Valekilpikonna huokasi syvään ja nosti toisen lämsänsä selkäpuolen
silmilleen. Se katsoi Liisaan ja koetti puhua, mutta jonkin aikaa
tukahduttivat huokaukset siltä äänen.
"Aivan kuin olisi saanut ruohon kurkkuunsa", sanoi aarnikotka. Ja
sitten se alkoi koputtaa ja hakata toista selkään tarmonsa takaa.
Viimein valekilpikonna pääsi ääneen, ja kyynelet poskia pitkin valuen
se alkoi taas kertoa:
"Sinä et luultavasti ole paljon oleskellut meren pohjassa." "En
suinkaan", virkkoi Liisa. "Et luultavasti myöskään ole koskaan
joutunut tuttavuuteen meriäyriäisen kanssa". (Liisa aikoi sanoa:
"Kerran maistoin --", mutta katkaisi äkkiä puheensa ja sanoi: "En, en
koskaan."). "Sinulla ei siis saata olla aavistusta siitä kuinka ihana
meriäyriäisen hyppy on."
"Ei todellakaan", sanoi Liisa. "Minkälainen tanssi se on?"
"No niin", puuttui aarnikotka puheeseen, "ensin asetutaan riviin meren
rantaa pitkin --"
"Kahteen riviin!" huudahti valekilpikonna. "Hylkeet, merikilpiöt ja
muut sellaiset, ja sitten kun kaikki maneetit ensin on siivottu tieltä
pois --"
"Johon tavallisesti kuluu pitkä aika", keskeytti aarnikotka.
"-- astutaan eteenpäin paritusten --"
"Jokaisella meriäyriäinen tanssikumppanina!" huusi aarnikotka.
"Tietysti", sanoi valekilpikonna, "kaksi askelta eteenpäin, sitten taas
asetutaan paritusten --"
"-- vaihdetaan meriäyriäistä ja peräydytään samassa järjestyksessä",
jatkoi aarnikotka.
"Sitten", sanoi valekilpikonna, "heitetään --"
"Meriäyriäiset!" ulvoi aarnikotka ja kimmahti ylös ilmaan.
"-- niin kauas merelle kuin voidaan --"
"Uidaan niiden jäljestä!" karjui aarnikotka.
"Heitetään kuperkeikkaa meressä!" huusi valekilpikonna keikahdellen
hurjasti edestakaisin.
"Vaihdetaan taas meriäyriäisiä!" kiljui aarnikotka.
"Takaisin taas maalle päin, ja -- siinä on koko ensimmäinen vuoro",
sanoi valekilpikonna alentaen ääntänsä. Ja nyt molemmat eläimet, jotka
tähän asti olivat hyppineet kuin hassut, istuutuivat äkkiä maahan
sangen surullisina ja rauhallisina ja katsoivat Liisaan.
"Se on kai erinomaisen sievä tanssi", virkkoi Liisa arasti.
"Tahtoisitko nähdä pienen näytteen siitä?" kysyi valekilpikonna.
"Kovin mielelläni", vastasi Liisa.
"Koetetaanpa ensimmäistä vuoroa!" sanoi valekilpikonna aarnikotkalle.
"Voimme kyllä tanssia ilman meriäyriäisiä. Kumpi meistä laulaa?"
"Oi, sinä tietysti", sanoi aarnikotka. "Minä olen unohtanut sanat."
Ja niin alkoivat molemmat juhlallisesti tanssia Liisan ympärillä,
astuivat tuon tuostakin hänen varpailleen, kun joutuivat aivan hänen
lähelleen, ja löivät etukäpälillään tahtia. Valekilpikonna lauloi hyvin
hitaasti ja surullisesti seuraavan laulun:
Etanalle valkoturska virkkoi: "Liiku nopsempaan!
Merisika purstölleni juur' on polkemaisillaan.
Kas, kun meriäyriäiset, kilpikonnat kiitää pois;
rannalla ne vartoo, etkö karkeloon sä käydä sois?
"Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?
Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?
"Ei, et arvata sa saata, kuinka kaunis onkaan tie,
konsa äyriäisten kanssa merelle se meidät vie!"
Mutta etanainen empi! "Liian pitkä tie se ois!"
Tuhannesti kiittää tahtoi, vaan jäi karkelosta pois,
tuhannesti kiittää tahtoi, vaan jäi karkelosta pois.
Tuohon sulho suomuniekka: "Siitä viis kuin pitkä tie."
Tuolla meren tuolla puolen totta toinen ranta lie.
Sitä lähempänä Ranska, Englanti jos loitoll' ois.
Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?
Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?
"Kiitos, sepä oli todella erinomaisen hauska tanssi", sanoi Liisa hyvin
iloisena, kun tanssi vihdoin oli lopussa, "ja tuo ihmeellinen laulu
valkoturskasta on mielestäni hyvin sievä."
"Ah, niin, valkoturskasta muistan", sanoi valekilpikonna, "ne -- olet
kai nähnyt niitä?"
"Kyllä", sanoi Liisa, "olen usein nähnyt niitä aami..." Hän vaikeni
äkkiä.
"Minä en tiedä kuka Aami lienee", sanoi valekilpikonna, "mutta jos olet
nähnyt niitä usein, tiedät tietysti minkä näköisiä ne ovat."
"Enköhän", arveli Liisa miettiväisenä. "Ne pitävät pyrstönsä suussa ja
ovat aivan korppumurujen peitossa."
"Sinä erehdyt murusten suhteen", sanoi valekilpikonna, "ne kyllä
liukenevat meressä pois. Mutta ne pitävät pyrstönsä suussa, ja siihen
on syynä --" samassa valekilpikonna haukotteli ja sulki silmänsä.
"Kerro hänelle, mikä siihen on syynä, ja koko tuo juttu", se sanoi
aarnikotkalle.
"Syy on siinä", selitti aarnikotka, "että ne tahtoivat tanssia
meriäyriäisten kanssa. Sitten ne ajettiin merelle. Sitten ne putosivat
syvälle. Ja sitten niiden pyrstö tarttui suuhun. Ja sitten ne eivät
enää saaneet sitä pois. Siinä koko juttu."
"Kiitos", sanoi Liisa, "se oli kovin hauska juttu. En ole koskaan ennen
tietänyt näin paljon valkoturskasta."
"Voin minä kertoa sinulle vielä enemmänkin jos tahdot", lausui
aarnikotka. "Tiedätkö, mistä syystä sitä sanotaan _valko_turskaksi?"
"En ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi", sanoi Liisa. "Mistä syystä?"
"Sitä käytetään kenkiin ja saappaisiin", sanoi aarnikotka sangen
juhlallisesti.
Liisa oli perin ymmällä. "Käytetään kenkiin ja saappaisiin!" hän toisti
kummastuneena.
"Miksikä ei, mitä _sinä_ sitten käytät kenkiisi", sanoi aarnikotka.
"Minä tarkoitan, millä mustaat ne?"
Liisa katseli kenkiinsä ja tuumi hetken ennen kuin vastasi.
"Luullakseni ne on mustattu kenkävoiteella."
"Meren pohjassa ei kenkiä mustata vaan valkaistaan, ja siihen käytetään
valkoturskaa. Ymmärrätkö nyt?"
"Ja mistä aineesta jalkineet tehdään?" kysyi Liisa kovin uteliaasti.
"Tietysti nahkiaisista", vastasi aarnikotka jotenkin kärsimättömästi,
"tuon voisi mikä rapu tahansa sinulle kertoa. Mutta kerropas sinä nyt
meille jotain omista seikkailuistasi."
"Minä voin kertoa teille seikkailuja tästä aamusta alkaen", lausui
Liisa hiukan arasti, "mutta eilisestä päivästä en viitsi kertoa, sillä
silloin olin aivan eri henkilö."
"Selitä tarkemmin", sanoi valekilpikonna.
"Ei, ei! Ensin seikkailut", sanoi aarnikotka kärsimättömästi,
"selitykset ovat aina niin pitkäveteisiä."
Niinpä Liisa siis alkoi kertoa seikkailujaan siitä hetkestä lähtien,
kun hän ensi kerran näki valkokanin. Hän oli ensin vähän hermostunut,
sillä molemmat eläimet tunkeutuivat kummaltakin puolen aivan hänen
päälleen silmät ja suu sepposen selällään, mutta hänen rohkeutensa
kasvoi mitä kauemmin hän kertoi. Hänen kuulijansa olivat aivan hiljaa,
kunnes hän alkoi kertoa, kuinka oli lausunut kaalimadolle: "Kuules
nyt, pappa Kanttarelli", ja kuinka koko runo meni väärin. Silloin
valekilpikonna veti syvään henkäyksen ja arveli:
"Varsin merkillistä."
"Niin merkillistä kuin ikinä olla saattaa", sanoi aarnikotka.
"Koko runo meni väärin!" toisti valekilpikonna miettiväisenä. "Olisipa
hauskaa kuulla hänen lausuvan jotain nyt. Käske hänen alkaa!" Se katsoi
aarnikotkaan, jolla se luuli olevan jonkinlaista vaikutusvaltaa Liisaan.
"Nouse seisomaan ja lausu!"
"Jopa nuo eläimet komentavat ja luettavat läksyjä yhtä mittaa", mietti
Liisa. "Aivan kuin olisin koulussa." Hän nousi kuitenkin seisomaan ja
alkoi lausua. Mutta hänen päänsä oli niin täynnä meriäyriäisen hyppyä,
että hän tuskin itsekään tiesi mitä sanoi ja kaikki sanat menivät ihan
sekaisin:
Äyriäinen peilin eessä ihasteli itseään,
punaviitta ylväs yllä seisoi, suki viiksiään,
saksihinsa tarttui, taiten parran päitä pujeroi,
jalat käänsi kannatusten, niin kuin nenä neuvon soi.
"Se oli aivan eri lailla kuin minun lapsuudessani oli tapana lausua",
sanoi aarnikotka.
"Minä en tosin koskaan ennen ole sitä kuullut", virkkoi valekilpikonna,
"mutta mielestäni se on vain tyhjänpäiväistä lorua koko runo."
Liisa ei puhunut mitään; hän istuutui maahan ja kätki kasvot käsiinsä
miettien, tokko mikään enää ikipäivinä olisi luonnollista ja
jokapäiväistä.
"Olisipa hauska saada kuulla selitys tähän", sanoi valekilpikonna.
"Ei hän osaa sitä selittää", sanoi aarnikotka nopeasti. "Jatka
seuraavasta säkeistöstä!"
"Mutta kantapäät?" intti valekilpikonna. "Kuinka hänen nenänsä
_saattoi_ neuvoa niitä kääntämään?"
"Se on ensimmäinen asento tanssissa", väitti Liisa, mutta oli
siitä huolimatta hirveän hämillään ja olisi mieluimmin vaihtanut
puheenaihetta.
"Jatka seuraavasta värssystä", toisti aarnikotka. "Se alkaa näin: --
Katso, täss' on..."
Liisa ei uskaltanut olla tottelematon, ja vaikka hän oli varma siitä,
että kaikki menisi päin seiniä, hän jatkoi vapisevalla äänellä:
"Katso, täss', on kaunis maani!" lausui vanha lohi noin.
"Soma minulla on sormus, herkut kutsuu kukkuroin..."
"En todellakaan ymmärrä mitä hyötyä on tuommoisen lorun latelemisesta",
keskeytti valekilpikonna, "koska et kuitenkaan osaa sitä selittää? Enpä
ole pahempaa sekasotkua eläissäni kuullut!"
"Niin, taitaa tosiaankin olla parasta, että lopetat", sanoi aarnikotka.
Ja Liisa totteli ilomielin.
"Koetetaanko toista vuoroa meriäyriäisen hypystä?" virkkoi aarnikotka.
"Vai olisiko sinusta hauskempi kuulla valekilpikonnan laulavan jotain?"
"Oh, jos valekilpikonna tahtoo olla niin ystävällinen ja laulaa jonkin
laulun, olen kovin iloinen", vastasi Liisa niin kiihkeästi, että
aarnikotka puolittain loukkaantuneena virkkoi: "Hm! Makuasia! Laula
hänelle 'Kilpikonnaliemi', laulathan, veli veikkonen!"
Valekilpikonna huoahti syvään ja alkoi haikealla äänellä, jonka
nyyhkytykset tuon tuostakin sortivat, laulaa seuraavasti:
Ihana liemi, vihreä, sakea,
kuinka on höyrysi kuuma ja makea!
Keltäpä ei vesi kielelle kihoo?
Herkulla moisella laihakin lihoo.
Lienten liemi, kultainen!
Lienten liemi, kultainen!
Li-iemi ihana-ainen!
Li-iemi ihana-ainen!
Lienten liemi ku-ulta,
liemi, liemi kultainen!
Ihana liemi, ken pöytähän kalaa,
lintua tai mitä muuta nyt halaa?
Kaikki on rinnallas kehnoa, pientä,
kiitämme sinua, kultaista lientä!
Li-iemi ihana-ainen!
Li-iemi ihana-ainen!
Lie-ienten liemi ku-ulta,
liemi, liemi kultainen.
"Kuoro vielä kerran!" huusi aarnikotka, ja valekilpikonna oli juuri
alkamaisillaan, kun äkkiä etäisyydestä kuului huuto: "Oikeudenkäynti
alkaa!"
"Tule!" huusi aarnikotka ja Liisan käteen tarttuen kiirehti matkaan
kuuntelematta laulua loppuun.
"Mikä oikeudenkäynti?" läähätti Liisa juostessaan, mutta aarnikotka
vastasi vain: "Tule!" ja juoksi yhä nopeammin. Heidän takanaan
kaikuivat yhä vienommin ja vienommin tuulen tuomina surumieliset sanat:
"Lienten liemi ku-ulta,
liemi liemi kultainen!"
Kuka varasti leivokset?
Kun he saapuivat paikalle, istuivat herttakuningas ja herttakuningatar
valtaistuimellaan ja heitä ympäröi sankka joukko mitä erilaisimpia
pikku lintuja ja elukoita sekä sen lisäksi koko korttipakka. Heidän
edessään oli sotamies kahleissa, ja hänen kummallakin puolellaan
seisoivat vartijat. Aivan kuninkaan vieressä oli valkoinen kani
torvi toisessa kädessä, toisessa pergamenttikäärö. Keskellä pihaa
oli pöytä ja pöydällä suuri vadillinen leivoksia; ne näyttivät niin
herkullisilta, että Liisalle tuli nälkä niitä katsellessa.
"Toivoisinpa, että oikeudenkäynti jo olisi päättynyt", tuumi hän,
"jotta saisimme virvokkeita."
Mutta siitä ei näyttänyt olevan paljon toivoa, ja Liisa alkoi siis ajan
kuluksi tarkastella ympäristöään.
Liisa ei koskaan ennen ollut nähnyt käräjäpihaa, mutta hän oli lukenut
sellaisista paljon ja oli hyvin mielissään, kun huomasi tuntevansa
nimeltä melkein kaikki läsnäolijat. "Tuo tuossa, jolla on noin suuri
tekotukka, on tuomari", päätteli hän itsekseen.
Tuomari oli muutoin kuningas, ja kun hänellä oli kruunu valetukallaan
näytti hän perin hassunkuriselta, ainakaan ei kruunu häntä somistanut.
"Ja tuossa on valamiehistön istuinpaikka", ajatteli Liisa, "ja nuo
kaksitoista elukkaa (hänen täytyi, nähkääs, kutsua heitä elukoiksi,
sillä muutamat valamiehistä olivat eläimiä, toiset lintuja), ne ovat
luullakseni valamiehiä." Liisa lausui viimeisen sanan kahdesti tai
kolmesti, hän oli näet kovin ylpeä siitä, että tiesi mitä se merkitsi,
tuskinpa vain moni sen ikäinen tyttö olisi tiennyt.
Nuo kaksitoista valamiestä kirjoittivat hyvin uutterasti kivitauluihin.
"Mitä he tekevät?" kuiskasi Liisa aarnikotkalle. "Eiväthän he voi
mitään kirjoittaa ennen kuin oikeudenkäynti on alkanut."
"He piirtävät nimensä", kuiskasi aarnikotka vastaukseksi, "he pelkäävät
unohtavansa sen ennen oikeudenkäynnin loppua."
"Pöllöpäät!" virkkoi Liisa äkäisesti aivan ääneen, mutta vaikeni äkkiä,
sillä valkoinen kani huusi: "Hiljaa oikeussalissa!" Ja kuningas nosti
silmälasit nenälleen ja kurkisti tarkoin ympärilleen nähdäkseen kuka
puhui.
Liisa näki paikaltaan yhtä selvästi, kuin jos olisi seisonut
valamiesten selän takana, kuinka nämä kaikki kirjoittivat tauluihinsa:
"Pöllöpäät!" Hän huomasi myös, että yksi heistä ei tietänyt kuinka sana
"pöllö" jaetaan tavuihin ja kysyi sitä naapuriltaan. "Kyllä heidän
taulunsa mahtavat olla ihanassa siivossa oikeudenkäynnin päätyttyä!"
arveli Liisa.
Erään valamiehen kivikynä kirskui. Tätä ei Liisa tietysti voinut
sietää, hän astui poikki koko oikeussalin, hiipi valamiehen selän
taa ja sai pian tilaisuuden siepata kynän pois. Hän teki sen niin
näppärästi, että pikku valamies raukka (se oli Ville, sisilisko) ei
voinut lainkaan ymmärtää minne se hävisi. Etsittyään sitä siis ensin
joka paikasta sen täytyi vihdoin ruveta kirjoittamaan sormellaan, ja se
oli jotenkin tarpeetonta, siitä ei näet jäänyt mitään jälkeä tauluun.
"Airut, lue syytös!" sanoi kuningas.
Ja siitä nyt valkea kani puhalsi kolmesti torveen, kiersi
pergamenttikäärönsä auki ja luki seuraavasti:
Kuningatar kakut kauniit leipoi.
Mua kuulkaa, hei!
Sotamies kakut kotiinsa kantoi,
ne varkain vei.
"Julistakaa tuomio!" sanoi kuningas valamiehistölle.
"Ei vielä, ei vielä", keskeytti kani hätäisesti. "Sitä ennen täytyy
suorittaa yhtä ja toista."
"Kutsukaa ensimmäinen todistaja esille", sanoi kuningas. Valkoinen kani
puhalsi taas kolmesti torveen kajauttaen: "Ensimmäinen todistaja!"
Ensimmäinen todistaja oli hatuntekijä. Hän tuli teekuppi toisessa ja
voileipä toisessa kädessä. "Pyydän anteeksi teidän majesteettinne",
hän puhui, "että tuon nämä mukanani, mutta en ennättänyt tyhjentää
teekuppiani kun minua tultiin hakemaan."
Hatuntekijä katsoi höperöön jänikseen, joka oli seurannut häntä
oikeussaliin käsikädessä murmelin kanssa.
"_Luullakseni_ maaliskuun neljäntenätoista", sanoi hän.
"Viidentenätoista", lisäsi siihen höperö jänis.
"Kuudentenatoista", lisäsi siihen murmeli.
"Merkitkää se", sanoi kuningas valamiehistölle, ja valamiehistö
kirjoitti innokkaasti kaikki kolme päivämäärää tauluihinsa, laski ne
sitten yhteen ja muutti summan markoiksi ja penneiksi.
"Ota hattu päästäsi", sanoi kuningas hatuntekijälle.
"Ei se ole minun", sanoi hatuntekijä.
"Varastettu!" huudahti kuningas kääntyen valamiehistön puoleen, joka
silmänräpäyksessä merkitsi asianhaaran muistiin.
"Se on minulla kaupan", lisäsi hatuntekijä selitykseksi. "Minulla ei
ole ainoatakaan omaa. Olen hatuntekijä."
Tämän kuullessaan kuningatar nosti silmälasit nenälleen ja tähtäsi
tuikeasti katseensa hatuntekijään, joka kalpeni ja kävi levottomaksi.
"Lausu todistuksesi", ärjäisi kuningatar, "äläkä ole noin hermostunut,
taikka menetät heti paikalla henkesi."
Tämä ei näyttänyt rohkaisevan todistajaa lainkaan. Hän muutteli milloin
vasenta milloin oikeaa jalkaa, tuijotti kuningattareen levottomana ja
puraisi hädissään palasen teekupistaan voileivän sijaan.
Juuri samassa silmänräpäyksessä tuli Liisalle sangen kummallinen tunne.
Se kummastutti häntä suuresti, mutta viimein hän huomasi mitä se oli:
hän oli taas alkanut kasvaa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nousta
heti ja lähteä pois salista, mutta sitten hän päätti jäädä niin kauaksi
aikaa kuin vielä mahtui huoneeseen.
"Kunpa et likistäisi minua noin kauheasti", sanoi murmeli, joka istui
hänen vieressään. "Saatan tuskin hengittää."
"En voi sille mitään", vastasi Liisa sangen sävyisästi. "Minä kasvan."
"Sinulla ei ole oikeutta kasvaa _täällä_", sanoi murmeli.
"Älä puhu roskaa", sanoi Liisa rohkeammin, "tiedät kyllä, että itsekin
kasvat."
"Niinpä kyllä, mutta minä kasvan järjellistä vauhtia, enkä noin
naurettavalla tavalla." Näin sanoen se äreänä nousi ja astui huoneen
poikki toiselle puolelle.
Sillä aikaa oli kuningatar koko ajan taukoamatta tuijottanut
hatuntekijään, ja juuri samassa tuokiossa kuin murmeli astui salin
poikki, hän sanoi eräälle oikeudenpalvelijalle: "Tuo minulle luettelo
viime laulajaisten laulajista." Ja tämän kuultuaan hatuntekijä alkoi
vavista niin, että molemmat kengät lensivät sen jaloista.
"Lausu todistuksesi", toisti kuningas äkäisesti, "taikka katkaisen
pääsi, olitpa hermostunut tai et."
"Olen kurja mies poloinen, teidän majesteettinne", alkoi hatuntekijä
vapisevin äänin, "-- ja -- ja olin juuri alkamaisillani teenjuontini --
noin viikko sitten -- ja sitten kun voileipä oli niin ohut -- ja -- ja
-- -- --"
"Älä kuhnaile!" ärjäisi kuningas. "Jatka!"
"Olen kurja mies poloinen", jatkoi hatuntekijä, "ja sitten tiputin
vielä -- mutta höperö jänis sanoi --"
"Enpähän sanonut!" keskeytti höperö jänis nopeasti.
"Sanoitpa!" intti hatuntekijä.
"Se on vale", sanoi höperö jänis.
"Hän väittää sen valheeksi", sanoi kuningas, "älkää merkitkö tätä
kohtaa muistiin."
"No, niin ainakin murmeli sanoi", ja tätä sanoessaan hatuntekijä
katseli ympärilleen nähdäkseen väittäisikö murmelikin hänen puheensa
vääräksi, mutta murmeli ei puhunut mitään, se veteli sikeintä untaan.
"Sitten", jatkoi hatuntekijä, "leikkasin vähän enemmän voileipää --"
"Mutta mitä murmeli sitten sanoi?" kysyi muuan valamiehistä.
"Sitä en muista", sanoi hatuntekijä.
"Sinun _täytyy_ muistaa", huomautti kuningas, "taikka katkaisen
kaulasi."
Onneton hatuntekijä pudotti teekuppinsa ja voileipänsä ja vaipui
polvilleen. "Olen kurja mies poloinen, teidän majesteettinne", aloitti
hän.
"Sinä olet kovin kurja puhuja", sanoi kuningas.
Tässä muuan merisioista taputti käsiään, mutta hänet vaiennettiin
silmänräpäyksessä. Koska tämä kuuluu kovin kamalalta, selitän teille,
mitä sillä tarkoitettiin. Oikeudenpalvelijat ottivat ison, suusta
nyöritettävän piikkopussin, työnsivät siihen merisian pää edellä ja
istuutuivat itse säkin päälle.
"Olipa hauska nähdä tuotakin", arveli Liisa. "Olen niin usein lukenut
sanomalehtien oikeudenkäyntikertomuksista: -- Joku yritti taputtaa
käsiään, mutta oikeudenpalvelijat vaiensivat suosionosoitukset. En
koskaan ole tähän asti ymmärtänyt mitä se merkitsee."
"Ellei sinulla ole sen enempää sanomista, voit saapastella takaisin",
jatkoi kuningas.
"En minä voi saapastella", sanoi hatuntekijä. "Minä olen sukkajalassa."
"Sukkajalassa ja sukkelajalassa, sanon minä!" vastasi kuningas.
Tässä toinen merisioista taputti käsiään, ja hänet vaiennettiin.
"Kas niin, nyt on päästy merisioista!" arveli Liisa. "Nyt voidaan
jatkaa rauhassa."
"Olin juuri lopettamaisillani teeni", puheli hatuntekijä katsellen
levottomasti kuningattareen, joka tutki laulajien luetteloa.
"Mene matkaasi", sanoi kuningas ja hatuntekijä pötki salista pois niin
kiireesti, ettei ennättänyt vetää kenkiään jalkaansa.
"-- ja katkaiskaa hänen päänsä pihalla", lisäsi kuningatar
oikeudenpalvelijalle; mutta hatuntekijä oli jo kadonnut näkyvistä ennen
kuin oikeudenpalvelija ennätti ovellekaan.
"Kutsukaa seuraava todistaja!" sanoi kuningas.
Seuraava todistaja oli herttuattaren keittäjätär. Hän kantoi
pippurirasiaa kädessään, ja Liisa arvasi mitä siinä oli jo ennen kuin
keittäjätär astui saliin, sillä oven luona istujat alkoivat kaikki
yhtäkkiä aivastaa.
"Lausu todistuksesi", sanoi kuningas.
"Enpä niinkään", sanoi keittäjätär.
Kuningas loi huolestuneen katseen valkoiseen kaniin, joka kuiskasi:
"Teidän majesteettinne täytyy käyttää ristikuulustelua tämän todistajan
suhteen."
"Täytyy kuin täytyykin", huokasi kuningas alakuloisena. Sitten hän
asetti käsivartensa ristiin, rypisti otsaansa niin uhkaavasti, että
silmät olivat melkein näkymättömissä, ja lausui syvällä äänellä:
"Mistä leivoksia tehdään?"
"Pippurista enimmäkseen", vastasi keittäjätär.
"Siirapista", sanoi uninen ääni hänen takanaan.
"Nutistakaa tuo murmeli! Ajakaa tuo murmeli pellolle!" huusi
kuningatar. "Lyökää tuolta murmelilta pää poikki! Vaientakaa hänet!
Kuristakaa hänet! Tempaiskaa häneltä kuonokarvat!"
Hetken aikaa vallitsi kova sekasorto oikeussalissa. Kaikki ajoivat
takaa murmelia, ja kun he taas istuutuivat paikoilleen, keittäjätär oli
kadonnut.
"Sama se!", sanoi kuningas ja päästi helpotuksen huokauksen. "Kutsukaa
seuraava todistaja." Ja hän lisäsi puoliääneen kuningattarelle:
"Kultaseni, ensi ristikuulustelu täytyy sinun totta tosiaan toimittaa.
Minun päätäni alkaa siitä kivistää."
Liisa tarkasti valkoista kania tämän tavaillessa nimiä listasta. Hän
oli varsin utelias näkemään, mitä seuraavalla todistajalla olisi
sanomista -- "sillä eivätpä he tähän asti ole monta todistusta
saaneet", arveli hän. Voitko kuvailla hänen hämmästystään, kun
valkoinen kani kimeällä pikku äänellään niin kovasti kuin jaksoi huusi
nimen: Liisa!