Näyttäymätöin: Ettehän ainakaan, hyvä herra, voine pitemmältä epäillä
niin vähäistä lahjaa antaissanne, varsinkin kun vasta ikään puhuitte
siitä, kuinka minua suuresti arvoitatte.
Luulonen: Ah, ennemmin kannan minä minkä onnettomuuden tahtonsa kuin
sen, että minuun vihastuisitte, jonka vuoksi en myöskään teidän
anomustanne kieltää voi, vaikka tosin tämä mun sormukseni on minulle
kalliimpi kuin kaikki muu omaisuuteni yhteensä.
(He vaihtavat sormuksia).
Näyttäymätöin: Nyt eroan minä mielihyvällä teistä. Tosin olette minua
kohtaan olleet kova ja ylenkatsoneet kauneuteni, vaan koenmahan
unhottaa sen, jos suinkin mahdollista on. --
Luulonen: Teille kun on armas neito, sallittu yhtä järkevä mieli, kuin
loistava kauneuskin, arvaatte sen hyvin, ett'ei tähän mun käytökseeni
ole syynä muu kuin rakkauteni pysyväisyys.
Näyttäymätöin: En mitään uskoisi ma ennemmin. Niinpä jääkää hyvästi,
arvoisa herra! Eläkää onnellisena sen yhteydessä, jota niin hellästi
rakastatte, se on sydämellinen toivotukseni.
Neljäs kohtaus.
Luulonen (yksinään).
Pääni on kuin pyörryksissä, enkä tarkoin tajua, teinkö mä hyvästi vai
pahasti. Kuitenkin jos oikein aprikoin ja ajattelen, oli se vähän
tuhmasti tehty, että toiselle lahjotin sen, minkä armaaltani olin
rakkauden merkiksi saanut. Vaan kuinka olisin niin vähäistä
anomusta voinut kieltää maailman hempiämmältä neitoselta, jota
kylmäkiskoisuudellani olin vihastuttanut, vaan tällä lahjallani sain
sovitetuksi. Taisinko mitään kieltää siitä, jonka itse olin käskenyt
pyytämään, mitä suinkin mielensä tekisi? Ei mitenkään! Ja kuitenkin,
kuinka taisin minä oman lemmittyni lahjasta sillä tavoin luopua? Eikö
minun olisi pitänyt ilmoittaa kuinka kallis tämä oli minulle? Voinko ma
näin tehtyäni edes näyttäydäkkään morsiamelleni? Voi poloinen poika!
minkä olenkaan tehnyt onnetoin! -- Mutta voisinhan minä sanoa, että se
on kateessa eli varastettu taikka että se väkisellä on minulta
ryöstetty, jonka viimeisen voinkin valalla vahvistaa, sillä kukapa
semmoista anomusta kieltää taisi. Vaan jos tässä olisi jotakin
viekkautta ja hän ei muun vuoksi olisi sitä tehnyt kuin eroittaaksensa
minua mun armaastani; sillä miksi olisi hän juuri pyytänyt sitä
sormusta, ell'ei hän jotenkin olisi tiennyt mistä se oli minulle
tullut? Hyvä isä! varmaanki olen petetty. Ei muuta, vaan juoksen hänen
perästänsä, koen rukouksilla, kyyneleillä saattaa häntä antamaan sitä
takasin, ja ell'ei rukoustaminen auta, täyty minun -- -- --
(Hän lähtee ulos puolipyörryksissä).
Viides kohtaus.
Matti. Sitten Näyttäymätöin.
Matti (viulu kädessä) Sanotaan runoniekkain saaneen runotaidon jo
syntyessään, vaan se on valhetta; sillä minä olen monestikin tätä ennen
yrittänyt runon tekoon, vaan ei koskaan ole se työ minulta syntynyt.
Sitä vastaan nyt rakastuttuani löydän mä loppuvasteita ja runollisia
sananpulskauksia läämältä, niin että voisin runontekoon ruveta kilpaa
minkä mainion runoilijan kanssa hyvänsä; nytkin olen, sitte kun
näyttäymättömäni luota läksin, varsin vähällä vaivalla laatinut
melkoisen joukon värssyjä ja ne sovittanut nuotille, pitääkseni
laulelman lemmittyni ikkunan alla. Sitä varten otinki tämän viulun
kanssani, kaunistaakseni sen avulla ääntäni. Tosin en ole varsin
taitava soitanto-taidossa, mutta ääneni ja sanain runollisuus on
täyttävä sen, mikä tämän puolesta puuttuu. Niinpä on ensinki viuluni
kielet viriteltävät ja sitte lähden mä lemmittyni ikkunan alle
asettumaan. -- Pling plang, pling plang. Voi poloinen päiviäni! tuossa
katkesi vintti. (Hän koskettelee viulunsa kieliä ja hyräilee sitä
tehden lauluansa). Käypi näinki. Nähtävästi on maailmassa paljonki,
jota ei tarvis ollenkaan vaadi, vaan jota paitsi tulee hyvästi aikaan;
niinpä on sekin puhe pelkkää lorua, kun sanotaan ett'ei vintittä käy
soitteleminen. Kuulehan vaan, kuinka tätä vintitöintä viulua käypi
hyvästi soittaminen. (Koskettele viulunsa kieliä ja laulaa hyräilee
taas). En perhanaksi ole koskaan soitellut sen paremmin. Rakkaus
synnyttää, luulen ma, soittomiehiä niinkuin runoilijoitakin; sillä
minulta alkaa vähitellen soitanto käydä yhtähyvin kuin laulantokin. Ah!
miten näyttäymättömäni on ihastuva kuunnellessaan, kuinka ma yht'aikaa
laulan ja soittelen. Niinpä lähenen nyt lemmittyni ikkunata.
(Hän laulaa ja soittele).
Sä kauneuden alku-juuri!
Sinuun on rakkauteni suuri,
Suo orjallesi armoa,
Tai rakkaudesta kuolen ma,
Sen voin ma vannoa.
Nyt oon ma kahlehissa.
Ja vallan kestävissä,
Sen voin ma vahvistaa,
Ja sit'ei kukaan valheeks saa.
Sun muotos huikasevainen hohde
On nyt mun elämäni johde.
Sulle ihanainen iileskatti
Toivoo onnea siis Matti.
Sen totuudella toivottaa
Ja syömmestänsä soiottaa
Sulle ihanainen iileskatti
Sun armahasi Matti.
Kuudes kohtaus.
Näyttäymätöin. Matti.
Näyttäymätöin (ikkunassaan): Kiitoksia laulelmastanne! Hupaista olisi
värssyistänne saada kirjoitettu kopia.
Matti: Kaikkein kaunihin Näyttäymättömyys, minulle osotatte erinomaisen
kunnian sillä, että haluatte kopian siitä mitä aivoissani olen
ajatellut.
Näyttäymätöin: Kuinka, -- oliko laulamanne runo teidän itsenne tekemä?
Toden totta, teille on Luoja sallinut erinomaiset hengen lahjat ja
avut.
Matti: Luonnostaan ei nämä mun henkeni lahjat ole niin suuret ja
etevät, että niiden avulla voisi jotakin merkillisempää juuri aikaan
saada, mutta minä olen niitä viljellyt ja taivutellut ylen taitavan
opettajan johdolla.
Näyttäymätöin: Kukas teidät sitte runotaitoon opetti.
Matti: Sen on rakkaus tehnyt. Minulta ei runonteko ole koskaan syntynyt
ennenkuin tulin tuttavaksi rakkauden kanssa, vaan siitä päivin kun tämä
tapahtui, heräsi äkkiä laulun into mun mielessäni ja nyt juoksee
minulta virren teko virtanaan.
Näyttäymätöin: Kuka opettajanne lieneekin ollut, on selkosen selvä,
että teillä on runoilijan kalliit avut.
Matti: Minun ei sovi kiittää itseäni eikä omaa teostani, vaan kyllä
vasta laulamassani virressä on paikka paikoin onnistuneitakin kohtia ja
somia sanan mutkia.
Näyttäymätöin: Niinpä kyllä; varsinki laulun viimeisessä värssyssä,
jota pyytäisin teitä laulamaan uudelleen, sillä siinä on jotakin, jota
en oikein tajua.
Matti: Varsin mielelläni.
(Hän soittaa ja laulelee).
Sen totuudella toivottaa
Ja syömestänsä soiottaa -- -- --
Näyttäymätöin: Malttakaas, hyvä herra, vähän. Minä en oikein ymmärrä,
mitä sana _soiottaa_ merkitsee.
Matti: Se ei suorasanasessa kielessä merkitse paljon mitään; mutta
runossa on sillä sanalla suuri arvonsa.
Näyttäymätöin: Mitäs se sitte merkitsee runossa?
Matti: Se niinkuin moni muukin sana ei yksikseen merkitse mitään; vaan
kun sen edellä on käynyt semmoinen sana kuin _toivottaa_, on sillä
siihen nähden paljonki merkitystä, sillä sen kautta tulee rivin päätteet
värssyssä vastaamaan toinen toistansa. Ellei senlaisia sanoja olisi,
niin vähintäänki kolme neljättä osaa maailman runoilijoista olisi
tykköneen hukassa.
Näyttäymätöin: Saattaapa sitä olla. Tottahan herra muutoin muistaa
lupauksensa ja värsyistään toimittaa minulle kopian.
Matti: Sen te'en mä ilolla: vaan ah! ylen ihana näyttäymättömyys! enkö
jo saa siinä toivossa olla, että kohta suotte mun ihailla sulon
muotonne auringon kaltaista loistetta?
Näyttäymätöin: Muuta en tällä kertaa luvata voi, kuin että parin tunnin
päästä tuolla käytävässä taaskin tapaatte minun.
Matti: Ettekö tällä kertaa soisi mun vähän pitemmältä keskustella
kanssanne? Kun ette pahaksi panne, niin kapuan täältä ylös ikkunaanne.
Näyttäymätöin: Hyvä Jumala! mitä uskallatte vaatia! Ennen toki
kuolisin, kuin semmoiseen suostuisin. Heittäkää, hyvä herra,
senkaltaiset vaatimukset. Nyt on aikainen vielä pyytää semmoisia; vaan
olkaa vakuutettu, ett'ette tyhjään tarvitse rukoilla minua, konsa aika
on, vaan että uskollisuutenne olen runsaasti palkitseva. -- Hyvästi
arvoisa herra! Elkää tällä kertaa vaatiko sen enempätä.
(Sulkee ikkunansa).
Matti: Ah, rakkaudesta olen haleta, ell'en tulevan kerran yhteen
tultuamme saa hänen sulo-silmiänsä nähdä, tulee minulle kuolema.