Tiikerin mökissä elettiin tavallista elämätä. Siellä oli ukko ja akka,
niillä joku puoli tusinaa lapsia. Sen verran muutoksia voi heidän
elämässään vieras silmä huomata, että jonkun ajan kuluttua tulee
entinen nuorin lapsi nuorimman edellimäisen kokoiseksi ja nuorinta
edustamaan on tullut taas uusi tulokas. Mutta vanhimman sijaa ei kukaan
ollut saanut vallatuksi. Paavo pysyi vanhinna ja Kaisa vanhimman
jälkimäisenä. Ja kun Kaisa oli perinyt äitinsä riitelevän luonteen,
niin oli Paavosta tullut isäänsä, jäykkä karilas, vaikka toimensa teki
äitin uupumaton vitsa.
-- Jos vain sinä Paavo et pysy kotona, vaan menet ilman luvatta kylään,
niin kyllä minä näytän!... vai sinä, vai sinä... tämä tässä ei opi...
on jo kolmas kerta, kun on luvatta käynyt, vaikka minä aina olen
kieltänyt... Sepä lie kumma, ettei tuommoista nulikkaa pi'ä saaha
tottelemaan! -- Ja totta siinä eukko sanoikin, sillä totensa teki
vitsa, suuri varsiluudan varpu. Veri tihkui oikein eikä poika ottanut
sittenkään asettuakseen: huusi vain kovasti.
-- O'otko tuossa huutamata!... tämä tässä... Lupaatko ettet mene toista
kertaa?... vai tämä tässä semmoiseks' karjuks' syöntyy, ettei tätä
hyväkästä saa tottelemaan! Lupaatko?... sano, sano, sano! Häh,
lupaatko?
-- Ku-hun mi-hinä en si-hiellä mi-hitään pahaa o-hoo te-hehnyt...
-- Vaikka kuinka!... elä siinä nyt änkytä! sano paikalla, tai peittoon
sinut säpäleiks'... Lupaatko?
-- Lu-hupaan.
-- Noh, siinä se nyt oli! oisit heti luvannut, niin pääsit
vähemmällä... O'otko änkyttämätä! mitä se tuommoinen? noh, paikalla,
tahi otanko uu'estaan...
Silloin piti pojan porstuan oven taakse paeta, mut ei rauhassa
sielläkään saanut olla.
Kaisa löysi sieltä ja alkoi kutitella... Ähäh! saitpa selkääs', kutti,
kutti!... mitäs menet niille tupakkiretkilles'... oisit polttamata.
Eikä Kaisa voinut ollenkaan käsittää että tupakki oli Paavosta parempaa
kuin vehnänen... kyllä Kaisa ei vain rupeisi polttamaan, ei vaikka
mikä.
-- Vaikka äit' ja isä kieltää, niin sinä menet kuitenkin...
-- Entäs it'e! kun äit' laittoi jestiä hakemaan, niin sinä siellä missä
lienet toisten tyttöin kanssa suprattanut... Saitpas silloin, saitpas!
Ja kyynel katosi pojan toisesta silmästä hetsillään, toisesta se jäi
pitkin poskea juoksemaan samaa uraa, joka ennestään oli märkänä.
Mutta Kaisa ei viitsinyt tuommoisen pahan pojan kanssa enempää olla,
meni tupaan toisten siivoin lasten luokse.
Paavo kun jäi itsekseen, meni ladon nurkan taakse ja sinne jäi
seisomaan kauvaksi aikaa, vaikka oli kova pakkanen... ja
iltapäivällähän se vielä kovemmaksi kiihtyi auringon laskettua, kun
itäinen taivas yhä tummeni ja joku tähti sinne ilmestyi... lännessä
vielä näkyy valoisana se kohta, johon päivän ruhtinas painui ja yhä
syvempään painuu, antaakseen sijaa ehtootähdelle pilkuttamaan ja
sanomaan välkkeellään että pakkanen kiihtyy.
Kuinka kauvan olisi mahtanut poika seistakaan ja vielä olisi
palelluttanut itsensä, jos ei isä sattunut vahingossa johtamaan
askeleensa juuri sen nurkan taakse, jossa poika seisoi, ja vienyt sitä
käsipuolesta pirttiin toisten luo lämpimään.
Kankeana oli lasten väli kauvan aikaa, eikä kukaan uskaltanut nauraa
Paavolle, kun äiti on tuvassa. Penkillä poika istua karjottaa eikä
virka mitään. Lauhtuneelta ei kova sydän ainakaan näytä, eikä poika
olisi huolinut tupakastakaan, jos vaikka isä olisi antanut oman
miehevän piippunsa.
Kaisa oli äitinsä kanssa nykkimässä villoja, joita äiti oli hakenut
aitasta, yhtä paljo mustia ja valkeita. Penkille oli äiti ne
käsivartensa alle koonnut ja siitä ne nyt niitä lattialle nykkivät.
Lois Reeta, joka oli asettunut Tiikerin tuvan pöksään asumaan, meni
pihalta keppiä hakemaan, joilla sitte villoja piiskattaisiin sekaisin
lattialla.
Lapsista se oli aina niin hauskaa katsoa, kun villoja piiskattiin ja
höntyvät lenteli ylös ja kepit vuoroon lupsahtivat villakokoon, vuoroon
ohuempaan kohtaan ja silloin kolahtivat lattiaan.
-- Kellekäs tuo yksi keppi?... Paavo, ota sinä se ja rupee villoja
piiskaamaan, sinähän hyvästi muistat, minkälaista se on.
-- Elä nyt, Kaisu, tee toiselle kiusaa, suhahti Reeta, mutta Kaisa vei
vain kepin Paavon käteen. Mutta maahan antoi poika sen suilua.
-- Elkää tulla, kakarat, lähelle, saattaa käy'ä keppi. Ja äiti kokosi
kepillään lattialle levinneitä villoja ja alkoi niitä taas peitota,
ikäänkuin olisi ollut elämä tai kuolema kysymyksessä.
Peläten väistyvät lapset ulomma, ehkä muistaen että niin se äiti
heitäkin... Vaan sitä ne ei ymmärtäneet mintähden villoja piiskattiin,
ei enemmän kuin useimmiten omaansakaan kuritusta.
Kun villat arveltiin jo olevan sekaisin, keräiltiin ne vasuun ja Reeta
rupesi kalttaamalla sekoittelemaan, osasihan Kaisakin selvitellä,
vaikkei vielä oikein juoksevia lepereitä saanut syntymään. Tuijuun pani
äiti tulen ja asetti sen pöydän nurkalle, josta kaikki näkisivät. Itse
rupesi toki likimmä ja olihan sillä tarkkaa työtäkin, kun ompeli
nuorimmalle mekkoa vanhasta hameestaan.
-- Eikös se Paavo tee mitään, mitä sinä siellä jörötät? virkahti isä,
joka pöydän taakse nurkkaan oli pitkälleen heittäytynyt.
Lattialla leikki kaksi poikaa rukin kuontalolaudan kanssa, johon olivat
nuoran kiini sitoneet, ja toinen sillä sitten mukamas istui, kun toinen
veti. Vaan pianhan semmoisesta reestä putoaa ja hevonen alkaa tyhjänä
mennä kiidätellä ympäri lattiaa, vaikkei alat suuret ole: välistä
kolahtaa reki rahin jalkaan, siitä kohta kätkyeen, Reetan rukkiin,
josta Reeta jo äsähtää, pankon nurkkaan ja oven suussa olevan vuoteen
jalkaan. Paavon jalka siellä oli myös ovensuunurkassa ja siihen tarttui
lauta kiini. Vaan Paavo potkasi sen pois jaloistaan, mutta se
kimmahtikin lautaa hamuilevan ja naurattelevan pojan otsaan. Ja
silloinpa äänet muuttuikin!
-- Mitä se Paavo taas pienelle?... annatko olla huu'attamata... varsin
tahallaan siinä... sitähän on kelvoton! torui äiti.
-- Eihän se kuin kimposi, selitti äitilleen toinen poika.
-- Niin, vahingossahan se oli, puolusti Reeta, vaan Kaisa sanoi että se
oli tahallaan.
-- No, elä itke laps', äit' painaa esliinallaan ja puhuu, niin kyllä se
paranee. Elä itke... Panetko pois poika sen rukin lavan... Ja sinä
Paavo, tokko otat kirjan käteen ja alat kat'ella. Sinä siellä vain
jouten istua törötät, iso poika, ja rippikouluunkin pitäis' kohta...
tai jou'ut laiskain kouluun. Soh! alatko kat'ella?
Totella täytyi, vaikkei se mieleistä olla mahtanut eikä suurilla
askelilla eteenpäin mennyt. Läksyä oli aina joka kinkerissä vähän
lisätty, vaan ei sitä tullut luetuksi, aina se oli toisesta
sunnuntaista toiseen jäänyt... ja toruttu oli joka kinkerissä eikä
sekään auttanut. Välistä kun äitinsä rupesi kovaksi, piti pojan
totella. Niinpä nytkin. Ja kirja oli Svebeliuksen katekismus.
-- "Toinen Pääkappale. Uskon Tunnustuksesta ja Evankeliumista. Mikä
uskonoppi on? -- Se on oppi Jumalasta, Pyhästä Kolminaisuudesta ja
Hänen hyvistä töistänsä, jonka kristityn ihmisen tulee tietää ja uskoa,
jos hän autuaaksi tulla tahtoo."
Johan Paavo oli toisen pääkappaleen alkuun ennättänyt, mutta siitä se
ei tahtonut etemmä lähteä. Vaan äitin mielestä se oli liijan vähän:
rippikouluun pitäisi katekismus olla puhki luettu ja nyt vasta tuo
tollo on toisessa pääkappaleessa.
Kyllä isäkin oli yhtä mieltä, vaan ei huolinut näistä tämmöisistä niin
suurta ääntä pitää: tottapahan poika itsensä hoitaa.
-- Annas, kun minä luetan... osaatko sinä nyt tuon? Ja äiti kysyi:
"Mikä uskonoppi on?"
-- "Se on oppi pyhästä --", mutta etemmä ei se lähtenyt.
-- Lue uu'estaan, että osaat... ja osaakin, muista se!
Poika rupesi hiljaa lukemaan.
-- No etkö sinä luekaan?
-- Luenhan minä hiljaa.
-- Vieläpä sinä supatat! eipään huuleskaan liiku. Lue kovasti.
-- "Se on oppi Jumalasta, Pyhästä Kolminaisuudesta ja Hänen pyhistä
töistänsä --"
-- Hyvistähän siinä on eikä pyhistä.