Öhr, öhr... pani sika jyystäissään lyhyttä nurmea maantien ojan
reunasta. Öhr, öhr... pani se aina vähän ajan päästä ja ajatteli että
lyhyttähän tämä on, mutta suuhunpa tuosta saa... se on väkevämpää kuin
tuolla metsässä... öhr... kun tästä saisi mahaansa -- eipä se muuta
tahtonut eikä toivonut... öhr, öhr...
Tuolta tulee pieni poika äitinsä kanssa... jokohan viskaa kivellä?
Kärsänsä piti sika maata vasten ja katsoi kulmainsa alta. Vaan kohta
piti röhkien ja öyhkyen hypätä ojan toiselle puolen, kun poika otti
kiven käteensä.
-- Elä visko toisten sikoja, mitä sinä! kielsi äiti, mutta poika oli jo
ennättänyt viskata ja sika sai tyytyä siihen että kivi kävi sen luiseen
takajalkaan niin että napsahti.
Eikä auttanut sanominen mitään. Ei pannut enää kärsääkään maata vasten
yhteen kohti eikä kulmiensa alta katsonut ja sitte tonkaissut poikaan
päin kärsällään tavoittaakseen torahampaallaan pojan jalkoja... Vaan
eihän niin paljon pahaa saa tehdä yhdellä kertaa eläin, joka on
täydellisesti ihmisen vallassa, jonka hän tappaa kuin tahtoo ja pistää
poskeensa. Jos kuin mieli tekisi, niin ei saa tehdä pahaa pienelle
pojallekaan, tekipä hän mitä tahansa -- pitää tyytyä, vaikkei olisi
tuon pojan talon sikakaan eikä likimailtakaan; hän kuuluu kerran samaan
ihmissukuun, hänelle ei saa tehdä pahaa sika, sillä sika on sika ja se
on luontokappale.
-- Ei pidä härnätä sikoja, ne torahampaallaan viileksivät mahan halki,
jos päälle tulevat, tuntui äiti mennessään sanovan pojalleen.
-- Ei te utkalla, minä kun otan oikein iton kiven ja tillä kun minä
vitkaan oikein, niin että te vinkuu ja juoktee pakoon.
-- Vaan entä jos sieltä metsästä törmäisi uudestaan, ettet
tietäisikään? Sika jos kiertäisi ja tulisi takaa päin päälle.
-- Ei te tule, kun minä ten mettään ajan, niin te juotta lötkittää
vetakkoon ja tieltä kattoo, vaan ei utkalla. Jot utkaltaiti, niin minä
ottatin tuulemman kiven ja vitkaitin kuolijaakti. --
Vihataanhan sitä vierasta sikaa... Vaan mitenhän olisi käynyt, jos
olisi poika ollut sian kanssa kahden kesken?
Sika röhki vain ja söi toiselta puolen ojaa, kun toiselta pois
ajettiin.
Öhr, öhr... pitäispä mennä sinne pellon aidan taakse, jos siellä olisi
enemmän... vaan onhan tuota tässäkin... nurmea... lyhyttä... tässä...
ja aina narskautti sika terävillä etuhampaillaan heinän juuresta
poikki, otti sen kulmikkaalla alahuulellaan ja kielellään tarkasti
hammasten väliin. Siinä yhä söi ja röhki. Kenenhän lie ollutkaan sika?
Kulki vähän matkaa, jo tonkasi kärsällään... tokko löytyy mitään? -- Ei
mitään. Tonkasi toisen kerran, kolmannen, tonkasi montakin kertaa ja
haisteli sieramillaan. Viimein löysi jotain juurta, vai mitä lie ollut,
ja tavotti sen suuhunsa, kun sen syötäväksi tunsi.
Sillä lailla käänteli sika kärsällään nurmikkoa. Laihanlainen se oli,
vaan kuitenkin hyvässä lihassa muihin eläimiin nähden -- milloinkapa
sika hyvin laihaksi päässee? Se oli korkeajalkainen ja pitkäruumiinen,
ohutkärsäinen maalaissika, joka jaksaa juostakin pitkät taipaleet
hengästymättä. Hyvissä se olikin voimissa, kärsä terve ja tukeva, ei
nuhaa ollut sieramissa, ei tekohampaita, eikä huuletkaan ahavoittuneet
ollenkaan, vaikka ne toisen kerran märässä myyräästävät, toisen kerran
päiväpaisteessa aivan kuiviksi kovettuvat. -- Mutta se ei olekaan
mitään "rania" se nahka, jota sian huuliin on pantu, ja kärsään
tarvitaan vielä parempaa: sen pitää olla lujaa kuin pohjanahka ja
pehmeää kuin paras vasikan nahka.
Tuli siihen toinenkin sika, löysipä se, vaikka toinen koetti eksyttää.
Ei sitä näkynyt mistä se tuli, siihen se vaan ilmestyi ilman mitään
muita mutkia, jyysti nurmea ja röhki... vuoroon ne kumpikin röhkivät
toisilleen. Meni sitte toinenkin nurmea tonkimaan toisen kanssa, ja
vuoroon siinä röhkivät ja tonkivat. Ei toinenkaan huolinut olla vihanen
toiselle, vaikka se tuli kysymättä hänen kynnökselleen, sille paikalle,
jonka toinen oli löytänyt suurella vaivalla ja haistelemisen pakolla --
sieramiaan oli pitänyt hyvin pienennellä ja suurennella väliin...
Ei siitä paljoa lähde tuommoisesta; arvaahan tuon paljoko siitä lähtee,
jota ovat mahtaneet jo toisetkin tonkia aikoinaan.
Uhr, uhr, uhrrii, uhrrii... rupesi toinen valittamaan ja tonkasi
välistä äkäsesti, ja muuttautui paikasta toiseen. Samoin rupesi
toinenkin tekemään vähän ajan perästä, ja sitte ne yhdessä valittivat
saatavain vähyyttä ja mahtoivat kiukuta luojaansa vastaan. Kun yhteen
sattuivat ajamaan, niin tonkasi toinen toistaan -- molemmat olivat
pahalla tuulella.
Kun siinä nurkuivat, kuin hävinneet herrat, olevia oloja, sillä vatsa
tuntui sangen tyhjältä, niin muistivat että on se allas siellä kujan
luona pihan aitovieressä... jos tuo ei olisi tyhjä... täytyy lähteä
katsomaan eikö akat olisi heittäneet jotain makuvesiä siihen. Voi kuin
siinä onkin makoista välistä! Kun se on oikein hapanta, niin se maistaa
ihan imelälle. Ja sika maiskutti suutaan, ja kun toinen näki mikä
toisella oli mielessä, maiskutti sekin suutaan. Ja herkesivät vähäksi
aikaa vinkumasta.
Kohta rupesivat uudestaan, vinkuivat ja kulkivat pitkin maantietä,
välistä keskeltä, välistä laidoille mennen ja haistelivat tien
vieruksia. Mutta ei mikään maittanut. Tulivat tiehaaraan ja kääntyivät
pihaan, jopa vähä juoksivatkin, kun oli tie pitkä, ja juostessaan
vinkuivat ja ärriä sanoivat myötäänsä, välistä vain vetivät pitkää
voivotusta. -- Sian puheessahan onkin joka kirjaimen mukana kurkusta
tuleva ärrä varustettuna, eikä äkkinäinen muuta eroitakaan.
Nälkä on vastuksena kaikilla luoduilla, ehkä enin sijoilla. Juosten ja
valittaen ne tulivat kujaan ja köpittivät siitä altaalleen, nuuskivat
sitä, mutta eivät löytäneet mitään -- vähä märkänä oli vain altaan
pohja, ei muuta. Siinä pääsi valitushuuto sydämen pohjasta -- eli
oikeastaan mahan pohjasta, sillä maha se naukui ja vaati lisää -- vähä
oli tullut omalla hankinnalla, ja toivoivat saavansa yhdestä koosta.
Mutta voi! ei tule hartain toivokaan aina täytetyksi.
Mikä sen on juomisen vienyt? Meneehän nuo tuohon panneet, vaan mikä lie
käynyt omin lupinsa ottamassa? -- Perhanat, vieraat siat ovat
käyneet!... vaan minkäpä sille taitaa... suuri lauma niitä näkyy
olevan. Ja suurempi pääsi valitushuuto, joka kaikui kujan seiniin ja
kuului ympäri pihaa, vaan siitä ei kukaan huolinut. Kulki pihalla
lapsia, mutta ne eivät olleet tietäkseenkään. Kulki siitä aikaisiakin,
ei vain kulkenut se oikea, joka aina antaa... missähän lie ollut, kun
ei näkynyt?
Isot siat siellä vinkuivat ulko-aituuksessa ja kävelivät edestakaisin.
Katsoivat aidan raosta piha-aituukseen... olisihan siellä nurmea.
Katsoivat pikkusikain allasta, mutta niille oli arvattu laittaa niin
pienet reiät aitaan, ettei suurten sikain päät mahtuneet.
Siinä olivat pienetkin siat pehkuissa. Suuret menivät kanssa ja
aikoivat ruveta pehkuihin, mutta muistivat ettei mahalla naukuvalla ole
hyvä pehkuissa olla, ja työkkäsivät kärsällään pieniä porsaita, jotka
vinkasivat vähän. Sitten menivät suuret siat vierasten sikain luo ja
uhittelivat niitä, katsoivat kulmainsa alta ja puhuivat vähä
toisellaista kieltä: hrwah, hrwah, vah... mutta vieraat siat eivät
olleet millänsäkään. Niitä oli niin paljon.
Kun ei valitukset auttaneet eikä vieraatkaan siat pois lähteneet,
menivät suuret siat vaikeroiden pitkin tietä pois päin... ei enää
kestänyt nälkää ruohottomassa kujassa. Vaikeroiden ja haikealla
mielellä ne yhä kulkivat aitoviertä varaseipäitten alatse. Kulkivat jo
metsänkin sisään aitovartta myöten. Tulivat aidan nurkkaukseen ja
tonkasivat vähä kärsällään... eipä se ollutkaan niin helpossa kuin
ennen... olihan siitä aina väliin päästy.
Yhdestä tuumin alkoivat ryskyttää aidan nurkkausta... kylläpä se oli
lujassa! Vihan väessä työkkäsivät ai'asta kärsällään ylöspäin... ja se
liikahti, solahti oikein ylös vitakseen asti. Siihen tuli jo iso reikä.
Ei oikein vielä mahtunut, piti suurentaa. Helposti se sitten suurenee,
kun on kerran alkua, ja kohta pakkautumassa olikin sika aidan raosta ja
sen perästä toinen.
Nytpäs tuli hyvä ruokamaa, siitähän vähän sai tyhjään mahaansa. Oli kai
siinä nyt nyhtämistä, eikä sitä tarvitsekaan niin jyystää kuin maantien
vierestä. Eteenpäin piti kuitenkin mennä -- ei malttanut yhdessä kohti
-- ja lahmata mennessään ja aina haukata pala paikasta, toinen
toisesta. Ylämäkeä se oli ja piti päästä mäen päälle ja sieltä
laskeutua alas ja mennä vain eteenpäin niin pitkälti kuin pääsee.
-- Siat on laihossa, huutaa pieni poika, joka oli tuvan seinämällä
mullassa istumassa.
-- Mene ajamaan pois! huusi hätäisesti toinen kovempi ääni.
-- Enkä mene, sanoi poika ja leikitteli vain mullassa.
-- Menkää, menkää ajamaan, joko ne taas on nuo siat... ne ne vasta
vastuksen tekivät... ei ole tullut annetuksi ruokaa, hommasi emäntä.
-- Ei siinä muuta kuin keväästä oppivat ja sitte niistä on koko kesäksi
vastus, väitti karjapiika, joka niille aina ruokaa vei käsipuolessaan.
-- Nuo miehet kun niin huonosti aitoja katsovat, niin meneväthän ne,
kun kerran oppivat; ei siinä pidä mikään.
-- Kyllä aitoja katsotaan, mutta eihän niitä mikään ennätä kaikkia
korjata, kun aina paikalla lumien lähdettyä irti laskevat nuo
röhnikkäät, puolusti siihen tullut isäntä miehiään... Eikö niitä
saattaisi pitää kiini sen aikaa kuin ennättäisi saada aidat katsotuksi?
-- Tekeehän niitä mieli laskemaan, sanoi emäntä siihen ja käski tytön
mennä sikoja pois ajamaan. Mene sinä Tiina toveriksi, ei se itsekseen
tuo tyttö...
-- Kyllä minä teille, mokomat röhkyt, annan kyytiä toisen
laihopellosta! -- syövät kaikki puhtaaksi ja sotkevat, sen siat... jos
minä teidät tapaan... kiivasteli isäntä.
Ja kaikki kolme lähtivät sikoja ajamaan pois ohralaihosta.
Siat kun näkivät joukon juoksevan, röhkäsivät kerran toisilleen ja
läksivät laukkaamaan pitkin peltoa.
-- Mene Tiina eteen, niin ajetaan pihan kautta pois... kyllä minä
teille sen köyryselät!... hönkyi isäntä ja juoksi pitkin peltoa että
multa pölisi.
Siat saatiin käännytetyksi ja mennä kupittivat jälekkäin piertanoa
myöten pihaan päin, mutta solalta eivät lähteneetkään, menivät sivu ja
uudestaan pellolle toiselle suunnalle. Sieltä aiottiin ne ajaa samasta
reiästä, josta olivat tulleetkin, mutta ei sika koskaan samasta reiästä
mahdu. Ja niin piti jatkaa matkaa eteen päin.
Siellä ne kolmen hengen hätyyttäminä juoksivat ja tunkivat, kun ei
kiire ollut. Mutta laukalla ja röhkien piti mennä, kun isäntä kepin
kanssa sorkille oli lyömässä. Meni ne viimein isäntää kylliksi
juoksutettuaan hyväntahtoisesti solasta pihaan ja siellä seisottuivat
syömään, kun isäntäkin oli jälelle jäänyt.
Emäntä siinä seisoi rappusilla vielä samassa asennossa ja vähän
naurahteli.
Pikku poika viskeli kivillä hiekasta, vaan ei osannut sikoihin, jotka
vain söivät onnekseen pitkäksi kasvanutta pihanurmea, ja aukaisuttivat
itselleen molemmat portit selälleen, siitä vasta läksivät hiljakseen.
Vaan pitipä sitte vauhtia vähän lisätä, kun isäntä kepillä selkään
joutui hotasemaan portin pielessä. Vinkasi sika ja molemmat rynkäsivät
ulko-aitaan.
-- Ähäh! saitpas vähä! Kyllä olettekin monta kertaa peltoon ja niittyyn
menneet. -- Kulkevat aivan valtoineen, missä tahtovat, mutisi sitte
isäntä.
-- Meneehän ne, kun kerran tottuvat keväästä, ei niitä sitte enää pidä
mitkään aidat, vakuutti piika Tiina, joka oli ylpeä sikainsa
mahtavuudesta.
-- Pitää Tiinan antaa useammin ruokaa; ei pidä kiusata nälällä, niin
eihän ne mene, sanoi emäntä.
-- Mistäpä minä antanen, kun ei ole? Vähä kai ne paljaasta vedestä
täytyvät, kun ei suurusta anneta.
-- Minkätähden sitä ei anneta, kun tahdotaan, sanoi emäntä piialleen.
Mistä sen tietää miten paljo ne tarvitsevat, kun ei virka mitään?...
pitää tahtoa, kun loppuu.
-- Kyllä kai minä en osaa ruveta tahtomaan, emäntä kai itse hinkalonsa
tietää, miten paljo jauhoja liikenee... enhän minä...
-- Menehän nyt ja anna nuille juomista, kun ovat pihasalla; kovin nuo
tuntuu vinkuvan, sanoi emäntä ja meni itse tiskasolkkuja katselemaan.
Vähän ajan päästä tulikin Tiina toisessa kädessä juomasankko ja
toisella ilmaan hujasi, joka oli merkkinä sioille että tiesivät tulla
altaalle. Nousi lautaa myöten aidalle ja huusi: siku, siku, siikuh!
kos-kos-kos. Ja siat tulivat vinkuen allastaan nuuskimaan.
-- Höss!... ja sikain piti kääntää vielä kärsäänsä vähän altaasta.
Silloin kaataa humautti Tiina ruuan siihen ja paikalla törmäsivät siat
syödä hoklimaan.
Tiina laski sankon pihan puolelle aitaa ja otti tikun maasta, jolla
hämmensi allasta, vaikka siat olisivat tyytyneet ilman sitäkin ja
arvelivat että kyllähän siitä olisi saanut. Vaan antoivat kuitenkin
hämmentää, niinkuin hyvästi hoidettava herrasväki antaa palvella
itseään. Samalla tikulla viskasi Tiina vieraita sikoja, jotka olivat
virkailleet siellä ja luuraillen katsoivat tänne päin.
-- Höss siat! sanoi Tiina, ottipa suuremman torrakon ja läksi ajamaan
niitä.
Törmäten syöksyivät vieraat siat juoksemaan, ymmärsivät ettei heillä
näy olevan puolta ollenkaan. Suuret hyökkäsivät edeltä, pienet porsaat
perästä piipertivät ja kimakalla äänellä vinkuivat. Joku keskisuuruinen
sika oli eksynyt jälkijoukkoon ja karju, harjakset pystyssä ja suutaan
laputtaen kovasti, mennä kyörnitti perästä.
Maantielle laukkasivat röhkyen piikatytön edellä, kääntyivät tien
suussa alamäen puolelle ja jäivät katsomaan ajajaa. Kun Tiina viskasi
torrakon niitten jälkeen, niin röhkäisten syöksyivät kaikki maantien
taakse ja seisattuivat vasta metsän laitaan.
Sillä aikaa olivat omat siat syöneet alussa ahneesti, sitte aina
tonkaisten allasta ja sieramillaan lurikoiden ruokavedessä, josta maha
oli jo täytynyt. Nyt ne vain enää etsivät parhaita paloja -- jotain
multaista potatin kuorta tai lionnutta homehtuneen leivän kantaa...
Parhaat herkut pohjalla.
Parempi on ruoka syömättä kuin painamatta... Kujassa pehkuissa siat
yöllä makasivat, mutta siellä ei päivällä ollut hyvä. Piha-aidan
vieressä ne olivat levolla silloin, kun siihen hyvästi päivä paistoi.
Nytkin siihen hellitteli ja siihen ne menivätkin, jossa entisiä
kuoppuroita oli, tonkivat vähän lisää ja haistelivat... siihenpä
köhnähtivät kumpikin vierekkäin kuumaan tuhkaan ja painoivat kärsänsä
maahan. Kun huokuivat siinä, niin multa pölähti sieramien edessä.
Siinä ne nyt lepoa nauttivat, toisen pää toisapäin ja välistä
ummistivat silmänsä, syvään huoaten oikein mahan pohjasta, että koko
ruumis liikahti. Välistä aukenivat silmät ja katsoivat raukeina kulmien
alta pitkin maata, vaan ei he viitsineet nostaa päätään ylemmä
nähdäkseen, eivätkä viitsineet ajatellakaan mitään, olivat vain. Taas
ummistuivat silmät itsestään eivätkä siat viitsineet vastustaa, vaan
antoivat unen tulla ja mennä niinkuin sen halutti, ja antoivat hengen
kulkea keuhkojen läpi valtoineen.
Aurinko paistoi kuumasti aitaa vasten. Kepeät kärpäset singahtelivat
sinne tänne, raskaammat muuten purisivat, tarttuivat sian korvaan
kiini, mutta se heilautti sitä kovasti. Tarttuivat toisen korvaan, vaan
sekin puisti ne pois. Tekivät uuden rynnäkön ja vielä uuden... viimein
ei viitsinyt sika heilauttaa, silloin pääsivät puremaan vähäkarvaista
korvaa. Kun ei sika aina viitsinyt heilauttaa korvaansa, kertyi siihen
kärpäsiä omin lupinsa ruualle koko rykämä ja purivat niin että veri
tihkui. Välistä kun kovin koski entisiin kipeisin rupiin, heilautti
sika korvaa, mutta eipä kärpäset siitä paljoa huolineet -- jos yhdet
irtautui, niin toisia siihen takertui. Tottapa sika lie ajatellut että
olkaat, kun ovat... tai ei lie ajatellut mitään.
Pikku porsaat myös makasivat vähän aikaa samassa kuoppurassa ja kärsät
toisissaan kiini, mutta eivät kaukaa viitsineet, nousivat pengustamaan
multaa, työkkäsivät toistaan kärsällä ja sitte kiehkeroa laukkasivat
yhden pyöräyksen ja seisattuivat yhteen kohti, katsoivat toisiinsa ja
taas laukahtivat... Ne halusivat liikettä eivätkä olleet vielä
sikamaiseen laiskuuteen uppouneet.
Vaan suuret siat eivät siitä huolineet, makasivat vain rauhallisesti,
vaikka toiset olisivat päällitse laukanneet.
Mutta suloisessa rauhallisuudessaankin ovat siat arkatuntoisia eläimiä.
Jos joku muu paitse kärpänen nykäsee maatessa, niin ne heti
hypähtävät... antaa ne harakankin jotenkin paljo tanssia selkänsä
päällä. Mutta annas kuin pikku poika tuli kepin kanssa sikain luo ja
aidan raosta pisti niitä, niin ne röhkäsivät kovin vihaisesti... ei ne
siitä ollenkaan pitäneet semmoisesta.
Nytkin ne hyvin vihaisella äänellä panivat ja nuhtelevasti silmäillen
nousivat istuilleen, katselivat korvat pörhöllään ympärilleen, vaan
eivät he ketään nähneet, kuin pienet siat yksinänsä. Rupesivat maata
jälleen, mutta pian ylös hönkäsivät ja tunkivat kovin, kun poika
uudelleen heitä pisti. Ja nähtyään pojan keppineen aidan raosta,
rynkäsivät seisalleen ja katsoivat tyytymättöminä tämän maailman
rauhattomuutta.
Muita ei näkynyt liikkuvaksi eikä häiritseväksi, mutta siinäkin oli
kylliksi, uni kaikkosi silmistä. Niin läksivät liikkeelle oikein
levänneen näköisinä, hiukan tyytymättöminä alussa. Haukottelivat
kapealla suullaan, puistivat päätään ja maistelivat suutaan. Siitä
muuttui heidän ryhtinsä vähemmän uhkaavaksi ja lähtivät kävelemään.
Olisi siinä ollut syötävätä nurmea aivan aidan seipäissä kiini, mutta
eihän tuota nyt... uuih huih huih huih!... Menivät siitä eteenpäin
pitkin tietä, kääntyivät hiljakseen tien suussa alamäen puolelle
maantiellä. Tien vierusta olivat kulkeneet ja ojan reunusta nytkin
astuivat alas mäkeä.
Mäen alla notkossa pudottautuivat ojaan, johon oli säilynyt sateisilta
ajoilta vähä veden tähteitä. Se oli mieleistä, kun eivät olleet saaneet
kylpeä moneen aikaan ja kovin kuumenti nahkaa, jotta se tinki kovaksi
rajautumaan, niinkuin huonosti parkitusta nahkasta tehdyt kengät.
Siinä paikassa oli entisiä kuoppuroita ja oikein pehmeää savea ja
melkein läpi kesän näkyvä vesi. Siihenpä oli hyvä köllähtää varia
pintaansa jähdyttämään ja hieromaan kylkiään pehmeään saveen... olipa
terveellistä tämä kylpy ja hyvälle se tuntui. Se vain oli vähä
vaillinaista ettei ollut huuhdevettä varustettu, vaikka tämä oli
vakituinen ja yleinen kylpypaikka, jossa muutkin siat tavallisesti
kävivät sivu kulkiessaan itseään kylvettämässä... jos lie joskus joku
ihmisenkin niminen...
Se on tavallista että saunaan mennään mustana ja tullaan sieltä
valkeana takaisin, mutta sikain laita on tavallisesti päinvastoin.
Mustanharmaina ne sieltä aikainsa perästä kömpivät ylös, karvat
riippuivat savisina ja vettä valui mahan alta, kun eivät olleet
muistaneet pyyhkiä itseään.
Sillä lailla ne läksivät maantietä pitkin kulkemaan eteenpäin eivätkä
olisi metsään menneet, vaikka olisi keisari vastaan tullut. Jo oli
kaikki pahat mieletkin huuhtoutuneet vesilätäkköön ja tyytyväisinä ne
muuttelivat jalkojaan pölyisellä maantiellä. Rupesivat siinä ruokaa
narskuttamaan kulkiessaan... syödä piti, syödä piti, vaikka sota
syttyisi. -- -- -- Kirkonmäellä oli väkevää ruohoa, sitä oli
kirkkoväki tallannut. Siinä oli viimekin sunnuntaina, kun sivu kulkivat
ja kävivät kirkkomiesten kärriä kurkalta haistelemassa, istunut
piirissä tyttöjä koreat alushameet ja rantuiset sukat näkyvissä ja
poikia siinä ympärillä heitä naurattamassa, sillä aikaa kun kirkosta
oli ensin kuulunut veisuuta ja sitte papin ääni jymäkästi varoittaen
parannusta tekemään. Vaan ei ne olleet siitä sen enemmän huolineet kuin
siat heistä... parempi ja hauskempi tuntui heillä olevan kauniissa
päiväpaisteessa puun juurella istua kuin ummehtuneessa kirkossa unisina
katsoa totisen näköisen papin uneliaita kuulijoita.
Siitä siat kulkivat nyt tyhjää kirkkomaata, hankasivat kylkeään kirkon
portin pylväisiin, toinen toiseen, että ne tulivat aivan savisiksi,
kuin jos olisi sivelty oikein sitä varten sen näköisellä maalilla. --
Jos suntio sen näki, niin varmaan hänen pyhä intonsa kirkon puolesta
olisi käskenyt hänen sikoja isällisesti kurittamaan... kun eivät pidä
rajaa enää pahan teolla, tekevät missä sattuvat... pitäisi toki katsoa
siksi eteensä, että antaisi edes kirkon portin pielet olla rauhassa
ilman toiskertaan maalaamatta. -- -- -- Pappilan pellon aidan vieressä
maantien likellä oli pieni multahauta, jonka siat olivat tonkineet
omituisekseen. Pengustelivat siinä sivu kulkevat kerjupojatkin aina
päiväpaisteessa ja aidan alle päin ne enimmiten kaivelivat samoin kuin
siatkin. Sinne aidan alle oli paras kaivaa... totta lie ajatelleet että
kyllä iso pappila jaksaa yhden sian särkemät korjata... vähemminpähän
perilliset rikastuvat...
Oli siitä kai joku laiska maantien tekijä ottanut muutamia
lapiollisia omalle tieosalleen, joka aina tavallisesti näillä seuduin
ei ollut huonoa ainoastaan syksyn kevään, vaan kesänsä talvensa
läpeensä huolimatta nimismiehen ja siltavoutien erinomaisesta
huolimattomuudesta.
Siihen multahautaan oli hyvä köhnähtää päiväpaisteessa, niinkuin sika
aina köhnähtää, kun sitä tikulla ruopottelee... ei se viitsi enää pitää
huolta jäsenistään, vaan jättää ne toisen toisensa perästä oman onnensa
nojaan. Niinpä siat toinen toistaan vasten viimein köhnähtävät siihen.
Kuivaa oli multa ja hyvästi se näytti tarttuneen märkiin rotjakkeihin,
kun ne kömpivät sieltä ylös maantielle vähän ajan perästä... nyt ne
vasta olivat muistaneet kuivata itseään. Kulkivat eteen päin, väliin
syödä toskuttaen lyhyttä nurmea, väliin mennä kyörnittäen suoraan
eteenpäin. Muistivatpa käydä välillä aidan nurkkauksia rynnistämässä...
Mutta olipas kirkon kylän ukko saanut siksikin sitkeitä vitaksia.
* * * * *
Tulivat siat aikainsa perästä raatarimestari Ranteliinin kodin
kohdalle, joka oli aivan maantien vieressä. Siinä oli kaksi lihavaa ja
hyvästi voipaa syöttilästä seinän vierustalla makaamassa... olivat
kaivaneet syvän kuoppuran aivan ihmisten kulkupaikalle.
Siihen seinään panivat kirkkomiehet aina hevoisensa hakaan kiini, kun
isännät eivät malttaneet milloinkaan olla pistäytymättä talossa
kahvikupin juomassa, kun siinä oli kaupan niin hyvää kahvia ja mainiota
vehnäistä; ja saattipa juoda niinkin, että omasta putelistaan kerman
kaatoi sekaan. Pois tullessaan ajoi jokainen tuon kuoppuran yli, että
notkahti hellävieterit ja jytkähti miehen ruumis.
Koettivat täyttääkin sitä kuoppuraa, mutta siat sen aina uudestaan
penkoivat vuoteekseen ja se tuli kahta epätasaisemmaksi.
Siinä ne nytkin röhnöttivät ja kovin olivat lihavia, niinkuin
kirkonkylän siat ainakin, kun on niin lyhyt kirkkomatkakin, ettei
ennätä kävellessään laihtua, ja hyvä ruoka syötävänä ja suurusjuoma
alituinen juotavana.
Vieraat siat astua vippasivat hienoine sorkkineen tietä myöten, multa
karvoihin kuivaneena, ja rupesivat ojan reunalta jyystämään...
tuommoisten hoikkain sikain täytyy tarkka huoli syönnistään pitää, jos
mielivät elää tyytyväisinä. Mutta talon siat olivat vasta syöneet
pitkästä altaastaan, joka aina siksi aikaa nostettiin ulkopuolelle
piha-aitaa siihen laudan viereen, jota myöten aidan yli pihaan
kuletaan.
Tyhjänä se nyt oli siinä, mutta siatpa olivat täynnä. Ne eivät paljoa
viitsineet liikkua, syötyäänkin vain siirtyivät pikkuisen matkaa
vakituiseen kuoppaansa, johon köllähtivät katsomaan sivu ajavia.
Nytpä siitä sattuikin ajamaan Leipämäen itramahainen isäntä, joka
näyttää paljoa sikamaisemmalta yksinään kuin nämä raatarin kaksi
muhkeaa sikaa yhteensä. Sillä ne kaiken lihavuutensa ohessakin ovat
paljoa laihemman näköisiä kuin esimerkiksi itse raatarimestari Nikolaus
Ranteliin ja hänen mataminsa, jotka tällä paikalla ovat asuneet siitä
pitäin, kun lihomaan rupesivat... elikkä toisin sanoin rupesivat
lihomaan siitä pitäin, kun tälle paikalle asettuivat ja alkoivat
töitään yhdessä kohti toimitella.
Kyllähän raatarimestari Nikolausta käyttivät pitäjäälläkin ompelemassa,
vaan siitä ei ole kuin yllykettä, kun reestä rekeen astuu ja hyvällä
ruualla pidetään. Siitä se ei kuin yltyy, ja matami aina tultua nauraa
hyllyttelee että ei se tuo ukko kuin paisuu vain tuolla pitäjäällä...
niinköhän hyvänä pitänevät?
-- Pitäähän ne toki! sanoo ja silloin muistaa että hänen ukkonsa on
pitäjään parhaimpia mestaria. Eikä hänen tekemät vaatteet tule
milloinkaan pieniksi, hän arvaa pienille pojillekin ne niin kasvun
varalla tehdä.
Tavallisen ikkunansa ääressä hän nytkin ompelee, jossa hän on aina
ennenkin... ja lihava naama näkyy paahtuneen ikkunan ruudun läpi. --
Outo luulisi että siellä on talon kolmas sika, ja jos oikein tarkalla
silmällä mittaa, niin saattaapa se suurimmaksi koituakin... vaikkei
suinkaan saata sitä sanoa että raatari Nikolaus ottaa liika suuret
palkat vaatekappaleelta, siihen nähden kun ne ovat niin suuriksi
tehtyjä.
-- Jopahan taas ovat kaivaneet kuopan tuohon, sanoi heidän tyttärensä
toisesta kamarista katsoen, eipähän siitä ole apua... se pitää olla
kumma paikka, ettei ne osaa mennä muuanne!
-- Minnekäpä ne... keskeytti ukko seisauttaen oikein ompelukoneensa
käynnistä.
-- Vaikka minne muuanne, mutta ei ihmisten ikkunain eteen... siinä ne
luhjottaa... ja sitte kun tulee ajavia, niin eihän siihen käy
ajaminen...
-- Ajakoot toiseen kohti.
-- Niin ajakoot... saattaahan sitä sanoa. Mutta kun ovat kaivelleet
kuoppia joka paikkaan... tekisi nuille pahnan jonkulaisen eikä
antaisi...
-- Sitäpä minä olen jo monasti sanonut että tekisi jonkulaista
kommakkota heille, sanoi matami tullen siihen kyökistä ja kahvikuppia
kuivaten pyörittelemällä sitä pyyhkeesen.
-- Mihinkäpä sen tässä tekee, morahti hän itse ompeluksen taas
keskeyttäen ja kääntyi oikein heihin päin. Tehkää jos kykenette!... ei
suinkaan tähän maantielle saa ruveta rötöstämään... mitä se olisi
semmoinen?... ja sitte pihan taakse ei pääse, jos ei erityistä tietä
laita. Vaan eihän tässä ole tilaa, eikähän tässä kaikkia ennätä
yhtaikaa. -- Vaikka ei siinä näyttänyt kotvilleen tehdyn mitään uutta
erikseenkään.
-- Niinhän se on sattunut pahasti tämä mei'än paikka... muitten
jalkoihin aivan, sanoi matami.
-- Ei kai kohta uskalla laitella mitään kukkia eikä kasvia tuohon,
jossa vähän tilkkua olisi, kun aitakin on niin huonon näköinen, että
jos vähäkään ryntäsee, niin aivan kai se kaatuu... Ja kun ne vielä
kaivelevat kuoppia aitovieren ihan täyteen, jotta sopisi kohta
altakin... Eikä ole siitäkään apua, jos pölkyn päillä täyttäisi...
pianhan ne semmoiset siitä saa liikkeelle. Pitänee kai jättää kaikki
kasvitarhan viljely oppineemmille ja paremmille, oli tytär
huokaisevinaan, itseään muka halveksien, vaikka hän oli kansakoulun
läpi käynyt ja ainakin itse mielestään oppineempi muita.
-- Mikäs siellä nyt ryskyttää? eipä ne omat siat ole porttia ennen
tinkineet... ja matami hyppäsi sitä tietään pihalle. -- Voi hyvä ihme,
kun on taas nuo Penttilän kovakärsät... mene ajamaan pois, toimitti hän
hengästyneenä takaisin tullessaan.
-- Olkaat! en minä heitä jaksa myötäänsä ajella, jalat ovat niin
hellänä... Mutta kuitenkin hiipi tytär pihalle, kun siat olivat
kärsäänsä portin rakoon pakkaamassa ja vinkumassa. Portti olikin niitä
semmoisia, että jos ei hyvästi pannut sitä pantain kanssa kiini, niin
tuommoiset kovakärsät siitä usein pihaan tulivat.
Totta nämä olivat ennenkin käyneet, kun niillä tuntui niin hyvä halu
nytkin olevan. Niin, olihan ne ennenkin, jotka olivat kaikkein
kirkonkyläläisten vastuksina alituiseen.
Mutta kepakon kanssa tuli tytär ja lyödä säväytti sillä portin taakse,
vaan ei sattunut, ja olisi ärjäissytkin oikein, mutta ei ilennyt, kun
siinä oli ajaja maantiellä. Sen sijaan ärähti ajajan koira, yhtäkkiä
hyppäsi sikain eteen niskakarvat pystyssä törröttäen, haukahti pari
kolme kertaa niille ja livisti sitä tietään hevoisen jälkeen.
-- Mene sinä poika sukkelaan ja aja pitkin maantietä ja visko kivillä
ja lyö oikein mokomia! sanoi tytär pienelle kerjäläispojalle, joka
siinä oli, kun ei kansakoulun käyneen sopinut lähteä sikain perässä
laukkaamaan, ison tytön.
Poikaa ei vain tarvinnut toista kertaa käskeä, se juosta himppasi
sikain kimppuun ja tempasi kiven maantieltä, jolla oikein vinttasi
röhkivien perään -- liekö sattunut vai ei. Kauvaksi jälestä mennä
himppasi ja viskeli kiviä. Se oli hauskaa, kun siat pakoon menivät.
Ajaja oli jo kadonnut näkyvistä, mutta pojan jalat tiheään tipsuttivat
maantiellä, jotta pölisi multa. Siat mennä kyörnittivät edellä --
eipähän tuo lie ensi kerta ollut -- ja korvat luppasivat köyröttävän
selän suojasta ja saparot kiveränä perässä.
Minne asti lie sillä lailla menneetkään.
* * * * *
Syksy kun alkoi tulla, niin sanoi Penttilän emäntä muutamana aamuna
että sioille olisi laitettava kujaan aitaus, johon saisi panna ne
syömään, kun on nyt niin kylmiä sateitakin, ettei tarvitseisi juosta
kylmässä... Vaikka kyllä kai ne olisivat saaneet kujassa olla ilman
aituuksettakin, jos olisivat myötäänsä tahtoneet, mutta ei taida olla
vankeus siallekaan oikein mieleen.
Emännän sana oli tarkoitettu rengille, joka oli aamiaista syömässä. Ja
ennen puolisia olikin valmiina aitaus. Siihen oli laitettu kaksi sian
pään suuruista reikää altaan kohdalle ja altaallekin aitaus vielä.
Siat kun tämän hoksasivat, niin alkoivat ajoissa siirtyä ulomma, kun
vielä näkivät että piika Tiina oli paikalla juomisen kanssa
houkuttelemassa sikopahnaan, josta saisi miehet sitten kiini. Metsään
läksivät kyörnittämään ja siinä työpaikka oli niitä saadessa pihaan
päin kääntymään. Koko talon väki, pienensä suurensa, juoksi niitten
jälessä ympäri märkää metsää ja siat tuhkien puulautuivat yhä etemmä
menemään. Savikoilla liuskahteli ajajan jalka, puitten sammaltaneista
kyljistä läksi helposti sammalen rupa käsiin ja nutun hihoihin, kun
siellä piti tehdä pikaisia käännöksiä ja tarttua käsin puusta kiini.
Viimein uupuivat siat niin lopen, ettei kyenneet kuin kävelemään enää
ja vaahto juoksi suupielistä. Silloin saatiin ne vasta pihaan päin ja
siellä pahnaan houkutelluiksi hyvällä suurusjuomisella.
Kaikki väki oli katsomassa, kun niitä monissa miehin aituukseen
nostettiin, mikä sorkasta, mikä korvasta, mikä mistäkin. Ja kauheasti
vinkui sika siinä kyydissä, että kuului kylään asti... ja toinen
röhkätti pahnassa pönkän takana. -- Olisihan ne päässeet hyppäämälläkin
niin matalan aidan yli, jos olisivat tahtoneet... olihan ne ennen
menneet korkeammankin yli, mutta ne vielä viimeisen kerran uhalla
kiusasivat ihmisiä.
Niitä olikin siinä ympärillä koko joukko ja siat tahtoivat näyttää
voimiaan viimeisen kerran. Siinä oli taistelu sikain vapauden
pyrintöjen ja ihmisten vangitsemishalun välillä.
Viimein ne kumpikin sinne saatiin ja siellä ne nyt kävelivät oudosti
katsellen uudessa kodissaan eivätkä yrittäneet kotiutua ollenkaan.
-- Jopahan on nyt Penttilän kovakärsät kommikossa... on ne ihmisten
aituuksissa tähän asti kulkeneetkin. Mutta ette nyt perhanat enää mene,
pysytte siellä nyt ikänne ja viisi päivää, sanoi Summa-Matti, joka oli
apuna ollut nostamassa ja kantaissaan oikein puristanut toista sikaa
korvasta. -- Kyllä sinä huusit, vaan pysyt nyt, siksi kuin pois
lasketaan, lisäsi hän itsekseen.
Oli tehtykin suuri työ, ja johan tuota oli tullutkin tupakan edestä.