Ensimäinen kohtaus.
Matti. Näyttäymätöin.
Matti: Ah, miten nämä kaksi tuntia ovat olleet Hiiden ikäviä! Ja
päälliseksi havaitsen, ett'ei ne vieläkään ole ohitse, koska ei
armastani vieläkään näy. Ah, te puut mun ympärilläni! te kaali-maat! te
turve-istuimet! te viheriäiset ruohot ja paju-pensaat, sanokaas mulle,
jos onneni aurinko kohtakin koittava on! Vaan mitäs, te pöilö-päät ette
vastaa mitäkään! Ah, te taivaan pilvet! te humisevat tuulet! saattakaa
mun syvät huokaukseni sille -- -- -- Vaan tuossa näenmä jonkun tulevan.
Eiköhän liene juuri hän? On totta? niinpä ole huoletta Matti! Sinä olet
voitolla.
Näyttäymätöin: Onko nämä kaksi tuntia olleet teistä pitkiä?
Matti: Ompa, saakeli soikoon, kaunis impi taivahinen! sillä niin
juuttaan ikävää aikaa en perhanaksi ole vielä eläessäni elänyt.
Näyttäymätöin: Kuinkas herraseni taidatte mun kuulteni käyttää niin
törkeitä lauseita?
Matti: Suokaa anteeksi, armas neitoseni, aikomukseni oli sanoa: näitä
kahta tuntia ei _tame tunnor tuusan_ ole nälkävuodetkaan pitempiä.
Niistä en millään mahdin ollut loppua saada. Nyt otin viimeinkin
tämän viuluni ja koetin suurta huoltani haihduttaakseni runon
tekoon ruveta; vaan turhaa oli kaikki, sillä teidän kuvanne, kaunis
päivänkakkaraiseni, oli alati silmissäni ja häiritsi mun ajatukseni.
Näyttäymätöin: Ah, arvoisa herra, sana päivänkakkarainen on mielestäni
ruma vertaukseksi ja soipi korviini pahasti. Vaan kuinkas olikaan;
lupasiitehan te minulle kopian laulamastanne virrestä.
Matti: Se on muassani ja tässä saan sen jättää teidän maitovalkoisiin
käsiinne.
Näyttäymätöin: Kiitän nöyrimmästi.
Matti: Ettekö jo, sulo sydämmeni ruusu, paljastaisi ihanaista, lemmen
hohtavaa muotoanne ja sillä lohduttaisi mun synkeätä, surun-alaista
sydäntäni?
Näyttäymätöin: Semmoinen suosio mun puolestani olisi vielä, hyvä herra,
liika aikainen.
Matti: Enkös sitte saisi paljaaltaan nähdä teidän sievää
sametti-pehmoista kättänne?
Näyttäymätöin: Pilkallako kunnialliselta neidolta semmoisia vaaditte?
Malttamattomuudellanne pilaatte kenties koko asianne. Muuta en mitään
voi teille tällä kertaa suoda, kuin että näytän teille hiukkaisen
sakarsormeni päätä, jonkalaista suosiota en kellekään miehen puolelle
ole vielä tähän asti osoittanut. -- -- -- Mutta, hyvä isä! tuolta
kuulen jonkun tulevan: minun täytyy lähteä. Tunnin päästä tapaatte
minut taaskin täällä.
Toinen kohtaus.
Luulonen. Matti.
Luulonen: Voi polonen päiviäni! minut on petetty. Miten voin minä
Näyttäymättömäni edessä puolustauda, kun hän kyseli minulle antamaa
lahjaansa? Vaan tuossahan on näen Matti ja haastelee yksikseen
ikäänkuin intoonsa noussut poppamies. Mitä täällä toimitat, Matti?
Matti (järkähtämättä katsoen alas maahan): Ah, miten sievä-suhtainen ja
hieno hänen sormensa oli!
Luulonen:' Sekös sinua vaivaa, Matti?
Matti: Ah, miten sitte muut etevämmät ruumiinsa osat lienevät
herttaisia, kun minut puoli hänen sormeansa näin jo hämmästytti!
Luulonen: Mikä sinua hämmästytti?
Matti: Ah, ihanainen impi! mielittekö kuoliaaksi kiusata -- -- -- Vaan
kas! tekö täällä olette, hyvä herraseni?
Luulonen: Sitäkö täällä seisot ja itseksesi haastelet?
Matti: Elkää hyvä herra pahaksi panko, jos olen yhtä hulluksi tullut,
kuin itsekin olette.
Luulonen: Mitäs tämmöinen leikkipuhe on tähtäävinään?
Matti: Ei muuta mitään, kuin että olen rakastunut samalla lailla, kuin
tekin, mun herrani.
Luulonen: No, kehenkä?
Matti: Kevääseen, jonka kauneutta emme havaitse kuin talvella.
Luulonen: Lienet todellakin hullustunut.
Matti: Kaikki, mitä meikäläiset puhuvat, se on herrain mielestä
hulluutta aina, mutta -- -- --
Luulonen: Kuinka lieneekin, mutta puheestasi en sanaakaan ymmärrä, se
on toden totta.
Matti: Sitä varten en minä kyllä ole puhunutkaan, että herra minua
ymmärtäisi; sillä miksikäs herra paremmin ymmärtäisi mun kosimistani,
kuin minä teidän?
Luulonen: No ketäs sitte kosioitset?
Matti: Kuinka, hyvä herra, voitte semmoisia kysellä? Tiedänkö minä,
ketä kosioitsen, kuin kosintani tapahtuu samalla lailla, kuin teidänki?
Se, jota kosioitsen, on yhtä hempeä ja kaunis, kuin sekin, kuka liekin,
jota itse pyytelette. Mutta lemmittyäni en hirviä minä teille tarkemmin
kuvailla, pelosta että pistäydytte kenties meidän väliimme.
Luulonen: Onkos hän sitte niin kaunis?
Matti: Kauniimpaa Jumalan luomaa ei maailmassa ole. Hänen nähden ei
enkelit, jotka saarnastuolimme kupeeseen ovat maalatut, ole mistään
kotosi.
Luulonen: Niinpä kuvaile häntä, mimmoinen hän näöltään on, niin saan
nähdä, oletko hairauksissa, sillä semmoiset asiat ymmärrän minä
paremmin.
Matti: Mitä ensinnäkin hänen muotoonsa tulee, niin sitä tosin en ole
nähnyt, vaan --
Luulonen: Minkäs sitte olet nähnyt? Kaulansako, rintansako vai kätensä?
Matti: En yhtäkään näistä; mutta sen tiedän vaan, ett'ei ihanampaa
ihmistä ole maailmassa, sillä miksikäs muutoin olisin häneen niin
huimasti rakastunut?
Luulonen: Hyvin ymmärrän, mitä puheesi tarkoittaa. Sinä tahdot syyttää
minua siitä, että kosin muka ummessa silmin; vaan maltashan vähä, niin
saat kohta nähdä, ett'ei minun tarvitse kauppaani katua.
Matti: Soisin myöskin, että olisitte läsnä, kun mun näyttäymättömäni
paljastaa kasvonsa, niin saisitte myöskin nähdä, ett'en minäkään ole
kauppaani katuva.
Luulonen: Niinkö kosit sitte sinäkin naamarissa olevaa neitoa, sen
tehnee harvat palvelusväestä. -- Vaan kuules Matti! minulle on sattunut
suuri vahinko, se sormus, jonka -- -- -- Vaan tuossa näen mä, tulee mun
näyttäymättömäni. Käy Matti loitommaksi tuonne ja seiso hiljaa siellä,
niinkuin tuhman palvelijan tuleepi.
Kolmas kohtaus.
Näyttäymätöin. Luulonen. Matti.
Näyttäymätöin: Tässä olen, niinkuin lupasinkin, ettekä minuuttiakaan
ole odottaa tarvinnet. Vaan, hyvä herra, onko se varsin varma, ett'ei
se kaunis neito, joka niin innokkaasti rakastaa teitä, ole sytyttänyt
vähintäkään lemmen kipunaa sydämmeenne, vaan että kaiketta kiusauksetta
olette voinet luopua hänestä?
Luulonen: Kieltää en voi, ett'ei mainitun neitosen ihmeellinen kauneus
alussa liikuttanut herkkää sydäntäni ja että kenties tästä kiusauksesta
en olisi voitolle piessyt, ell'ei se uskollisuus, minkä te syystä
taisitte minulta vaatia, ja se hellä rakkaus, mikä minulla teihin on,
olisi tässä ahdistuksessa minua vahvistanut. Kun nyt kerran tämmöisen
kiusauksen olen jalosti voittanut, ette toki kauemmin epäille mun
rakkauteni pysyväisyyttä.
Näyttäymätöin: Sen kyllä, hyvä herra, uskon, että minua sydämestänne
rakastatte, niin paljon kuin sen heikko, huikentelevainen ihminen tehdä
voi.
Luulonen: Hyvä isä! onko mahdollista, että vielä nytkin, rakkaudestani
semmoisia todistuksia saatuanne, epäilette mun pysyväisyyttäni,
syytellen minua heikkoudesta?
Matti (hiljaa itseksensä): Sen alkaa näen mä nousta juonia jonkinlaisia
päähän, jos niin käynee minunki näyttäymättömäni kanssa, olen minä
pahassa pulassa.
Neljäs kohtaus.
Näyttäymätöin. Luulonen. Matti.
Näyttäymätöin: Teitä en suinkaan syyttele mistään, josko tietäisinki,
että joku vähempi heikkous on syyksenne tullut, sillä minä tunnen
ihmisen luonnon ja kuinka hän on paljon heikkouden alainen; vaan koska
puhutte suuresta rakkaudestanne, en voi olla yhtä seikkaa
mainitsematta, joka minua on väliin arveluttanut, ja ilmoittamatta
teille tämän syytökseni, josta kumminkin toivon teidän peräti
puhdistuvanne.
Luulonen: Jos joku voipi sen toteen näyttää, että rakkaudessani on
jotakin vilppiä eli käytöksessäni vähänkään moitittavaa, olen itse
myöntävä sen, ett'en rakkauttanne ansaitse.
Näyttäymätöin: Kaiken epäluuloni poistatte sillä, että mulle näytätte
sen sormuksen, jonka vasta minulta saitte.
Luulonen: Hyvä isä! nyt olen hukassa. (Heitäkseen polvilleen). Suoraan
täytyy tunnustaakseni, että se sormus, jonka minulle annoitte, ei
ainoasti ole kateissa, vaan että sen päälliseksi itse olen ansainnut
teidän vihanne, sen myönnän itsekin; vaan kun kuulette, millä
tavoin tämä tapahtui, toivon minä vihanne taaskin asettuvan. Se
rouvasihminen, joka kauan jo on minua kiusannut, tuli muutamia tuntia
sitte tänne, jossa olin yksikseni, syytteli minua tylyydestä,
kiittämättömyydestä ja muusta sekä koetti kaikella tavoin luovuttaa
minua rakkaudestani teihin. Vaan turhaan teki hän sen, sillä vakaasti
vastasin minä, että ennen kuolisinki, kuin tekisin semmoisen petoksen.
Kun nyt tämän kuuli ja huomaitsi, ett'ei houkuttelemisesta apua ollut,
pyysi hän minulta vähäistä lahjaa, sanoen sitä muistokseni kantavansa.
Taisinko tätä nyt kieltää häneltä? Osiksi siihen nähden, että nuorta
neitoa vastaan tuli käyttäydä kohteliaasti, osiksi siksikin, että tällä
tavoin toivoin pääseväni vastaisista kiusauksista, vastasin siis
arvelematta, ett'ei vallassani mitään ollut, jota en mielelläni antaisi
hänelle. Tämän lupaukseni käytti hän kohta hyväksensä, anoen minulta
sitä, jota en ollenkaan ajatella voinut, ja otti, minun näin
hämmästyksissä ollen, sormuksen sormestani. Tuskin tajusinkaan, minkä
kalleuden olin kadottanut, ennenkuin sen viejä oli poikessa. Nyt vasta
huomasin ma hulluuteni ja tästä hirmustuin ma niin, että juoksin
etsimään häntä, päättäen joko kuollakseni itse eli ryöstääkseni hänen
käsistänsä sen, minkä hän viekkaudella oli vienyt, mutta pahaksi
onnekseni -- -- --
Näyttäymätöin: Tämä puolustuksenne ei suinkaan vähennä mieleni
luulevaisuutta.
Luulonen: Kun ei tämä puolustukseni tyydyttäne teitä, tahdon ma omalla
verelläni teidän silmissänne puhdistauda!
(Vetää miekkansa).
Näyttäymätöin: Malttakaas aikaa, Herra! Leikkiä on kestänyt kyllin jo.
Tässä on sormuksenne, tässä myöskin morsiamenne ja, samalla sekin, joka
hänen kanssansa kilpaili.
Luulonen: Hyvänen aika! minkä näenkään? Tekö sitä sitte olittekin?
Näyttäymätöin: Niin, rakas sulhoni! Minä olen kahtena eri-henkenä
kohdellut teitä, koetellakseni teidän uskollisuuttanne, vaan kun nyt
olen siitä vakuutettu, ei mikään estä teitä enää pysyväisyytenne
palkintoa nauttimasta. Nouskaa ylös ja suokaa mun syleillä teitä.
Luulonen: Ah, ihastukseni on niin suuri, ett'en tiedä, näenkö unta vai
valvonko.
(Syleilevät toisiansa).
Matti: Ah, mikä sulo ja ihanainen ihminen! hänelle ei vertoja vedä
maailmassa muut kuin oma näyttäymättömäni.
Luulonen: Mitä arvelet Matti? tarvitseeko minun katua kauppaani?
Matti: Ei suinkaan, hyvä herra. Pyy-parvesta saitte te parahimman.
Uskollisuutenne on runsaasti palkittu, eikä onnellisempaa ihmistä ole
maailmassa muuta, kuin minä.
Luulonen: Saman onnen toivoisin sinullekin, sillä sinä olet vanha ja
uskollinen palvelija.
Matti: Onneani en ollenkaan epäile, kiitän kumminki teitä hyvästä
toivotuksestanne.
Näyttäymätöin: Lähkäämme, sulhoni armas, ja kutsukaamme ystävämme
molemmin puolin koolle, jotta pääsemme toivotustemme perille.
Viides kohtuus.
Matti. Hänen Näyttäymättömänsä.
Matti: Tulkoon mikä hyvänsä, täytyy mun saada loppua tästä, ja ennen
iltaa vielä; sillä mun herrani Luulosen onnellisuudesta on rakkauteni
tuli päässyt semmoiseen voimaansa, että ellen tällä kertaa saa häntä
näyttämään kasvojansa, perii minut kuolema. Vaan tuossa, näenmä, tule
hän juuri.
Näyttäymätöin: Tarkkuutenne on kiitettävä, että niin piditte
määrä-tiimasta vaarin; vaan minusta näyttää kuin olisivat ajatuksenne
jossakin toisaalla.
Matti: Te olette oikeassa. Mieleni ei muistaakseni olekaan tätä ennen
koskaan vielä ollut niin hämmennyksissä.
Näyttäymätöin: Sepä on surkuteltava asia, vaan mikäs sen olisi
vaikuttanut?
Matti: Sen vaikuttaa erään toisen onnellisuus; sillä hänen
näyttäymättömänsä on nyt viimeinki ilmaissut itsensä ja sillä näyttänyt
toteen, että naamarinsa kätki semmoisen ihanuuden ja hempeyden, joka
yltä kyllin palkitsee hänen pitkällisen pysyväisyytensä. Kun nyt tämän
itse tulin omin silmini todistamaan, sai minussa rakkaus semmoisen
vallan, ett'en enää malta mitenkään mieltäni.
Näyttäymätöin: Pysykää vaan rakkaudessanne, antakaa siitä semmoisia
todistuksia, kuin sekin, josta puhuitte, niin tulee palkintonne olemaan
yhtä suuri.
Matti: Elkää, lemmittyni armas, Jumalan tautta kiusatko minua yli
voimani!
Näyttäymätöin: Yli voimianne en suinkaan ai'o kiusata teitä.
Matti: Koskas sitte ai'otte tehdä minut onnelliseksi?
Näyttäymätöin: Kunhan aika tule. Olkaa hyvässä toivossa!
Matti (polvillansa) Ah, armahin näyttäymättömyys! Ell'ei
näyttäymättömyytenne tänään muutu näkyväisyydeksi, kuolen ma sulasta
malttamattomuudesta.
Näyttäymätöin: Kuinka niin pian voisin ilmaista itseni? Enemmän siihen,
hyvä herra, toki vaaditaan ainakin.
Matti: Minä surmaan itseni ell'ette rukoustani kuule jo.
Näyttäymätöin: Se olisi kaikkea siveyttä loukkaava.
Matti: Voipiko se olla siveydellenne haitallista, että rakastajanne
hengen pelastatte?
Näyttäymätöin: Ei, vaan se olisi kunnialleni vahingollista, jos
minunkaltaiseni neito antautuisi ensi tilassa niin helposti.
Matti: (vetäen miekkansa). Niinpä keksin minä sen, että haluatte nähdä
mun vereni vuotavan. Ah, te olette syynä mun kuolemaani!
Näyttäymätöin: Toivon ainakin, että paremmin ajattelette mitä teette.
Vaan jos hirmuisen aikomuksenne täytätte, niin tietäkää se, että itse
olette kuolemaanne syynä, koska vaaditte mahdottomia.
Matti: Hyvä isä! Onko se mahdotointa, että paljastatte kasvonne? Jääkää
hyvästi, te mun murhaajani! Pitäkää siitä huoli, että tulen kunnialla
hautaan viedyksi, ja niinkuin oikean kristityn tulee, kellojen kanssa.
Näyttäymätöin: Malttakaas herra! Minä suostun pyyntöönne; mutta
määrätyillä ehdoilla, jotka ovat teidän valalla vahvistettavat.
Matti: Ei sitä maailmassa ole, jota en valalla vahvistaisi päästäkseni
teidän kaltaisen neidon suosioon.
Näyttäymätöin: Niinpä vannokaa ensiksi valalla, ett'ette katso mun
säätyyni eikä rikkauteeni, vaan että rakastatte minua ainoastaan mun
itseni vuoksi.
Matti: Minä vannon rakastavani teitä ainoastaan teidän itsenne vuoksi.
Näyttäymätöin: Toiseksi vahvistakaa valalla, ett'ette rakasta ketään
muuta maailmassa kuin minua, ettekä minun kuoltuani mene uudestaan
naimiseen.
Matti: Valalla vannon minä kaikki nämä ehdot pitääkseni.
Näyttäymätöin: Niinpä nouse jo polviltasi ylös, ystäväni armas, ja suo
mun syleillä sinua.
(Ottaa naamarinsa pois, josta näyttäytyy nyt vanhana, kurttuisena
akkana, avo-suin lähestyen Mattia, suudellakseen häntä).