Kymmenen jälkeen illalla. Kierrekaihtimet ovat alhaalla ja lamput
sytytetyt. Kirjoituskone laatikossaan. Suuri pöytä on siistitty,
kaikesta näkyy, että päivän työ on ohitse.
Candida ja Marchbanks istuvat takan ääressä. Pöytälamppu seisoo
uuninreunalla Marchbanksin yläpuolella, joka istuu pienessä tuolissa
lukien ääneen. Pinkka käsikirjoituksia ja pari runovihkoa on matolla
hänen vieressään. Candida istuu nojatuolissa. Hänellä on kevyt
messinkinen hiilihanko ojona kädessänsä. Hän ojentaa jalkansa tulta
kohti, nojaten korkojaan uunin ristikkoa vasten. Hän istuu
ajatuksissaan huomaamatta mitään.
_Marchbanks_ (keskeyttää lukemisensa). Ei ole ollut ainoatakaan
runoilijaa, joka ei olisi pukenut tätä ajatusta sonettimuotoon. Hänen
täytyy se tehdä, hän ei voi sitä vastustaa. (Katsoo ylös odottaen
myöntävää sanaa ja huomaa, että Candida tuijottaa vain hiilihankoon.)
Ettekö te kuuntele? (Ei vastausta.) Mrs Morell!
_Candida_ (säpsähtää). Mitä?
_Marchbanks_. Kuuntelitteko te?
_Candida_ (liiallisella kohteliaisuudella, joka ilmaisee syyllisyyttä).
Tietysti! Se oli hyvin kaunista. Jatkakaa, Eugene! Minä odotan
jännityksellä, miten enkelin käy.
_Marchbanks_ (antaa käsikirjoituksen vajota maahan). Suokaa anteeksi,
että väsytän teitä!
_Candida_. Ette te väsytä minua, sen vakuutan. Jatkakaa, Eugene, minä
pyydän!
_Marchbanks_. Minä lopetin runon enkelistä jo neljännes tuntia sitten.
Olen lukenut sen jälkeen useita runoja.
_Candida_ (katuvaisesti). Minä luulen, että hiilihanko hypnotiseerasi
minut. (Hän panee sen pois.)
_Marchbanks_. Se rasitti minua kauheasti.
_Candida_. Miksi te ette sanonut? Minä olisin heti pannut sen pois.
_Marchbanks_. Minä pelkäsin, että tekin tuntisitte olevanne rasitettu.
Se oli ikäänkuin joku ase. Jos minä olisin ollut entisajan sankareita,
niin olisin laskenut paljastetun miekkani meidän välillemme. Jos Morell
olisi tullut sisään, niin hän olisi voinut luulla, että te olitte
ottanut hiilihangon, kun meidän välillämme ei ollut mitään miekkaa.
_Candida_ (ihmetellen). Mitä ihmettä? (Katsoo epävarmasti häneen). Minä
en voi oikein hyvin seurata teidän ajatusjuoksuanne. Teidän sonettinne
ovat panneet pääni aivan pyörälle. Miksi pitäisi paljastetun miekan
olla meidän välillämme?
_Marchbanks_ (vältellen). Älkää välittäkö siitä! (Hän kumartuu alas ja
ottaa ylös käsikirjoitukset.)
_Candida_. Pankaa nuo pois. Minun runoinnollanikin on rajansa --
silloinkin kun teidän runonne ovat kysymyksessä. Nyt te olette lukenut
minulle kolmatta tuntia -- aina siitä saakka kuin James läksi. Nyt minä
tahdon jutella.
_Marchbanks_ (nousee kauhistuneena). Ei, minä en saa puhua! (Hän katsoo
ympärilleen tavallisella hämmästyneellä tavallaan ja huudahtaa äkkiä).
Parasta että lähden hiukan puistoon kävelemään! (Hän lähestyy ovea.)
_Candida_. Loruja, se on aikoja sitten suljettu. Käykää istumaan tänne
matolle ja jutelkaa hölyn pölyä, niinkuin teillä on tapana tehdä! Minä
tahdon pitää lystiä. Ettekö tekin sitä tahdo?
_Marchbanks_ (puoleksi pelästyen, puoleksi ihastuen). Kyllä!
_Candida_. No, tulkaa sitten! (Hän siirtää tuolinsa hiukan taaksepäin,
jotta Marchbanks saisi tilaa. Tämä epäröi, mutta sitten hän ojentaa
itsensä pitkäkseen matolle ujona, kasvot ylöspäin käännettyinä ja nojaa
päätään Candidan polviin, katsoen häneen.)
_Marchbanks_. Oi, minä olen ollut niin onneton koko illan, siksi että
minä tein oikein! Nyt minä teen väärin ja olen onnellinen!
_Candida_ (hellästi, huvitettuna). Niin. Minä olen varma siitä, että te
mielestänne olette suuri, täysi-ikäinen, hirveä viettelijä -- ettekö te
ole oikein ylpeä itsestänne?
_Marchbanks_ (nostaa äkisti päätään ja kääntää sitä hiukan nähdäkseen
hänet). Varokaa! Jospa te tietäisitte, kuinka paljon minä olen teitä
vanhempi! (Hän kääntyy, niin että hän joutuu polvilleen, kädet ovat
ristissä, käsivarret Candidan sylissä. Hän puhuu yhä yltyvällä
kiihkeydellä, sillä hänen verensä on tullut kuohuksiin.) Saanko minä
sanoa teille jotakin hirveää?
_Candida_ (ilman pelkoa tai kylmyyttä, täydellisesti kunnioittaen hänen
tunnettansa, mutta viisaalla, äidillisellä huumorilla). Ette! Mutta te
saatte sanoa kaikkia, mitä te todellakin tunnette. Ihan kaikki, olkoon
se mitä hyvänsä! Minä en pelkää, jos te annatte sisällisen itsenne
puhua, kun ette vaan turvaudu teeskenneltyihin sanoihin --
ritarillisiin, tai alhaisiin, tai vaikkapa vain runollisiinkin
sanoihin. Minä vetoan teidän kunniaanne ja totuudenrakkauteenne! Nyt te
saatte sanoa mitä tahdotte.
_Marchbanks_ (kiihkeä, innokas ilme katoaa kokonaan hänen huuliltaan ja
sieramistaan ja hänen silmänsä loistavat intomielisen sielukkaina). Oi,
nyt minä en voi sanoa mitään, sillä kaikki sanat, joita minä tunnen,
ovat enemmän tai vähemmän vain sanoja -- kaikki paitsi yksi ainoa.
_Candida_. Mikä sitten?
_Marchbanks_ (hiljaa vajoten nimen musiikiin). Candida, Candida,
Candida, Candida, Candida! Minun täytyy lausua tuo nimi siksi, että te
vetositte minun kunniaani ja totuudenrakkauteeni; minun ajatuksissani
ja tunteissani te ette koskaan ole Mrs Morell, vaan aina vain Candida!
_Candida_. Tietysti. Ja mitä sanottavaa teillä on Candidalle?
_Marchbanks_. Minä tahdon vain toistaa teidän nimeänne tuhat kertaa!
Ettekö te tunne, että siihen joka kerta sisältyy pyyntö?
_Candida_. Ettekö tunne itseänne onnelliseksi, kun voitte pyytää?
_Marchbanks_. Kyllä, hyvin onnelliseksi!
_Candida_. No, se onni on vastaus teidän pyyntöihinne. Mitä muuta te
haluatte?
_Marchbanks_ (onnellisena). Ei, minä olen tullut taivaaseen, eikä
siellä ole enää mitään toiveita!
Morell tulee sisään. Hän pysähtyy kynnykselle ja huomaa
silmänräpäyksessä koko tapauksen.
_Morell_ (vakavasti ja levollisesti). Toivottavasti minä en häiritse.
Candida hyökkää ylös vähintäkään hämmästymättä, nauraen itselleen.
Eugene yhä polvistuneena, estää itseään kaatumasta nojautumalla
käsillään tuolin istuimeen ja jää siihen asentoon, tuijottaen Morelliin
suu selällään.
_Candida_ (noustessaan). Oi, James, kuinka sinä pelästytit minua! Minä
puhelin niin innokkaasti Eugenen kanssa, etten kuullut sinun tuloasi.
Kuinka kokous onnistui? Puhuitko sinä hyvin?
_Morell_. En ole koskaan eläissäni puhunut paremmin.
_Candida_. No, sepä erinomaista! Kuinka suuri oli kollehti?
_Morell_. En muistanut kysyä.
_Candida_ (Eugenelle). Hän puhui varmaan erinomaisesti, koska hän
unohti sitä kysyä! (Morellille). Missä muut ovat?
_Morell_. He menivät paljoa ennen kuin minä jouduin lähtemään. En
luullut koskaan pääseväni sieltä eroon. He menivät varmaan jonnekin
illallista syömään.
_Candida_ (tavallisella emännänäänellään). No, siinä tapauksessa voi
Maria panna maata. Minä menen hänelle sanomaan. (Hän menee kyökkiin.)
_Morell_ (katsoo ankarasti Marchbanksiin). No?
_Marchbanks_ (kyyryssä matolla, jalat ristissä, ei näytä yhtään
kiusaantuneelta, vaikka Morell on läsnä -- melkein epäkunnioittavan
humoristisesti). No?
_Morell_. Onko teillä jotakin sanottavaa minulle?
_Marchbanks_. Ei muuta kuin että minä olen ollut täällä yksityisenä
narrina sillä aikaa kuin te olette ollut julkisena narrina.
_Morell_. Tuskinpa kuitenkaan samalla tavalla.
_Marchbanks_ (kiivaasti, hyökäten pystyyn). Niin, aivan samalla
tavalla! Minä olen näytellyt kunnon miestä aivan niinkuin tekin!
Kun te olitte niin suurenmoinen, että jätitte minut yksin Candidan
kanssa -- --
_Morell_ (paheksuen). _Candidan!_
_Marchbanks_. No niin! Niin pitkälle minä olen tullut! Suurenmoisuus on
tarttuvaa. Sen taudin minä sain teiltä. Minä vannoin, etten lausuisi
teidän poissaollessanne sanaakaan, jota en olisi voinut sanoa kuukausi
sitten teidän läsnäollessanne.
_Morell_. Pidittekö te sananne?
_Marchbanks_ (asettuu äkkiä lystikkääseen asentoon nojatuolinreunalle).
Minä olin niin suuri aasi, että rikoin sanani vasta kymmenen minuuttia
sitten. Siihen saakka minä luin kuin hullu hänelle ääneen -- luin omia
runojani -- luin muitten runoja -- estääkseni keskustelua. Minä seisoin
taivaan portin edustalla, enkä astunut kuitenkaan sisään. Te voitte
arvata kuinka suurenmoista se oli ja kuinka vaikeata! Sitten -- -- --
_Morell_ (hilliten jännitystään). Sitten?
_Marchbanks_ (proosallisesti istahtaen taas tavalliseen asentoon
tuolilleen). Sitten hän ei jaksanut enää kuulla sen enempää.
_Morell_. Ja te lähestyitte vihdoinkin taivaan porttia?
_Marchbanks_. Niin!
_Morell_ (vihoissaan). No? Puhukaa, ihminen! Eikö teillä ole yhtään
sääliä minua kohtaan?
_Marchbanks_ (pehmeästi ja musikaalisesti). Sitten hän muuttui
enkeliksi; ja siinä oli tulinen miekka, joka esti eteenpäinpääsyn, niin
etten voinutkaan astua sisään; sillä minä näin, että se portti olikin
itse helvetin portti.
_Morell_ (riemuiten). Hän työnsi teidät luotaan?
_Marchbanks_ (nousee, hurjalla pilkalla). Ei, te hupsu! Jos hän olisi
sen tehnyt, niin en koskaan olisi huomannut olleeni taivaassa. Työnsi
minut luotaan! Luuletteko, että se olisi pelastanut minut -- te
moraalisaarnaaja! Oi, te ette ansaitse elää samassa maailmassa kuin
hän! (Halveksivalla ilmeellä hän menee huoneen toiselle puolelle).
_Morell_ (joka levollisesti on pitänyt häntä silmällä liikkumatta
paikaltaan). Luuletteko kohottavanne omaa arvoanne herjaamalla minua?
_Marchbanks_. Tähän loppuu tuhannes ja ensimäinen opetus, Morell. Kun
kaikki käy ympäri, niin en pane paljoakaan arvoa teidän saarnoihinne.
Luulenpa, että osaisin itse paremmin siitä suoriutua. Se mies, jota
tahdon kohdata, on se, jonka kanssa Candida on naimisissa.
_Morell_. Se mies, joka -- --? Tarkoitatteko te minua?
_Marchbanks_. Minä en tarkoita hänen kunnia-arvoisuuttaan, pastori
James Morellia, moraalisaarnaajaa ja loruilijaa! Minä tarkoitan sitä
todellista miestä, jota pastori Jamesin täytyy pitää jossakin piilossa
mustan takkinsa alla -- sitä miestä, jota Candida rakasti. Te ette voi
voittaa sellaisen naisen kuin Candidan rakkautta vain napittamalla
kauluksenne takaa kiinni sen sijaan että kiinnittäisitte sen edestä
käsin.
_Morell_ (suoraan ja lujasti). Kun Candida lupasi mennä naimisiin minun
kanssani, niin olin minä sama moraalisaarnaaja ja loruilija kuin
nytkin. Minä käytin mustaa takkia, napitin kaulukseni takaa enkä
edestä. Luuletteko että hän olisi rakastanut minua enemmän, jos olisin
ollut teeskentelijä?
_Marchbanks_ (sohvassa, tarttuen kiinni nilkkoihinsa). Oi, hän antoi
teille anteeksi, aivan kuin hän antaa minulle anteeksi sen, että olen
pehmeäluontoinen ja suuri raukka, pieni kurja koiranpentu, niinkuin te
sanotte! (Uneksien). Sellaisella naisella kuin hänellä on jumalallinen
kyky nähdä meidän lävitsemme: hän rakastaa meidän sielujamme eikä
meidän hullutuksiamme, turhamaisuuttamme ja luulottelujamme, ei meidän
kauluksiamme ja takkejamme eikä muita riepuja ja ryysyjä, joihin me
käärimme itsemme. (Hän tuumii sitä hetken aikaa; sitten hän kääntyy
Morellin puoleen ja kysyy kiihkeästi.) Minä tahtoisin vain tietää,
miten te tulitte sen liekehtivän miekan ohi, joka minut hillitsi?
_Morell_ (painolla). Elikä siksi, ettei minua keskeytetty kymmenen
minuutin perästä.
_Marchbanks_ (hämmästyen). Mitä?
_Morell_. Ihminen kiipeää aina korkeimmalle harjalle, mutta ei voi
kauan pysyä siellä.
_Marchbanks_. Se ei pidä paikkaansa! Siellä voi pysyä ikuisesti, siellä
ja yksin siellä! Elämämme muina hetkinä me emme voi löytää rauhaa, emme
voi tuntea elämän äänetöntä, suurta ihanuutta. Missäpä minä mielemmin
eläisin kuin korkeimmalla harjalla?
_Morell_. Kyökissä, leikkaamassa sipulia ja täyttämässä lamppuja.
_Marchbanks_. Tai saarnastuolissa, puhdistamassa likaisia sieluja.
_Morell_. Niin, sitä myöskin. Siellä minä voitin suuren onneni ja
oikeuden pyytää häntä omakseni. Minä en ottanut sitä hetkeä velaksi,
enkä käyttänyt sitä myöskään varastaakseni toisen onnea.
_Marchbanks_ (melkein kyllästyneenä astuu takaisin uunia kohti). Minä
en epäile, ettette te suorittanut sitä yhtä rehellisesti ja
kunnollisesti, kuin jos olisitte ostanut naulan juustoa. (Hän pysähtyy
maton reunalle ja sanoo itsekseen, selin Morelliin). Minä tulin hänen
luokseen kerjäläisenä.
_Morell_ (hätkähtää). Kerjäläisenä, joka oli vähällä kuolla viluun!
Joka pyysi hänen shaaliansa!
_Marchbanks_ (kääntyy hämmästyneenä). Kiitos, että parannatte minun
runoelmaani! Niin, jos niin haluatte, kerjäläisenä, joka oli vähällä
kuolla viluun ja pyysi hänen shaaliansa.
_Morell_ (kiihtyneenä). Ja hän kielsi. Sanonko teille, miksi hän
kielsi? Minä voin sanoa sen hänen puolestansa. Hän kielsi sentähden
että -- -- --
_Marchbanks_. Hän ei kieltänyt!
_Morell_. Todellako?
_Marchbanks_. Hän tarjosi minulle kaikki, mitä minä halusin: sielunsa,
siipensä, tähtidiademin otsaltansa, liljat käsistään, kuun jalkojensa
alta -- -- --
_Morell_ (tarttuu häneen kiinni). Sanokaa totuus, mies! Minun vaimoni
on minun vaimoni! Minä en siedä enää teidän runollisia korupuheitanne.
Minä tiedän liiankin hyvin, että jos olen kadottanut hänen rakkautensa
ja te olette sen voittanut, niin ei mikään laki sido häntä.
_Marchbanks_ (merkillisellä äänellä, pelotta ja vastustamatta).
Tarttukaa minua kaulukseen kiinni, Morell! Hän asettaa sen jälleen
paikoilleen, niinkuin aamullakin. (Hiljaisella ihastuksella). Sitten
minä saan tuntea taas hänen kätensä kosketusta!
_Morell_. Perhanan poika! Ettekö tiedä, että voi olla vaarallista sanoa
minulle sellaista? Vai -- (äkillisellä pelolla) oletteko te äkkiä
tullut rohkeaksi?
_Marchbanks_. Nyt minä en enää pelkää! Minä en pitänyt teistä ennen ja
siksi minua värisytti aina, kun te koskitte minuun. Mutta minä näin
tänään -- kun Candida kiusasi teitä -- että te rakastatte häntä. Siitä
saakka olen ollut teidän ystävänne, te voitte kuristaa minut jos
tahdotte.
_Morell_ (päästää hänet irti). Eugene, jos nuo teidän viime sananne
eivät ole sydämetöntä valhetta, jos teillä on hiukankin inhimillisiä
tunteita sielussanne -- niin sanokaa minulle, mitä tapahtui minun
poissaollessani?
_Marchbanks_. Mitäkö tapahtui! Niin, liekehtivä miekka -- (Morell
polkee jalkaansa kärsimättömästi). No, puhtaalla proosalla sitten, minä
rakastin häntä niin syvästi, etten pyytänyt muuta kuin saada elää siinä
rakkaudessa. Ja ennenkuin minulla oli aikaa laskeutua alas korkeimmalta
harjalta, tulitte te.
_Morell_ (syvällä kärsimyksellä). Se on siis vieläkin ratkaisematta!
Yhä vielä sama epäilyksen kurjuus!
_Marchbanks_. Kurjuus! Minä olen kaikista onnellisin ihminen! Minä en
toivo mitään kiihkeämmin kuin että hän olisi onnellinen. (Kiihkeästi,
liekehtivällä tunteellisuudella). Oi, Morell, luopukaamme molemmat
hänestä! Miksi hänen pitäisi valita hermostuneen pienen raukan,
sellaisen kuin minun ja paksupäisen papin, sellaisen kuin teidän
välillä? Lähtekäämme toivioretkelle, te itään ja minä länteen, etsimään
hänelle rakastajaa, joka olisi hänen arvoisensa -- jotakuta kaunista
purppurasiipistä ylienkeliä -- --
_Morell_. Loruja! Jos, jos hän on siksi hullu, että hän luopuu minusta
teidän tähtenne, niin kuka sitten suojelee häntä? Kuka auttaa häntä?
Kuka tekee työtä hänen puolestansa? Kuka rupee hänen lastensa isäksi?
(Hän käy istumaan sohvaan, ajatuksiinsa vaipuneena, kyynärpäät polvien
varassa ja pää nyrkkien nojassa.)
_Marchbanks_ (napsahuttaen hurjasti sormiansa). Hän ei tee tuollaisia
tyhmiä kysymyksiä! Hänen täytyy saada suojella ja auttaa jotakuta,
tehdä työtä jonkun puolesta -- hän tarvitsee jonkun, joka antaa hänelle
lapsia suojeltavaksi ja autettavaksi, joiden puolesta hän voi tehdä
työtä. Jonkun täysikasvuisen miehen, joka on tullut ikäänkuin lapseksi
jälleen. Kuinka mieletön te olette, kolminkertaisesti hullu! Minä olen
se mies, Morell! Minä se mies olen! (Hän pyörii ympäri kiihtyneenä ja
huutaa). Te ette ymmärrä, millainen nainen on! Pyytäkää häntä tänne,
Morell, ja antakaa hänen valita meidän välillämme --
Ovi avautuu ja Candida tulee sisään. Hän jää
aivan kuin kivettyneenä seisomaan.
_Candida_ (ihmeissään, kynnyksellä). Mikä kumma teitä vaivaa, Eugene?
_Marchbanks_. James ja minä olemme kilpaa saarnanneet ja hän on
joutunut alakynteen. (Candida katsoo nopeasti Morelliin, ja kun hän
huomaa, että hän on onneton, niin hän kiiruhtaa hyvin kiihtyneenä hänen
luokseen, puhuen kiivaasti ja moittivalla äänellä Marchbanksille.)
_Candida_. Te olette pahoittanut häntä. Se ei saa tapahtua, Eugene,
kuuletteko! (Hän laskee kätensä Morellin olkapäälle ja unohtaa
tuskassaan kokonaan naisellisen hienotunteisuutensa.) Ei kukaan saa
tehdä minun pojalleni pahaa! Minä suojelen häntä!
_Morell_ (nousee nopeasti). Suojelee!
_Candida_ (panematta huomiota häneen, Eugenelle). Mitä te olette
sanonut?
_Marchbanks_ (kalpenee). En mitään. Minä -- --
_Candida_. Eugene! Ettekö mitään?
_Marchbanks_ (surkeasti). Minä tarkoitan -- minä, suokaa anteeksi! En
minä sitä enää tee -- sen minä lupaan. Minä jätän hänet rauhaan.
_Morell_ (harmistuneena, tehden uhkaavan liikkeen Eugenelle). Tekö
jätätte minut rauhaan? Keltanokka -- --
_Candida_ (keskeyttää hänet). Hyss -- anna minun pitää hänestä huolta,
James!
_Marchbanks_. Ettehän te vain ole suuttunut minuun?
_Candida_ (ankarasti). Kyllä, sitä minä olen -- hyvinkin suuttunut!
Minun tekisi mieleni ajaa teidät ulos ovesta.
_Morell_ (hämmästyen Candidan kiivautta, ei ole ensinkään hyvillään
siitä, että Candida puolustaa häntä toista miestä vastaan). Hiljaa,
Candida, hiljaa! Minä voin itse puolustaa itseäni.
_Candida_ (hyväilevästi). Tietysti, armaani, tietysti sinä voit sitä!
Mutta kukaan ei saa häiritä sinua ja suututtaa sinua.
_Marchbanks_ (melkein kyynelissä kääntyy ovea kohti). Minä menen.
_Candida_. Oi, ei teidän tarvitse mennä. En minä voi ajaa teitä ulos
ovesta tähän aikaan päivästä. (Kiivaasti). Teidän pitäisi hävetä! Sitä
teidän todellakin pitäisi tehdä!
_Marchbanks_ (epätoivoisesti). Mutta mitä minä olen tehnyt?
_Candida_. Minä tiedän, mitä te olette tehnyt -- aivan kuin olisin koko
ajan ollut sisällä. Se oli kelvotonta! Te olette kuin lapsi, joka ei
osaa pitää suutansa kiinni.
_Marchbanks_. Mielemmin minä kuolisin kymmenen kertaa kuin tuottaisin
teille hetkenkään tuskaa!
_Candida_ (suuresti halveksien hänen lapsellisuuttaan). Ajatelkaa mitä
hyötyä minulla olisi teidän kuolemastanne!
_Morell_. Rakas Candida, tuo kinastelu on tuskin oikein sopivaa. Se on
kahden miehen välinen asia, ja minä olen oikea mies ratkaisemaan
riidan.
_Candida_. Kahden miehen! Sanotko sinä häntä mieheksi? (Eugenelle). Te
paha poika!
_Marchbanks_ (joka saa uutta rohkeutta nuhteista, sanoo merkillisellä,
hellällä tavalla). Pitääkö minun saada nuhteita kuin pienen pojan? Hän
aloitti. Ja hän on suurempi kuin minä.
_Candida_ (kadottaa hiukan varmuuttaan, kun hän ei enää yhtä lujasti
voi luottaa Morellin arvokkaisuuteen). Se ei voi olla totta!
(Morellille). Ethän sinä aloittanut, James?
_Morell_ (halveksien). En.
_Marchbanks_ (harmistuneena). Vai niin!
_Morell_ (Eugenelle). Te aloititte -- tänä aamuna. (Candida, joka
samassa yhdistää tämän hänen salaperäisen viittauksensa johonkin, jota
Eugene oli sanonut hänelle aamu-päivällä, katselee epäillen häntä.
Morell jatkaa loukattuna ja ylimielisen kaunopuheisesti.) Mutta teidän
toinen väitteenne on tosi. Minä olen todellakin meistä suurempi, ja
toivottavasti myös vahvempi, Candida. Voit siis jättää asian minun
käsiini.
_Candida_ (rauhoittaen häntä). Niin kultaseni, mutta (levottomasti) --
minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat puhuessasi aamusta?
_Morell_ (lempeästi oikaisten). Ei sinun tarvitsekkaan ymmärtää,
ystäväni!
_Candida_. Mutta James -- minä -- -- (Ovikello soi). Kas vaan! Nyt he
tulevat kaikki. (Hän menee avaamaan.)
_Marchbanks_ (juoksee Morellin luo). Eikö se ole julmaa, Morell, hän on
suuttunut meihin kumpaiseenkin. Hän vihaa minua, mitä minä nyt teen?
_Morell_ (merkillisellä epätoivoisella äänellä, repii tukkaansa).
Eugene, minun pääni on aivan pyörällä. Kohta en voi muuta kuin nauraa.
(Hän astuu edestakaisin huoneessa.)
_Marchbanks_ (astuu levottomana hänen kintereillään). Ei, ei, älkää
naurako! Muuten hän luulee, että minä olen tehnyt teidät hulluksi.
Kovaa ääntä ja naurua kuuluu yhä lähempää. Lexy Mill, jonka silmät
loistavat ja jonka koko olento ilmaisee hyvin kiihoittunutta
mielentilaa, astuu Burgessin kanssa sisään, joka on loistava ja
itseensä tyytyväinen ja tavallisessa mielentilassaan. Miss Garnett,
jolla on paras hattunsa ja palttoonsa yllään, tulee jäljessä, mutta
vaikka hänen silmänsä ovat tavallista kirkkaammat, niin näyttää hän
kuitenkin pelokkaalta. Hän käy istumaan selin kirjoituskonepöytään,
nojaten toisella kädellään siihen, ikäänkuin hän olisi väsynyt ja pää
tuntuisi raskaalta. Marchbanks tulee taas ujoksi ja vetäytyy nurkkaan
ikkunan luo, missä Morellin kirjat ovat.
_Lexy_ (iloisesti). Morell, minun täytyy onnitella teitä! (Tarttuu
häntä käteen). Kylläpä te piditte jalon, henkevän puheen! Te voititte
oman itsenne!
_Burgess_. Niin, se on totta, James! Se piti minut valveilla koko ajan.
Eikö totta, Miss Garnett?
_Proserpine_ (suuttuneena). En minä pitänyt teitä silmällä! Minä koetin
tehdä muistiinpanoja. (Hän ottaa esille kirjansa ja katselee
pikakirjoitustansa, joka melkein saattaa hänet itkemään.)
_Morell_. Puhuinko liian nopeasti, Prossy?
_Proserpine_. Aivan liian nopeasti! Tiedättehän, etten voi kirjoittaa
muuta kuin yhdeksänkymmentä sanaa minuutissa. (Hän päästää tunteensa
valloilleen heittämällä muistiinpanokirjansa koneen viereen pöydälle,
jotta se olisi valmiina käytettäväksi seuraavana aamuna.)
_Morell_ (rauhoittaen). No, no, no! Älkää siitä välittäkö! Ei se mitään
merkitse! Oletteko te kaikki syöneet illallista?
_Lexy_. Mr Burgess oli niin ystävällinen, että hän tarjosi meille
erinomaisen illallisen Belgravessa.
_Burgess_ (suuremmoiselia auliudella). Älkää puhuko siitä, Mr Mill!
(Vaatimattomasti). Te olette aina tervetullut minun vaatimattomiin
kesteihini.
_Proserpine_. Me saimme shampanjaa. En ole koskaan ennen maistanut
sitä. Minä olen aivan pyörällä päästäni.
_Morell_ (ihmeissään). Shampanjaillalliset! Sepä vasta! Minun
kaunopuheisuuteniko oli syynä sellaiseen ylellisyyteen?
_Lexy_ (juhlallisesti). Teidän kaunopuheisuutenne ja Mr Burgessin
hyväsydämisyys. (Uudella ihastuksen purkauksella). Ja mikä kelpo mies
tuo esimies on, Morell! Hän tuli meidän kanssamme syömään.
_Morell_ (pitkään ja merkitsevästi, katsellen Burgessiä). Esimies!
Ohoo! Nyt minä ymmärrän! Burgess yskähtää ja koettaa, siten peittää
tyytyväisyyttään, kun hänen toimensa ovat niin hyvin onnistuneet ja
vetäytyy uunin luo. Lexy panee käsivartensa ristiin ja nojautuu
kirjakaappiin, asettuen kopeaan asentoon. Candida tulee sisään tuoden
tarjottimella laseja, sitroneja ja kannun, jossa on kuumaa vettä.
_Candida_. Haluaako kukaan sitronatoddia? Te tunnette talon tavat:
ehdoton raittius. (Hän laskee tarjottimen pöydälle, ottaa
sitronapusertimen ja katselee sitä tutkivasti.)
_Morell_. Ei maksa vaivaa tarjota. He ovat kaikki saaneet shampanjaa.
Prossy on rikkonut raittiuslupauksensa.
_Candida_ (Proserpinelle). Sanotteko todellakin juoneenne shampanjaa?
_Proserpine_ (äkäisesti). Niin, sitä minä olen tehnyt! Minä olen vain
olutraitis, shampanjaa minä kyllä juon. Minä en pidä oluesta! Onko
vielä kirjeitä, joihin minun pitää vastata, Mr Morell?
_Morell_. Ei enää tänä iltana.
_Proserpine_. Sepä hyvä. Hyvää yötä, kaikki!
_Lexy_ (ritarillisesti). Saanko saattaa teitä kotiin, Miss Garnett?
_Proserpine_. Ei kiitos! Minusta on turvallisinta mennä yksin tänä
iltana kotiin. Jospa minä en olisi juonut tuota sotkua! (Menee suoraan
ulos.)
_Burgess_ (harmissaan). Hän sanoi sotkua! Se tyttö ei tiedä mitä
shampanja on. Pommery ja Greeno, kaksitoista ja puoli pullo! Hän joi
kaksi lasia yhteen kyytiin, oikein pohjaa myöten!
_Morell_ (hiukan levottomana). Menkää häntä saattamaan, Lexy!
_Lexy_ (levottomana). Mutta jos hän todellakin olisi -- -- --
Ajatelkaa, jos hän rupeaisi laulamaan kadulla tai jotain muuta
sellaista!
_Morell_. Juuri jotain sellaista voi tapahtua! Siksi teidän pitää
huolehtia, että hän tulee varmasti kotiin.
_Candida_. Tehkää se, Lexy, niin olette oikein kiltti! (Hän pudistaa
hänen kättänsä ja vie hänet väkisin ovelle.)
_Lexy_. Minun täytyy todellakin mennä. Toivottavasti minun apuni ei
kuitenkaan ole tarpeen. Hyvää yötä, Mrs Morell! (Toisille). Hyvää yötä!
(Hän menee. Candida sulkee oven.)
_Burgess_. Hän alkoi jo lörpötellä juotuaan kaksi kulausta. Ihmiset
eivät voi juoda kohtuullisesti. (Jättäen puheenaineen sikseen hän menee
uunin luo.) Niin James, nyt on aika kömpiä kotiin. Mr Marchbanks, onko
minulla kunnia kulkea teidän seurassanne jonkun matkaa?
_Marchbanks_ (kauhistuen). Kyllä. Parasta, että minäkin menen. (Hän
kiiruhtaa ovelle, mutta Candida asettuu sen eteen ja estää häneltä
pääsyn.)
_Candida_ (levollisen päättävästi). Te käytte istumaan. Te ette mene
vielä.
_Marchbanks_ (surkealla äänellä). Ei. Minä -- en minä sitä
tarkoittanut. (Hän palaa takaisin huoneeseen ja istahtaa hyvin surkeana
sohvalle.)
_Candida_. Mr Marchbanks jää meille yöksi, isä.
_Burgess_. No, sitten minä sanon hyvää yötä. Hyvästi James! (Hän
pudistaa kättä Morellin kanssa ja astuu Eugenen luo.) Ottakaa yölamppu
vuoteenne viereen yöksi, se on hyvä olemassa, jos heräätte ja
sattuisitte saamaan uuden taudin letkauksen. Hyvää yötä!
_Marchbanks_. Kiitos! Minä ajattelen sitä. Hyvää yötä, Mr Burgess! (He
pudistavat kättä. Burgess menee ovelle.)
_Candida_ (pidättää Morellia, joka aikoo saattaa Burgessia). Jää sinä
tänne! Minä autan isälle takin päälle. (Menee ulos Burgessin kanssa.)
_Marchbanks_. Morell, nyt tulee hirveä kohtaus. Ettekö te pelkää?
_Morell_. En vähintäkään.
_Marchbanks_. En koskaan ennen ole kadehtinut teidän rohkeuttanne. (Hän
nousee arkana ja laskee torjuen kätensä Morellin käsivarrelle.) Ettekö
tahdo auttaa minua?
_Morell_ (pudistaa hänet luotaan varmasti mutta levollisesti). Jokaisen
pitää itse vastata puolestaan, Eugene. Hänen pitää nyt valita
jompikumpi meistä! (Hän menee huoneen toiselle puolelle, juuri kun
Candida astuu sisään. Eugene istuu sohvassa ja näyttää koulupojalta,
joka on tehnyt jotakin pahaa ja katuu tekoansa.)
_Candida_ (molempien välissä, kääntyen Eugeneen). Oletteko te
pahoillanne?
_Marchbanks_ (vakavasti). Niin, aivan masennuksissa!
_Candida_. Silloin te saatte anteeksi. Menkää nyt kiltisti nukkumaan!
Minä aion puhua Jamesin kanssa teistä.
_Marchbanks_ (nousee hyvin hämillään). Sitä minä en voi tehdä, Morell!
Minun täytyy jäädä tänne! Minä en tahdo mennä! Sanokaa se hänelle,
James!
_Candida_ (jonka epäilykset vahvistuvat). Mitä hänen pitää sanoa
minulle? (Marchbanksin silmät harhailevat pitkin huonetta välttääkseen
Candidan katsetta. Candida kääntyy ympäri ja siirtää sanattoman
kysymyksensä Morelliin.)
_Morell_ (koettaen koota voimia ratkaisua varten). Minulla ei ole
hänelle muuta sanottavaa (hänen äänensä syventyy ilmaisten hillittyä ja
surunvoittoista hellyyttä), kuin että hän on minun suurin aarteeni
maailmassa -- jos hän todellakin on vielä minun.
_Candida_ (kylmästi, loukkaantuneena, kun hän vetoaa
kaunopuhujavaistoonsa, ikäänkuin Candida olisi Mateusseuran
kuulijakunta). Minä olen varma siitä, että Eugene sanoo jotakin yhtä
hyvää, jos ei muusta ole kysymys.
_Marchbanks_ (masentuneena). Morell, hän pitää meitä pilkkanaan!
_Morell_ (äkillisellä kiivaudella). Ei siinä ole mitään naurettavaa!
Pilkkaatko sinä meitä, Candida?
_Candida_ (levollisella suuttumuksella). Eugene on hyvin nopsa
ajattelemaan, James. Minä toivon voivani nauraa, mutta ei ole sanottu,
etten myös suutu. (Hän menee uunin luo, nojaa käsivartensa
uuninreunaan, nostaa jalkansa ristikolle, samalla kuin Eugene hiipii
Morellin luo ja nykäisee häntä käsivarresta.)
_Marchbanks_ (kuiskaa). Odottakaa, Morell! Ei sanota mitään!
_Morell_ (työntää hänet luotaan suomatta hänelle ainoatakaan katsetta).
Toivottavasti tuo ei ole mikään uhkaus, Candida?
_Candida_ (vakavasti varoittaen). Varo itseäsi, James! Eugene, minähän
pyysin teitä menemään. Miksi te ette lähde?
_Morell_ (polkee jalkaa). Hän ei saa mennä! Minä tahdon, että hän
jääpi!
_Marchbanks_. Minä menen. Minä teen kaikki mitä te haluatte.
(Hän menee ovelle.)
_Candida_. Jääkää! (Hän tottelee). Ettekö kuullut, että James käski
teitä jäämään? Hän on herra talossa. Ettekö te sitä tiedä?
_Marchbanks_ (jonka viha, kuin nuoren runoilijan ainakin leimahtaa
tyranniutta vastaan). Millä oikeudella hän on herra talossa?
_Candida_ (levollisesti). Sano se hänelle, James!
_Morell_ (hämmästyen). Ystäväni, en minä tiedä mitään sellaisesta
oikeudesta. En minä sitä vaadi.
_Candida_ (syvästi moittien). Sinä et tiedä! Oi, James, James!
(Eugenelle, mietteissään). Minä ihmettelen, tokko te ymmärrätte,
Eugene! Ei, te olette liian nuori. No niin, te saatte jäädä -- jäädä
oppiaksenne. (Hän menee uunin luota keskilattialle ja asettuu heidän
väliinsä.) No, James, mistä on kysymys? Sano se minulle!
_Marchbanks_ (kuiskaa pelästyneenä). Älkää sanoko!
_Morell_ (hitaasti). Minä olin aikonut valmistaa sinua varovaisesti,
Candida, jotta ei syntyisi väärinkäsitystä.
_Candida_. Minä tiedän, että sinä tahdoit sitä tehdä. Mutta älä huoli!
Minä en missään tapauksessa käsitä väärin.
_Morell_. Niin -- --( Hän epäröi eikä voi löytää sanoja pitkää
selitystä varten, jonka hän arvelee tarpeelliseksi.)
_Candida_. No?
_Morell_ (suoraan). Eugene sanoo, että sinä olet rakastunut häneen.
_Marchbanks_. Ei, ei, en ensinkään! Sitä minä en koskaan ole sanonut,
Mrs Morell: se ei ole totta! Minä sanoin, että minä rakastan teitä, ja
että Morell ei rakasta. Minä sanoin, että minä ymmärrän teitä, mutta
ettei hän voi sitä tehdä! Mutta minä sanoin sen jo ennenkuin me
istuimme täällä uunin ääressä. Niin, minä voin sen vannoa. Se tapahtui
jo aamulla.
_Candida_ (jolle asia on selvinnyt). Aamulla!
_Marchbanks_ (katselee häntä rukoillen, että häntä uskottaisiin, ja
lisää sitten luonnollisesti). Siinä syy miksi kaulus oli epäkunnossa.
_Candida_ (hetken vaitiolon jälkeen, sillä hän ei käsitä heti
tarkoitusta). Hänen kauluksensa! (Hän kääntyy kiihoittuneena Morellin
puoleen.) Mutta James, onko se totta --? (Hillitsee itseänsä.)
_Morell_ (hämillään). Sinä tiedät, Candida, että minulla on kiivas
luonto, jota vastaan saan taistella. Ja hän sanoi (puistellen itseään),
että sinä sydämessäsi halveksit minua.
_Candida_ (kääntyy nopeasti Eugenen puoleen). Sanoitteko te sitä?
_Marchbanks_ (pelästyen). En.
_Candida_ (ankarasti). Sitten James on valehdellut. Voitteko te sitä
väittää?
_Marchbanks_. Ei, ei, minä -- minä -- (singahuttaen selityksensä
epätoivoissaan) se oli Davidin vaimo. Eikä hän häntä kotona
halveksinut, vaan silloin kun hän näki hänen tanssivan kansan edessä.
_Morell_ (tarttuen repliikkiin taitavan väittelijän taituriudella).
Tanssi kansan edessä, Candida, siinä luulossa, että hän liikutti heidän
sydämiään, vaikka he sairastivatkin vain -- Prossyn tautia. (Candida
aikoo vastustaa, mutta Morell nostaa kätensä saadakseen hänet
vaikenemaan ja huudahtaa). Älä koeta näyttää loukkaantuneelta, Candida!
_Candida_. Koeta!
_Morell_ (jatkaa). Eugene oli oikeassa. Niinkuin sinä sanoit pari
tuntia myöhemmin -- hän on aina oikeassa! Hän ei sanonut mitään, mitä
sinä et olisi sanonut vielä paljoa paremmin. Hän on runoilija, joka
näkee kaikki, ja minä olen pappi parka, joka ei ymmärrä mitään.
_Candida_ (katuvaisesti). Välitätkö sinä siitä, mitä tyhmä poika sanoo,
siksi että minä olen leikilläni sanonut jotakin samantapaista?
_Morell_. Tuo tyhmä poika voi puhua lapsen inspiratsioonilla ja
käärmeen viekkaudella. Hän on koettanut väittää, että sinä kuulut
hänelle, etkä minulle. Olkoon totta tai ei, mutta minä olen alkanut
pelätä, että se voisikin olla totta. Minä en voi sietää epävarmuutta.
En tahdo elää sinun kanssasi, jos meidän välillämme on salaisuus.
Minä en tahdo kärsiä sitä sietämätöntä alennusta, joka seuraa
mustasukkaisuutta. Me olemme päättäneet -- hän ja minä -- että sinun
pitää valita toinen meistä. Minä odotan sinun päätöstäsi.
_Candida_ (ottaa hitaasti askeleen taaksepäin. Morellin saarnaava
puhetapa, vaikka siinä ilmeneekin hellää tunnetta, tekee hänen mielensä
kovaksi). Vai niin, saanko minä valita? Minä oletan, että herrat ovat
päättäneet, että minun täytyy kuulua jommallekummalle teistä?
_Morell_ (lujasti). Sinun täytyy valita.
_Marchbanks_ (tuskallisesti). Morell, te ette ymmärrä! Hän tarkoittaa,
että hän kuuluu vain itselleen.
_Candida_ (kääntyy hänen puoleensa). Minä tarkoitan sitä ja paljon
muutakin, nuori herra Eugene! Sen te saatte piakkoin kuulla molemmat!
Saanko minä kysyä, hyvät herrat ja mestarit, mitä te tarjoatte minusta?
Näyttää siltä kuin minut aiottaisiin ostaa huutokaupalla. Mitä sinä
tarjoat, James?
_Morell_ (moittivasti). Cand -- -- (Hän vajoo kokoon, ääni katkeaa,
silmiin tulee kyyneleitä; kaunopuhujasta tulee haavoittunut eläin).
Minä en voi puhua --
_Candida_ (menee äkillisen tunteen vallassa hänen luokseen).
Oi, rakas --!
_Marchbanks_ (hurjalla levottomuudella.) Seis! Tämä ei ole selvää
peliä! Te ette saa näyttää hänelle, että te kärsitte, Morell! Minun
oloni on yhtä tukala, mutta minä en itke.
_Morell_ (kooten voimansa). Niin, te olette oikeassa! Minä en pyydä
armoa. (Hän irroittaa itsensä Candidasta.)
_Candida_ (vetäytyy pois, kylmästi). Suo anteeksi James! Minä en
aikonut koskea sinuun. Minä odotan sinun tarjoumustasi.
_Morell_ (vaatimattomalla nöyryydellä). Minä en voi tarjota muuta kuin
voimani puolustukseksesi, rehellisen tarkoitukseni turvaksesi, kykyni
ja uutteruuteni elatukseksesi, vaikutukseni ja asemani kunniaksesi.
Siinä kaikki mitä miehen sopii naiselle tarjota.
_Candida_ (aivan levollisesti). Entäs te, Eugene, mitä te tarjoatte?
_Marchbanks_. Heikkouteni, yksinäisyyteni, sydämeni kaipauksen!
_Candida_ (liikutettuna). Se on hyvä tarjoumus, Eugene. Nyt minä tiedän
miten valita!
Hän vaikenee hetkeksi ja katselee tutkivasti toisesta toiseen,
ikäänkuin punniten heidän arvoansa. Morell, jonka ylpeä varmuus on
muuttunut sydäntäsärkeväksi peloksi kuullessaan Eugenen tarjoumuksen,
ei jaksa peittää tuskaansa. Eugene, joka on kiihkeässä jännityksessä,
ei liikuta ainoatakaan lihasta.
_Morell_ (tukahdetulla äänellä -- pyytäen, syvällä tuskalla). Candida!
_Marchbanks_ (hiljaa, leimahtavalla halveksumisella). Kurja raukka!
_Candida_ (suurella painolla). Minä annan itseni sille, joka teistä
molemmista on heikompi.
Eugene käsittää heti hänen tarkoituksensa. Hänen kasvonsa
tulevat kalman kalpeiksi.
_Morell_ (painaa hiljaa alas päänsä, aivan masentuneena). Minä taivun
sinun tahtosi alle, Candida.
_Candida_. Ymmärrättekö _te_, Eugene?
_Marchbanks_. Oi, minä tunnen, että olen kadottanut! Hän ei jaksa
kantaa kuormaa.
_Morell_ (epäluuloisesti, kiivaasti ja äkillisesti, nostaa ylös
päänsä). Tarkoitatko sinä minua, Candida?
_Candida_ (hymyilee hiukan). Istutaan ja puhutaan tästä asiasta
levollisesti kuin kolme ystävää. (Morellille). Käy istumaan, kultani!
(Morell ottaa tuolin uunin luota -- lasten tuolin). Antakaa minulle tuo
tuoli, Eugene! (Hän viittaa nojatuoliin. Eugene tuo sen ääneti, hänessä
ilmenee kylmää voimaa ja hän asettaa sen Morellin viereen, hiukan hänen
taakseen. Candida käy istumaan. Eugene menee sohvan luo, istuu siinä
hiljaisena, umpimielisenä. Kun kaikki ovat paikoillaan, alkaa Candida
puhua, punoen heidät hiljaisuuden ja rauhan tenhokehään levollisella,
kirkkaalla, hellällä äänellään.) Muistattehan, mitä te kerroitte
itsestänne minulle, Eugene, ettei kukaan välittänyt teistä teidän
vanhan imettäjänne kuoltua, että teidän viisaat, komeat sisarenne ja
lahjakkaat veljenne olivat teidän isänne ja äitinne lempilapsia, että
te olitte onneton Etonissa, että teidän isänne koetti nälällä pakoittaa
teitä palaamaan Oxfordiin, ettei teillä koskaan ollut mitään iloa, ette
koskaan tuntenut olevanne tervetullut kenenkään luo, vaan aina olitte
yksin ja väärinkäsitetty, poika parka!
_Marchbanks_ (vakavasti). Olihan minulla kirjani. Olihan minulla
luonto. Ja lopuksi minä tapasin teidät!
_Candida_. Älkää ajatelko nyt sitä! Minä pyydän teitä katselemaan tätä
toista poikaa, minun poikaani -- jota on hemmoteltu kätkyestä saakka.
Kaksi kertaa kuussa me käymme tervehtimässä hänen vanhempiansa.
Tulisittepa te kerran meidän kanssamme, Eugene, jotta näkisitte kodin
sankarin kuvat. James aivan pienenä lapsena! Ihmeellisin kaikista pikku
lapsista! James, saatuaan ensimäisen palkintonsa kahdeksan vuoden
vanhana! James, yhdentoista ikäisenä! James ensi kertaa frakissa! James
kaikenlaisissa juhlatilaisuuksissa! Te tiedätte kuinka voimakas hän on
-- toivottavasti hän ei tehnyt teille kovin pahaa -- kuinka viisas hän
on -- kuinka onnellinen! (Suuremmalla vakavuudella). Kysykää Jamesin
äidiltä ja kolmelta sisarelta, kuinka vaikeaa on ollut estää Jamesia
olemasta voimakas ja viisas ja onnellinen. Kysykää minulta, kuinka
vaikea on olla Jamesin äiti ja kolme sisarta, hänen vaimonsa ja
lastensa äiti, kaikki samalla kertaa. Kysykää Prossyltä ja Marialta,
miten rasittavaa taloudenhoito on, silloinkin kun meillä ei ole
vieraita, jotka auttavat meitä leikkaamaan sipulia. Kysykää
kauppiailta, jotka tahtovat häiritä Jamesia, kun hän valmistaa kauniita
saarnojansa, kuka heidät ajaa pois. Kun rahaa on annettava, niin hän ne
antaa, mutta kun on kiellettävä, niin minun täytyy kieltää. Minä
rakennan hänen ympärilleen hauskuuden ja rakkauden muurin ja olen aina
varoillani, voidakseni pitää kaikki jokapäiväiset pikku huolet
loitolla. Minä teen hänet täällä herraksi, vaikkei hän sitä tiedä eikä
hetki sitten olisi voinut sanoa, miten sen laita oikeastaan on.
(Suloisella ironiialla). Ja kun hän luuli, että minä menisin pois
teidän kanssanne, niin hän oli vain levoton siitä -- miten minun
kävisi! Ja viekoitellakseen minua jäämään, hän tarjosi minulle
(kumartuu eteenpäin ja hyväilee hänen tukkaansa joka lauseelta) oman
voimansa minun puolustuksekseni, uutteruutensa minun elatuksekseni,
asemansa minun kunniakseni (hellemmin) -- minä sekoitan varmaan sinun
kauniit lauseesi ja turmelen ne, armaani? (Hän painaa poskensa hellästi
hänen poskeansa vastaan.)
_Morell_ (aivan liikutettuna, vajoo polvilleen Candidan tuolin ääreen,
syleilee häntä ja sanoo melkein poikamaisella suoruudella). Sinä olet
tehnyt minut siksi mikä minä olen käsiesi työllä ja sydämesi
rakkaudella. Sinä olet minun vaimoni, äitini, sisareni, sinä olet minun
hellä huolenpitäjäni!
_Candida_ (hänen sylissään, hymyillen Eugenelle). Olenko minä teidän
äitinne ja sisarenne, Eugene?
_Marchbanks_ (nousee, tekee kiivaan, vastenmielisen liikkeen). Ette
koskaan! Ulos, ulos pimeään yöhön!
_Candida_ (nousee äkisti ja estää häntä). Ettehän te mene tuolla
tavalla, Eugene?
_Marchbanks_ (miehuullisella äänensoinnulla -- ei poikamaisesti enää).
Minä tiedän milloin aika on lyönyt. Minä haluan tehdä sitä, mitä on
pakko tehdä.
_Morell_ (nousee polvistuneesta asennostaan, levottomasti). Candida,
pyydä, ettei hän tee mitään ajattelematonta.
_Candida_ (luottamuksella, hymyillen Eugenelle). Ei siitä ole pelkoa.
Hän on oppinut elämään onnea vailla.
_Marchbanks_. Minä en enää etsi onnea: elämä on jotakin jalompaa.
Pastori James, minä annan teille onneni molemmin käsin; minä rakastan
teitä, koska te olette voinut täyttää sen naisen sydämen, jota minä
rakastin. Jääkää hyvästi! (Hän menee ovea kohti.)
_Candida_. Vielä yksi sana! (Eugene pysähtyy, kääntymättä häneen.)
Kuinka vanha te olette, Eugene?
_Marchbanks_. Nyt minä olen vanha kuin maailma! Aamulla minä olin
kahdeksantoista vuotias.
_Candida_ (menee hänen luokseen ja seisahtuu hänen taakseen, laskien
toisen kätensä hyväillen hänen olkapäälleen). Kahdeksantoista vuotta!
Tahdotteko minun mielikseni kirjoittaa pienen runon kahdesta lauseesta,
jotka nyt sanon teille? Ja lupaatteko toistaa sitä joka kerta, kun
ajattelette minua?
_Marchbanks_ (liikahtamatta). Sanokaa!
_Candida_. Kun minä olen kolmekymmentä, on hän neljäkymmentäviisi. Kun
minä olen kuusikymmentä, on hän seitsemänkymmentäviisi.
_Marchbanks_ (kääntyy hänen puoleensa). Sadan vuoden perästä me olemme
yhtä vanhat. Mutta minulla on parempikin salaisuus sydämessäni. Antakaa
minun nyt mennä! Pimeys ulkona käy jo kärsimättömäksi.
_Candida_. Jääkää hyvästi! (Hän ottaa Eugenen kasvot käsiensä väliin,
ja kun tämä aavistaa hänen tarkoituksensa, niin hän polvistuu, ja
Candida suutelee häntä otsalle. Sitten Eugene kiiruhtaa ulos yöhön.
Candida kääntyy Morellin puoleen, ojentaen hänelle kätensä.) Oi, James!
(He syleilevät toisiaan. Mutta he eivät tiedä, mikä salaisuus piilee
runoilijan sydämessä.)
Esirippu.