ENSIMÄINEN NÄYTÖS

Kaunis lokakuun aamu Lontoon koillisosassa, laaja alue peninkulmien

päässä Mayfairin ja St. Jamesin Lontoosta; kadut eivät ole lainkaan

niin kapeat, likaiset, löyhkäävät ja tukehduttavat kuin siellä.

Vaatimattoman keskiluokan tyypillinen kaupunginosa; leveät kadut;

vilkas liike; runsaasti rautapeltisiä, rumia mukavuuslaitoksia; joka

taholla radikaalisia klubeja, raitiovaunuraiteita, joilla alituisesti

liikkuu keltaisia vaunuja; pääkatujen varrella talojen edustalla

ruohokenttiä -- puutarhoja, joissa ei kukaan uskalla astua muuta kuin

pientä polkua pilkin, joka johtaa portilta talon ovelle; rumia,

tyylittömiä tiilitaloja pitkissä, yksitoikkoisissa riveissä, mustia

rauta-aitauksia, kivitettyjä katukäytäviä, tiilikattoja, ihmisiä,

joko kunniallisen huonoissa tai arveluttavan kurjissa pukimissa,

jotka kuuluvat kaikki itse ympäristöön ja parhaasta päästä

keskustelevat vain välinpitämättömästi toisten asioista. Heidän

tarmonsa ja mielenkiintonsa ilmenee vain ahneutena ja liikeintona.

Poliisikonstaapeleita ja kirkkojakin on siksi paljon, etteivät ne voi

katkaista yksitoikkoisuutta. Aurinko paistaa kirkkaasti; ei ole

vähintäkään sumua; ja vaikka savu likaakin ja mustaa kaikki paikat,

sekä kädet ja kasvot että tiilet ja rappaukset, niin se ei sittenkään

ole kyllin paksu häiritäkseen lontoolaisen hauskuutta.

Tässä epämieluisassa erämaassa on myöskin keitaansa. Hackney Roadin

toisessa päässä on suuri puisto, jota puinen aitaus ympäröi ja siinä on

runsaasti ruohokenttiä, puita, järvi uimista varten, kukkapenkereitä,

joissa huono aisti viettää voittoaan, ja hiekkakasa, joka alkuaan oli

tuotu rannikolta pikkulasten iloksi, mutta pian jäi oman onnensa

nojaan, kun siitä tuli luonnollinen tarvepaikka kaikille Kingslandin,

Hackneyn ja Hoxtonin pikkueläimille. Lava, tyhjä forum uskonnollisia,

vapaamielisiä ja valtiollisia puhujia varten, cricket- ja urheilukentät

ja vanhanaikuinen kivikioski ovat siellä yleisön viekoituksena.

Kaikkialla, missä puut ja viheriät kentät rajoittavat näköalaa, on

hyvin kaunista. Mutta siellä, missä lakea maa ulettuu vain harmaihin

aitauksiin, missä silmää kohtaa tiiliset ja rapatut seinät, kyltit ja

loppumaton joukko savuisia piippuja, tekee seutu aution ja harmaan

vaikutuksen.

Kauneimpana esiintyy Victoria Park St. Dominicin pappilan

päätyikkunasta, minne ei vilaukseltakaan näy tiilitaloja. Pappilaan

kuuluu kaksi yhteenliitettyä rakennusta, jonka etupuolella on pieni

puutarha ja portaali. Vieraat kulkevat portaita ylös portaaliin; talon

asukkaat ja kaupustelijat käyttävät hyväkseen portaitten alla olevaa

sisäänkäytävää, joka johtaa alakerroksen ruokahuoneeseen, missä kaikki

ateriat nautitaan, ja kyökkiin, joka on ruokahuoneen takana.

Ensimäisessä kerroksessa, samalla tasolla kuin halliin johtava

sisäänkäytävä, on vierashuone, jonka suuri ikkuna viettää puistoon.

Tässä huoneessa, ainoassa, josta ateriat ja lapset voidaan pitää

loitolla, työskentelee kirkkoherra, kunnianarvoisa James Mavor Morell.

Hän istuu kiertyvässä, kaarevaselkäisessä kirjoitustuolissa ikkunan

edessä olevan pitkän pöydän päässä siten, että hän vasemman olkapäänsä

yli voi nähdä puistoon. Pöydässä kiinni, sen toisella puolella, seisoo

pienempi pöytä, jolla on kirjoituskone. Konekirjoittaja istuu koneen

ääressä, selin ikkunaan. Suurella pöydällä on lentokirjoja,

sanomalehtiä, kirjeitä, konttorialmanakka, postitaksoja y.m. Erityinen

tuoli niitä vieraita varten, jotka tulevat asialle kirkkoherran luo,

seisoo keskellä lattiaa, häneen päin käännettynä. Niin lähellä

kirjoituspöytää, että sen äärestä voi ylettyä siihen, on kaappi

kirjeitä varten, ja sillä valokuva kehyksessä. Seinä pastorin takana on

täynnä kirjahyllyjä, ja tarkka silmä voi Mauricen teologisista

kirjoitelmista ja Browningin kootuista teoksista huomata millaiset

hänen maalliset ja hengelliset harrastuksensa ovat sekä päästä selville

hänen reformimielipiteistänsä kirjoista, sellaisista kuin "Edistys ja

köyhyys", "Fabian essays", John Ballin "Unelma", Marxin "Kapitali",

sekä useista muista sosialistisista merkkiteoksista, jotka kaikki ovat

sidotut keltaisiin kansiin. Vastapäätä häntä, huoneen toisella

puolella, lähellä kirjoituskonetta, on ovi. Alempana, vastapäätä uunia,

seisoo kirjahylly kaapin yläpuolella ja sen vieressä sohva. Tuli

leimuaa uunissa ja paikka uunin ääressä on hyvin kodikas, siinä on

mukava nojatuoli, mustaksi kiilloitettu japanilainen, kukilla

koristettu hiilisäiliö toisella, pieni lapsentuoli poikaa tai tyttöä

varten toisella puolella, vahattu puinen uunihylly, jonka reunat ovat

sievästi leikatut ja jonka laudoitukseen on pieniä peilipaloja

upotettu, matkakello nahkakotelossa (välttämätön häälahja) ja seinällä

uunin yläpuolella suuri valopainos Tizianin taulusta "Neitsyt Maarian

taivaaseennousu". Huoneessa näkyy hyvän emännän käden jäljet, jonka

järjestysyritykset mies kuitenkin tekee tyhjäksi sirottamalla kaikki

pöydällä sekaisin, mutta joka kaikkialla muualla hallitsee asemaa.

Huonekalut koristeistaan päättäen ovat sitä halpahintaista lajia, jota

tarmokkaat etukaupungin hankkijat ilmoittavat kaupaksi "valmiina

vierashuonekalustoina". Mutta huoneessa ei ole mitään liiallista eikä

vaateliasta. Seinäpaperit ja laudoitus ovat tummia, jotka voimakkaasti

kohottavat suuren, iloisen ikkunan ja ulkopuolella olevan puiston

vaikutusta.

Kirkkoherra James Mavor Morell, kristillis-sosialistinen pappi, kuuluu

englantilaiseen kirkkoon ja on toimekas jäsen P. Mateusseurassa ja

"Kristillis-sosiaalisessa yhdistyksessä", voimakas, lahjakas, suosittu

mies noin neljänkymmenen paikoilla, roteva, hauskan näköinen, tarmokas,

käytökseltään miellyttävä, ystävällinen, vakava; ääni voimakas ja

kirkas, jota hän käyttää tottuneen puhujan selvällä, voimakkaalla

lausumistavalla. Hän on etevä pappi, joka kykenee sanomaan mitä tahansa

kelle hyvänsä, joka voi nuhdella ihmisiä yllyttämättä niitä vastaansa,

joka voi kohdella heitä mahdikkaasti nöyryyttämättä heitä, ja jos niin

tarvitaan sekaantua heidän asioihinsa olematta epähieno. Hänen

innostuksensa ja miellyttävän tunteellisuutensa lähde ei hetkeksikään

kuivu; hän syö ja nukkuu niin hyvin, että jokainen päivä saavuttaa

voiton väsymyksen ja levon välisessä taistelussa. Sanalla sanoen hän on

suuri lapsi, joka luonnollisesti ylpeilee kyvystänsä ja vaistomaisesti

on tyytyväinen itseensä. Hänellä on terve iho, kaunis otsa, suorat

kulmakarvat, kirkkaat ja vilkkaat silmät, luja, mutta ei erittäin

hienopiirteinen suu, suuri nenä, draamallisen puhujan ulkonevat,

liikkuvat sieramet, ja muutenkin varsin karkeat kasvonpiirteet.

Konekirjoittaja, neiti Proserpine Gamett, on pieni, nopsa nainen, noin

30 vanha, alemmasta keskiluokasta, somasti, mutta vaatimattomasti

puettu mustaan merinohameeseen ja puseroon, hiukan suulas ja nenäkäs,

ei kovin kohtelias käytökseltään, mutta tunteellinen ja innostunut. Hän

naputtelee ahkerasti kirjoituskoneellaan, sillä aikaa kuin Morell avaa

viimeisen kirjeen, joka aamupostissa on tullut. Hän lukee sitä

koomillisella epätoivon murinalla.

_Proserpine_. Taaskin esitelmä?

_Morell_. Niin. Hoxtonin vapaamieliset ovat pyytäneet minua pitämään

heille esitelmän sunnuntai-aamupuolella. (Panee suurta painoa sanalle

"sunnuntai" siksi että se juuri ilmaisee heidän pyyntönsä

järjettömyyttä.) Ketä he oikeastaan ovat?

_Proserpine_. Kommunistisia anarkisteja, luullakseni.

_Morell_. Kerrassaan anarkistien tapaista! Eivätkö he tiedä, ettei

pappia voi pyhänä saada puhumaan. Sanokaa heille, että he voivat tulla

kirkkoon, jos haluavat kuulla minua: se tekee heille hyvää. Sanokaa,

että minä olen vain maanantaisin ja torstaisin vapaa. Onko teillä

päiväkirja esillä?

_Proserpine_ (ottaa esille päiväkirjan). Kyllä.

_Morell_. Onko esitelmää maanantaina?

_Proserpine_ (tarkastaa päiväkirjaa). Radikaalisessa klubissa Tower

Hamletsissä.

_Morell_. No, entä torstaina sitten?

_Proserpine_. Englantilaisessa maareformi-yhdistyksessä.

_Morell_. Entä sitten?

_Proserpine_. P. Mateusseura maanantaina. Vapaan työväenyhdistyksen

Greenwish-osasto torstaina. Maanantaina sosiaalis-demokratinen

yhdistys Mile Endissä. Torstaina ensimäinen rippikoululuokka --

(kärsimättömästi) -- parasta sanoa heille, että te ette voi tulla.

Siellä on vain tyhmiä ja itserakkaita katukaupustelijoita, joista ei

ole kerrassaan mihinkään.

_Morell_ (huvitettuna). Niin, mutta katsokaas, ne ovat minun läheisiä

sukulaisiani, miss Garnett.

_Proserpine_ (tuijottaa häneen). Teidän sukulaisianne!

_Morell_. Niin: meillä on yhteinen isä taivaassa.

_Proserpine_ (helpoituksella). Oi, eikö muuta!

_Morell_ (surumielisesti). Te ette usko sitä. Kaikki sanovat sitä,

mutta ei kukaan usko sitä kuitenkaan -- ei kukaan. (Rivakasti, palaa

takaisin työhönsä). No niin! Ettekö todellakaan, neiti Proserpine, voi

löytää päivää katukaupustelijoita varten? Miten on viidettäkolmannen

päivän laita? Se oli vielä toissapäivänä vapaa.

_Proserpine_ (katselee päiväkirjaa). Varattu sekin -- Fabian yhdistys.

_Morell_. Ah tuo Fabian yhdistys! Onko kahdeksaskolmatta myös varattu?

_Proserpine_. City-päivälliset. Valajien yhdistys on kutsunut teidät

päivällisille.

_Morell_. Se sopii. Puhun sen sijaan Hoxtonin vapaamielisille.

(Proserpine merkitsee sen äänettömänä kirjaan, mutta hänen kasvonsa

ilmaisevat syvää halveksumista Hoxtonin anarkisteja kohtaan. Morell

avaa siteen Kirkkoreformatori-lehden ympäriltä, joka on tullut

postissa, ja silmäilee Mr Stewart Headlamin johtavaa kirjoitusta sekä

uutisia P. Mateusseurasta. Sillä välin astuu Morellin apulainen

Alexander Mill sisään, nuori herra, jonka Morell on saanut

läheisimmästä yliopistokoloniasta, jonne tämä on tullut Oxfordista

jatkaakseen yliopistosivistystään Lontoon Eastendillä. Hän on

itserakas, hyväntahtoinen, innokas, kehittymätön, eikä hänellä

oikeastaan ole muuta vastenmielistä ominaisuutta kuin se, että hän

puhuessaan pitää huulensa tarkasti suljettuina puolen tuuman vertaa

molemmista suupielistä turhantarkan ääntämisensä vuoksi. Se on

voimakkain tapa millä hän koettaa Oxfordissa opitullaan hienoudella

vaikuttaa Hackneyn raakuuteen. Morell, jonka sydämen hän on voittanut

koiramaisen nöyrällä ihailullaan, katsahtaa ylös lehdestään ja sanoo).

No Lexy! Myöhään niinkuin tavallista!

_Lexy_. Niin, pelkäänpä pahoin. Kyllä minä mielelläni tahtoisin nousta

varhain ylös.

_Morell_ (riemuiten omasta innostaan). Ha, haa! (leikillisesti).

Rukoile ja valvo, Lexy: rukoile ja valvo!

_Lexy_. Niin, kyllä tiedän. Mutta miten minä voisin nukkuessani

rukoilla ja valvoa? Eikö totta, Miss Prossy?

_Proserpine_ (terävästi). Miss Garnett, jos suvaitsette.

_Lexy_. Suokaa anteeksi -- Miss Garnett.

_Proserpine_. Tänään te saatte suorittaa kaiken työn.

_Lexy_. Miksi?

_Proserpine_. Se on yhdentekevää. On hyvin terveellistä teille, jos

kerrankin ansaitsette illallisenne ennenkuin sen syötte, niin kuin minä

saan tehdä. Älkää nyt seiskö ja laiskotelko tuossa. Teidän olisi

pitänyt olla matkassa puoli tuntia sitten.

_Lexy_ (hämmästyneenä). Puhuuko hän täyttä totta, Morell?

_Morell_ (iloisesti, loistavin silmin). Tietysti. Minä aion laiskotella

tänään.

_Lexy_. Tekö! Sitä te ette osaa.

_Morell_ (sydämellisesti). Ha, haa! Enkö minä osaa? Aion olla vapaa

koko päivän -- tai ainakin aamupäivän. Minun vaimoni palaa kotiin. Hän

tulee 11.45.

_Lexy_ (hämmästyneenä). Tuleeko hän nyt jo kotiin -- lastenko kanssa?

Minä luulin heidän viipyvän kuun loppuun asti.

_Morell_. Sen he tekevätkin: hän tulee vain pariksi päiväksi,

ostaakseen villavaatteita Jimmylle, ja nähdäkseen miten me tulemme

toimeen ilman häntä.

_Lexy_ (huolestuneena). Mutta, rakas Morell, jos Jimmyllä ja Fluffyllä

todellakin oli tulirokko, niin onko se järkevää --

_Morell_. Tulirokko! Kaikkea vielä, tuhkarokko se vain oli. Minä toin

sen itse taloon koulusta Pycroft kadun varrelta. Pappi on aivan kuin

lääkäri, poikaseni: hän ei saa pelätä tartuntaa enemmän kuin sotamies

kuulia. (Hän nousee ja taputtaa Lexyä olkapäälle). Hankkikaa itsellenne

tuhkarokko, jos voitte, Lexy: niin hän hoitaa teitäkin; ajatelkaahan

mikä onni se olisi teille!

_Lexy_ (hymyilee hämillään). On niin vaikea ymmärtää teidän suhdettanne

Mrs Morelliin --

_Morell_ (hellästi). Ah, poikaseni, menkää naimisiin -- ottakaa hyvä

nainen vaimoksenne; sitten te kyllä ymmärrätte. Se on esimakua siitä,

mikä on kaikkein parasta siinä taivaan valtakunnassa, jota me koetamme

rakentaa täällä maan päällä. Se parantaa teidät laiskuudestakin.

Kunniallinen mies tuntee, että hänen täytyy maksaa taivaalle jokaisesta

onnen hetkestä tekemällä kovaa, epäitsekästä työtä toisten hyväksi.

Meillä ei ole suurempaa oikeutta tuhlata onnea tuottamatta sitä

muillekin, kuin tuhlata omaisuutta hankkimatta sitä sijaan. Hankkikaa

itsellenne sellainen vaimo kuin Candida on; ja te tunnette aina

olevanne velassa. (Hän taputtaa Lexyä ystävällisesti olalle ja aikoo

mennä ulos huoneesta, kun Lexy huutaa hänen jälkeensä.)

_Lexy_. Odottakaapa hiukan: minä aivan unohdin. (Morell pysähtyy ja

kääntyy pitäen ovenkahvasta kiinni.) Teidän appenne tulee tänne.

(Morell sulkee taas oven, hänen käytöstapansa on aivan muuttunut.)

_Morell_ (hämmästyneenä ja pahoillaan). Mr Burgess?

_Lexy_. Niin. Minä näin hänet puistossa, hän puhui jonkun kanssa. Hän

tervehti minua ja pyysi minua sanomaan teille, että hän on tulossa

tänne.

_Morell_ (puoleksi epäillen). Mutta hän ei ole käynyt täällä moneen --

voisinpa sanoa vuosikausiin. Oletteko aivan varma siitä, Lexy? Ettehän

laske leikkiä?

_Lexy_ (vakavasti). En ensinkään.

_Morell_ (miettivästi). Hm! Onpa todellakin aika, että hän tulee

tervehtimään Candidaa, ennenkuin hän unohtaa kokonaan hänen

olemassaolonsakin. (Hän alistuu välttämättömyyteen ja menee ulos. Lexy

katsoo hänen jälkeensä silminnähtävällä, lapsellisella ihastuksella.

Miss Garnett, jolla ei ole tilaisuutta ravistella Lexyä, päästää

tunteensa valloilleen pitelemällä pahoin kirjoituskonetta.)

_Lexy_. Mikä hyvä ihminen! Mikä kokonainen, hellä sielu! (Hän käy

istumaan Morellin paikalle pöydän ääreen, asettuu mukavaan asentoon ja

ottaa esille paperossin.)

_Proserpine_ (kärsimättömästi, vetää kirjeen, jota hän parasta aikaa on

kirjoittanut, pois koneesta ja kääntää sen kokoon). Ah, miehen pitää

voida rakastaa vaimoansa tulematta narriksi.

_Lexy_ (hämmästyen). Ah, Miss Prossy!

_Proserpine_ (nousee kiireesti ja astuu kirjetelineen luo ottaakseen

kirjekuoren, johon hän sulkee kirjeen puhuessansa). Candida siellä ja

Candida täällä ja Candida joka paikassa! (Hän kostuttaa huulillaan

kuorta.) Siitä voi tulla aivan hulluksi, (hieroo kuorta, jotta se

pysyisi kiinni) kun kuulee tuollaista aivan tavallista naista

ylistettävän pilviin asti noin naurettavalla tavalla, vaan siksi että

hänellä on kauniit hiukset ja kaunis vartalo.

_Lexy_ (moittivalla vakavuudella). Minun mielestäni hän on harvinaisen

kaunis, Miss Garnett. (Hän ottaa valokuvan käteensä; katselee sitä; ja

toistaa vieläkin suuremmalla painolla.) _Harvinaisen_ kaunis. Kuinka

ihanat silmät hänellä on!

_Proserpine_. Hänen silmänsä eivät ole hituistakaan paremmat kuin minun

-- ei! (Lexy panee pois valokuvan ja katselee ankarasti Proserpineä.)

Ja minä tiedän aivan hyvin, että minä teidän mielestänne olen ruma ja

vähäpätöinen.

_Lexy_ (nousee arvokkaasti). Taivas varjelkoon, että ajattelisin

jotakin sellaista mistään Jumalan luomasta! (Hän astuu jäykkänä hänen

luotaan lattian poikki kirjakaapin läheisyyteen.)

_Proserpine_ (ivallisesti). Kiitos. Se oli hyvin ystävällistä ja

lohdullista.

_Lexy_ (surullisena). Ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että

teillä olisi jotakin Mrs Morellia vastaan.

_Proserpine_ (loukkaantuneena). Ei minulla ole mitään häntä vastaan.

Hän on ystävällinen ja hyväsydäminen; minä pidän hänestä hyvin paljon,

ja osaan panna paljon enemmän arvoa hänen todellisiin hyviin

ominaisuuksiinsa kuin kukaan mies. (Lexy pudistaa surullisena päätään

ja kääntyy kirjahyllyn puoleen, etsien jotakin kirjaa hyllyltä.

Proserpine seuraa häntä katseillaan selvällä katkeruudella.) Ettekö te

usko minua? (Lexy kääntyy ja katsoo häneen. Proserpine jatkaa

pahanilkisellä innolla.) Te luulette, että minä olen mustasukkainen?

Oi, miten hyvin te tunnette ihmissydämen, Mr Lexy Mill! Kuinka hyvin te

tunnette naisen heikkouden, eikö totta? Miten hauska onkaan olla mies,

jolla on niin terävä, selvä järki, eikä vain hiukan tunnetta niinkuin

meillä, ja tietää, että syy siihen, että me emme voi teidän silmillänne

katsella teidän rakkautenne esinettä, on vain se, että me kadehdimme

toisiamme! (Hän jättää hänet kohauttaen olkapäitään, ja astuu uunin luo

lämmittelemään käsiään.)

_Lexy_. Ah, jos teillä naisilla olisi vain yhtä helppo päästä käsiksi

miesten voimaan kuin heidän heikkouteensa, Miss Prossy, niin

naiskysymystä ei olisi olemassakaan.

_Proserpine_ (olkansa takaa, lämmitellen käsiään). Missä te kuulitte

Morellin sitä sanovan? Itse te ette ole sitä keksinyt: siksi viisas te

ette ole.

_Lexy_. Se on aivan totta. Minä en häpeä myöntää, että olen hänelle

kiitoksen velassa tästä samoinkuin monesta muustakin henkisestä

totuudesta. Hän sanoi sen vapaamielisen naisliiton vuosikokouksessa.

Sallikaa minun vielä lisätä, että vaikka he eivät panneet näihin

sanoihin mitään arvoa, niin minä, mies, tein sen. (Hän kääntyy taas

kirjahyllyyn päin, toivoen että nämät sanat musertaisivat toisen

kokonaan.)

_Proserpine_ (järjestää tukkaansa peilin edessä, joka on uunin

reunalla). No niin, kun te puhutte minulle, niin tuokaa esiin omia

mielipiteitänne, semmoisina kuin ne ovat, eikä toisen. Te ette koskaan

tee niin surkeaa vaikutusta kuin yrittäessänne jäljitellä häntä.

_Lexy_ (loukkaantuneena). Minä koetan seurata hänen esimerkkiänsä? enkä

matkia häntä.

_Proserpine_ (tulee taas hänen luokseen palatessaan työhönsä). Sitä te

sittenkin teette: te matkitte häntä. Miksi te pistätte sateenvarjonne

vasempaan kainaloonne sen sijaan että pitäisitte sitä kädessä niinkuin

muut ihmiset? Miksi te kuljette leuka pystyssä ja hyökkäätte eteenpäin

kiihkeä ilme silmissä, te, joka ette nouse koskaan ennen kello puoli

kymmentä aamulla? Ettekö te luule, että minä tiedän? (Hän menee

takaisin kirjoituskoneen ääreen.) No: ruvetkaa nyt työhön; olemme jo

aivan kylliksi tuhlanneet aikaa tänä aamuna. (Hän ojentaa hänelle

paperin.)

_Lexy_ (syvästi loukkaantuneena). Kiitos. (Hän ottaa sen käteensä ja

seisoo pöydän ääressä selin Proserpineen ja lukee sitä. Proserpine

alkaa kirjoittaa puhtaaksi pikakirjoitusmuistiinpanojaan koneella,

välittämättä hänen mielentilastaan. Mr Burgess tulee ilmoittamatta

sisään. Hän on mies kuudenkymmenen paikoilla, jonka itsekkäisyys hänen

pikkukauppaa harjoittaessaan on tehnyt epähienoksi ja ahnaaksi;

ominaisuuksia, jotka vuosien vieriessä ovat varallisuuden ja

liikemenestyksen lisääntyessä muuttuneet tyhmäksi kopeudeksi. Kehno,

typerä, ahne ihminen, epämiellyttävä ja kopea käytöksettään niitä

kohtaan, jotka saavat tehdä työtä halvalla palkalla, mairitteleva

rikkaita ja ylhäisiä kohtaan ja täysin suora, tuntematta vihaa tai

kateutta kumpaisessakaan tapauksessa. Maailma, jonka mielestä hän on

kyvytön, ei ole tarjonnut hänelle mitään kunnollisesti maksettua

tointa, vaan ainoastaan epärehellistä työtä ja siitä on hänen

itsekkäisyytensä ollut seurauksena. Hänellä ei itsellään ole tästä

aavistustakaan, vaan on hän vilpittömästi vakuutettu siitä, että hänen

liikemenestyksensä on kehittynyt aivan luonnollisesti ja että se on

yhteiskunnalle terveellinen voitto, jonka mies omalla kyvyllään,

ahkeruudella, viekkaudella ja liikekokemuksellaan on saavuttanut, mies,

joka yksityisessä elämässään on melkein liiallisen huoleton, hellä ja

iloinen. Ulkomuodoltaan on hän lihava ja täyteläinen, nenä kuin kärsä

keskellä litteitä kasvoja, parta hiekanvärinen, mutta keskikohdalta,

leuan alta, harmaa. Hänellä on pienet, siniset, vetiset silmät, joiden

ilme on valitettavan hempeämielinen, ja tuo hempeämielisyys ilmenee

myös helposti äänessä.)

_Burgess_ (pysähtyy kynnykselle ja katsoo ympärilleen). Minulle

sanottiin, että Mr Morell on täällä.

_Proserpine_ (nousee). Hän on yläkerrassa. Minä menen häntä hakemaan.

_Burgess_ (tuijottaa häneen äkäisesti). Te ette ole sama nuori neiti,

joka ennen kirjoitti hänelle puhtaaksi?

_Proserpine_. En.

_Burgess_ (nyökkää). Niin, hän oli nuorempi. (Miss Garnett katselee

häntä; astuu sitten hyvin arvokkaasti ulos. Burgess ei ole sitä

huomaavinaan, vaan menee uunin luo, jossa hän kääntyy ja asettuu selin

uuniin.) Oletteko te menossa ulos, Mr Mill?

_Lexy_ (panee paperin kokoon ja pistää sen taskuunsa). Olen: minun

pitää lähteä heti paikalla.

_Burgess_ (arvokkaasti). Älkää antako minun häiritä itseänne, Mr Mill.

Minulla on aivan yksityistä asiaa Mr Morellille.

_Lexy_ (ärtyisesti). Ei minun aikomukseni ole häiritä teitä, Mr

Burgess. Näkemiin asti!

_Burgess_ (suojelevasti). Näkemiin asti. (Morell palaa takaisin juuri

kun Lexy aikoo mennä).

_Morell_ (Lexylle). Työhönkö menossa?

_Lexy_. Niin, herra.

_Morell_ (taputtaa häntä ystävällisesti olalle). Ottakaa silkkinen

kaulahuivini ja käärikää se kaulaanne. Ulkona käy kova tuuli. Ja

hyvästi nyt! (Lexy, joka on aivan lohdutettu Burgessin tylyyden

johdosta, tulee iloiseksi ja lähtee.)

_Burgess_. Sinä pilaat apulaisiasi niinkuin tavallisesti, James. Tuhat

tulimaista. Kun minä maksan palkkaa miehelle, joka on riippuvainen

minusta, niin minä annan hänen myös ymmärtää, missä hänen paikkansa on.

_Morell_ (varsin lyhyesti). Minä annan minun apulaisteni aina ymmärtää,

että he ovat minun apulaisiani ja tovereitani. Jos sinä saat

kirjanpitäjäsi ja makasiinimiehesi tekemään yhtä paljon työtä kuin

minun apulaiseni, niin rikastut varmaan hyvin pian. Etkö tahdo istua

tavalliselle paikallesi?

(Hän viittaa lyhyesti nojatuoliin uunin vieressä; ottaa sitten tuolin

pöydän äärestä ja käy pitkän matkan päähän istumaan vieraastaan.)

_Burgess_ (liikahtamatta). Aivan sama kuin ennenkin, James.

_Morell_. Kun sinä viimeksi olit täällä -- siitä on kai noin kolme

vuotta -- sanoit sinä aivan samaa, vaikka hiukan suoremmin. Sinun

sanasi kuuluivat silloin: "yhtä suuri hupsu kuin ennenkin, James!"

_Burgess_ (mairitellen). No, ehkä minä niin sanoin; mutta (iloisesti ja

sovinnollisesti). ei minun tarkoitukseni ollut loukata; pappismiehellä

on oikeus olla hiukan hullu, eikö totta: se kuuluu virkaan. No niin,

joka tapauksessa en ole tullut tänne puhuakseni olleista ja menneistä

asioista, vaan tehdäkseni sovintoa. (Tulee äkkiä hyvin juhlalliseksi,

ja lähestyy Morellia.) James, kolme vuotta sitten sinä teit minulle

rumat kepposet; sinun tähtesi minulta rikkoontui eräs kontrahti; ja kun

minä tietystikään en voinut hillitä vihaani, niin sinä yllytit

tytärtäni minua vastaan. Mutta nyt minä olen tullut osoittamaan

sinulle, että olen kristitty. (Tarjoaa kätensä.) Minä annan sinulle

anteeksi, James.

_Morell_ (nousee ylös). Mikä ääretön hävyttömyys!

_Burgess_ (säpsähtää ja on melkein valmis itkemään tuollaisen

käytöstavan vuoksi). Sopiiko tuollainen puhe pappismiehelle, James? --

ja varsinkin sinunlaisellesi miehelle?

_Morell_ (kiivaasti). Ei, hyvä herra, sellainen puhe ei sovi papille.

Minä käytin väärää sanaa. Minun olisi pitänyt sanoa: kirottua

hävyttömyyttä. Niin Pyhä Paavali tai mikä kunniallinen pappi tahansa

olisi sanonut. Luuletko sinä, että minä olen unohtanut, minkälaisen

kontrahdin sinä teit hankkiaksesi vaatteita köyhäinhuoneeseen?

_Burgess_. Minä pidin vain veronmaksajien puolta, James. Se oli halvin

tarjous: sitä sinä et voi kieltää.

_Morell_. Tosin halvin, siksi että sinä maksoit huonompia palkkoja kuin

kukaan muu työnantaja -- oikeita nälkäpalkkoja -- vieläkin huonompia

kuin nälkäpalkkoja -- naisille, jotka suorittivat työn. Sinun palkkasi

olisi ajanut heidät kadulle, sillä muuten he eivät olisi voineet

elättää itseään. (Kiihtyy yhä enemmän ja enemmän.) Nuo naiset kuuluivat

minun seurakuntaani. Minä sain aikaan sen, ettei vaivaistalon

hoitokunta hyväksynyt sinun tarjoumustasi, minun ansioni on se, että

veronmaksajat eivät kehdanneet antaa hoitokunnan hyväksyä sitä; ainoa,

jota minä en saanut häpeämään, olit sinä. (Yhä kiihkeämmin.) Kuinka te

uskallatte, hyvä herra, tulla nyt tänne ja sanoa, että te annatte

minulle anteeksi, ja puhua tyttärestänne, ja --

_Burgess_. Ei niin kiivaasti, James, ei niin kiivaasti! Älä kiihoitu

turhasta. Myönsinhän minä olleeni väärässä.

_Morell_ (raivoissaan). Myönsitkö todellakin? Sitä minä en ole kuullut.

_Burgess_. Tietysti minä sen tein. Minä myönnän sen nytkin. Minä pyydän

sinulta anteeksi sitä kirjettä, jonka sinulle kirjoitin. Riittääkö se?

_Morell_ (napsahuttaa sormiaan). Ei se mitään merkitse. Oletko

korottanut työpalkkoja?

_Burgess_ (riemuiten). Olen.

_Morell_ (hillitsee itsensä). Mitä ihmettä!

_Burgess_ (intoilevasti). Minusta on tullut mallityönantaja. En pidä

enää naisia työssä, olen antanut heille kaikille matkapassit. Ja kaikki

työ tehdään koneilla. Ei kukaan saa vähemmän kuin kuusi penceä

tunnissa, ja taitavimmille maksetaan ammatti-yhdistyksen taksan mukaan.

(Ylpeästi.) Mitä sinä nyt sanot?

_Morell_ (voitettuna). Onko se mahdollista! No niin, taivaassa on

enemmän iloa yhdestä syntisestä, joka tekee parannusta -- (Astuu

Burgessin luo anteeksipyytäväliä ystävyydellä). Rakas Burgess: minä

pyydän sinulta sydämestäni anteeksi, että olen ajatellut niin pahaa

sinusta. (Pusertaa hänen kättään). Ja etkö tunne itseäsi nyt paljoa

paremmaksi? Tunnusta pois: sinä olet onnellisempi. Sinä näytät

onnellisemmalta.

_Burgess_ (surkeasti). No, ehkä kylläkin. Kai se niin on, koska sinä

sen sanot. Joka tapauksessa valtuusmiehet nyt hyväksyvät minun

tarjoumukseni. (Ilkeästi). He eivät tahdo olla minun kanssani

tekemisissä, jollen maksa kunnollisia palkkoja. Piru vieköön kaikki nuo

idiotit, jotka pistävät nenänsä joka paikkaan!

_Morell_ (päästää irti hänen kätensä, alakuloisesti). Senkö vuoksi sinä

korotit palkkoja! (Käy synkkänä istumaan.)

_Burgess_ (ankarasti, kovalla äänellä). Miksi minä sitä muuten olisin

tehnyt? Eihän siitä ole muuta hyötyä, kuin että työmiehet juovat ja

tulevat ylpeiksi. (Käy istumaan nojatuoliin ankaran näköisenä.) Sinulle

se kyllä kelpaa, James, sillä sinä joudut sanomalehtiin ja tulet

kuuluisaksi. Mutta sinä et ajattele, kuinka paljon vahinkoa sinä teet

hankkiessasi työmiehille enemmän rahaa, kuin mitä he voivat tarvita, ja

riistäessäsi ne ihmisiltä, jotka voisivat hyvin niitä käyttää.

_Morell_ (huokaa syvään, puhuu kylmän kohteliaasti). Mitä asiaa sinulla

on tänään minulle? Et sinä voi saada minua uskomaan, että olet tullut

tänne vain sukulaisrakkaudesta.

_Burgess_ (itsepäisesti). Olenpa sittenkin. Vain sukulaisrakkaudesta

enkä mistään muusta.

_Morell_ (väsyneen levollisesti). Minä en usko sinua.

_Burgess_ (nousee uhkaavana ylös). Älä sano sitä enää, James Mavor

Morell.

_Morell_ (kylmästi). Minä sanon sen niin useasti kuin se on

tarpeellista, jotta saan sinut uskomaan, että se on totta. Minä en usko

sinua.

_Burgess_ (loukkaantuneena). No, jos olet päättänyt olla

epäystävällinen, niin on kai parasta, että menen pois. (Hän lähenee

vastahakoisesti ovea. Morell ei estä millään tavalla. Burgess

seisahtuu.) En minä luullut, että sinä olisit niin haluton

sovinnontekoon, James. (Kun Morell edelleen ei vastaa, niin hän astuu

jälleen pari askelta vastahakoisesti ovea kohti, palaa sitten taas

takaisin, valittaa.) Mehän tulimme ennen niin hyvin toimeen, vaikka

meillä olikin aivan erilaiset mielipiteet; miksi sinä nyt olet niin

muuttunut? Minä vakuutan sinulle, minä tulin tänne vain ystävyydestä,

sillä en tahtoisi olla huonoissa väleissä tyttäreni miehen kanssa. No

kuule, James, näytä nyt, että olet hyvä kristitty ja anna minulle

kättä. (Hän laskee kätensä Morellin olkapäälle.)

_Morell_ (katsoo häneen miettivästi). Kuuleppas, Burgess, tahdotko olla

yhtä tervetullut taloomme kuin ennen kontrahtisi rikkomista?

_Burgess_. Sitä minä tahtoisin -- sitä minä täydestä sydämestäni

tahtoisin.

_Morell_. Miksi sinä et sitten ole entiselläsi?

_Burgess_ (vetää varovaisesti pois kätensä). Mitä sinä tarkoitat?

_Morell_. Sen minä sanon sinulle. Sinä arvelit silloin, että minä olin

hupsu haaveilija.

_Burgess_ (mielistellen). Ei, en minä sitä ajatellut, James. Minä --

_Morell_ (keskeyttää hänet). Kyllä, kyllä sinä sitä ajattelit. Ja minun

mielestäni sinä olit vanha lurjus.

_Burgess_ (torjuu luotaan tämän karhean syytöksen). Ei, sitä sinä et

tarkoittanut, James. Nyt sinä teet itsellesi vääryyttä.

_Morell_. Kyllä minä sitä tarkoitin. No niin, siitä huolimatta me

tulimme varsin hyvin toimeen. Jumala on luonut sinusta, niinkuin minä

sanoin, lurjuksen, samoin kuin hän on luonut minusta, niinkuin sinä

sanoit, tyhmeliinin. (Tämä väite saattaa Burgessin moraalisen

perustuksen horjumaan. Hän tuntee ruumiillista heikkoutta ja tuijottaa

avuttomasti Morelliin ja ojentaa levottomana kätensä pysyäkseen

tasapainossa, ikäänkuin lattia äkkiä alkaisi horjua. Morell jatkaa

samalla levollisella vakaumuksella.) Minun asiani ei ole arvostella

Jumalan töitä yhtä vähän toisessa kuin toisessakaan suhteessa.

Niinkauan kuin sinä tulet tänne rehellisesti ja vilpittömästi

itsetietoisena lurjuksena, niinkauan kuin sinä et kiellä

lurjusmaisuuttasi ja olet siitä ylpeä, olet sinä tervetullut tänne.

Mutta (nyt Morellin ääni muuttuu peloittavaksi ja hän nousee ylös ja

iskee kädellään tuolinselkään antaakseen enemmän painoa sanoillensa).

minä en salli, että sinä tulet tänne väittämään, että olet

mallikelpoinen työnantaja ja kääntynyt ihminen, kun et kuitenkaan ole

muuta kuin luopio, joka on tehnyt äkkikäänteen, jotta kontrahti ei

rikkoontuisi. (Hän nyökkää päätään paremmaksi vakuudeksi, astuu pari

askelta ja asettuu käskevään asentoon matolle uunin eteen, selkä tulta

vasten.) Ei, minä tahdon, että ihminen on rehellinen pahuudessaankin!

Kuuleppas nyt: joko sinä otat hattusi ja menet; tai käyt istumaan ja

sanot minulle suoraan, mikä lurjusmainen tuuma sinulla oli mielessäsi

pyrkiessäsi taas minun ystävyyteeni. (Burgess, jonka mielenliikutus on

sen verran haihtunut, että hän voi vetää suunsa järjettömään hymyilyyn,

tuntee helpoitusta tämän konkreetisen ehdoituksen johdosta. Hän tuumii

hetken aikaa ja käy sitten hyvin hiljaa ja varovaisesti istumaan sille

tuolille, jolta Morell juuri on noussut.) Se on oikein. Annas tulla!

_Burgess_ (hohottaa vasten tahtoaan). Sinä olet kumma kapine, James, se

täytyy myöntää. Mutta (melkein intomielisesti). sinusta täytyy

sittenkin pitää: kuitenkin, niinkuin jo sinulle sanoin, ei papin

puheita voi koskaan ottaa aivan vakavasti, muuten maailma ei pysyisi

pystyssä. Eikö se ole totta? (Hän valmistautuu vakavampaa keskustelua

varten, kiinnittää katseensa Morelliin ja jatkaa juhlallisesti.)

Voinhan sen mielelläni sanoakin sinulle, koska tahdot, että me olisimme

suorat toisillemme. Ennen minä luulin, että sinä olit hiukan tyhmä,

mutta nyt minä alan huomata, että ehkä minä en olekkaan oikein

seurannut aikani mukana.

_Morell_ (riemuiten). Ahaa! Joko sinä sen vihdoinkin huomaat?

_Burgess_. Niin, ajat ovat muuttuneet enemmän kuin mitä minä luulin.

Viisi vuotta sitten ei kukaan järkevä ihminen olisi uskaltanut pitää

sellaisia mielipiteitä kuin sinulla on. Minua ihmetyttää, että he

laisinkaan sallivat sinun saarnata. Minä tunnen erään papin, jota

Lontoon piispa on vuosikausia estänyt tointaan hoitamasta, vaikka

poloinen ei ole hituistakaan uskonnollisempi kuin sinä. Mutta jos joku

tahtoisi lyödä vetoa tuhannesta punnasta minun kanssani, että sinä

vielä lopetat päiväsi piispana, niin en uskaltaisi ruveta siihen.

(Suurella pontevuudella). Sinä ja sinun joukkosi saatte yhä enemmän

vaikutusvaltaa, sen minä huomaan; heidän on kerran vielä pakko antaa

sinulle joku paikka, jollei muun vuoksi niin tukkiakseen suusi. Kun

kaikki käy ympäri, niin oli sinulla sittenkin oikea vaisto, James. Sinä

antauduit sellaiselle alalle, joka aikaa myöten tulee tuottavaksi

sellaiselle miehelle kuin sinä olet.

_Morell_ (ojentaa päättäväisesti kätensä). Kätesi, Burgess, nyt sinä

puhut rehellisesti! Minä en luule, että minusta tulee piispa; mutta jos

tulee, niin minä esitän sinut kaikkein suurimmille vehkeilijöille,

joita voin saada luokseni päivälliskutsuihin.

_Burgess_ (on noussut ylös tyhmästi naureskellen ja ottanut vastaan

ystävällisesti tarjotun käden). Aina sinä puhut pilaa, James. Mutta

olemmehan me nyt ystäviä, vai mitä?

_Naisen ääni_. Vastaa myöntävästi, James!

He hämmästyvät, kääntyvät nopeasti taakseen ja näkevät Candidan, joka

juuri on tullut sisään ja katselee heitä hymyillen, äidillisen

suopeasti, mikä on hänelle ominaista. Hän on kolmenkymmenenkolmen

vuotias nainen, kookas ja täyteläinen vartaloltaan; voi helposti

huomata, että hän myöhemmällä iällä tulee matronamaiseksi; mutta nyt

hän on täydessä kukoistuksessaan, kahden verroin ihastuttava

nuoruudessaan ja äidillisyydessään. Hän on huomannut, että hän voi

aina johtaa ihmisiä saattamalla heidät ihastumaan itseensä, ja tämän

hän tekee avonaisesti ja vaistomaisesti ilman minkäänlaisia

omantunnonvaivoja. Tässä suhteessa hän on aivan samanlainen kuin mikä

muu kaunis nainen tahansa, joka on kylliksi viisas käyttääkseen

naisellisia sulojaan pieniä itsekkäitä tarkoituksiaan varten. Mutta

Candidan puhdas otsa, rohkea katse, luja suu ja leuka ilmaisevat mielen

suuruutta ja luonteen arvokkaisuutta, joka aateloi hänen viekkauttansa

tässä suhteessa. Viisas katselija huomaa heti hänet nähdessään, että

se, joka on ripustanut Neitsyt Maarian taivaaseennousun uunin

yläpuolelle, on sen tehnyt siksi, että hän on ollut huomaavinaan

jonkunlaista henkistä yhtäläisyyttä näiden molempien välillä, ja

kuitenkaan ei voi epäillä, että hänellä itsellään tai hänen miehellään

olisi ollut sellaista ajatusta tai että he yleensäkään harrastaisivat

Tizianin taidetta. Nyt hänellä on yllään hattu ja palttoo, kädessä on

kokoonkääritty matkapeite, jonka sisään on pistetty sateenvarjo, sekä

käsilaukku ja useita kuvallisia lehtiä.

_Morell_ (hämmästyy huomaamattomuuttaan). Candida! No mutta --

(katselee kelloaan ja kauhistuu huomatessaan, että onkin jo myöhäistä).

Oma kulta! (Kiirehtii hänen luokseen ja ottaa matkapeitteen käteensä,

valittaen). Aioin tulla sinua vastaan asemalle, mutta aika pääsikin

livahtamaan käsistäni. (Heittää peitteen sohvalle). Minun ajatukseni

olivat kokonaan kiinni -- (palaa hänen luokseen). -- minä unohdin

kerrassaan! (Syleilee häntä katuvaisena ja liikutettuna.)

_Burgess_ (hiukan häpeissään ja epävarmana siitä, miten Candida ottaa

hänet vastaan). Mitä sinulle kuuluu, Candy? (Tämä yhä Morellin sylissä,

tarjoo hänelle poskensa, jota hän suutelee.) James ja minä olemme

tehneet sovinnon -- eikö totta, James?

_Morell_ (kiivaasti). Viis sinun sovinnostasi! Sinä estit minua

menemästä Candidaa vastaan. (Kiihkeällä osanotolla). Oma kultani:

kuinka sinä tulit yksin toimeen kaikkine tavaroinesi?

_Candida_ (keskeyttää hänet ja irtaantuu hänestä). No, no, no! En minä

tullut yksin. Eugene oli meidän kanssamme; ja me matkustimme yhdessä.

_Morell_ (mielissään). Eugene!

_Candida_. Niin: hän laahaa minun tavaroitani, poika parka. Mene sinä

sinne, ystäväni, muuten hän maksaa ajurin, ja sitä minä en tahtoisi.

(Morell kiiruhtaa ulos. Candida laskee maahan käsilaukkunsa; sitten hän

riisuu päältään palttoon ja hatun ja panee ne sohvalle peitteen viereen

ja puhelee koko ajan.) -- No, isä, kuinka te jaksatte kotona?

_Burgess_. Elämä on tullut aivan sietämättömäksi sen jälkeen kuin sinä

läksit, Candy. Jospa sinä tulisit kerran ja läksyttäisit hiukan meidän

piikaamme. Kuka Eugene on, joka tuli sinun kanssasi?

_Candida_. Ah, Eugene on yksi Jamesin holhokeista. Hän löysi hänet

nukkumasta Thamesin rannalta viime kesänä. Oletko huomannut meidän

uutta tauluamme? (Viittaa Pyhään Neitsyeeseen). Hän antoi sen meille.

_Burgess_ (epäillen). Mitä! Koetatko sinä uskotella -- omalle isällesi

-- että tuollainen kadunkuljeskelija, joka viettää yönsä taivas-alia,

ostaisi tällaisia tauluja? (Vakavasti). Älä koeta petkuttaa minua,

Candy: se on uskonnollinen kuva ja James on sen itse ostanut.

_Candida_. Arvaappas uudestaan. Eugene ei ole mikään kadunkuljeskelija.

_Burgess_. Mitä hän sitten on? (Pilkallisesti). Ehkäpä aatelismies.

_Candida_ (nyökkää ihastuneena). Niin. Hänen setänsä on pääri. Oikea

elävä kreivi.

_Burgess_ (ei uskalla uskoa niin hyviä uutisia). Eihän toki!

_Candida_. Onpa niinkin. Hänellä oli taskussaan seitsemän päivän

vekseli viidellekymmenelleviidelle punnalle, kun James löysi hänet

Thamesin rannalta. Hän luuli, ettei hän saisi sillä rahaa ennenkuin

seitsemän päivän kuluttua ja hän oli liian ujo pyytääkseen krediittiä.

Oi, se vasta on kiltti poika! Me pidämme hänestä niin paljon.

_Burgess_ (halveksivinaan aatelismiehiä, mutta loistavin silmin). Hm!

En olisi koskaan luullut, että sinä saisit jonkun päärin veljenpojan

tulemaan vieraisille Victoria Parkiin, jollei hän olisi hiukan tyhmä.

(Katselee taas taulua). Tietysti minä en hyväksy tuota taulua, Candy,

mutta on se sittenkin hieno, ensimäisen luokan työtä: sen minä voin

nähdä. Sinä voit esittää hänet minulle, Candy. (Katselee kelloaan

levottomasti). Minulla ei ole kuin pari minuuttia aikaa.

Morell palaa takaisin Eugenen kanssa, jota Burgess katselee

ihastuksesta kosteilla silmillä. Hän on omituinen, ujo, kahdeksantoista

vuotias nuorukainen, hento, naisellinen, ääni on heikko ja lapsellinen,

kasvojen ilme kiusattu ja rasittunut ja käytöstapa arka, mikä osoittaa,

että hän on saanut kärsiä paljon ennenkuin hänen luonteensa on

kehittynyt täyteen voimaansa. Hän on kovin päättämätön eikä tiedä miten

seisoa tai mitä tehdä. Hän pelkää Burgessia ja juoksisi mielellään

tiehensä, jos hän uskaltaisi. Mutta juuri se raju tapa, millä aivan

jokapäiväinenkin asia vaikuttaa häneen, johtuu liiallisesta

hermopinnistyksestä. Hänen sieramensa, suunsa ja silmänsä ilmaisevat

kiivasta ja uhmailevaa itsepäisyyttä, jota vastoin otsa, jossa näkyy jo

säälin uurteita, tekee levollisen vaikutuksen. Hän on niin tavaton,

että hän tuntuu melkein luonnottomalta, ja proosallisten ihmisten

mielestä tuossa luonnottomuudessa on jotakin sairaalloista, jotavastoin

runolliset ihmiset näkevät siinä jotain enkelimäistä. Hänen pukunsa on

anarkistinen, yllään hänellä on vanha sininen takki lawntennispaidan

päällä, silkkihuivi kaulassa, housut ovat samanväriset kuin takkikin ja

puolikengät ruskeata kangasta. Hän on silminnähtävästi maannut

kanervikossa ja kahlannut vedessä nämät vaatteet yllään, eikä mikään

todista sitä, että hän koskaan olisi niitä harjannut. Kun hän

astuessaan sisään näkee vieraan, pysähtyy hän ja hiipii pitkin seinää

huoneen toiselle puolelle.

_Morell_ (astuessaan sisään). Tulkaa sisään: te voitte ainakin uhrata

meille neljännestunnin. Tämä on minun appeni, Mr Burgess? -- Mr

Marchbanks.

_Marchbanks_ (hermostuneesti peräytyy kirjahyllyä vasten). Hauska

tavata teitä, herra.

_Burgess_ (astuu hänen luokseen hyvin ystävällisesti, samassa kuin

Morell menee Candidan luo uunin ääreen). Hauska tavata, Mr Marchbanks.

(Pakoittaa hänet antamaan kättä). Miten te jaksatte tässä ilmassa?

Toivottavasti ette anna Jamesin tyrkyttää itsellenne tyhmiä aatteita.

_Marchbanks_. Tyhmiä aatteita! Ah, te tarkoitatte sosialismia! En.

_Burgess_. Se on oikein. (Katselee taas kelloaan). Nyt minun täytyy

mennä: ei siinä mikään auta. Tuletteko te samaan suuntaan kuin minäkin,

Mr Marchbanks?

_Marchbanks_. Mihin suuntaan sitten?

_Burgess_. Viktoria Park asemalle. Sieltä lähtee juna Cityyn 12.25.

_Morell_. Kaikkea vielä. Eugene jää meille aamiaiselle, eikö niin?

_Marchbanks_ (tuskallisesti pyytäen anteeksi). Ei -- minä -- minä...

_Burgess_. No, no, en minä vaadi, tietysti te mielemmin syötte

aamiaista Candyn kanssa. Jonakuna iltana, toivottavasti, te tulette

minun kanssani syömään päivällistä klubiini Norton Folgateen. Sanokaa,

että te tulette!

_Marchbanks_. Kiitos, Mr Burgess. Missä on Norton Folgate -- eikö se

ole Surreyssä? (Burgess on pakahtua nauruun.)

_Candida_ (tulee apuun). Sinä myöhästyt, isä, jollet mene nyt heti.

Tule takaisin iltapuolella selittämään Mr Marchbanksille, missä sinun

klubisi on.

_Burgess_ (mylvien ilosta). Surreyssä, kuulkaa, kuulkaa! Se ei ole

tyhmempää. Enpä tosiaankaan ole ennen tavannut miestä, joka ei olisi

tiennyt missä Norton Folgate on. (On hämillään meluamisestaan).

Hyvästi, Mr Marchbanks. Minä tiedän että te olette aivan liian hieno

loukkaantuaksenne minun pilastani. (Tarjoa jälleen kätensä.)

_Marchbanks_ (tarttuu siihen hermostuneesti). Ei mitenkään!

_Burgess_. Hyvästi, hyvästi, Candy. Minä pistäydyn uudestaan myöhemmin.

Näkemiin, James.

_Morell_. Pitääkö sinun mennä?

_Burgess_. Älä vaivaudu. (Menee ulos hyvillä mielin.)

_Morell_. Minä tulen saattamaan. (Seuraa häntä. Eugene tuijottaa heidän

jälkeensä tuskallisesti, pidättäen henkeään, kunnes Burgess on

kadonnut.)

_Candida_ (nauraen). No, Eugene? (Tämä kääntyy äkisti, ja astuu

kiihkeästi häntä kohti, mutta pysähtyy huomatessaan Candidan ilkkuvan

ilmeen.) Mitä pidätte isästäni?

_Marchbanks_. Minä -- minähän tuskin tunnen häntä. Näyttäähän hän

varsin hauskalta vanhalta herralta.

_Candida_ (hyväntahtoisella ivalla). Te aiotte siis mennä päivällistä

syömään hänen klubiinsa, vai mitä?

_Marchbanks_ (surkeasti, vakavasti). Niin, jos se huvittaa teitä.

_Candida_ (liikutettuna). Tiedättekö, kaikista merkillisyyksistänne

huolimatta te olette sentään kiltti poika. Jos olisitte nauranut

isälleni, niin en olisi pannut sitä pahakseni; mutta minä pidän teistä

vielä paljoa enemmän, kun olette ystävällinen hänelle.

_Marchbanks_. Olisiko minun pitänyt nauraa? Kyllä minä huomasin, että

hän sanoi jotakin hassua; mutta minä en tule toimeen ventovieraitten

kanssa; enkä minä ymmärrä pilaa. Olen hyvin pahoillani. (Käy istumaan

sohvalle, nojaa kyynärpäänsä polviinsa ja ohimonsa nyrkkeihinsä

toivottoman kärsimyksen ilmeellä.)

_Candida_ (tekee hyväntahtoista pilaa hänestä). No kuulkaahan! Mikä

suuri lapsi te olette! Vieläkin enemmän kuin tavallisesti. Miksi te

olitte niin surumielinen, kun me ajoimme yhdessä?

_Marchbanks_. Ei se ollut mitään. Minä vain ajattelin kuinka paljon

minä maksaisin ajurille. Minä tiedän kyllä, että se on hirveän tyhmää,

mutta te ette aavista kuinka julmaa kaikki tuollainen minusta on --

kuinka vaikea minun on olla tekemisissä vieraitten ihmisten kanssa.

(Nopeasti ja rauhoittuen). Mutta se kävi aivan hyvin. Hänen kasvonsa

aivan loistivat ja hän kohotti hattuaan, kun Morell antoi hänelle kaksi

shillingiä. Minä aioin antaa hänelle kymmenen. (Candida nauraa

sydämellisesti. Morell tulee takaisin muutamia kirjeitä ja sanomalehtiä

kädessä, jotka ovat tulleet päiväpostissa.)

_Candida_. Ajatteleppas, James, hän aikoi antaa ajurille kymmenen

shillingiä -- kymmenen shillingiä kolmen minuutin ajosta! Ajattelehan

toki!

_Morell_ (pöydän ääressä, missä hän katselee kirjeitään). Älkää

välittäkö hänestä, Marchbanks. Anteliaisuus on jalo ominaisuus, paljoa

parempi kuin itaruus, ja paljoa harvinaisempi.

_Marchbanks_ (vajoaa taas alakuloisuuteen). Ei, se on pelkurimaisuutta

ja kykenemättömyyttä. Mrs Morell on aivan oikeassa.

_Candida_. Tietysti hän on. (Ottaa laukun käteensä). Ja nyt minä jätän

teidät hetkeksi Jamesin huostaan. Te olette luultavasti liiaksi

runoilija, voidaksenne ymmärtää, millaisessa tilassa nainen näkee

kotinsa, kun hän on ollut poissa kolme viikkoa. Antakaa minulle

peitteeni. (Eugene ottaa matkapeitteen sohvalta ja ojentaa sen hänelle.

Candida ottaa sen vasempaan käteensä. Oikeassa on laukku.) Heittäkääpä

päällystakki käsivarrelleni. (Hän tottelee.) Ja nyt hattuni. (Hän antaa

sen siihen käteen, missä laukku on.) Avatkaa ovi! (Hän kiiruhtaa

Candidan edelle ja avaa oven.) Kiitos. (Candida menee ulos ja

Marchbanks sulkee oven.)

_Morell_ (yhä toimessa pöydän ääressä). Te jäätte tietysti aamiaiselle,

Marchbanks.

_Marchbanks_ (hätäisesti). En minä saa. (Katsoo äkkiä Morelliin,

väistää hänen suoraa katsettaan ja lisää, silminnähtävästi

valehdellen.) Minä en voi.

_Morell_. Te tarkoitatte, että te ette tahdo.

_Marchbanks_ (vakavasti). En: kyllä minä mielelläni tahtoisin. Kiitos

vaan. Mutta -- mutta --

_Morell_ (nopeasti, jättää kirjeensä ja tulee hänen luokseen). Mutta --

mutta -- mutta -- mutta -- turhia! Jos teitä haluttaa jäädä, niin te

jäätte, jäätte. Älkää koettako uskotella minulle, että teillä olisi

muuta tekemistä. Jos olette ujo, niin menkää hetkeksi puistoon

kävelemään ja sepittäkää siellä runoja puoli kahteen asti; ja tulette

sitten sisään saamaan kelpo aterian.

_Marchbanks_. Kiitos, se olisi hyvin mieluista. Mutta minä en voi.

Totta puhuen Mrs Morell kielsi. Hän sanoi, että te luultavasti ette

pyytäisi minua jäämään aamiaiselle, ja jos te sittenkin sen tekisitte,

niin pitäisi minun muistaa, että te ette sitä kuitenkaan täydellä

todella tarkoita. (Valittaen). Hän sanoi, että minä ymmärrän sen aivan

hyvin, mutta minä en ymmärrä laisinkaan. Älkää sanoko hänelle, että

minä puhuin tästä teille.

_Morell_ (leikillisesti). Eikö muuta? Eiköhän minun ehdoitukseni, että

menisitte hetkeksi puistoon kävelemään, selvittäisi pulmaa?

_Marchbanks_. Millä tavalla?

_Morell_ (huudahtaa iloisesti). Voi, teitä tyhmeliiniä -- (Mutta tämä

äänekkäisyys viiltää hänen korviaan yhtä pahasti, kuin Eugenenkin. Hän

hillitsee itseään ja jatkaa ystävällisesti ja vakavasti.) Ei, en minä

tahdo sitä käsittää sillä tavalla. Rakas ystävä, onnellisessa

avioliitossa, sellaisessa kuin meidän, on vaimon kotiintulo pitemmän

poissaolon jälkeen jotakin pyhää. (Marchbanks katsoo nopeasti häneen,

puoleksi arvaten hänen tarkoituksensa.) Vanha ystävä tai todellisesti

jalo ja sympaatinen ihminen ei tuollaisena hetkenä ole tiellä, mutta

tilapäinen kävijä hyvinkin. (Pelokas ilme tulee äkkiä Eugenen

kasvoihin, kun hän ymmärtää toisen tarkoituksen. Morell, joka on omissa

ajatuksissaan, jatkaa panematta tähän huomiota). Candida luuli, että

minulle olisi mieluisempaa jos te ette olisi täällä, mutta siinä hän

erehtyi. Minä pidän paljon teistä, poikaseni, ja te saatte mielellänne

itse nähdä, kuinka onnellista on olla naimisissa niinkuin minä.

_Marchbanks_. Onnellista? Teidänkö avioliittonne olisi onnellinen?

Luuletteko te sitä?

_Morell_ (vilkkaasti). Sen minä tiedän, poikaseni. Larochefoucauld on

sanonut, että on olemassa vain sopivia avioliittoja, mutta ei

onnellisia. Te ette usko, kuinka hauska on saada kiinni tuollaisesta

suurvalehtelijasta, tuollaisesta inhottavasta kyynikosta, kuin tuo mies

on. Hahaa! Lähtekää nyt puistoon sepittämään runoa, ja tulkaa

täsmälleen kello puoli kaksi takaisin! Me emme koskaan odota ketään.

_Marchbanks_ (hurjasti). Ei, malttakaahan! Minun täytyy pakoittaa se

esille!

_Morell_ (hämmästyneenä). Mitä? Pakoittaa, mitä?

_Marchbanks_. Minun täytyy puhua teidän kanssanne! Meidän välimme

täytyy tulla selväksi!

_Morell_ (katselee kelloaan). Nytkö?

_Marchbanks_ (intomielisesti). Nyt juuri! Ennen kuin te lähdette

täältä! (Hän vetäytyy pari askelta taakse ja asettuu siten, ikäänkuin

hän koettaisi estää Morellia poistumasta huoneesta).

_Morell_ (liikahtamatta; totisesti, kun hän nyt huomaa, että jotakin

vakavaa on kysymyksessä). En minä aio lähteä täältä, poikaseni, mutta

minä luulin, että te menisitte. (Eugene, joka joutuu hämilleen

kuullessaan hänen varman äänensä, kääntää hänelle selkänsä ja vääntelee

itseään vihoissaan. Morell tulee hänen luokseen ja laskee kätensä hänen

olkapäälleen, voimakkaasti mutta ystävällisesti, eikä ole huomaavinaan,

että toinen koettaa pudistaa sen päältään.) Käykää nyt tähän rauhassa

istumaan ja sanokaa mitä se on. Mutta muistakaa: me olemme ystäviä,

eikä meidän tarvitse pelätä, että kohtelisimme toisiamme muuta kuin

kärsivällisesti ja ystävällisesti, vaikka meillä olisi mitä tahansa

toisillemme sanottavaa.

_Marchbanks_ (kääntyy). En minä kiivastu, minä olen vain aivan --

(peittää epätoivoissaan kasvot käsiinsä) kauhistuksissani. (Antaa

käsien vaipua alas ja kumartuu Morellia kohti, jatkaen uhkaavalla

äänellä). Te saatte nähdä onko nyt sopiva tilaisuus olla ystävällinen

ja kärsivällinen. (Morell, liikkumatta kuin kallio, katselee häntä

säälien.) Älkää katselko minua noin tyytyväisesti! Te luulette olevanne

vahvempi kuin minä, mutta minä saan teidät horjumaan, jos teillä vain

on sydän rinnassanne.

_Morell_ (hyvin varmasti). Puhukaa nyt, poikaseni! Antakaa tulla!

_Marchbanks_. Ensiksikin --

_Morell_. Ensiksikin?

_Marchbanks_. Minä rakastan teidän vaimoanne!

Morell peräytyy ja tuijotettuaan hetken hyvin hämmästyneenä häneen,

purskahtaa hillittömään nauruun. Eugene hämmästyy, mutta ei masennu;

pikemmin hän suuttuu ja tulee kopeaksi.

_Morell_ (käy istumaan voidakseen oikein nauraa kyllikseen). Rakas

lapsi, tietysti te rakastatte. Kaikkihan sitä tekevät, ei kukaan voi

olla häntä rakastamatta. Minä pidän siitä, mutta -- (katsoo häneen

puoleksi piloillaan) onko tämä teistä todellakin jotakin, josta

kannattaa puhua? Te ette ole vielä kahdenkymmenenkään vanha ja hän on

kolmenkymmenen. Eikö se tunnu teistä melkein kuin koulupoikaihailulta?

_Marchbanks_ (kiivaasti). Kuinka te voitte sanoa jotakin sellaista

hänestä? Luuletteko te, että hän herättää senkaltaista rakkautta? Se on

loukkaus häntä kohtaan.

_Morell_ (joka nopeasti nousee ylös, muuttuneella äänellä). Häntä

kohtaan? Varokaa itseänne, Eugene! Minä olen ollut kärsivällinen, mutta

on kuitenkin sellaista, jota minä en voi sallia. Älkää pakoittako minua

kohtelemaan teitä säälivästi kuin lasta! Olkaa miehekäs!

_Marchbanks_ (tekee liikkeen, ikäänkuin hän pyyhkäisisi jotain

taaksensa). Jätetään kaikki teeskentely sikseen! Minua pöyristyttää,

kun ajattelen kuinka paljon hän sitä on saanut kärsiä kaikkina näinä

raskaina vuosina, jolloin te itsekkäästi ja sokeasti olette uhrannut

hänet omakylläisyytenne tähden -- te -- (kääntyy hänen puoleensa).

jolla ei ole ainoatakaan yhteistä ajatusta, ei ainoatakaan yhteistä

tunnetta hänen kanssansa!

_Morell_ (filosoofisesti). Hän näkyy kestävän sen varsin hyvin. (Katsoo

häntä suoraan kasvoihin). Eugene, poikaseni, te tekeydytte

naurettavaksi -- hyvin naurettavaksi. Siinä on koko yksinkertainen,

paljas totuus!

_Marchbanks_. Ettekö luule, että minä tiedän kaiken tuon? Luuletteko

te, että ne tapaukset, jolloin ihmiset tekevät itsensä naurettaviksi,

ovat vähemmän todellisia kuin ne, jolloin he toimivat järkevästi? (Ensi

kertaa tulee Morellin katse epävarmaksi, vaistomaisesti hän kääntää

pois kasvonsa ja kuuntelee hämmästyneenä ja miettivänä.) Ne ovat vielä

todellisempiakin, oikeastaan ainoat todelliset tapaukset. Te kohtelette

minua hyvin levollisesti ja ymmärtäväisesti sen tähden, että minun

tunteeni teidän vaimoanne kohtaan teidän mielestänne on vain

naurettava, samoin kuin epäilemättä se vanha herra, joka äsken oli

täällä, hymähtää kylmästi teidän sosialismillenne, sen vuoksi että te

olette hullaantunut siihen. (Morellin hämmennys yltyy silminnähtävästi.

Eugene käyttää hyväkseen tilaisuutta ja ahdistaa häntä kysymyksillä.)

Todistaako se, että te olette väärässä? Todistaako teidän itsekylläinen

mahdikkuutenne, että minä olen väärässä?

_Morell_ (kääntyy Eugenen puoleen). Marchbanks, piru on pannut nuo

sanat teidän suuhunne! Ei ole yhtään vaikea -- ei vähintäkään -- saada

miehen uskon omaan itseensä horjahtamaan. Ja se, joka käyttää sitä

hyväkseen voidakseen musertaa miehen rohkeuden, tekee perkeleen työtä!

Varokaa itseänne siitä mitä teette! Varokaa itseänne!

_Marchbanks_ (häikäilemättä). Sen minä tiedän ja teenkin sen tahallani.

Sanoinhan, että saattaisin teidät horjumaan.

Hetken he katsovat uhkaavasti toisiinsa, sitten Morell taas voittaa

entisen arvokkaisuutensa.

_Morell_ (jalosti ja lempeästi). Eugene, kuulkaa minua! Minä toivon,

että teistä kerran tulee yhtä onnellinen mies kuin minäkin olen.

(Eugene vastustaa kärsimättömästi tämän onnen arvoa. Morell, joka

tuntee itsensä syvästi loukatuksi, hillitsee itseään kuitenkin ja

jatkaa levollisesti ja kaunopuheisesti.) Te menette naimisiin ja teette

työtä niin paljon kuin te jaksatte ja kykenette, jotta voisitte tuottaa

samaa onnea jokaiseen maailman sopukkaan kuin teillä on omassa

kodissannekin. Tekin otatte osaa taivaan luomiseen jo maan päälle, ja,

ken tietää? Ehkäpä teistä tulee tienraivaaja ja rakennusmestari sillä

paikalla, missä minä olen vain päiväpalkkalainen. Sillä älkää luulko,

poikani, etten minä näkisi teissä, niin nuori kuin olettekin,

ominaisuuksia, jotka varmaan kehittyvät suuremmaksi kyvyksi, kuin mihin

minulla koskaan on ollut edellytyksiä. Minä tiedän varsin hyvin, että

runoilijassa ihmisen pyhä henki -- se mikä on jumalallista hänessä, --

on kaikkein jumalallisinta. Teidän pitäisi vapista kun ajattelette,

että runoilijan raskas taakka ja suuret antimet ovat teidän

hartioillenne lasketut.

_Marchbanks_ (tunteettomasti ja häikäilemättä, hänen poikamaiset

epäkypsät väitteensä eroavat jyrkästi Morellin kaunopuheisuudesta). Ei

se saata minua vapisemaan. Vaan se, että muut ovat kokonaan vailla

sitä, saattaa minut vapisemaan.

_Morell_ (yhä suuremmalla lämmöllä sekä oman todellisen tunteensa että

Eugenen paatumuksen johdosta). Auttakaa minua sytyttämään se itsessäni,

älkääkä sammuttako sitä! Tulevaisuudessa, kun te olette yhtä onnellinen

kuin minäkin, silloin minä tahdon olla teidän uskollinen veljenne

uskossa. Minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että Jumala on antanut

meille maailman, jota ei mikään muu kuin meidän oma hulluutemme estä

meitä tekemästä paradiisiksi. Minä autan teitä uskomaan, että pieninkin

työnne hitunen kylvää onnea suurta elonkorjuuta varten, josta kaikki,

pienimmätkin, vielä kerran saavat osansa. Ja lopuksi, -- luottakaa

minuun, -- ennen kaikkea minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että teidän

vaimonne rakastaa teitä ja on onnellinen kodissaan. Me tarvitsemme

sellaista apua, Marchbanks, me tarvitsemme sitä kipeästi ja

alituisesti. Niin moni asia herättää meissä epäilystä, jos kerran

meidän vakaumuksemme on ruvennut horjumaan. Yksin kodissakin me olemme

kuin leirissä, jota epäilysten vihamielinen joukko piirittää. Aiotteko

tekeytyä petturiksi ja päästää sen minun luokseni?

_Marchbanks_ (katselee ympärilleen). Tällaistako hänen ympärillään aina

on? Hänellä on suuri sielu, joka kaipaa todellisuutta, totuutta ja

vapautta; mutta hänen täytyy tyytyä vertauksiin, saarnoihin ja

vanhentuneihin lauseparsiin, vain tyhjiin sanoihin. Luuletteko että

naisen sielu voi elää vain teidän saarnakyvystänne?

_Morell_ (loukkaantuneena). Marchbanks, te teette itsehillitsemisen

minulle raskaaksi. Minulla on sama kyky kuin teilläkin, jos sillä nyt

yleensä on mitään todellista arvoa. Kyky ilmaista oikealla tavalla

jumalallista totuutta.

_Marchbanks_ (kiivaasti). Se on vain liukaskielisyyttä, eikä mitään

muuta! Mitä teidän kauniilla puhemetkuillanne on sen enempää tekemistä

totuuden kanssa kuin urkujensoitolla? En ole koskaan ollut teidän

kirkossanne, mutta teidän valtiollisissa kokouksissanne olen käynyt, ja

minä olen nähnyt teidän tekevän sitä, mitä sanotaan yleisön

hurmaamiseksi: s.o. te olette kiihoittanut heitä, kunnes he ovat

käyttäytyneet aivan kuin päihtyneet. Ja heidän vaimonsa olivat läsnä ja

näkivät, kuinka hulluja he olivat. Se on vanha juttu, siitä kerrotaan

jo raamatussakin. Minä kuvailen mielessäni, että kuningas David

innostuksen hetkinään oli hyvinkin teidän kaltaisenne. (Pistelee häntä

sanoilla). "Mutta hänen vaimonsa katsoi hänen ylön sydämessänsä."

_Morell_ (vihoissaan). Pois talostani! Kuuletteko! (Astuu uhaten häntä

kohti.)

_Marchbanks_ (peräytyy sohvan luo). Antakaa minun olla, älkää koskeko

minuun! (Morell tarttuu häntä voimakkaasti takinkaulukseen. Eugene

kyyristyy sohvalle ja huutaa kiihoittuneena). Päästäkää irti, Morell:

jos te lyötte, niin minä tapan itseni! Minä en voi sitä kestää!

(Melkein hysteerisesti). Ottakaa pois kätenne!

_Morell_ (hitaasti, mutta voimakkaasti ja halveksivasti). Voi, teitä

pientä, kurjaa koiranpentua! (Päästää hänet irti). Menkää, ennenkuin

pelosta saatte halvauksen!

_Marchbanks_ (sohvalla, läähättäen helpoituksesta, kun Morell on

vetänyt pois kätensä). En minä teitä pelkää, te pelkäätte minua!

_Morell_ (levollisesti kumartuen hänen ylitsensä). Siltä se todellakin

näyttää, eikö totta?

_Marchbanks_ (uhmailevalla kiivaudella). Niin, aivan niin. (Morell

kääntyy halveksien pois. Eugene nousee ja seuraa häntä.) Te luulette

sitä, koska minä pelkään rääkkäystä -- koska (itkevällä äänellä) en voi

muuta kuin vihasta huutaa, kun minua kohdellaan väkivallalla -- koska

en voi nostaa raskasta matka-arkkua alas rattailta niinkuin te, koska

en voi tapella teidän kanssanne teidän vaimostanne, niinkuin

ruumiillinen työntekijä -- kaikkien noiden syiden vuoksi te luulette,

että minä pelkään teitä. Mutta te erehdytte. Minulla ei ole sitä, mitä

te sanotte brittiläiseksi rohkeudeksi, mutta minä en tunne myöskään

brittiläistä pelkurimaisuutta. Minä en pelkää jonkun papin

mielipiteitä, minä tahdon taistella teidän mielipiteitänne vastaan,

minä tahdon vapauttaa vaimonne niiden orjuudesta. Minä asetan omat

mielipiteeni niitä vastaan. Te ajatte minut ulos, siksi että te ette

uskalla antaa vaimonne valita teidän ja minun mielipiteitteni välillä.

Te ette uskalla antaa minun tavata häntä enää. (Morell kääntyy äkisti

vihoissaan häneen. Eugene pakenee ovelle vaistomaisen pelon vallassa.)

Antakaa minun olla! Minä menen.

_Morell_ (kylmällä halveksumisella). Odottakaa hiukan! En minä aio

koskea teihin. Älkää pelätkö! Kun minun vaimoni tulee takaisin, niin

hän tahtoo tietää, miksi te olette mennyt pois, ja kun hän saa kuulla,

että te ette enää koskaan astu meidän kynnyksemme yli, niin hän haluaa

saada siihenkin selityksen. Mutta minä en tahdo pahoittaa hänen

mieltään sanomalla hänelle, että te olette käyttäytynyt kuin nulikka.

_Marchbanks_ (palaa takaisin uudestaan kiivastuen). Mutta teidän

täytyy! Teidän täytyy! Jos te selitätte hänelle asian toisin kuin mitä

se todellakin on, niin silloin te olette valehtelija ja suuri pelkuri.

Ilmoittakaa hänelle mitä minä sanoin; selittäkää hänelle kuinka

voimakas ja miehekäs te olitte ja kuinka te ravistelitte minua aivan

kuin terrier koira rottaa, kuinka pelkurimainen ja raukkamainen minä

olin, ja kuinka te sanoitte minua pieneksi surkeaksi koiranpennuksi ja

ajoitte minut ulos! Jos te ette sano sitä hänelle, niin minä sanon.

Minä kirjoitan hänelle.

_Morell_ (hämmästyneenä). Miksi te tahdotte, että hän saisi sen tietää?

_Marchbanks_ (lyyrillisellä innostuksella). Siksi että hän ymmärtää

minua ja että hän tietäisi, että minä ymmärrän häntä. Jos te salaatte

häneltä yhden ainoankin sanan, jollette te ole valmis ilmaisemaan

hänelle totuutta sellaisena kuin se on, niin saatte elämänne loppuun

asti pitää hyvänänne sen tiedon, että hän oikeastaan kuuluukin minulle

eikä teille. Hyvästi! (Aikoo mennä.)

_Morell_ (hyvin levottomasti). Jääkää! Minä en sano sitä hänelle.

_Marchbanks_ (kääntyy lähellä ovea). Teidän täytyy sanoa hänelle joko

totuus tai jokin valhe, jos minä menen.

_Morell_ (estellen). Marchbanks, joskus ihmisellä on oikeus --

_Marchbanks_ (keskeyttää hänet). Minä tiedän -- valehdella. Se ei auta

yhtään mitään. Hyvästi, herra pappi!

Kun hän kääntyy vihdoin mennäksensä, avautuu ovi ja Candida tulee

sisään.

_Candida_. Menettekö te jo, Eugene? (Katselee häntä tarkemmin). Mutta

miltä te näytätte, hyvä ystävä? Aiotteko tuollaisena lähteä ulos? Te

olette todellakin runoilija! Katsoppas häntä, James! (Hän tarttuu häntä

takkiin kiinni ja vie hänet esille, näyttäen häntä Morellille.) Katsos

hänen kaulustansa, katsos hänen kaulahuiviansa, katsos hänen tukkaansa!

Voisi luulla, että joku olisi aikonut kuristaa häntä! (Molemmat miehet

hillitsevät itseään.) Odottakaa hiukan, seisokaa hiljaa! (Hän panee

kiinni hänen kauluksensa, solmii hänen kaulahuivinsa ja silittää hänen

tukkaansa.) Kas noin! Nyt te näytätte niin siivolta, että minusta on

parasta, että jäätte tänne aamiaiselle, vaikka sanoinkin teille,

ettette saisi jäädä. Puolen tunnin kuluttua ruoka on valmis. (Hän

korjaa vielä hiukan kaulahuivia. Eugene suutelee hänen kättänsä.) Älkää

huoliko!

_Marchbanks_. Tietysti minä tahdon jäädä, jollei teidän

kunnianarvoisella miehellänne ole mitään sitä vastaan.

_Candida_. Saako hän jäädä, James, jos hän lupaa olla kiltti poika ja

auttaa minua kattamaan pöytää? (Marchbanks kääntää päätään ja katselee

olkansa yli lujasti Morelliin, vaatien hänen vastaustansa.)

_Morell_ (lyhyesti). Tietysti, luonnollisesti! (Hän menee pöydän luo ja

on puuhaavinaan jotakin paperiensa parissa.)

_Marchbanks_ (tarjoo käsivartensa Candidalle). Mennään kattamaan

pöytää.

(Hän tarttuu hänen käsivarteensa. He astuvat yhdessä ovelle; kun he

menevät, lisää Marchbanks.) Minä olen onnellisin ihminen maailmassa!

_Morell_. Sitä minäkin olin -- tunti sitten.

Esirippu.

Candida(#55370) · 第 4 / 6 题