"Tässä!" huudahti Liisa unohtaen aivan kiireissään, kuinka isoksi
hän oli kasvanut muutaman minuutin kuluessa. Hän syöksähti pystyyn
sellaista vauhtia, että kaasi hameenliepeillään kumoon valamiesten
istuinpaikan. Siitä kaikki valamiehet suistuivat nurin niskoin yleisön
päälle, ja siinä he nyt lojuivat sätkytellen ja muistuttivat suuresti
kultakalakuppeloa, jonka Liisa viikko sitten vahingossa kaatoi.
"Oi, pyydän anteeksi!" hän huusi säikähtyneenä ja alkoi poimia
heitä ylös niin nopeasti kuin saattoi. Hän muisti yhä kultakalojen
onnettomuutta ja tunsi hämärästi, että ne täytyi mitä pikimmin koota ja
pistää takaisin valamiesistuimille, muuten ne saattaisivat kuolla.
"Kuulustelu ei voi jatkua ennen kuin kaikki valamiehet ovat
paikoillaan", sanoi kuningas kovin juhlallisella äänellä, --
"_kaikki_", hän toisti pontevasti ja katseli tuikeasti Liisaan.
Liisa katsahti valamiehistöön ja huomasi, että hän kiireissään oli
asettanut sisiliskon ylösalaisin. Pikku raukka huiskutti surullisesti
häntäänsä eikä voinut liikuttaa itseään minnekään päin. Liisa nosti sen
nopeasti ylös ja asetti sen oikeinpäin; "eipä silti, että se olisi niin
tärkeätä", tuumi hän itsekseen, "luultavasti siitä on oikeudenkäynnille
aivan yhtä vähän hyötyä oli se sitten näin tai noin päin."
Niin pian kuin valamiehet olivat vähän tointuneet kuperkeikan
tuottamasta säikähdyksestä ja kun taulut ja kivikynät oli löydetty
ja ojennettu heille takaisin, ryhtyivät he taas työhön. Kaikki muut
kirjoittivat kovin uutterasti tauluihinsa koko tapauksen menon paitsi
sisilisko, joka näytti aivan liian rasittuneelta voidakseen tehdä
mitään. Se istui vain suu auki ja tuijotti salin kattoon.
"Mitä sinä tiedät tästä asiasta?" kysyi kuningas Liisalta.
"En mitään", sanoi Liisa.
"Et yhtään mitään?" urkki kuningas itsepintaisesti.
"En yhtään mitään", vastasi Liisa.
"Tämä on kovin painavaa", sanoi kuningas kääntyen valamiehistön
puoleen. Nämä olivat juuri kirjoittamaisillaan tämän tauluihinsa, kun
valkoinen kani keskeytti: "Mitätöntä, teidän majesteettinne tarkoittaa
tietysti", sanoi hän varsin kunnioittavalla äänellä, mutta rypisti
otsaansa ja väänteli kasvojaan kuninkaalle puhuessaan.
"Mitätöntä, tarkoitin tietysti", sanoi kuningas nopeasti ja toisti
itsekseen puoliääneen, "painavaa -- mitätöntä -- mitätöntä -- painavaa
--", ikään kuin olisi koettanut kumpi sana kuulosti paremmalta.
Muutamat valamiehistä kirjoittivat "painavaa", ja toiset "mitätöntä".
Liisa seisoi niin lähellä, että saattoi lukea sen heidän tauluistaan,
"mutta sehän on aivan samantekevää", hän arveli.
Samassa huusi kuningas, joka tähän asti hartaasti oli kirjoittanut
muistikirjaansa: "Hiljaa!" Hän luki ääneen kirjastaan: "Toinen
viidettä säännös: _Kaikki peninkulmaa pitemmät henkilöt poistukoot
oikeussalista_."
Jokainen katseli Liisaan.
"Minä en ole peninkulman pituinen", sanoi Liisa.
"Sinä olet", väitti kuningas.
"Melkein kahden peninkulman pituinen", lisäsi siihen kuningatar.
"Vaikkapa olisinkin, en sittenkään lähde", sanoi Liisa, "sitä paitsi
tuo ei ole mikään laillinen säännös. Te keksitte sen nyt vasta."
"Se on vanhin säännös kirjassa", sanoi kuningas.
"Silloin sen pitäisi olla numero yksi", sanoi Liisa.
Kuningas kalpeni ja sulki muistikirjansa nopeasti.
"Julistakaa päätös", sanoi hän valamiehille matalalla, vapisevalla
äänellä.
"On vielä muita todistuksia, jos niin suvaitsette, teidän
majesteettinne", sanoi valkoinen kani ja syöksyi nopeasti paikaltaan.
"Olen juuri saanut käsiini tämän paperin."
"Mitä se sisältää?" kysyi kuningas.
"En ole vielä avannut sitä", sanoi valkoinen kani, "mutta se näyttää
olevan kirje, jonka syytetty on kirjoittanut jollekin -- jollekin."
"Tietysti jollekin", sanoi kuningas, "muutenhan sitä ei ole kirjoitettu
kenellekään."
"Kenelle se on osoitettu?" kysyi muuan valamiehistä.
"Siinä ei ole mitään osoitetta", vastasi valkoinen kani, "niin, siinä
ei todellakaan ole mitään päällekirjoitusta." Näin sanoen hän avasi
paperin ja lisäsi: "Se ei olekaan kirje, se on runo."
"Onko käsiala syytetyn?" kysyi toinen valamiehistä.
"Ei, ei ole", vastasi valkoinen kani, "ja siinäpä juuri pulma onkin."
(Valamiehistö näytti kovin tyrmistyneeltä.)
"Hän on tietysti väärentänyt jonkun toisen käsialan", sanoi kuningas.
(Valamiesten kasvot kirkastuivat.)
"Jos suvaitsette, teidän majesteettinne", sanoi sotamies, "minä en ole
kirjoittanut sitä, ei kukaan voi todistaa minun kirjoittaneen. Siinähän
ei ole allekirjoitusta."
"Se pahentaa vain asian", arveli kuningas. "Sinulla on täytynyt olla
rikolliset aikeet, muuten olisit kyllä kirjoittanut nimesi alle kuten
kunniallinen mies ainakin."
Näitä sanoja seurasi yleinen käsientaputus, sillä ne olivat ainoat
viisaat sanat, mitkä kuningas tänään oli lausunut.
"Tämä seikka tietysti todistaa hänen syyllisyytensä", sanoi kuningatar,
"siis pää --"
"Se ei todista vielä mitään", sanoi Liisa. "Ettehän tunne edes runon
sisältöä."
"Lue se", sanoi kuningas.
Valkoinen kani pani silmälasit nenälleen. "Mistä suvaitsette, teidän
majesteettinne, minun aloittavan?" kysyi se.
"Aloita alusta", sanoi kuningas juhlallisesti, "ja jatka loppuun asti,
siinä lopeta."
Kuolemanhiljaisuus vallitsi salissa, kun valkoinen kani luki seuraavat
värssyt:
Hänenpä luokseen kutsuttiin
sinut taas, sen kuulla sain.
Mua suosii hän, hän virkkoi niin,
jos uida voisin vain.
Multa yhden sai, mä hältä kaks,
me tieltä viis ja kuus;
ne muuttui muitten tavaraks,
isäntä niill' on uus.
Sen arvasin jo ennen kuin
hän kohtauksen sai,
että estäisitte ilkkusuin
te hankettamme kai.
Älä ilmaise, että arvoon hän
ois nostanut nuo muut'
on salaisuus se, tiedäthän,
siis siitä tuppeen suut.
"Enpä ole eläissäni kuullut painavampaa todistusta", sanoi kuningas
käsiään hieroen. "On parasta, että valamiehet --"
"Jos yksi ainoakaan niistä voi sen sisällön selittää", sanoi Liisa
(hän oli nyt kasvanut niin isoksi, ettei lainkaan pelännyt keskeyttää
kuningasta), "minä annan hänelle viisikymmentä penniä. Minun mielestäni
ei koko sepustuksessa ole hitustakaan järkeä."
Koko valamiehistö kirjoitti tauluihinsa: "Hänen mielestään siinä ei
ole hitustakaan järkeä", mutta ei yksikään heistä uskaltanut selittää
paperin sisältöä.
"Ellei siinä ole mitään järkeä", sanoi kuningas, "niin pääsemme
pahasta pulmasta, meidän ei nähkääs tarvitse silloin arvailla mitä se
tarkoittaa. Mutta melkeinpä minusta tuntuu, kuin keksisin tässä jonkin
tarkoituksen." Näin sanoen hän levitti runon polvilleen ja katseli
sitä yhdellä silmällä -- "sinä et osaa uida, vai kuinka?" lisäsi hän
kääntyen sotamiehen puoleen.
Sotamies pudisti alakuloisena päätään. "Näytänkö siltä kuin osaisin?"
sanoi hän. (Tietenkään hän ei osannut, koska oli kokonaan tehty
pahvista.)
"Hyvä", sanoi kuningas ja tavaili puoliääneen värssyjä itsekseen.
"Mutta yhden sai, mä hältä kaks --, se tarkoittaa tietysti leivoksia --"
"Mutta sanotaan edelleen: -- ne muuttui muitten tavaraks", sanoi Liisa.
"Niin, siinähän ne ovatkin!" sanoi kuningas voitonriemuisesti osoittaen
pöydällä olevia leivoksia. "Tämähän on päivänselvää. Ja sitten: --
ennen kuin hän kohtauksen sai. -- Onko sinulla koskaan ollut kohtausta,
kultaseni!" hän kysyi kuningattarelta.
"Ei koskaan!" kiljaisi kuningatar ja heitti musteastian sisiliskon
päälle. (Pikku Ville poloinen oli lakannut kirjoittamasta yhdellä
sormella huomatessaan, ettei tauluun jäänyt mitään jälkeä. Mutta nyt
se taas nopeasti ryhtyi työhön kastaen sormensa musteeseen, joka valui
pitkin sen naamaa.)
"Silloin eivät sanat _kohtaa_ sinua", sanoi kuningas ja loi hymyillen
katseensa yleisöön. Kuolemanhiljaisuus vallitsi salissa.
"Se oli sanasutkaus", lisäsi kuningas äreästi, ja heti purskahtivat
kaikki nauruun.
"Valamiehistö julistakoon päätöksen", sanoi kuningas, "ennen kuin tämän
päivän kahdeskymmenesneljäs tunti on umpeen kulunut."
"Ei, ei!" sanoi kuningatar. "Ensin kuolemantuomio, sitten vasta päätös."
"Loruja!" virkkoi Liisa ääneen. "On siinäkin järkeä, vaatia
kuolemantuomiota ensin!"
"Pidä suusi kiinni!" ärjäisi kuningas tulipunaisena.
"Enpä niinkään!" sanoi Liisa.
"Pää poikki häneltä!" kirkui kuningatar niin kovaa kuin ikinä jaksoi.
Ei kukaan liikahtanut.
"Kuka teitä pelkäisi?" sanoi Liisa. (Hän oli nyt kasvanut täyteen
kokoonsa.) "Tehän olette vain pakallinen kortteja."
Tämän kuullessaan koko pakka hyökkäsi pystyyn ja tuli lentäen hänen
päälleen. Hän parahti puolittain pelosta, puolittain suuttumuksesta ja
koetti lyödä niitä -- ja huomasi yhtäkkiä makaavansa penkereellä pää
sisaren helmassa.
"Herää, Liisa kulta!" sanoi sisar ja pyyhkäisi hellästi pois muutamia
kellastuneita lehtiä, jotka olivat varisseet puista Liisan kasvoille.
"Oletpa sinä nukkunut kauan aikaa."
"Voi, minä olen nähnyt niin hassua unta", sanoi Liisa ja kertoi
sisarelleen niin hyvin kuin muisti kaikki nuo merkilliset seikkailut,
joista juuri olette lukeneet. Kun hän oli lopettanut, suuteli sisar
häntä ja sanoi:
"Sepä oli todella hassu uni, kultaseni. Mutta juoksehan nyt sisään
teetäsi juomaan. Kello on jo paljon."
Silloin Liisa hypähti pystyyn ja lähti juoksemaan kotiin. Ja
juostessaan hän muisteli yhä vielä minkä ennätti ihmeellistä untansa.
* * * * *
Mutta hänen sisarensa jäi yhä istumaan samaan asentoon, pää käden
nojassa, ja katseli laskevaan aurinkoon. Hän ajatteli pikku Liisaa
ja tämän ihmeellisiä seikkailuja niin hartaasti, että itsekin vaipui
samantapaisiin unelmiin. Ja hänen unensa oli tällainen:
Ensin hän uneksi pikku Liisasta. Hän näki tämän istuvan hennot kädet
ristissä sisaren polvilla ja kirkkaat silmät loistavina katsovan
häneen. Hän kuuli hänen äänensä väreet ja näki hänen nakkaavan päätään
vähän kärsimättömästi heilauttaakseen pois vallattomat kutrit,
jotka aina tahtoivat pudota silmille. Ja kun hän näin kuunteli tai
näytti kuuntelevan, alkoi koko ympäristö elää ja kaikki pikku Liisan
eriskummalliset uniolennot liikkuivat hänen ympärillään.
Pitkä ruoho kahisi hänen jalkainsa juuressa, kun valkoinen kani
loikkasi esille -- pelästynyt hiiri molski läheisessä lammikossa --
hän saattoi kuulla teekuppien kilisevän höperön jäniksen ja hänen
ystäviensä loppumattomissa teekutsuissa. Hän kuuli kuningattaren
kimeällä äänellä tuomitsevan onnettomia vieraitansa kuolemaan -- kuuli
vielä porsaspienokaisen aivastavan herttuattaren polvilla patojen
ja pannujen ryskyessä sen ympärillä. Aarnikotkan huuto, sisiliskon
kivikynän kirskuna ja vaiennettujen merisikojen parahdus kaikuivat
ilmassa yhtyen onnettoman valekilpikonnan kaukaisiin huokauksiin.
Niin hän istui silmät ummessa ja uskoi puoleksi itsekin joutuneensa
ihmemaahan, vaikka kyllä hyvin tiesi, että hänen vain tarvitsi avata
silmänsä palatakseen jälleen kuivaan todellisuuteen. Hän tiesi, että
ruoho vain kahisi tuulessa, että kaislojen huojunta pani lammikon
väreilemään, että teekuppien kilinä oli lampaankellojen kilkahtelua,
hän tiesi että kuningattaren kimeät huudot silloin muuttuisivat
lammaspaimenen ääniksi -- pienokaisen aivastus, aarnikotkan kirkuna ja
kaikki muu eriskummallinen melu muuttuisi maalaistalosta kantautuvaksi
sekaiseksi hälinäksi -- ja valekilpikonnan raskaat huokaukset lehmien
etäiseksi ammunnaksi.
Viimein hän kuvitteli, miten hänen pikku sisarensa kerran kasvaa
naiseksi ja kuinka hän vielä täysi-ikäisenäkin säilyttää lapsuutensa
teeskentelemättömän ja hellän sydämen ja kuinka hän kokoaa ympärilleen
toisia pikku lapsia ja saa heidän silmänsä loistamaan jännityksestä
kertomalla heille monta ihmeellistä tarinaa, ehkäpä juuri unensa
ihmemaasta, jonka hän näki monta, monta vuotta sitten. Ja vielä hän
kuvitteli, kuinka pikku Liisa vanhana ihmisenäkin ymmärtää lasten
yksinkertaiset huolet ja nauttii heidän pikku iloistaan muistellen omaa
lapsuuttaan ja sen onnellisia kultapäiviä.