-- Joko se nyt on hyvästä!... mikä hyvä se on, pyhähän se on, opetti
äiti.
Mutta tästä lähtien vaihteli tuo hyvä ja pyhä pojan luvussa eikä se
erehdys erota tahtonut. Niin kauvan siinä piti jankkailla, kun poika
viimein kyllästyi ja rupesi ähmissään itkeä tuhraamaan. Silloin ei
ottanut luku ollenkaan päähän pystyäkseen, vaan kivistämään sitä
rupesi.
Isä käski pihalle jäähdyttelemään. Mutta oppiahan ensin piti läksynsä,
ennen ei äiti laskenut. Siitä ei kuitenkaan tullut sen valmiimpaa, koko
illan sai jankata tätä yhtä lukua eikä siitä kuvan jälkeä sittenkään
tullut. Muuten se olisi jo melkein mennytkin kolminaisuuksineen
päivineen, mutta tuo hyvä ja pyhä ei tahtonut vain päästä oikealle
paikalleen -- ja niin ala aina uudestaan!
Pikku pojat olivat siinä vielä nahunneet ja härskäneet, mikä neljän
kontan, mikä mahallaan, ja myrisseet ja mörisseet kuin koirat ja
röhkineet kuin siat. Kaisakin oli kartatessaan nauraa kurskanut, vaikka
Reeta kielti, ettei sitä saa nauraa, kun toinen lukee... ja vielä
katekismusta.
-- Äit', mittee te Paavo on, tun ei tule työmään? kysyi nuorin poika
istuissaan penkillä äitinsä vieressä ja suuresta kakusta purra jätisti
itselleen ruumiillista ravintoa ja paksulaitaisesta tuopista muka
ryyppäsi hänkin palan painoksi sinukkata... eipä sitä maidon viljaa
näin talvisaikana ollut lapsellekaan, ei isokarjaisissakaan taloissa,
mitäpä sitte pienessä mökissä, jossa ei ollut kuin kaksi kytkyessä ja
toinen niistäkin hyvin myöhänen, vasta Vapunpäivän aikaan poikiva ja
toinen tuossa Marjanpäivän seudussa; eikä mitään runsasmaitosia olleet
kumpikaan.
-- Mitä se lapsi sanoo? --- ettäkö mintäh'en Paavo ei tule syömään,
sanoi äiti samassa työssä ollessaan kuin lapsikin. Paavo on paha, ei
opi lukemaan... ja on jo niin iso poika eikä häpiä yhtään.
-- Tule nyt syömään, Paavo, eläkä siellä turjota, käski isä pöydän
päästä. Lue sitte!... ennätäthän tuon sittekin... pääsi ihan pilaat.
-- Mitäs hän on niin it'epäinen, ettei opi... joutaa opetella
tottelemaan, väitti äiti.
-- Opinpahan minä, kun luen... eipään tarvit'e pakoittaa, sanoi Kaisa.
-- Mitä sinä tyttö lörpötät!... Se on toista tytöillä, joutaahan ne
lukemaan ja ovatkin siihen omiaan, kun kotosalla enite ovat, vaan me
miehiset miehet Paavon kanssa, meillä on monellaisia hommia, ettei sitä
jou'a alati katkismus kourassa olemaan. -- Isäkin oli huonolukuinen.
-- No tulehan nyt sitte ja lue huomen aamulla noustuasi... Sillä
äitinkin sydän alkoi jo heltyä,
-- Eikä se tarvitseis' syy'ä... mitäs se ei opi, sanoi viattomana
Kaisa.
-- Mitä sinä nyt Kaisu taas? Luuletko että toinen syömätä elää? tosahti
Reeta.
Ja Paavo tuli seinään päin katsoen isänsä viereen istumaan ja alkoi
purra kakkuaan... joku kyyneleen jäännös vierähti suuhun kuivan leivän
särpimeksi. Tuopista ei ilennyt ryypätä, kun olisi pitänyt näyttää
itkeneet kasvonsa.
Vaan nälkäiselle ruoka hyvän tekee ja sydänalan lauhduttaa, siitäpä
mielikin kevenee.
-- Russakoitako se Paavo seinään päin katselee, sanoi Reeta
leikitelläkseen.
Silloinpa pojan sydän vähä hytkähti ja vetäsi henkeä sieramissa.
-- Hiiri juoksee leuvalla, sanoi Kaisa.
-- Hiir' juoktee Paavon leuvalla, matki pikku poika kesken kiireen.
-- Sitähän se katsoo, onko pihalla pimeä, sanoi taas Reeta, koettaen
saada poikaa nauruun.
-- Usko pois! pimeä siellä on, sanoa voksautti äitikin piimää
ryypättyään.
-- Kyllähän Paavo uskoo, jatkoi Reeta.
Ja nauramaan piti Paavon ruveta, vaikka se harmitti, eikä siinä edes
mitään naurun asiata ollutkaan.
-- Paavo tässä vain ilman iloittelee, yhtyi puheesen isäkin, mielissään
siitä, ettei poika enää itkenyt.
Vielä enemmän se nauratti, vaikka koetteli pidätellä... yhtäkkiä nauru
aina tulla hyrähti lauhtuneesta sydänalasta.
Vähitellen siinä sitte rohkeni mieli ja uskalsipa ottaa isän kädestä
tuopin ja ryypätä ilman silmiään peittämättä. Sitte lakkasi
naurattamastakin... ja kaikki oli sillä kertaa entisellään.
Vaan pianhan se sitte tuuli taas muuttui. Ja itkun kanssa kasvoi poika,
posket olivat enimmät ajat märkänä ja silmät turposivat, niin että
isonakin näkyi vielä silmän alla semmoinen paksumpi lihas. Vaan ei sitä
enää kukaan muistanut eikä tiennyt mistä se oli tullut.
Ja nyt kyntää Paavo yhtä suoran vaon kuin muutkin mökkiläiset.
Kaisakin on emäntänä toisessa mökissä ja opettaa lapsiaan juuri samalla
lailla kuin häntä ennen äitinsä opetti.
Siitähän se on sitte jatkumassa samalla lailla yhä eteenkin päin.