Tuolla Savon laajoilla sydänmailla, jossa matkoja mitataan penin
haukunnan kuulumisen mukaan, jossa saapi likimpään naapuriinsa lähteä
vieraille evään kanssa, siellä on suurimmat talotkin niin kätkössä
ettei niitä syrjäiset tiedä olevankaan. Kummakos sitten jos Volon
mökkiä ei olisi löytänyt tuskin muut kuin sen omat asukkaat. Eikä
niittenkään sitä kovin usein etsiä tarvinnut, kun eivät kirkossakaan
käyneet kuin jonkun kerran vuodessa... tokko lie tarkkaan joka vuonna
tullut käydyksi sitäkään.
-- Pitäisi mei'än nyt ensi pyhänä lähteä kirkolle, sanoi ukko
vaimolleen yhtenä iltana syömään ruvetessaan. Olisihan sieltä
kengäksiäkin ostettava kauppamiehestä, kun veivät velasta tuon mei'än
lahtilehmänkin... ja kengät tässä alkavat hyvin hajanaisiksi käy'ä, ei
niillä pääse mitenkään talven yli.
-- Vaan mistäs rahat? sanoi vaimo.
-- Panehan nyt pyttyyn kaikki voi, niin jospa tuolla rahaa lähtisi.
-- Niin mutta sepä meneekin velasta kauppamieheen...
-- Vii'ään toiseen kauppamieheen, niin kyllä irtautuu rahaa.
Ja sitte he lähtivätkin kirkolle, mies ja vaimo lapsineen päivineen.
Kulkivat talotonta taivalta, semmoista uraa, jota ei kahden sovi
rinnakkain kulkemaan eikä pimeällä itsekseenkään, kun risut silmään
pistäisi. Väliin kävivät he pitkospuita myöten poikki pitkien soitten.
Ukko edellä lapsi sylissä toinen selässä ja kädessä voipytty, akka
jälessä nuorimman lapsen kanssa jääden aina jälelle.
Järvien ylikin he saivat kulkea lainavenheillä ja vastatuulia soutaa.
Mutta kirkolle pyrkimistään eivät kuitenkaan kesken jättäneet.
Perjantai-aamuna tulivat suureen sydänmaan kylään, jossa matka oli
vasta alussa. Lauvantai-illaksi piti heidän joutua kirkolle
rippikirjoitukseen.
Ei se siltä näyttänyt.
Kun edes voinsa olisi saanut täällä kaupatuksi, ettei olisi koko matkaa
painamassa... Vaan kukapa sydänmaalla voita ostaa. Ja niin sai ukko sen
kädessään kantaa kirkolle asti.
Tältä kylältä läksi jo leveä kärritie, semmoinen jolla sopi jokseenkin
rinnatusten kaksi jalkamiestä... Mikä ylellisyys! Vaikka herrasmies
sitä hevoisella ajaessaan olisi kironnut senkin seitsemän kertaa...
tokkopa edes nimismieskään olisi kaukaa viitsinyt olla siinä jyskeessä.
Vaan jalan kulkeva, jolla on raskasta kantamista, ei jaksa pitkiä
matkoja yhteen tiukkaan, vaikka olisi kuin tottunut kävelijä. Hyvään
kohti tien viereen piti ruveta lepäämään.
-- Ahhah! huokasi akka ja rupesi rennosti istumaan, pieni lapsikääry
helmassa.
-- Uhhuh! pani ukkokin, kun otti hatun päästään ja pyyhki otsaansa.
Lapset alkoivat juosta piipertää tien poikki ja pitkin tietä ja siitä
tiepuoleen, niinkuin juoksee pienet kanan poikaset, nokkasevat mistä
heinissä olevan kärpäsen, mistä minkin torakan. Nyt oli puolukkain aika
ja tämmöisellä kivikkopaikalla ahon laidassa on niitä aina runsaasti,
kun ei muut kuin teeret ja koppelot näitä paikkoja marikkoinaan pidä.
-- Uuhhuh, minun poikaani... poikanihan te on, ja kollee poika, kun ei
itkekkään. Kattoppa lappi, kuin tuolta paljo maalimoita näkyy, rupesi
äiti puhelemaan lapselleen, jolla ei enää nälkä ollut ja äiti nosti sen
pystyyn vähäksi aikaa. -- Sieltä kuin maalimoita näkyy, sanoi ja piti
sitä päänsä varassa pystyssä seisomassa, sen aikaa kun laittoi riepuja
lapsen jalkain alla. Poski tuli vasten poskea ja painaen suullaan
lapsen kasvoa, puhui äiti sille vielä ja hyväili pientään.
Kylläpä sieltä näkyikin! Vaan eipä sitä maailmaksi kaikki sanoisi...
korviksi, kolkoiksi korviksi sanoisi se, joka siellä on risteillen
kuljeksinut vetisillä soilla. Tästä ne näyttivät niin tuoreilta ja
kepeiltä, kun ilma oli kirkas ja kuultava; muutamia kellertäviä puita
kuusen muuttumattoman viheriän lomassa oli tässä likellä mäkirinteellä
ja alhaalla notkossa oli pelkkää tummaa viheriätä.
-- Näkyypä tänne lappen kotikin... eiköön o'o tuolla Joutenmäki, ja
vaimo osotti sormellaan kauvas taivaan rannan tasalla kohoovaa jyrkkää
harjannetta.
-- Eikä o'o, mikä Joutenmäki se tuo olis? eihän tuo o'o kuin
Kiltouvenmäki, kun ihan selvästi näkyy laihopellotkin.
-- No missäs se on sitte Joutenmäki?
-- Tuolla noin.
-- Ka sielläpä se onkin! siellä on lappen koti, tuolla tuon mäen
rinteellä, vaan eipä te näykkään tänne, eipä näykkään... ei näy... ei
näy... äsäss!... naurattaapa sitä... naurattaapa... naurattaapa. Ja
aina suuteli lapsensa poskea. -- Mutta missä ne tytöt? muisti äiti.
-- Täällä, täällä, huusivat yhteen ääneen, vaan viimeistä ääntä
häiritsi vähän se, kun kumpikin pistää tuppasi puolukan suuhunsa.
-- Mistä niitten ääni kuuluu? kurkotteli äiti.
-- Etkö nuita nyt näe, tuollahan nuo on pitkän koivun luona.
Ja komean koivun siihen oli kasken hakkaaja aholle heittänytkin. Aivan
latvassa tuolla ylhäällä oli tuuhea tupsu, muuten sen runko oli paljas
ja suora. Sen latva aivan pilviä hipoi, noita valkeita pilviä, jotka
päiväpaisteessa ovat niin pehmoisen näköisiä. Koivun juurelle vähän
ulomma oli jäänyt vanha pielespohja aloilleen ja pitkät sangat
sujottivat pystyssä.
Siitäpä sai puolukoita, siitä kohti. Ja tytöt toivat tullessaan pikku
veljelleenkin, joka niitä huulillaan ja kielellään matusteli ja
saipahan säretyksi, jotta punautui suupielet.
Lähtivät siitä matkaa jatkamaan, vaikka tuntui hyvältä levätä. Mutta
jos kauvan lepää, niin väsyttää sitte yhä enemmän. Toinen tyttö sanoi:
syliin! toinen: selkään! ja sillä lailla siinä lähdettiin.
Yksinäisellä metsämatkalla tulee monellaisia ajatuksia mieleen. Kun
kivi kiveltä eteenpäin siirtyy ja on joku paino vielä sydämellä, jos on
raskasta kantamista ja huolta siitä miten missäkin tuota kuormaansa
hoitaa ja kun ilta tulee ja toinen lapsi nukkuu, toinen unta
odottaessaan katselee sivu meneviä puita ja itsekseen sanoo: minne ne
menee tuolla etäällä nuo puut?... nämä tässä menevät kotiin päin, mutta
nuo kai menevät kirkolle -- silloin alkaa miehestä tuntua että hän on
niin yksinään tässä maailmassa, ei kukaan hänestä huoli, jos ei hän
itse hanki elatusta itselleen ja joukolleen. Muuten saapi kenenkään
tietämättä kuolla mökkiinsä synkälle sydänmaalle. Semmoista se on
köyhän elämä. Vastuksia vastuksissaan kiini. Niitä ei syrjäinen voi
kuvailla niin paljon vastuksia kuin köyhällä oikeastaan on.
Kirkkomiesten piti ehtiä Honkakoskelle yöksi, likempänä ei ollut
taloja. Siis piti askeleita jouduttaa.
Vaan kun lapsi herää, rupee se itkemään ja kylmäkin tulee auringon
laskun jälkeen, kun on vasta unesta herännyt. Lapselle pitää olla
vihassa, mutta se ei auta. Jo alkaa toinenkin itkeä. Sitte vasta kun
tulee ison talon luo ja sille sanotaan ettei saa isossa talossa itkeä
ja peloitetaan möröillä ja muilla, niin sitte vasta lakkaa se, rupee
katselemaan ympärilleen ja tarttuu kovemmin isän kaulaan kiini, kun
näkee suuria hämäriä huoneita.
Vankoista hongista onkin Honkakosken Komula rakettu, paljo on aittoja
ja paljo muitakin huoneita, vanhoja kukistumaisillaan olevia ja uusia
pihanpäärakennuksia. Kaksi suurta tupaa on vastakkain, toisessa asuu
toisen veljen joukko ja välillä on porstuoita ja porstuain pohjassa
kamaria.
Köyhä mies ja vaimo kun tulivat kartanolle, menivät rapuille
istumaan... Ompelija tuntuu olevan talossa, koska koneella ompelu
kuuluu kamarista... Mitähän lie tikittänyt?... Menivät siitä tupaan,
istuutuivat kapeasti rahille ja hiljaa puhuivat keskenään.
Mutta vieraan, olipa se ken tahansa, ei tarvitse tuntematonna olla.
Emäntä tulee ja kysyy, jos ei tunne, mistä vieras on, ja siinä
kätellään ja puhutellaan. Vaan kyllähän tämä emäntä tunsi Volon
asukkaat, olihan ne kulkeneet sivu ennenkin. Lapsi käsketään panna
sängylle lepäämään, avataan kapalosta ja katsotaan kuinka se on
kasvanut, kysytään ikää ja nimeä... tyttökö se on vai poika? Ja
puhutellaan lastakin. Emäntä menee sitte asioilleen ja äiti jää
lapsensa luo, antaa sen siinä kelliä, itse istuu penkillä ja pitelee
sängyn laidasta tuijottaen eteensä.
Kirkkomies istuu hiljaa pimeässä nurkassa... miettineekö vaivaloista
matkaansa... ei yhdy toisten puheesen, jotka kiistelevät siitä, kenen
nimikko hevonen kirkkotiellä edelle ajaa. Mutta tämä köyhä mies onkin
semmoinen, joka on usein nureella mielellä.
Aamusella varhain he talosta taas lähtevät ja koko lauvantaipäivän
kävelevät. Sitten tulee jo oikea maantiekin, vaikka se ei ole aivan
suurin valtatie. Vaan jalkamies ei tervehdi sitä yhtä loistavin naamoin
kuin loukkeiselta syrjätieltä ajava hevoismies.
Tien vierusta he kulkevat, mies edeltä polkien, vaimo jälestä
tallustellen. Joskus hevoismieskin sivu kulkee... Olispa meillä
tuommoiset pelit, huokaavat jalan kulkijat sydämessään. Mutta
herrasmies ei olisi tuskin viitsinyt sylkäistä semmoisiin talonpoikain
ajopeliin kuin siitä sivu kulki.
Aurinko paahtaa kuumaan maantiehen... Se näyttää ihan pystyyn nousevan
tuolla kaukana ja vielä senkin mäen sivu näkyy yhä kauempana toinen
korkeampi mäki, sitä myöten kohoo keltainen juova ja mäen päällä näkyy
aukko, josta maantie kulkee... Ja sinne asti pitää heidän kiivetä!
Rupee janottamaan heitä ja lapsia... Mistäpä tässä vielä juomiset... ja
muut herkut?... Mistäpä lapsille maidot vielä?... Täytyy vaan eteenpäin
tallustaa, vaikka kuin väsyttäisi ja selässä oleva lapsi kuin painaisi
kurkusta taakse päin.
Takaa päin tulee ajava, näkyy olevan kyyti. Kaksi herraa, toinen lihava
ja toinen hyvin laiha. Heillä on kehnot kyytirattaat ja maantie on
vielä huonossa kunnossa. Koko matkan ovat kiroilleet "heidän" kärriään
ja laiha on aina hyppyrikohdissa aivan hirveän näköinen, lihava pitelee
mahaansa ja valittaa että kylkeen pistää. Eivätkä ole osanneet syödä
koko matkalla "heidän" ruokiaan ja maitojaan, kun ovat tottumattomia
kaupunkilaisia. Viimein ovat antaneet ruumiinsa kokonaan kärrien
pieksettäviksi, eivätkä välitä mistään.
-- Siinä kuin herrat komeasti kyy'illä ajaa pouhottavat, sanoi vaimo.
-- Mistäpä ne meille semmoiset herkut, että kievarikyydit, vastaa mies.
-- Kunpa sais' e'es eväänsä jonkun ajavan kärriin, vaan eipäs ole
sattunut tuttua ajavata.
Hevoismies kun tulee jalkamiesten kohdalle, katsovat herrat noita
jalkamiehiä vaihteen vuoksi ja laihan aivojen läpi kulkee aivan
tahtomatta ajatus, että jospa olisi noitten asemessa, parempihan olisi
kävellä, selkääkin painaa niin kauheasti tuo laudan kulma.
Lihava nauttii sen vähän aikaa huojennusta, kun hevonen kävelee.
Ja olisi tosiaankin ollut aivan paikallaan että nämä olisivat
vaihtaneet keskenään. Mies ja vaimo olisivat latoneet konttinsa ja
lapsensa kärriin, itse olisivat olleet aivan liijan onnellisia
saadessaan istua köröttää oikein istuinkärrissä. Herrat olisivat
saaneet maantien, joka heille olisi äärettömän paljon hyvää tehnyt...
eihän heillä edes ollut kiirettä.
Vaan se ei tapahdu, sillä tässä maailmassa onhan toisten lupa
hevoisella ajaa, toiset taas saavat kävellä. Eikä se siitä muutu.
Köyhät eivät sitä niin ajattele että _mintähden_ heillä ei ole --
tietäväthän hyvin että köyhällä _ei ole_.
Alamäessä alkaa taas tuo inhoittava pieksäminen. Laiha tekee hirveitä
naamoja, kun oikein kovasti kolahtaa. Lihava pitelee yhä kylkeään.
-- Niin soman näköisesti mennä letkuttavat... hyvä oli hevonenkin... ei
o'o kauvan kuin ovat kirkolla, sanoo mies.
-- Oisit pannut isä nyytit vieraan kärriin, virkkoi lapsi.
-- Ei vieras huoli, vieras viskaisi nyytit tielle.
-- Jospa oisitte tekin syntyneet rikkaista vanhemmista, niin saisitte
kärrillä ajaa. Olette joutuneetkin mei'än köyhien lapsiks'... oisitte
jääneet johonkin komeaan kaupunkiin, jonkun rikkaan herrasväen luokse,
niin oisitte saaneet kaupungin ka'ullakin vaunuissa höröttää, tuumailee
vaimo leikillään.
-- Mutta ei sitä ennätetä mitenkään rippikirjoitukseen, kun se on tänä
iltana, sanoo sitten vaimo.
-- Ei tingitäkään, kunhan kirkkoon jou'utaan.
-- Vaan mitenkäs me sitte ripillä käy'ään?
-- Jospa se nyt rovasti rupee niin hyväks', että kirjoittaa mei'ät
pyhä-aamuna...
Eivätkä jaksaneet vielä sinä iltana kirkolle asti, piti jäädä vähän
tännemmä yöksi.
* * * * *
Aamusilla varhain olivat ehättäneet pappilaan. Tyhjä se oli vielä.
Sunnuntai-aamun puhdas juhlallisuus vallitsi vain joka paikassa, se oli
heitä vastaan ottamassa, ja siinä olikin heille kylliksi.
Istuutuivat aitan rapulle konttineen ja lapsineen varjoon
levähtämään... Olipas siihen kasvanutkin tuuhea koivu, ettei päässyt
päivä paahtamaan.
Kyllä oli komea tuo pappila! Niin suuret ikkunatkin... suuremmat kuin
heidän mökkinsä ovi... mistähän niin suuria lasilevyjä lienevät
saaneet, kun ovat ovensakin lasista tehneet... Jo siinä on miehen
asunto!... kyllä kelpaa heidän elellä... Ja niillä on niin leveät
maantietkin täällä kirkolla.
-- Ja mikäs kommakko tuolla on?... Jo piti akan mennä katsomaan.
Mutta kun likelle tuli, niin sieltä pistäytyi ulos suuri musta pää,
joka pani: vov, vov! Eikä tehnyt mieli likemmä mennä. Onneksi jäi
koirakin makaamaan siihen kommakkonsa ovelle.
-- Mitä sinä menet kaikkiin kohti kurkistelemaan? Jos oisi tullut
päälle, niin ketähän syyttäisit, sanoi ukko vihaisesti.
Vaan ei vielä näkynyt provastiakaan liikkuvaksi. Muutamia kaukaisia
kirkkomiehiä, jotka olivat pappilan tuvassa tai heinäladossa yötä
maanneet, käveli vakavina läpi pihan rantaan päin silmiään huuhtomaan.
Naiset olivat synkeään siniseen puettuna, miehet harmaasen sarkaan.
Kyökkipiika tuli aitasta joukoille aamiaista noutamaan ja sanoo:
-- Menkääpä vähä syrjään konttinenne, että pääsen aittaan.
Monellaisia lihoja ja kaloja kantoi sieltä piika... Olihan he jo
syöneet einettä lähtiessään yöpaikasta, mutta tuntui ettei olisi pahaa
tehnyt nytkään... Lapset alkoivat kärttää kakkua.
-- Jokohan lie rovasti valveilla? kysyy mies.
-- Ei se suinkaan vielä ole pukeutunut, vastaa piika.
Tuli ylös noustuaan rovastin pieni poika pihalle katselemaan. Puhdas
paidan kaulus oli kääritty puhtaan silitetyn nutun päälle ja tukka
veden kanssa sileäksi kammattuna, vasemmalla korvalla jakaus.
Häntä ei polttanut aurinko, kun vasta oli kylmällä vedellä silmät ja
kädet pesty eikä ollut kävellyt pitkää matkaa.
Kun näki lapset, käveli sinne päin ja rupesi ääneti katselemaan. Tytöt
menivät likemmä ja katsoivat sormi suussa ja maha ulkona tuota sievää
poikaa.
-- Kenenkäs tämä nuori mies on? Tai'at olla rovastin poika, sanoi
vaimo.
Poika ei vastannut.
-- Mikä sinun on nimes'?
Ei siihenkään. Rupeaa vaan leikittelemään puuhevoisensa kanssa. Tytöt
menevät sitä kummaa katsomaan.
-- Mitä te minun hevoista katsotte? katsokaa omaanne, törähtää poika.
-- Ei o'o meillä hevoista, hyvä poika, sanoi vaimo.
-- Milläs o'otte tänne tulleet?
-- Jalan.
-- Oisitte tulleet muitten hevoisella.
-- Ei o'o meillä varoja.
-- Oisitte ottaneet rahaa kukkarosta.
-- Ei o'o mei'än kukkarossa, poika raukka, sanoi vaimo syvään huo'aten.
-- En minä o'o mikään raukka. Ja poika läksi mennä köpittämään sisälle,
kun tuntui pappilan neiti häntä kutsuvan jotain juomaan tai syömään.
Ja sitten menee mies rovastin puheille. Mutta ei tahdo rovasti suostua,
murisee vastaan, käskeehän kuitenkin apulaisen heidät kirjoittaa, mutta
vasta pitää ennättää jo lauvantaiksi kirkolle.
Lukkarit ja suntiot ja muut kirkon palvelijat näkyivät istuvan ja
juovan vehnäskahvia.
Vaimo oli mennyt katselemaan, kun "ryökkynä" kukkia kastelee "pytingin"
rappusilla... Kylläpä siinä oli monellaisia kasvia, ei ollut vaimo
semmoisia nähnyt. Ja minkä tähden niitä kasvatetaan?... Niin, sitä ei
neitikään tiennyt... Kasvoiko ne marjoja eli muita?... Ei ne marjoja
kasvaneet, vaan niissä oli kauniita kukkia... Mutta vaimon kotona ei
kuuluttu kukkia huoneen rapuilla kasvatettavan, niitä oli vain metsässä
ja erittäinkin niittymailla.
Vähitellen kokoutuu enemmän väkeä pappilan pihalle. Akkoja näkyy
menevän kyökkiin ja sinne pitää Volon mökin vaimonkin pistäytyä
lapsineen, vaikka siellä oli tungos ennestäänkin. Mutta kun kerran
kirkolle asti tulee, niin pitää katsella kaikki paikat. Ja pitäjään
talohan pappila oikeastaan onkin, saaneehan tuolla niin paljon, että
edes kyökissä käydä.
Emäntiä tuntui viereisessä huoneessa istua lellettävän "ruustinnan"
puheilla. Sinne meni Volon vaimokin.
-- Läksin katsomaan tämän pitäjään emäntätä, sanoo,... että tuota minkä
näköinen tuo on... niin tässäpähän tuon taitaa näh'ä.
Vaan ei käsketä köyhää istumaan, ja vähän aikaa siinä seisottuaan
kääntyy vaimo pois ja menee ulos.
Jo aikaiseen laittautuivat he kirkolle, jonne vähitellen paltoutui
paljo kansaa näin hyvällä säällä, ennenkuin syksyiset ilmat ennättävät
tulla. Ja toisia ajoi lisää ja panivat hevoisensa aitaan kiini.
Volon mökin mies käveli kahden tyttönsä kanssa. Vaimolla oli
nuorimmassakin kyllin hoitamista. Yksinään käveli kirkon mäellä köyhä
sydänmaan mies. Ei ollut tuttuja ketään. Joku vaan kerran kätteli ja
kuulumisia kysyttyään meni matkojaan. Tytöt nahusivat isänsä nutun
liepeessä ja niitä piti kuletella joka paikassa hautausmaalla.
Kelloja alettiin jo soitella ja kauniilta ne kuuluivat syysaamuna.
Papit ajoivat hevoisella pappilasta, vaikkei ollut kovin pitkä matka,
ja niille soitettiin kellojakin...
Kirkko on jo tunkeutunut täpö täyteen kansaa. Tungos on suuri ja
väkevimmät puolensa pitää, heikommat jalkain alle tallataan ja
huutavat: tappaa! tappaa!... vaikkei sääsken ääni taivaasen kuulu.
Aikainsa perästä ne sieltä itsensä selvittelevät, kun anturakengät ovat
saaneet kylliksi mukuroida heidän ruumistaan. Kumma kyllä, ei heille
ole tullut tuon kummempaa.
Toisessa kohti rauhallisesti virttä vedetään.
Mutta Volon ukko, tytöt käsivarrellaan, ei ollut päässyt kuin oven
suuhun. Vaimo minne lie pakkautunut etemmä.
Rikas, vanha provasti saarnasi kahden herran palvelemisesta ja puhui
jotakin siihen suuntaan, että kyllä maaliman hyvyyttä saapi koota,
kunhan ei sydän ole siihen liijaksi kiintynyt.
Silloin rupesi muuan hupsu akka kovasti riitelemään ja huutamaan... vai
puollustat sinäkii sitä rikasta Tuovista, joka pieksi minun poikaani...
Ja suuri häiriö syntyi koko kirkossa, kunnes suntio vei hupsun akan
pois.
Ei se kuitenkaan nuoren väen keveitä sydämiä rasittanut, ne olivat niin
terveet, ettei niihin pystyneet mitkään hupsuin akkain puheet. Olivat
vain kirkkomäellä niinkuin ennenkin ja naurattivat toisiaan -- se on
niin helppo nähdä toisensa nauravan. Ja kun tuli vari ja varista jano,
niin menivät kirkon aidan takana olevasta lähteestä juomaan, tehden
siinäkin kiusaa toisilleen.
Mutta muutamat vanhat pani tämä tapaus hyvin ajattelemaan... Henki oli
hupsun suun kautta puhunut papille.
Kirkk'ajan jälkeen menivät Volon mökkiläiset kauppamieheen voitaan
myymään ja sieltä ostoksiaan ostamaan.
Mutta kauppiaissa on pyhäkauppa kielletty. Ja varsinkaan vähän asian
tähden ei viitsi puotilainen mennä puotiinsa, sanoo vaan ettei anneta.
-- Vaan saihan tästä paikasta ennen pyhänäkin, arveli ukko.
-- Niin, mutta nyt ei saa, nyt on tullut kielto.
-- Mutta jos kuitenkin rupeisitte niin hyväksi... että tuota... eihän
tämä ukko kuin ois kengäkset vaihtanut tuolla voillaan, rukoili vaimo.
-- No, uskokaa hyvällä ettei anneta, tulkaa arkena.
Eikä auttanut muu kuin kääntyä takaisin.
Tulivat uudelleen pappilaan ja seisattuivat portin pielessä olevan
kaivon luo. Muuan mies siinä parhaallaan sammutti janoaan.
-- Eiköhän oteta vettä suuhumme mekin tuosta, kun kerran sivu kuletaan,
sanoi ukko.
-- Siin' on valmista vettä... kyllä kai tätä tästä saatte, onhan tuota
kaivossa vettä, vaikka kuin kiskoisi.
Ja tulijat rupesivat juomaan kaivon kapan laidalta tuon miehen nostamaa
vettä.
-- Eipäs saanut tuolta kauppamiehestä, vaikka en ois tahtonut kuin
yh'et kengäkset vain, rupesi valittamaan mökin mies toiselle, kun oli
juoduksi saanut. Pahahan tuo on pyhäpäivänä kauppoja teh'ä, vaan eihän
tuota lauvantaiksi ehtinyt toanne pitkän matkan takaa.
-- Vai kengäkset ois mies ostanut, sanoi toinen, joka näytti hyvissä
varoissaan olevalta isäntämieheltä. Mistä sitä ollaan?
-- Tuolta vain Joutenmäestä... Oisin tuohon voihen vaihtanut kengäkset,
kun en millään lailla tule entisillä talven yli toimeen.
-- Taitaishan nuita meillä olla kengäksiä ja koska o'ot niin pitkän
matkan takainen, niin saatanhan minä tuon vaihtokaupan teh'ä, kun kulet
mei'än kautta.
-- No sepä nyt vasta hyvä ois! Missä sitä asutte?
-- Venäjän järvellä... joku virsta maantieltä... vasempaan käteen...
uusi talo.
-- Vai niin! no me kuletaan tei'än kautta.
-- Jopa se nyt tuo isäntä rupes' hyväksi. Kiitoksia paljo! sanoi vaimo,
juotettuaan paksun kapan laidalta lapsiakin.
Pappilan läpi pihan läksivät tuvan puolelle eväilleen. Ruokasalin
ikkunasta näkyi siellä istuvan pitkä pöytä täynnä syömämiehiä, piijat
kulettelivat ruokia ympäri ja puuhasivat kovin.
Tuvan porstuan päälle olivat jättäneet eväänsä. Mutta sill'aikaa oli
jokin toinen luullut niitä omakseen ja sattunut toisen eväsnyytin
ottamaan omin lupinsa. Lie saanutkin hyvän murkinan... jossa oli siinä
nyytissä parhaat rieskat. Konttia ei ollut toki rohjennut ottaa ja niin
saivat tyytyä hapanleipään.
Rikkailla on kirkosta tultua odottamassa kaikellaiset keiton tähteet,
mutta sehän on tunnettu asia, ettei köyhällä ole...
Lapset kärttivät voita-rieskaa, vaan mistäpä heille vielä rieskat...
Ryyppäämistä kävi äiti pyytämässä pappilan kyökistä. Siellä kuin
puuhattiin puolisen laitossa! Ja piijoilla oli niin kiire, etteivät
tahtoneet joutaa juomisen antiin.
Saatuaan hapanleipää ja sinukkata poskeensa niin paljon kuin
pullistunut pikku maha sieti, rupesivat tytöt penkille ristissä käsin
yhteen kohti istumaan... ei he osanneet pitää kaikkein tupia omana
kotinaan, niinkuin kokeneet kerjäläiset.
* * * * *
Paluumatka oli vähä hupaisempi. Meni pilveen ja ilma hiukan jäähtyi.
Oli muitakin jalkamiehiä samanne päin meneviä. Tapasivat Venäjän järven
lois Marin tiellä ja sen kanssa lyöttäytyivät yhteen matkaan.
-- Kyllä se vielä vanhoillaankin jaksaa tuo rovasti saarnata, sanoi
mökin vaimo.
-- Näkyypä vain jaksavan, myönsi Mari.
-- Hätäpä jaksaissa! huokasi mies ja kohenti selässä olevaa tyttöään.
-- Se minua se hupsu mietityttää... mitähän lie ollut, arveli Mari,
joka ajatteli paljo uskonnollisia asioita. Kyllä se hupsu oli minusta
oikeassa. Niin se on, en minä siitä pääse, että se tavarassa
riippuminen ei o'o oikein.
-- Niin, kyllähän se niin on, jos sen nyt katsoo aivan niinkuin
jumalansanan mukaan, että kussa on tei'än tavaranne, siellä on myös
tei'än sy'ämmenne, niinkuin sitä sanotaankin, päätti vaimo.
-- Eikähän se raamattu suotta sano että kenkään ei voi palvella kahta
herraa, jumalaa ja mammonata, sanoi Mari syvimmällä vakuutuksella.
Kyllähän ne rikkaat rikkaita puolustaa, mitenkäs muuten. Vaan sen minä
sanon vieläkin että työläästi tulee rikas taivaan valtakuntaan.
-- Ei tuo o'o helppoa köyhällekään, murahti mies edeltä kulkiessaan,
kun kuuli naisten puheen. Ja rupesi tien viereen levähtämään.
-- Kyllä on raskasta tämä köyhän elämä, sanoi vaimokin ruvetessaan myös
istumaan... Ja toiset elää kuin herrat ja niillä on sitä elämistä.
-- No kyllä se on totta, että vähemmällä sitä pitää toisten ihmisten
tulla toimeen kuin toisten, vakuutti Marikin.
Kohta läksivät taas matkaa jatkamaan. Kaukana oli vielä Venäjän järvi
ja vielä kauvempana Volon yksinäinen mökki. Mutta tien pää tulee kerran
kuitenkin ja sitä saavuttaakseen he edelleen kävelivät. Eivätkä
ajatelleet mitä varten kaikki tämä... tiesivät vain että näinhän se on.