"Et saata uskoa, kuinka iloinen olen nähdessäni sinut taas!" sanoi
herttuatar pistäen käsivartensa hellästi Liisan kainaloon.
He astuivat eteenpäin, ja Liisa oli varsin iloinen nähdessään hänen
olevan noin hyvällä tuulella. Hän arveli itsekseen, että pippuri
kaiketi oli syynä siihen, että herttuatar taannoin keittiössä oli niin
rajuluontoinen.
"Jos minä olisin herttuatar", hän tuumi, niin mahdottomalta kuin se
hänestä tuntuikin, "en koskaan käyttäisi pippuria. Liemi maistuu paljon
paremmalta ilman sitä. -- Kenties pippuri juuri tekeekin ihmiset niin
äkäisiksi", hän jatkoi iloissaan siitä, että oli keksinyt jotain uutta,
"ja etikka tekee heidät happamiksi -- ja kamomillatee katkeriksi -- ja
-- ja rintasokeri ja muut sellaiset tekevät lapset suloisiksi. Minä
toivoisin vain ihmisten tämän ymmärtävän, silloin he eivät olisi niin
saitoja makeisten jaossa."
Hän unohti tykkänään herttuattaren tätä tuumiessaan ja säpsähti, kun
yhtäkkiä kuuli hänen äänensä korvansa juuressa.
"Sinä mietit jotain, kultaseni, siksi unohdat puhua. En nyt juuri tällä
haavaa muista minkä opetuksen tästä saa, mutta hetkisen kuluttua sen
sanon."
"Ehkä siitä ei saakaan mitään oppia", rohkeni Liisa huomauttaa.
"Vaiti, vaiti, lapseni!" sanoi herttuatar. "Ei ole ainoatakaan asiaa,
josta ei saisi jotain oppia, kun sen vain keksii." Näin sanoen hän
likistäytyi aivan Liisan kylkeen. Liisa ei lainkaan pitänyt siitä, että
hän tunkeutui niin lähelle, ensiksikin siitä syystä, että herttuatar
oli juuri niin pitkä, että hänen leukansa ylettyi tytön olkapäihin ja
tämä leuka oli epämiellyttävän terävä. Mutta Liisa ei tahtonut olla
tyly ja koetti siis tyynesti kantaa kohtalonsa.
"Sopu näyttää olevan parempi nyt kentällä", virkkoi hän.
"Niin näkyy", sanoi herttuatar, "ja tästä voimme oppia: Kyllä sopu
sijaa antaa."
"Kaikesta hän keksiikin jotain oppia", arveli Liisa itsekseen.
"Sinä varmaankin ihmettelet sitä, etten kiedo käsivarttani kaulaasi",
puhui herttuatar, hetken kuluttua, "mutta katsopas, minä en oikein
luota flamingosi lauhkeuteen. Luuletko että uskallan koettaa?"
"Se voisi puraista", vastasi Liisa viekkaasti, hän ei näet lainkaan
halunnut herttuattaren käsivartta kaulaansa.
"Tosiaan", sanoi herttuatar; "flamingot ja sinappi purevat kumpikin. Ja
tästä voimme oppia: Kaksi kukkoa ei sovi samalla tunkiolla kiekumaan."
"Mutta sinappi ei ole lintu", Liisa huomautti.
"Oikeassa kuten aina", sanoi herttuatar, "sinulla on erinomaisen selvä
järki."
"Minä luulen, että se kuuluu kivennäisiin", sanoi Liisa.
"Tietysti", sanoi herttuatar, joka mielihyvällä näytti hyväksyvän
kaiken, minkä Liisa sanoi, "täällä aivan lähellä on sinappikaivos. Ja
tästä voimme oppia --"
"Ai, nyt tiedänkin!" huudahti Liisa keskeyttäen herttuattaren. "Se on
vihannes. Se ei tosin näytä vihannekselta, mutta niin se sittenkin on."
"Olen aivan yhtä mieltä sinun kanssasi", sanoi herttuatar. "Ja tästä
voimme taaskin oppia: Ole se, miltä näytät! Tai yksinkertaisemmin
lausuttuna: Älä koskaan luulottele olevasi toinen kuin miltä muiden
silmissä näytät tai olet näyttänyt, tai älä näyttäydy toisena kuin
mikä toisten silmissä olet ollut, silloin kun näytit toiselta toisten
silmissä."
"Luullakseni ymmärtäisin tämän paremmin, jos näkisin sen kirjoitettuna,
pelkään etten oikein voinut seurata sanojanne", lausui Liisa hyvin
kohteliaasti.
"Oh, tämä ei ole mitään sen rinnalla mitä voisin sanoa, jos vain
tahtoisin", sanoi herttuatar.
"Älkää suinkaan vaivautuko sen enempää", sanoi Liisa.
"Oi, älä puhu vaivautumisesta!" sanoi herttuatar. "Minä lahjoitan
sinulle kaiken, mitä tähän asti olen puhunut."
"Senlaatuiset lahjat eivät todellakaan ole kalliita!" arveli Liisa
itsekseen. "Olenpa iloinen siitä, ettei minulle anneta mokomia
syntymäpäivälahjoja!" Mutta hän ei uskaltanut lausua tätä ääneen.
"Taasko ajatuksissa?" kysyi herttuatar ja painoi terävän pikku leukansa
syvemmälle Liisan olkapäähän.
"On kai minulla oikeus ajatella", vastasi Liisa tuikeasti, häntä alkoi
näet keskustelu tuskastuttaa.
"Aivan yhtä selvä oikeus, kuin porsailla on lentämiseen", sanoi
herttuatar, "ja tästä voimme op..."
Mutta tässä herttuattaren ääni Liisan suureksi kummaksi katkesi juuri
kesken hänen lempisanaansa, "oppia", ja käsi Liisan kainalossa alkoi
vavista. Liisa katsahti ylös, ja siinä seisoi kuningatar heidän
edessään, käsivarret ristissä, uhkaavana kuin ukkosilma.
"Kaunis ilma, teidän majesteettinne!" alkoi herttuatar matalalla,
vienolla äänellä.
"Minä annan teille hyvän varoituksen", kiljaisi kuningatar ja potkaisi
jalallaan maahan. "Joko te tai teidän päänne poistukoon nyt heti
paikalla! Valitkaa!"
Herttuatar valitsi ja poistui samassa silmänräpäyksessä.
"Tule jatkamaan peliä", sanoi kuningatar Liisalle, ja tämä oli niin
pelästynyt, että sanaakaan virkkaamatta seurasi häntä krokettikentälle.
Toiset vieraat käyttivät hyväkseen kuningattaren poissaoloa ja
levähtivät siimeksessä. Mutta nähdessään hänen lähestyvän he
kiirehtivät tuossa tuokiossa jatkamaan peliään, sillä kuningatar oli
kuoleman uhalla kieltänyt heitä poistumasta pelistä.
Pelin kestäessä kuningatar koko ajan riiteli toisten kanssa kiljaisten
tuon tuostakin: "Pää poikki! Pää poikki!" Ja se, jota hän näin
rankaisi, joutui heti sotamiesten käsiin, joiden tietysti silloin
täytyi jättää porttiasemansa. Ei aikaakaan, kun kaikki portit näin
vähitellen olivat joutuneet asemiltaan ja kaikki muut paitsi kuningas,
kuningatar ja Liisa olivat vankina ja kuolemaan tuomittuja.
Silloin kuningatar taukosi aivan hengästyneenä ja sanoi Liisalle:
"Oletko koskaan nähnyt valekilpikonnaa?"
"En", vastasi Liisa. "Enpä edes tiedä mikä valekilpikonna onkaan."
"Tietysti se, mistä valekilpikonnanlientä valmistetaan", virkkoi
kuningatar.
"En ole koskaan sellaisesta kuullut, vielä vähemmän nähnyt", sanoi
Liisa.
"Tule sitten", sanoi kuningatar, "niin hän kertoo sinulle tarinansa."
Lähtiessään Liisa kuuli kuninkaan matalalla äänellä sanovan koko
seurueelle: "Te olette kaikki armahdetut."
"Sepä oli hauskaa!" mietti Liisa, joka oli ollut kovin suruissaan
kaikkien niiden tähden, jotka kuningatar oli määrännyt kuolemaan.
Vähän aikaa astuttuaan saapuivat he aarnikotkan luo, joka
päivänpaisteessa veteli sikeintä untaan. (Ellet ole ennen kuullut mikä
aarnikotka on, voit sen nähdä kuvasta.)
"Ylös laiskuri", sanoi kuningatar, "ja vie tämä nuori neiti
valekilpikonnan luo. Hän haluaa kuulla hänen tarinansa. Minun täytyy
palata takaisin katsomaan, onko tuomioni pantu toimeen". Ja niin hän
lähti jättäen Liisan ja aarnikotkan kahden kesken.
Liisaa ei tämän ihmeotuksen ulkomuoto lainkaan miellyttänyt, mutta hän
arveli olevansa jotenkin yhtä turvassa aarnikotkan luona kuin julman
kuningattaren seurassa. Ja niin hän jäi paikoilleen.
Aarnikotka nousi istumaan, hieroi silmiään ja seurasi katseellaan
kuningatarta, kunnes tämä oli poissa näkyvistä. Sitten se ravisti
itseään ja mutisi puolittain itsekseen, puolittain Liisalle: "Mokoma
hassu!"
"Kuka on hassu", kysyi Liisa.
"Kukako? _Hän_ tietysti!" vastasi aarnikotka. "Hän vain kuvittelee. Ei
hänen kuolemantuomioitaan koskaan panna täytäntöön. Tule."
"Täällä näkyy jokainen sanovan: -- Tule", tuumi Liisa astuessaan
hitaasti aarnikotkan jäljestä. "Minua ei ole iki maailmassa näin
komennettu, ei ikipäivinä."
He eivät astuneet montakaan askelta ennen kuin jo kaukaa näkivät
valekilpikonnan istuvan suruissaan ja hylättynä kalliosärkällä. Kun he
tulivat lähemmäksi, Liisa kuuli sen huokaavan niin kuin sen sydän olisi
ollut särkymäisillään. Hän surkutteli sitä kovin.
"Mitä se suree?" hän kysyi aarnikotkalta, ja aarnikotka vastasi samaan
tapaan kuin taannoin: "Se vain kuvittelee, ei se mitään sure. Tule
pian!"
He saapuivat valekilpikonnan luo. Tämä katseli heihin suuret silmät
kyynelissä, mutta virkkamatta sanaakaan.
"Tämä nuori neiti haluaa kuulla tarinasi", virkkoi aarnikotka.
"Minä kerron sen hänelle", sanoi valekilpikonna syvällä, kolealla
äänellä. "Istuutukaa molemmat älkääkä puhuko sanaakaan ennen kuin olen
lopettanut."
He istuutuivat, ja syvä äänettömyys vallitsi hetken aikaa. "En
todellakaan käsitä, miten hän voi koskaan päästä loppuun ellei hän
lainkaan aloita", tuumi Liisa, mutta odotti kuitenkin kärsivällisesti.
"Ennen muinoin", virkkoi valekilpikonna viimein huokaisten syvään,
"minä olin oikea kilpikonna."
Näitä sanoja seurasi varsin pitkä äänettömyys. Silloin tällöin kuului
vain aarnikotkan eriskummainen huudahdus: "Jarr!" jota vastoin
valekilpikonna koko ajan nyyhkytti haikeasti. Liisan teki mieli nousta
ja sanoa: "Kiitän teitä, hyvä herra, huvittavasta tarinastanne", mutta
hän toivoi kuitenkin yhä vielä saavansa kuulla jotain erinomaista. Hän
istui siis hiljaa alallaan eikä puhunut mitään.
"Kun olimme pieniä", jatkoi valekilpikonna viimein tyynemmin, vaikka
yhä vielä silloin tällöin nyyhkyttäen, "kävimme koulua meressä.
Opettajamme oli muuan vanha merkikilpiö, jota meidän oli tapana sanoa
kilpikonnaksi."
"Miksi sanoitte häntä kilpikonnaksi, vaikka hän ei ollutkaan?" kysyi
Liisa.
"Me sanoimme häntä kilpi_konnaksi_ tietysti sen vuoksi, että hän oli
ilkeä, oikein konnamainen. Sinä olet todella kovin typerä", vastasi
valekilpikonna äkäisesti.
"Sinun pitäisi hävetä tehdessäsi tuollaisia tyhmiä kysymyksiä",
lisäsi aarnikotka, ja sitten molemmat istuivat hiljaa ja tuijottivat
Liisa rukkaan, joka oli vaipua maan alle. Viimein aarnikotka sanoi
valekilpikonnalle: "Jatkahan, veitikka! Älä kuhnaile koko päivää."
Ja toinen jatkoi seuraavasti:
"Niinpä niin, me kävimme koulua meressä, usko sitten tai ole uskomatta
--".
"Enhän minä ole sanonut, etten usko sitä!" huudahti Liisa.
"Sanoitpas", sanoi valekilpikonna.
"Suu kiinni!" tokaisi taaskin aarnikotka ennen kuin Liisa ennätti
virkkaa sanaakaan. Valekilpikonna jatkoi:
"Me nautimme aivan erinomaista opetusta -- me kävimme totta tosiaan
joka päivä koulua."
"Olen minäkin käynyt joka päivä koulua", sanoi Liisa, "ei sinun
tarvitse siitä niin kovin pöyhkeillä."
"Oliko sinulla myös yksityistunteja?" kysyi valekilpikonna hiukan
levottomasti.
"Oli kyllä", vastasi Liisa, "me opimme ranskan kieltä ja soittoa."
"Ja pesua?" kysyi valekilpikonna.
"Ei suinkaan", vastasi Liisa loukkaantuneena.
"Oh, silloin et käynyt oikein hyvää koulua", sanoi valekilpikonna
rauhoittuen. "Meidän lukujärjestyksessämme oli aina viimeisenä:
ranskankieltä, soittoa ja _pesua_ -- ylimääräisesti."
"Mitäpä hyötyä teillä oli pesusta tuolla alhaalla meren pohjassa",
arveli Liisa.
"Minulla ei ollut tilaisuutta oppia sitä", huokaisi valekilpikonna.
"Minä seurasin vain varsinaista opetusmäärää."
"Mitä siihen kuului?" kysyi Liisa.
"Ensiksikin tietysti pukemista ja harjausta", vastasi valekilpikonna,
"ja sitten neljä eri laskutapaa: ylöslaskua, lähennystä,
tarinoimalaskua ja takomista."
"En ole koskaan kuullut tarinoimalaskusta", rohkeni Liisa huomauttaa.
"Mitä se on?"
Aarnikotka kohotti molemmat käpälänsä kummastuneena pystyyn. "Mitä! Et
ole koskaan kuullut tarinoimalaskusta!" se huudahti. "Etkö tiedä mitä
tarinoida merkitsee?"
"Kyllä", vastasi Liisa arvelevasti, "se merkitsee kertomista."
"Niin", jatkoi aarnikotka, "jollet siis ymmärrä mitä tarinoimalasku on,
olet kuin oletkin pöllö."
Liisa ei uskaltanut sen enempää kysellä, hän kääntyi siis
valekilpikonnan puoleen kysyen: "Mitä muuta opitte?"
"Niin, me luimme kuonotiedettä ja meritietoa sekä tervausoppia.
Kuonotieteen opettajana oli muuan vanha merikoira, joka tuli kerran
viikossa. Hän opetti meille sitä paitsi puristusta."
"Mitä se on?" kysyi Liisa.
"Ikävä kyllä, en voi sitä sinulle näyttää", sanoi valekilpikonna. "Olen
liian kömpelö. Aarnikotka taas ei koskaan oppinut sitä."
"Minulla ei ollut aikaa", virkkoi aarnikotka. "Minä tutkin näet vanhoja
kieliä. Opettajani oli vanha rapu, niin tosiaan, oikein vanha rapu."
"Minua hän ei opettanut", sanoi valekilpikonna huoaten. "Hän opetti
platinaa ja sebraa, kuten sanottiin."
"Vallan niin, vallan niin", huokaisi aarnikotkakin vuorostaan ja
molemmat eläimet kätkivät kasvot käpäliinsä.
"Ja montako tuntia luitte päivässä", kysyi Liisa nopeasti vaihtaakseen
puheenaihetta.
"Ensimmäisenä päivänä kymmenen tuntia", sanoi valekilpikonna,
"seuraavana yhdeksän ja niin edespäin."
"Sepä oli hassu lukujärjestys", huudahti Liisa kummissaan. Hetkisen
kuluttua kysyi hän taas: "Yhdestoista päivä oli siis luopapäivä?"
"Tietysti", sanoi valekilpikonna.
"Ja mitä teitte kahdentenatoista päivänä?" uteli Liisa yhä.
"Riittää jo koulusta", keskeytti aarnikotka päättävästi. "Kerro hänelle
nyt jotain leikistä."