka on riippuvainen
minusta, niin minä annan hänen myös ymmärtää, missä hänen paikkansa on.
_Morell_ (varsin lyhyesti). Minä annan minun apulaisteni aina ymmärtää,
että he ovat minun apulaisiani ja tovereitani. Jos sinä saat
kirjanpitäjäsi ja makasiinimiehesi tekemään yhtä paljon työtä kuin
minun apulaiseni, niin rikastut varmaan hyvin pian. Etkö tahdo istua
tavalliselle paikallesi?
(Hän viittaa lyhyesti nojatuoliin uunin vieressä; ottaa sitten tuolin
pöydän äärestä ja käy pitkän matkan päähän istumaan vieraastaan.)
_Burgess_ (liikahtamatta). Aivan sama kuin ennenkin, James.
_Morell_. Kun sinä viimeksi olit täällä -- siitä on kai noin kolme
vuotta -- sanoit sinä aivan samaa, vaikka hiukan suoremmin. Sinun
sanasi kuuluivat silloin: "yhtä suuri hupsu kuin ennenkin, James!"
_Burgess_ (mairitellen). No, ehkä minä niin sanoin; mutta (iloisesti ja
sovinnollisesti). ei minun tarkoitukseni ollut loukata; pappismiehellä
on oikeus olla hiukan hullu, eikö totta: se kuuluu virkaan. No niin,
joka tapauksessa en ole tullut tänne puhuakseni olleista ja menneistä
asioista, vaan tehdäkseni sovintoa. (Tulee äkkiä hyvin juhlalliseksi,
ja lähestyy Morellia.) James, kolme vuotta sitten sinä teit minulle
rumat kepposet; sinun tähtesi minulta rikkoontui eräs kontrahti; ja kun
minä tietystikään en voinut hillitä vihaani, niin sinä yllytit
tytärtäni minua vastaan. Mutta nyt minä olen tullut osoittamaan
sinulle, että olen kristitty. (Tarjoaa kätensä.) Minä annan sinulle
anteeksi, James.
_Morell_ (nousee ylös). Mikä ääretön hävyttömyys!
_Burgess_ (säpsähtää ja on melkein valmis itkemään tuollaisen
käytöstavan vuoksi). Sopiiko tuollainen puhe pappismiehelle, James? --
ja varsinkin sinunlaisellesi miehelle?
_Morell_ (kiivaasti). Ei, hyvä herra, sellainen puhe ei sovi papille.
Minä käytin väärää sanaa. Minun olisi pitänyt sanoa: kirottua
hävyttömyyttä. Niin Pyhä Paavali tai mikä kunniallinen pappi tahansa
olisi sanonut. Luuletko sinä, että minä olen unohtanut, minkälaisen
kontrahdin sinä teit hankkiaksesi vaatteita köyhäinhuoneeseen?
_Burgess_. Minä pidin vain veronmaksajien puolta, James. Se oli halvin
tarjous: sitä sinä et voi kieltää.
_Morell_. Tosin halvin, siksi että sinä maksoit huonompia palkkoja kuin
kukaan muu työnantaja -- oikeita nälkäpalkkoja -- vieläkin huonompia
kuin nälkäpalkkoja -- naisille, jotka suorittivat työn. Sinun palkkasi
olisi ajanut heidät kadulle, sillä muuten he eivät olisi voineet
elättää itseään. (Kiihtyy yhä enemmän ja enemmän.) Nuo naiset kuuluivat
minun seurakuntaani. Minä sain aikaan sen, ettei vaivaistalon
hoitokunta hyväksynyt sinun tarjoumustasi, minun ansioni on se, että
veronmaksajat eivät kehdanneet antaa hoitokunnan hyväksyä sitä; ainoa,
jota minä en saanut häpeämään, olit sinä. (Yhä kiihkeämmin.) Kuinka te
uskallatte, hyvä herra, tulla nyt tänne ja sanoa, että te annatte
minulle anteeksi, ja puhua tyttärestänne, ja --
_Burgess_. Ei niin kiivaasti, James, ei niin kiivaasti! Älä kiihoitu
turhasta. Myönsinhän minä olleeni väärässä.
_Morell_ (raivoissaan). Myönsitkö todellakin? Sitä minä en ole kuullut.
_Burgess_. Tietysti minä sen tein. Minä myönnän sen nytkin. Minä pyydän
sinulta anteeksi sitä kirjettä, jonka sinulle kirjoitin. Riittääkö se?
_Morell_ (napsahuttaa sormiaan). Ei se mitään merkitse. Oletko
korottanut työpalkkoja?
_Burgess_ (riemuiten). Olen.
_Morell_ (hillitsee itsensä). Mitä ihmettä!
_Burgess_ (intoilevasti). Minusta on tullut mallityönantaja. En pidä
enää naisia työssä, olen antanut heille kaikille matkapassit. Ja kaikki
työ tehdään koneilla. Ei kukaan saa vähemmän kuin kuusi penceä
tunnissa, ja taitavimmille maksetaan ammatti-yhdistyksen taksan mukaan.
(Ylpeästi.) Mitä sinä nyt sanot?
_Morell_ (voitettuna). Onko se mahdollista! No niin, taivaassa on
enemmän iloa yhdestä syntisestä, joka tekee parannusta -- (Astuu
Burgessin luo anteeksipyytäväliä ystävyydellä). Rakas Burgess: minä
pyydän sinulta sydämestäni anteeksi, että olen ajatellut niin pahaa
sinusta. (Pusertaa hänen kättään). Ja etkö tunne itseäsi nyt paljoa
paremmaksi? Tunnusta pois: sinä olet onnellisempi. Sinä näytät
onnellisemmalta.
_Burgess_ (surkeasti). No, ehkä kylläkin. Kai se niin on, koska sinä
sen sanot. Joka tapauksessa valtuusmiehet nyt hyväksyvät minun
tarjoumukseni. (Ilkeästi). He eivät tahdo olla minun kanssani
tekemisissä, jollen maksa kunnollisia palkkoja. Piru vieköön kaikki nuo
idiotit, jotka pistävät nenänsä joka paikkaan!
_Morell_ (päästää irti hänen kätensä, alakuloisesti). Senkö vuoksi sinä
korotit palkkoja! (Käy synkkänä istumaan.)
_Burgess_ (ankarasti, kovalla äänellä). Miksi minä sitä muuten olisin
tehnyt? Eihän siitä ole muuta hyötyä, kuin että työmiehet juovat ja
tulevat ylpeiksi. (Käy istumaan nojatuoliin ankaran näköisenä.) Sinulle
se kyllä kelpaa, James, sillä sinä joudut sanomalehtiin ja tulet
kuuluisaksi. Mutta sinä et ajattele, kuinka paljon vahinkoa sinä teet
hankkiessasi työmiehille enemmän rahaa, kuin mitä he voivat tarvita, ja
riistäessäsi ne ihmisiltä, jotka voisivat hyvin niitä käyttää.
_Morell_ (huokaa syvään, puhuu kylmän kohteliaasti). Mitä asiaa sinulla
on tänään minulle? Et sinä voi saada minua uskomaan, että olet tullut
tänne vain sukulaisrakkaudesta.
_Burgess_ (itsepäisesti). Olenpa sittenkin. Vain sukulaisrakkaudesta
enkä mistään muusta.
_Morell_ (väsyneen levollisesti). Minä en usko sinua.
_Burgess_ (nousee uhkaavana ylös). Älä sano sitä enää, James Mavor
Morell.
_Morell_ (kylmästi). Minä sanon sen niin useasti kuin se on
tarpeellista, jotta saan sinut uskomaan, että se on totta. Minä en usko
sinua.
_Burgess_ (loukkaantuneena). No, jos olet päättänyt olla
epäystävällinen, niin on kai parasta, että menen pois. (Hän lähenee
vastahakoisesti ovea. Morell ei estä millään tavalla. Burgess
seisahtuu.) En minä luullut, että sinä olisit niin haluton
sovinnontekoon, James. (Kun Morell edelleen ei vastaa, niin hän astuu
jälleen pari askelta vastahakoisesti ovea kohti, palaa sitten taas
takaisin, valittaa.) Mehän tulimme ennen niin hyvin toimeen, vaikka
meillä olikin aivan erilaiset mielipiteet; miksi sinä nyt olet niin
muuttunut? Minä vakuutan sinulle, minä tulin tänne vain ystävyydestä,
sillä en tahtoisi olla huonoissa väleissä tyttäreni miehen kanssa. No
kuule, James, näytä nyt, että olet hyvä kristitty ja anna minulle
kättä. (Hän laskee kätensä Morellin olkapäälle.)
_Morell_ (katsoo häneen miettivästi). Kuuleppas, Burgess, tahdotko olla
yhtä tervetullut taloomme kuin ennen kontrahtisi rikkomista?
_Burgess_. Sitä minä tahtoisin -- sitä minä täydestä sydämestäni
tahtoisin.
_Morell_. Miksi sinä et sitten ole entiselläsi?
_Burgess_ (vetää varovaisesti pois kätensä). Mitä sinä tarkoitat?
_Morell_. Sen minä sanon sinulle. Sinä arvelit silloin, että minä olin
hupsu haaveilija.
_Burgess_ (mielistellen). Ei, en minä sitä ajatellut, James. Minä --
_Morell_ (keskeyttää hänet). Kyllä, kyllä sinä sitä ajattelit. Ja minun
mielestäni sinä olit vanha lurjus.
_Burgess_ (torjuu luotaan tämän karhean syytöksen). Ei, sitä sinä et
tarkoittanut, James. Nyt sinä teet itsellesi vääryyttä.
_Morell_. Kyllä minä sitä tarkoitin. No niin, siitä huolimatta me
tulimme varsin hyvin toimeen. Jumala on luonut sinusta, niinkuin minä
sanoin, lurjuksen, samoin kuin hän on luonut minusta, niinkuin sinä
sanoit, tyhmeliinin. (Tämä väite saattaa Burgessin moraalisen
perustuksen horjumaan. Hän tuntee ruumiillista heikkoutta ja tuijottaa
avuttomasti Morelliin ja ojentaa levottomana kätensä pysyäkseen
tasapainossa, ikäänkuin lattia äkkiä alkaisi horjua. Morell jatkaa
samalla levollisella vakaumuksella.) Minun asiani ei ole arvostella
Jumalan töitä yhtä vähän toisessa kuin toisessakaan suhteessa.
Niinkauan kuin sinä tulet tänne rehellisesti ja vilpittömästi
itsetietoisena lurjuksena, niinkauan kuin sinä et kiellä
lurjusmaisuuttasi ja olet siitä ylpeä, olet sinä tervetullut tänne.
Mutta (nyt Morellin ääni muuttuu peloittavaksi ja hän nousee ylös ja
iskee kädellään tuolinselkään antaakseen enemmän painoa sanoillensa).
minä en salli, että sinä tulet tänne väittämään, että olet
mallikelpoinen työnantaja ja kääntynyt ihminen, kun et kuitenkaan ole
muuta kuin luopio, joka on tehnyt äkkikäänteen, jotta kontrahti ei
rikkoontuisi. (Hän nyökkää päätään paremmaksi vakuudeksi, astuu pari
askelta ja asettuu käskevään asentoon matolle uunin eteen, selkä tulta
vasten.) Ei, minä tahdon, että ihminen on rehellinen pahuudessaankin!
Kuuleppas nyt: joko sinä otat hattusi ja menet; tai käyt istumaan ja
sanot minulle suoraan, mikä lurjusmainen tuuma sinulla oli mielessäsi
pyrkiessäsi taas minun ystävyyteeni. (Burgess, jonka mielenliikutus on
sen verran haihtunut, että hän voi vetää suunsa järjettömään hymyilyyn,
tuntee helpoitusta tämän konkreetisen ehdoituksen johdosta. Hän tuumii
hetken aikaa ja käy sitten hyvin hiljaa ja varovaisesti istumaan sille
tuolille, jolta Morell juuri on noussut.) Se on oikein. Annas tulla!
_Burgess_ (hohottaa vasten tahtoaan). Sinä olet kumma kapine, James, se
täytyy myöntää. Mutta (melkein intomielisesti). sinusta täytyy
sittenkin pitää: kuitenkin, niinkuin jo sinulle sanoin, ei papin
puheita voi koskaan ottaa aivan vakavasti, muuten maailma ei pysyisi
pystyssä. Eikö se ole totta? (Hän valmistautuu vakavampaa keskustelua
varten, kiinnittää katseensa Morelliin ja jatkaa juhlallisesti.)
Voinhan sen mielelläni sanoakin sinulle, koska tahdot, että me olisimme
suorat toisillemme. Ennen minä luulin, että sinä olit hiukan tyhmä,
mutta nyt minä alan huomata, että ehkä minä en olekkaan oikein
seurannut aikani mukana.
_Morell_ (riemuiten). Ahaa! Joko sinä sen vihdoinkin huomaat?
_Burgess_. Niin, ajat ovat muuttuneet enemmän kuin mitä minä luulin.
Viisi vuotta sitten ei kukaan järkevä ihminen olisi uskaltanut pitää
sellaisia mielipiteitä kuin sinulla on. Minua ihmetyttää, että he
laisinkaan sallivat sinun saarnata. Minä tunnen erään papin, jota
Lontoon piispa on vuosikausia estänyt tointaan hoitamasta, vaikka
poloinen ei ole hituistakaan uskonnollisempi kuin sinä. Mutta jos joku
tahtoisi lyödä vetoa tuhannesta punnasta minun kanssani, että sinä
vielä lopetat päiväsi piispana, niin en uskaltaisi ruveta siihen.
(Suurella pontevuudella). Sinä ja sinun joukkosi saatte yhä enemmän
vaikutusvaltaa, sen minä huomaan; heidän on kerran vielä pakko antaa
sinulle joku paikka, jollei muun vuoksi niin tukkiakseen suusi. Kun
kaikki käy ympäri, niin oli sinulla sittenkin oikea vaisto, James. Sinä
antauduit sellaiselle alalle, joka aikaa myöten tulee tuottavaksi
sellaiselle miehelle kuin sinä olet.
_Morell_ (ojentaa päättäväisesti kätensä). Kätesi, Burgess, nyt sinä
puhut rehellisesti! Minä en luule, että minusta tulee piispa; mutta jos
tulee, niin minä esitän sinut kaikkein suurimmille vehkeilijöille,
joita voin saada luokseni päivälliskutsuihin.
_Burgess_ (on noussut ylös tyhmästi naureskellen ja ottanut vastaan
ystävällisesti tarjotun käden). Aina sinä puhut pilaa, James. Mutta
olemmehan me nyt ystäviä, vai mitä?
_Naisen ääni_. Vastaa myöntävästi, James!
He hämmästyvät, kääntyvät nopeasti taakseen ja näkevät Candidan, joka
juuri on tullut sisään ja katselee heitä hymyillen, äidillisen
suopeasti, mikä on hänelle ominaista. Hän on kolmenkymmenenkolmen
vuotias nainen, kookas ja täyteläinen vartaloltaan; voi helposti
huomata, että hän myöhemmällä iällä tulee matronamaiseksi; mutta nyt
hän on täydessä kukoistuksessaan, kahden verroin ihastuttava
nuoruudessaan ja äidillisyydessään. Hän on huomannut, että hän voi
aina johtaa ihmisiä saattamalla heidät ihastumaan itseensä, ja tämän
hän tekee avonaisesti ja vaistomaisesti ilman minkäänlaisia
omantunnonvaivoja. Tässä suhteessa hän on aivan samanlainen kuin mikä
muu kaunis nainen tahansa, joka on kylliksi viisas käyttääkseen
naisellisia sulojaan pieniä itsekkäitä tarkoituksiaan varten. Mutta
Candidan puhdas otsa, rohkea katse, luja suu ja leuka ilmaisevat mielen
suuruutta ja luonteen arvokkaisuutta, joka aateloi hänen viekkauttansa
tässä suhteessa. Viisas katselija huomaa heti hänet nähdessään, että
se, joka on ripustanut Neitsyt Maarian taivaaseennousun uunin
yläpuolelle, on sen tehnyt siksi, että hän on ollut huomaavinaan
jonkunlaista henkistä yhtäläisyyttä näiden molempien välillä, ja
kuitenkaan ei voi epäillä, että hänellä itsellään tai hänen miehellään
olisi ollut sellaista ajatusta tai että he yleensäkään harrastaisivat
Tizianin taidetta. Nyt hänellä on yllään hattu ja palttoo, kädessä on
kokoonkääritty matkapeite, jonka sisään on pistetty sateenvarjo, sekä
käsilaukku ja useita kuvallisia lehtiä.
_Morell_ (hämmästyy huomaamattomuuttaan). Candida! No mutta --
(katselee kelloaan ja kauhistuu huomatessaan, että onkin jo myöhäistä).
Oma kulta! (Kiirehtii hänen luokseen ja ottaa matkapeitteen käteensä,
valittaen). Aioin tulla sinua vastaan asemalle, mutta aika pääsikin
livahtamaan käsistäni. (Heittää peitteen sohvalle). Minun ajatukseni
olivat kokonaan kiinni -- (palaa hänen luokseen). -- minä unohdin
kerrassaan! (Syleilee häntä katuvaisena ja liikutettuna.)
_Burgess_ (hiukan häpeissään ja epävarmana siitä, miten Candida ottaa
hänet vastaan). Mitä sinulle kuuluu, Candy? (Tämä yhä Morellin sylissä,
tarjoo hänelle poskensa, jota hän suutelee.) James ja minä olemme
tehneet sovinnon -- eikö totta, James?
_Morell_ (kiivaasti). Viis sinun sovinnostasi! Sinä estit minua
menemästä Candidaa vastaan. (Kiihkeällä osanotolla). Oma kultani:
kuinka sinä tulit yksin toimeen kaikkine tavaroinesi?
_Candida_ (keskeyttää hänet ja irtaantuu hänestä). No, no, no! En minä
tullut yksin. Eugene oli meidän kanssamme; ja me matkustimme yhdessä.
_Morell_ (mielissään). Eugene!
_Candida_. Niin: hän laahaa minun tavaroitani, poika parka. Mene sinä
sinne, ystäväni, muuten hän maksaa ajurin, ja sitä minä en tahtoisi.
(Morell kiiruhtaa ulos. Candida laskee maahan käsilaukkunsa; sitten hän
riisuu päältään palttoon ja hatun ja panee ne sohvalle peitteen viereen
ja puhelee koko ajan.) -- No, isä, kuinka te jaksatte kotona?
_Burgess_. Elämä on tullut aivan sietämättömäksi sen jälkeen kuin sinä
läksit, Candy. Jospa sinä tulisit kerran ja läksyttäisit hiukan meidän
piikaamme. Kuka Eugene on, joka tuli sinun kanssasi?
_Candida_. Ah, Eugene on yksi Jamesin holhokeista. Hän löysi hänet
nukkumasta Thamesin rannalta viime kesänä. Oletko huomannut meidän
uutta tauluamme? (Viittaa Pyhään Neitsyeeseen). Hän antoi sen meille.
_Burgess_ (epäillen). Mitä! Koetatko sinä uskotella -- omalle isällesi
-- että tuollainen kadunkuljeskelija, joka viettää yönsä taivas-alia,
ostaisi tällaisia tauluja? (Vakavasti). Älä koeta petkuttaa minua,
Candy: se on uskonnollinen kuva ja James on sen itse ostanut.
_Candida_. Arvaappas uudestaan. Eugene ei ole mikään kadunkuljeskelija.
_Burgess_. Mitä hän sitten on? (Pilkallisesti). Ehkäpä aatelismies.
_Candida_ (nyökkää ihastuneena). Niin. Hänen setänsä on pääri. Oikea
elävä kreivi.
_Burgess_ (ei uskalla uskoa niin hyviä uutisia). Eihän toki!
_Candida_. Onpa niinkin. Hänellä oli taskussaan seitsemän päivän
vekseli viidellekymmenelleviidelle punnalle, kun James löysi hänet
Thamesin rannalta. Hän luuli, ettei hän saisi sillä rahaa ennenkuin
seitsemän päivän kuluttua ja hän oli liian ujo pyytääkseen krediittiä.
Oi, se vasta on kiltti poika! Me pidämme hänestä niin paljon.
_Burgess_ (halveksivinaan aatelismiehiä, mutta loistavin silmin). Hm!
En olisi koskaan luullut, että sinä saisit jonkun päärin veljenpojan
tulemaan vieraisille Victoria Parkiin, jollei hän olisi hiukan tyhmä.
(Katselee taas taulua). Tietysti minä en hyväksy tuota taulua, Candy,
mutta on se sittenkin hieno, ensimäisen luokan työtä: sen minä voin
nähdä. Sinä voit esittää hänet minulle, Candy. (Katselee kelloaan
levottomasti). Minulla ei ole kuin pari minuuttia aikaa.
Morell palaa takaisin Eugenen kanssa, jota Burgess katselee
ihastuksesta kosteilla silmillä. Hän on omituinen, ujo, kahdeksantoista
vuotias nuorukainen, hento, naisellinen, ääni on heikko ja lapsellinen,
kasvojen ilme kiusattu ja rasittunut ja käytöstapa arka, mikä osoittaa,
että hän on saanut kärsiä paljon ennenkuin hänen luonteensa on
kehittynyt täyteen voimaansa. Hän on kovin päättämätön eikä tiedä miten
seisoa tai mitä tehdä. Hän pelkää Burgessia ja juoksisi mielellään
tiehensä, jos hän uskaltaisi. Mutta juuri se raju tapa, millä aivan
jokapäiväinenkin asia vaikuttaa häneen, johtuu liiallisesta
hermopinnistyksestä. Hänen sieramensa, suunsa ja silmänsä ilmaisevat
kiivasta ja uhmailevaa itsepäisyyttä, jota vastoin otsa, jossa näkyy jo
säälin uurteita, tekee levollisen vaikutuksen. Hän on niin tavaton,
että hän tuntuu melkein luonnottomalta, ja proosallisten ihmisten
mielestä tuossa luonnottomuudessa on jotakin sairaalloista, jotavastoin
runolliset ihmiset näkevät siinä jotain enkelimäistä. Hänen pukunsa on
anarkistinen, yllään hänellä on vanha sininen takki lawntennispaidan
päällä, silkkihuivi kaulassa, housut ovat samanväriset kuin takkikin ja
puolikengät ruskeata kangasta. Hän on silminnähtävästi maannut
kanervikossa ja kahlannut vedessä nämät vaatteet yllään, eikä mikään
todista sitä, että hän koskaan olisi niitä harjannut. Kun hän
astuessaan sisään näkee vieraan, pysähtyy hän ja hiipii pitkin seinää
huoneen toiselle puolelle.
_Morell_ (astuessaan sisään). Tulkaa sisään: te voitte ainakin uhrata
meille neljännestunnin. Tämä on minun appeni, Mr Burgess? -- Mr
Marchbanks.
_Marchbanks_ (hermostuneesti peräytyy kirjahyllyä vasten). Hauska
tavata teitä, herra.
_Burgess_ (astuu hänen luokseen hyvin ystävällisesti, samassa kuin
Morell menee Candidan luo uunin ääreen). Hauska tavata, Mr Marchbanks.
(Pakoittaa hänet antamaan kättä). Miten te jaksatte tässä ilmassa?
Toivottavasti ette anna Jamesin tyrkyttää itsellenne tyhmiä aatteita.
_Marchbanks_. Tyhmiä aatteita! Ah, te tarkoitatte sosialismia! En.
_Burgess_. Se on oikein. (Katselee taas kelloaan). Nyt minun täytyy
mennä: ei siinä mikään auta. Tuletteko te samaan suuntaan kuin minäkin,
Mr Marchbanks?
_Marchbanks_. Mihin suuntaan sitten?
_Burgess_. Viktoria Park asemalle. Sieltä lähtee juna Cityyn 12.25.
_Morell_. Kaikkea vielä. Eugene jää meille aamiaiselle, eikö niin?
_Marchbanks_ (tuskallisesti pyytäen anteeksi). Ei -- minä -- minä...
_Burgess_. No, no, en minä vaadi, tietysti te mielemmin syötte
aamiaista Candyn kanssa. Jonakuna iltana, toivottavasti, te tulette
minun kanssani syömään päivällistä klubiini Norton Folgateen. Sanokaa,
että te tulette!
_Marchbanks_. Kiitos, Mr Burgess. Missä on Norton Folgate -- eikö se
ole Surreyssä? (Burgess on pakahtua nauruun.)
_Candida_ (tulee apuun). Sinä myöhästyt, isä, jollet mene nyt heti.
Tule takaisin iltapuolella selittämään Mr Marchbanksille, missä sinun
klubisi on.
_Burgess_ (mylvien ilosta). Surreyssä, kuulkaa, kuulkaa! Se ei ole
tyhmempää. Enpä tosiaankaan ole ennen tavannut miestä, joka ei olisi
tiennyt missä Norton Folgate on. (On hämillään meluamisestaan).
Hyvästi, Mr Marchbanks. Minä tiedän että te olette aivan liian hieno
loukkaantuaksenne minun pilastani. (Tarjoa jälleen kätensä.)
_Marchbanks_ (tarttuu siihen hermostuneesti). Ei mitenkään!
_Burgess_. Hyvästi, hyvästi, Candy. Minä pistäydyn uudestaan myöhemmin.
Näkemiin, James.
_Morell_. Pitääkö sinun mennä?
_Burgess_. Älä vaivaudu. (Menee ulos hyvillä mielin.)
_Morell_. Minä tulen saattamaan. (Seuraa häntä. Eugene tuijottaa heidän
jälkeensä tuskallisesti, pidättäen henkeään, kunnes Burgess on
kadonnut.)
_Candida_ (nauraen). No, Eugene? (Tämä kääntyy äkisti, ja astuu
kiihkeästi häntä kohti, mutta pysähtyy huomatessaan Candidan ilkkuvan
ilmeen.) Mitä pidätte isästäni?
_Marchbanks_. Minä -- minähän tuskin tunnen häntä. Näyttäähän hän
varsin hauskalta vanhalta herralta.
_Candida_ (hyväntahtoisella ivalla). Te aiotte siis mennä päivällistä
syömään hänen klubiinsa, vai mitä?
_Marchbanks_ (surkeasti, vakavasti). Niin, jos se huvittaa teitä.
_Candida_ (liikutettuna). Tiedättekö, kaikista merkillisyyksistänne
huolimatta te olette sentään kiltti poika. Jos olisitte nauranut
isälleni, niin en olisi pannut sitä pahakseni; mutta minä pidän teistä
vielä paljoa enemmän, kun olette ystävällinen hänelle.
_Marchbanks_. Olisiko minun pitänyt nauraa? Kyllä minä huomasin, että
hän sanoi jotakin hassua; mutta minä en tule toimeen ventovieraitten
kanssa; enkä minä ymmärrä pilaa. Olen hyvin pahoillani. (Käy istumaan
sohvalle, nojaa kyynärpäänsä polviinsa ja ohimonsa nyrkkeihinsä
toivottoman kärsimyksen ilmeellä.)
_Candida_ (tekee hyväntahtoista pilaa hänestä). No kuulkaahan! Mikä
suuri lapsi te olette! Vieläkin enemmän kuin tavallisesti. Miksi te
olitte niin surumielinen, kun me ajoimme yhdessä?
_Marchbanks_. Ei se ollut mitään. Minä vain ajattelin kuinka paljon
minä maksaisin ajurille. Minä tiedän kyllä, että se on hirveän tyhmää,
mutta te ette aavista kuinka julmaa kaikki tuollainen minusta on --
kuinka vaikea minun on olla tekemisissä vieraitten ihmisten kanssa.
(Nopeasti ja rauhoittuen). Mutta se kävi aivan hyvin. Hänen kasvonsa
aivan loistivat ja hän kohotti hattuaan, kun Morell antoi hänelle kaksi
shillingiä. Minä aioin antaa hänelle kymmenen. (Candida nauraa
sydämellisesti. Morell tulee takaisin muutamia kirjeitä ja sanomalehtiä
kädessä, jotka ovat tulleet päiväpostissa.)
_Candida_. Ajatteleppas, James, hän aikoi antaa ajurille kymmenen
shillingiä -- kymmenen shillingiä kolmen minuutin ajosta! Ajattelehan
toki!
_Morell_ (pöydän ääressä, missä hän katselee kirjeitään). Älkää
välittäkö hänestä, Marchbanks. Anteliaisuus on jalo ominaisuus, paljoa
parempi kuin itaruus, ja paljoa harvinaisempi.
_Marchbanks_ (vajoaa taas alakuloisuuteen). Ei, se on pelkurimaisuutta
ja kykenemättömyyttä. Mrs Morell on aivan oikeassa.
_Candida_. Tietysti hän on. (Ottaa laukun käteensä). Ja nyt minä jätän
teidät hetkeksi Jamesin huostaan. Te olette luultavasti liiaksi
runoilija, voidaksenne ymmärtää, millaisessa tilassa nainen näkee
kotinsa, kun hän on ollut poissa kolme viikkoa. Antakaa minulle
peitteeni. (Eugene ottaa matkapeitteen sohvalta ja ojentaa sen hänelle.
Candida ottaa sen vasempaan käteensä. Oikeassa on laukku.) Heittäkääpä
päällystakki käsivarrelleni. (Hän tottelee.) Ja nyt hattuni. (Hän antaa
sen siihen käteen, missä laukku on.) Avatkaa ovi! (Hän kiiruhtaa
Candidan edelle ja avaa oven.) Kiitos. (Candida menee ulos ja
Marchbanks sulkee oven.)
_Morell_ (yhä toimessa pöydän ääressä). Te jäätte tietysti aamiaiselle,
Marchbanks.
_Marchbanks_ (hätäisesti). En minä saa. (Katsoo äkkiä Morelliin,
väistää hänen suoraa katsettaan ja lisää, silminnähtävästi
valehdellen.) Minä en voi.
_Morell_. Te tarkoitatte, että te ette tahdo.
_Marchbanks_ (vakavasti). En: kyllä minä mielelläni tahtoisin. Kiitos
vaan. Mutta -- mutta --
_Morell_ (nopeasti, jättää kirjeensä ja tulee hänen luokseen). Mutta --
mutta -- mutta -- mutta -- turhia! Jos teitä haluttaa jäädä, niin te
jäätte, jäätte. Älkää koettako uskotella minulle, että teillä olisi
muuta tekemistä. Jos olette ujo, niin menkää hetkeksi puistoon
kävelemään ja sepittäkää siellä runoja puoli kahteen asti; ja tulette
sitten sisään saamaan kelpo aterian.
_Marchbanks_. Kiitos, se olisi hyvin mieluista. Mutta minä en voi.
Totta puhuen Mrs Morell kielsi. Hän sanoi, että te luultavasti ette
pyytäisi minua jäämään aamiaiselle, ja jos te sittenkin sen tekisitte,
niin pitäisi minun muistaa, että te ette sitä kuitenkaan täydellä
todella tarkoita. (Valittaen). Hän sanoi, että minä ymmärrän sen aivan
hyvin, mutta minä en ymmärrä laisinkaan. Älkää sanoko hänelle, että
minä puhuin tästä teille.
_Morell_ (leikillisesti). Eikö muuta? Eiköhän minun ehdoitukseni, että
menisitte hetkeksi puistoon kävelemään, selvittäisi pulmaa?
_Marchbanks_. Millä tavalla?
_Morell_ (huudahtaa iloisesti). Voi, teitä tyhmeliiniä -- (Mutta tämä
äänekkäisyys viiltää hänen korviaan yhtä pahasti, kuin Eugenenkin. Hän
hillitsee itseään ja jatkaa ystävällisesti ja vakavasti.) Ei, en minä
tahdo sitä käsittää sillä tavalla. Rakas ystävä, onnellisessa
avioliitossa, sellaisessa kuin meidän, on vaimon kotiintulo pitemmän
poissaolon jälkeen jotakin pyhää. (Marchbanks katsoo nopeasti häneen,
puoleksi arvaten hänen tarkoituksensa.) Vanha ystävä tai todellisesti
jalo ja sympaatinen ihminen ei tuollaisena hetkenä ole tiellä, mutta
tilapäinen kävijä hyvinkin. (Pelokas ilme tulee äkkiä Eugenen
kasvoihin, kun hän ymmärtää toisen tarkoituksen. Morell, joka on omissa
ajatuksissaan, jatkaa panematta tähän huomiota). Candida luuli, että
minulle olisi mieluisempaa jos te ette olisi täällä, mutta siinä hän
erehtyi. Minä pidän paljon teistä, poikaseni, ja te saatte mielellänne
itse nähdä, kuinka onnellista on olla naimisissa niinkuin minä.
_Marchbanks_. Onnellista? Teidänkö avioliittonne olisi onnellinen?
Luuletteko te sitä?
_Morell_ (vilkkaasti). Sen minä tiedän, poikaseni. Larochefoucauld on
sanonut, että on olemassa vain sopivia avioliittoja, mutta ei
onnellisia. Te ette usko, kuinka hauska on saada kiinni tuollaisesta
suurvalehtelijasta, tuollaisesta inhottavasta kyynikosta, kuin tuo mies
on. Hahaa! Lähtekää nyt puistoon sepittämään runoa, ja tulkaa
täsmälleen kello puoli kaksi takaisin! Me emme koskaan odota ketään.
_Marchbanks_ (hurjasti). Ei, malttakaahan! Minun täytyy pakoittaa se
esille!
_Morell_ (hämmästyneenä). Mitä? Pakoittaa, mitä?
_Marchbanks_. Minun täytyy puhua teidän kanssanne! Meidän välimme
täytyy tulla selväksi!
_Morell_ (katselee kelloaan). Nytkö?
_Marchbanks_ (intomielisesti). Nyt juuri! Ennen kuin te lähdette
täältä! (Hän vetäytyy pari askelta taakse ja asettuu siten, ikäänkuin
hän koettaisi estää Morellia poistumasta huoneesta).
_Morell_ (liikahtamatta; totisesti, kun hän nyt huomaa, että jotakin
vakavaa on kysymyksessä). En minä aio lähteä täältä, poikaseni, mutta
minä luulin, että te menisitte. (Eugene, joka joutuu hämilleen
kuullessaan hänen varman äänensä, kääntää hänelle selkänsä ja vääntelee
itseään vihoissaan. Morell tulee hänen luokseen ja laskee kätensä hänen
olkapäälleen, voimakkaasti mutta ystävällisesti, eikä ole huomaavinaan,
että toinen koettaa pudistaa sen päältään.) Käykää nyt tähän rauhassa
istumaan ja sanokaa mitä se on. Mutta muistakaa: me olemme ystäviä,
eikä meidän tarvitse pelätä, että kohtelisimme toisiamme muuta kuin
kärsivällisesti ja ystävällisesti, vaikka meillä olisi mitä tahansa
toisillemme sanottavaa.
_Marchbanks_ (kääntyy). En minä kiivastu, minä olen vain aivan --
(peittää epätoivoissaan kasvot käsiinsä) kauhistuksissani. (Antaa
käsien vaipua alas ja kumartuu Morellia kohti, jatkaen uhkaavalla
äänellä). Te saatte nähdä onko nyt sopiva tilaisuus olla ystävällinen
ja kärsivällinen. (Morell, liikkumatta kuin kallio, katselee häntä
säälien.) Älkää katselko minua noin tyytyväisesti! Te luulette olevanne
vahvempi kuin minä, mutta minä saan teidät horjumaan, jos teillä vain
on sydän rinnassanne.
_Morell_ (hyvin varmasti). Puhukaa nyt, poikaseni! Antakaa tulla!
_Marchbanks_. Ensiksikin --
_Morell_. Ensiksikin?
_Marchbanks_. Minä rakastan teidän vaimoanne!
Morell peräytyy ja tuijotettuaan hetken hyvin hämmästyneenä häneen,
purskahtaa hillittömään nauruun. Eugene hämmästyy, mutta ei masennu;
pikemmin hän suuttuu ja tulee kopeaksi.
_Morell_ (käy istumaan voidakseen oikein nauraa kyllikseen). Rakas
lapsi, tietysti te rakastatte. Kaikkihan sitä tekevät, ei kukaan voi
olla häntä rakastamatta. Minä pidän siitä, mutta -- (katsoo häneen
puoleksi piloillaan) onko tämä teistä todellakin jotakin, josta
kannattaa puhua? Te ette ole vielä kahdenkymmenenkään vanha ja hän on
kolmenkymmenen. Eikö se tunnu teistä melkein kuin koulupoikaihailulta?
_Marchbanks_ (kiivaasti). Kuinka te voitte sanoa jotakin sellaista
hänestä? Luuletteko te, että hän herättää senkaltaista rakkautta? Se on
loukkaus häntä kohtaan.
_Morell_ (joka nopeasti nousee ylös, muuttuneella äänellä). Häntä
kohtaan? Varokaa itseänne, Eugene! Minä olen ollut kärsivällinen, mutta
on kuitenkin sellaista, jota minä en voi sallia. Älkää pakoittako minua
kohtelemaan teitä säälivästi kuin lasta! Olkaa miehekäs!
_Marchbanks_ (tekee liikkeen, ikäänkuin hän pyyhkäisisi jotain
taaksensa). Jätetään kaikki teeskentely sikseen! Minua pöyristyttää,
kun ajattelen kuinka paljon hän sitä on saanut kärsiä kaikkina näinä
raskaina vuosina, jolloin te itsekkäästi ja sokeasti olette uhrannut
hänet omakylläisyytenne tähden -- te -- (kääntyy hänen puoleensa).
jolla ei ole ainoatakaan yhteistä ajatusta, ei ainoatakaan yhteistä
tunnetta hänen kanssansa!
_Morell_ (filosoofisesti). Hän näkyy kestävän sen varsin hyvin. (Katsoo
häntä suoraan kasvoihin). Eugene, poikaseni, te tekeydytte
naurettavaksi -- hyvin naurettavaksi. Siinä on koko yksinkertainen,
paljas totuus!
_Marchbanks_. Ettekö luule, että minä tiedän kaiken tuon? Luuletteko
te, että ne tapaukset, jolloin ihmiset tekevät itsensä naurettaviksi,
ovat vähemmän todellisia kuin ne, jolloin he toimivat järkevästi? (Ensi
kertaa tulee Morellin katse epävarmaksi, vaistomaisesti hän kääntää
pois kasvonsa ja kuuntelee hämmästyneenä ja miettivänä.) Ne ovat vielä
todellisempiakin, oikeastaan ainoat todelliset tapaukset. Te kohtelette
minua hyvin levollisesti ja ymmärtäväisesti sen tähden, että minun
tunteeni teidän vaimoanne kohtaan teidän mielestänne on vain
naurettava, samoin kuin epäilemättä se vanha herra, joka äsken oli
täällä, hymähtää kylmästi teidän sosialismillenne, sen vuoksi että te
olette hullaantunut siihen. (Morellin hämmennys yltyy silminnähtävästi.
Eugene käyttää hyväkseen tilaisuutta ja ahdistaa häntä kysymyksillä.)
Todistaako se, että te olette väärässä? Todistaako teidän itsekylläinen
mahdikkuutenne, että minä olen väärässä?
_Morell_ (kääntyy Eugenen puoleen). Marchbanks, piru on pannut nuo
sanat teidän suuhunne! Ei ole yhtään vaikea -- ei vähintäkään -- saada
miehen uskon omaan itseensä horjahtamaan. Ja se, joka käyttää sitä
hyväkseen voidakseen musertaa miehen rohkeuden, tekee perkeleen työtä!
Varokaa itseänne siitä mitä teette! Varokaa itseänne!
_Marchbanks_ (häikäilemättä). Sen minä tiedän ja teenkin sen tahallani.
Sanoinhan, että saattaisin teidät horjumaan.
Hetken he katsovat uhkaavasti toisiinsa, sitten Morell taas voittaa
entisen arvokkaisuutensa.
_Morell_ (jalosti ja lempeästi). Eugene, kuulkaa minua! Minä toivon,
että teistä kerran tulee yhtä onnellinen mies kuin minäkin olen.
(Eugene vastustaa kärsimättömästi tämän onnen arvoa. Morell, joka
tuntee itsensä syvästi loukatuksi, hillitsee itseään kuitenkin ja
jatkaa levollisesti ja kaunopuheisesti.) Te menette naimisiin ja teette
työtä niin paljon kuin te jaksatte ja kykenette, jotta voisitte tuottaa
samaa onnea jokaiseen maailman sopukkaan kuin teillä on omassa
kodissannekin. Tekin otatte osaa taivaan luomiseen jo maan päälle, ja,
ken tietää? Ehkäpä teistä tulee tienraivaaja ja rakennusmestari sillä
paikalla, missä minä olen vain päiväpalkkalainen. Sillä älkää luulko,
poikani, etten minä näkisi teissä, niin nuori kuin olettekin,
ominaisuuksia, jotka varmaan kehittyvät suuremmaksi kyvyksi, kuin mihin
minulla koskaan on ollut edellytyksiä. Minä tiedän varsin hyvin, että
runoilijassa ihmisen pyhä henki -- se mikä on jumalallista hänessä, --
on kaikkein jumalallisinta. Teidän pitäisi vapista kun ajattelette,
että runoilijan raskas taakka ja suuret antimet ovat teidän
hartioillenne lasketut.
_Marchbanks_ (tunteettomasti ja häikäilemättä, hänen poikamaiset
epäkypsät väitteensä eroavat jyrkästi Morellin kaunopuheisuudesta). Ei
se saata minua vapisemaan. Vaan se, että muut ovat kokonaan vailla
sitä, saattaa minut vapisemaan.
_Morell_ (yhä suuremmalla lämmöllä sekä oman todellisen tunteensa että
Eugenen paatumuksen johdosta). Auttakaa minua sytyttämään se itsessäni,
älkääkä sammuttako sitä! Tulevaisuudessa, kun te olette yhtä onnellinen
kuin minäkin, silloin minä tahdon olla teidän uskollinen veljenne
uskossa. Minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että Jumala on antanut
meille maailman, jota ei mikään muu kuin meidän oma hulluutemme estä
meitä tekemästä paradiisiksi. Minä autan teitä uskomaan, että pieninkin
työnne hitunen kylvää onnea suurta elonkorjuuta varten, josta kaikki,
pienimmätkin, vielä kerran saavat osansa. Ja lopuksi, -- luottakaa
minuun, -- ennen kaikkea minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että teidän
vaimonne rakastaa teitä ja on onnellinen kodissaan. Me tarvitsemme
sellaista apua, Marchbanks, me tarvitsemme sitä kipeästi ja
alituisesti. Niin moni asia herättää meissä epäilystä, jos kerran
meidän vakaumuksemme on ruvennut horjumaan. Yksin kodissakin me olemme
kuin leirissä, jota epäilysten vihamielinen joukko piirittää. Aiotteko
tekeytyä petturiksi ja päästää sen minun luokseni?
_Marchbanks_ (katselee ympärilleen). Tällaistako hänen ympärillään aina
on? Hänellä on suuri sielu, joka kaipaa todellisuutta, totuutta ja
vapautta; mutta hänen täytyy tyytyä vertauksiin, saarnoihin ja
vanhentuneihin lauseparsiin, vain tyhjiin sanoihin. Luuletteko että
naisen sielu voi elää vain teidän saarnakyvystänne?
_Morell_ (loukkaantuneena). Marchbanks, te teette itsehillitsemisen
minulle raskaaksi. Minulla on sama kyky kuin teilläkin, jos sillä nyt
yleensä on mitään todellista arvoa. Kyky ilmaista oikealla tavalla
jumalallista totuutta.
_Marchbanks_ (kiivaasti). Se on vain liukaskielisyyttä, eikä mitään
muuta! Mitä teidän kauniilla puhemetkuillanne on sen enempää tekemistä
totuuden kanssa kuin urkujensoitolla? En ole koskaan ollut teidän
kirkossanne, mutta teidän valtiollisissa kokouksissanne olen käynyt, ja
minä olen nähnyt teidän tekevän sitä, mitä sanotaan yleisön
hurmaamiseksi: s.o. te olette kiihoittanut heitä, kunnes he ovat
käyttäytyneet aivan kuin päihtyneet. Ja heidän vaimonsa olivat läsnä ja
näkivät, kuinka hulluja he olivat. Se on vanha juttu, siitä kerrotaan
jo raamatussakin. Minä kuvailen mielessäni, että kuningas David
innostuksen hetkinään oli hyvinkin teidän kaltaisenne. (Pistelee häntä
sanoilla). "Mutta hänen vaimonsa katsoi hänen ylön sydämessänsä."
_Morell_ (vihoissaan). Pois talostani! Kuuletteko! (Astuu uhaten häntä
kohti.)
_Marchbanks_ (peräytyy sohvan luo). Antakaa minun olla, älkää koskeko
minuun! (Morell tarttuu häntä voimakkaasti takinkaulukseen. Eugene
kyyristyy sohvalle ja huutaa kiihoittuneena). Päästäkää irti, Morell:
jos te lyötte, niin minä tapan itseni! Minä en voi sitä kestää!
(Melkein hysteerisesti). Ottakaa pois kätenne!
_Morell_ (hitaasti, mutta voimakkaasti ja halveksivasti). Voi, teitä
pientä, kurjaa koiranpentua! (Päästää hänet irti). Menkää, ennenkuin
pelosta saatte halvauksen!
_Marchbanks_ (sohvalla, läähättäen helpoituksesta, kun Morell on
vetänyt pois kätensä). En minä teitä pelkää, te pelkäätte minua!
_Morell_ (levollisesti kumartuen hänen ylitsensä). Siltä se todellakin
näyttää, eikö totta?
_Marchbanks_ (uhmailevalla kiivaudella). Niin, aivan niin. (Morell
kääntyy halveksien pois. Eugene nousee ja seuraa häntä.) Te luulette
sitä, koska minä pelkään rääkkäystä -- koska (itkevällä äänellä) en voi
muuta kuin vihasta huutaa, kun minua kohdellaan väkivallalla -- koska
en voi nostaa raskasta matka-arkkua alas rattailta niinkuin te, koska
en voi tapella teidän kanssanne teidän vaimostanne, niinkuin
ruumiillinen työntekijä -- kaikkien noiden syiden vuoksi te luulette,
että minä pelkään teitä. Mutta te erehdytte. Minulla ei ole sitä, mitä
te sanotte brittiläiseksi rohkeudeksi, mutta minä en tunne myöskään
brittiläistä pelkurimaisuutta. Minä en pelkää jonkun papin
mielipiteitä, minä tahdon taistella teidän mielipiteitänne vastaan,
minä tahdon vapauttaa vaimonne niiden orjuudesta. Minä asetan omat
mielipiteeni niitä vastaan. Te ajatte minut ulos, siksi että te ette
uskalla antaa vaimonne valita teidän ja minun mielipiteitteni välillä.
Te ette uskalla antaa minun tavata häntä enää. (Morell kääntyy äkisti
vihoissaan häneen. Eugene pakenee ovelle vaistomaisen pelon vallassa.)
Antakaa minun olla! Minä menen.
_Morell_ (kylmällä halveksumisella). Odottakaa hiukan! En minä aio
koskea teihin. Älkää pelätkö! Kun minun vaimoni tulee takaisin, niin
hän tahtoo tietää, miksi te olette mennyt pois, ja kun hän saa kuulla,
että te ette enää koskaan astu meidän kynnyksemme yli, niin hän haluaa
saada siihenkin selityksen. Mutta minä en tahdo pahoittaa hänen
mieltään sanomalla hänelle, että te olette käyttäytynyt kuin nulikka.
_Marchbanks_ (palaa takaisin uudestaan kiivastuen). Mutta teidän
täytyy! Teidän täytyy! Jos te selitätte hänelle asian toisin kuin mitä
se todellakin on, niin silloin te olette valehtelija ja suuri pelkuri.
Ilmoittakaa hänelle mitä minä sanoin; selittäkää hänelle kuinka
voimakas ja miehekäs te olitte ja kuinka te ravistelitte minua aivan
kuin terrier koira rottaa, kuinka pelkurimainen ja raukkamainen minä
olin, ja kuinka te sanoitte minua pieneksi surkeaksi koiranpennuksi ja
ajoitte minut ulos! Jos te ette sano sitä hänelle, niin minä sanon.
Minä kirjoitan hänelle.
_Morell_ (hämmästyneenä). Miksi te tahdotte, että hän saisi sen tietää?
_Marchbanks_ (lyyrillisellä innostuksella). Siksi että hän ymmärtää
minua ja että hän tietäisi, että minä ymmärrän häntä. Jos te salaatte
häneltä yhden ainoankin sanan, jollette te ole valmis ilmaisemaan
hänelle totuutta sellaisena kuin se on, niin saatte elämänne loppuun
asti pitää hyvänänne sen tiedon, että hän oikeastaan kuuluukin minulle
eikä teille. Hyvästi! (Aikoo mennä.)
_Morell_ (hyvin levottomasti). Jääkää! Minä en sano sitä hänelle.
_Marchbanks_ (kääntyy lähellä ovea). Teidän täytyy sanoa hänelle joko
totuus tai jokin valhe, jos minä menen.
_Morell_ (estellen). Marchbanks, joskus ihmisellä on oikeus --
_Marchbanks_ (keskeyttää hänet). Minä tiedän -- valehdella. Se ei auta
yhtään mitään. Hyvästi, herra pappi!
Kun hän kääntyy vihdoin mennäksensä, avautuu ovi ja Candida tulee
sisään.
_Candida_. Menettekö te jo, Eugene? (Katselee häntä tarkemmin). Mutta
miltä te näytätte, hyvä ystävä? Aiotteko tuollaisena lähteä ulos? Te
olette todellakin runoilija! Katsoppas häntä, James! (Hän tarttuu häntä
takkiin kiinni ja vie hänet esille, näyttäen häntä Morellille.) Katsos
hänen kaulustansa, katsos hänen kaulahuiviansa, katsos hänen tukkaansa!
Voisi luulla, että joku olisi aikonut kuristaa häntä! (Molemmat miehet
hillitsevät itseään.) Odottakaa hiukan, seisokaa hiljaa! (Hän panee
kiinni hänen kauluksensa, solmii hänen kaulahuivinsa ja silittää hänen
tukkaansa.) Kas noin! Nyt te näytätte niin siivolta, että minusta on
parasta, että jäätte tänne aamiaiselle, vaikka sanoinkin teille,
ettette saisi jäädä. Puolen tunnin kuluttua ruoka on valmis. (Hän
korjaa vielä hiukan kaulahuivia. Eugene suutelee hänen kättänsä.) Älkää
huoliko!
_Marchbanks_. Tietysti minä tahdon jäädä, jollei teidän
kunnianarvoisella miehellänne ole mitään sitä vastaan.
_Candida_. Saako hän jäädä, James, jos hän lupaa olla kiltti poika ja
auttaa minua kattamaan pöytää? (Marchbanks kääntää päätään ja katselee
olkansa yli lujasti Morelliin, vaatien hänen vastaustansa.)
_Morell_ (lyhyesti). Tietysti, luonnollisesti! (Hän menee pöydän luo ja
on puuhaavinaan jotakin paperiensa parissa.)
_Marchbanks_ (tarjoo käsivartensa Candidalle). Mennään kattamaan
pöytää.
(Hän tarttuu hänen käsivarteensa. He astuvat yhdessä ovelle; kun he
menevät, lisää Marchbanks.) Minä olen onnellisin ihminen maailmassa!
_Morell_. Sitä minäkin olin -- tunti sitten.
Esirippu.