Aivan puutarhan suulla oli korkea ruusupuu. Siinä kasvoi valkoisia
ruusuja, joita kolme puutarhuria parhaillaan oli maalaamassa
punaisiksi. Liisasta tämä oli hyvin merkillistä ja hän astui lähemmäksi
nähdäkseen heitä paremmin. Juuri kun hän saapui heidän luokseen, kuuli
hän yhden heistä sanovan: "Ole varuillasi, Viitonen! Älä räiskytä noin
kauheasti väriä päälleni."
"Minkä minä sille mahdan", ärjäisi Viitonen. "Seitonen sysäsi
kyynärpäähäni."
Seitonen kohotti päätään ja virkkoi: "Niinpä niin, Viitonen. Syytä sinä
vain toisia kuten aina."
"Sinun pitäisi olla vaiti!" sanoi Viitonen. "Eilen viimeksi kuulin
kuningattaren sanovan, että sinulta pitäisi katkaista kaula."
"Mistä syystä?" kysyi se, joka ensiksi oli puhunut.
"Se ei kuulu sinuun, Kakkonen!" sanoi Seitonen.
"Kuuluupa kylläkin", sanoi Viitonen. "Ja minä kerron sen hänelle
-- siitä syystä, että Seitonen toi keittäjälle tulppaaninsipulia
ruokasipulin asemesta."
Seitonen heitti siveltimen maahan ja alkoi juuri: "Se oli sulaa
vääryyttä, sen minä sanon" -- mutta samassa hänen silmänsä sattuivat
Liisaan, joka kuunteli heitä. Hän vaikeni äkkiä, toisetkin kääntyivät
katsomaan, ja kaikki kolme kumarsivat syvään.
"Suvaitsetteko sanoa minulle", puhui Liisa hiukan pelokkaasti, "minkä
tähden te maalaatte noita ruusuja?"
Viitonen ja Seitonen olivat ääneti ja katsoivat Kakkoseen. Kakkonen
lausui puoliääneen: "Katsokaas, neiti, jos toden sanon, pitäisi näiden
ruusupuiden olla punaisia, mutta me olemme erehdyksessä istuttaneet
yhden valkoisen. Jos kuningatar nyt huomaa sen, tulemme kaikki päätä
lyhyemmiksi. Siksipä juuri, neiti, panemme parastamme, ennen kuin hän
saapuu tänne --." Tässä silmänräpäyksessä parahti Viitonen, joka tuon
tuostakin oli luonut levottomia katseita puutarhan päähän: "Kuningatar!
Kuningatar!" ja nuo kolme puutarhuria heittäytyivät tuossa tuokiossa
maahan kasvoilleen. Kuului monen askelen kopinaa, ja Liisa katsahti
uteliaana taakseen nähdäkseen kuningattaren.
Ensiksi astui kymmenen sotamiestä nuijat kädessä; he olivat kaikki
samanmuotoisia kuin puutarhurit, yhtä nelikulmaisia ja litteitä,
yläkulmissa kädet ja alakulmissa jalat. Siten tulivat hoviherrat,
he olivat kokonaan timanttien peitossa ja astuivat kaksittain
kuten sotamiehetkin. Heitä seurasivat kuninkaalliset lapset,
joita oli kymmenen. Nuo herttaiset pienokaiset kulkivat iloisesti
juoksennellen käsi kädessä paritusten. Heidän pukunsa oli koristettu
sydämillä. Heidän jälkeensä tulivat vieraat, jotka enimmäkseen olivat
ruhtinaallisia henkilöitä, ja heidän joukossaan Liisa huomasi valkoisen
kanin. Se puheli kiihkeästi ja hermostuneesti, hymyili kaikelle mitä
sanottiin ja kulki Liisan ohi häntä huomaamatta. Sitten seurasivat
herttasotamiehet kantaen kuninkaan kruunua punaisella sametti tyynyllä.
Ja viimeisinä astuivat _Herttakuningas_ ja _Herttakuningatar_.
Liisa oli kahden vaiheilla, pitikö hänen heittäytyä maahan kasvoilleen
kuten nuo kolme puutarhuria, mutta hän ei muistanut koskaan kuulleensa,
että niin olisi tapa silloin kun juhlakulkue astui ohi. "Ja turhapa
silloin olisikin pitää juhlakulkueita", hän arveli, "jos kaikki
ihmiset makaisivat kasvoillaan eivätkä näkisi mitään." Ja niin hän jäi
paikoilleen seisomaan.
Kun kulkue saapui Liisan kohdalle, kaikki pysähtyivät katselemaan häntä
ja kuningatar kääntyi kuninkaan puoleen kysyen ankarasti: "Kuka tämä
on?" Kuningas vain kumarsi hymyillen vastaukseksi.
"Hölmö!" sanoi kuningatar pudistaen vihaisesti päätään. Sitten hän
kääntyi Liisan puoleen kysyen: "Mikä on nimesi, lapsi?"
"Nimeni on Liisa, armollinen majesteetti", vastasi Liisa hyvin
kohteliaasti, mutta itsekseen arveli: "Pyh, pelkkää korttipakkaa kaikki
tyynni. En lainkaan pelkää heitä."
"Entäs nämä, keitä he sitten ovat?" sanoi kuningatar osoittaen
sormellaan kolmea puutarhuria, jotka yhä makasivat maassa ruusupuun
juurella. Heistä ei tietysti voinut nähdä kun he makasivat siinä
kasvoillaan, olivatko he puutarhureja, sotamiehiä, hoviherroja vai
kuninkaan lapsia. Selkäpuoli oli näet samanlainen jokaisella.
"Kuinka minä sen tietäisin", lausui Liisa, itsekin hämmästyen
rohkeuttaan. "Ei se minuun kuulu."
Kuningatar sävähti kiukusta tulipunaiseksi. Hän mulkoili hetken aikaa
vihaisesti kuin petoeläin eteensä ja kirkui: "Pää poikki!"
"Lorua!" sanoi Liisa aivan ääneen ja päättävästi. Kuningatar vaikeni.
Kuningas laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi arasti: "Muista,
kultaseni, että hän on vain lapsi."
Kuningatar käänsi hänelle selkänsä äkäisesti ja sanoi sotamiehelle:
"Käännä heidät."
Sotamies teki niin, hyvin varovaisesti toisella jalallaan.
"Nouskaa!" huusi kuningatar kimeällä äänellä, ja nuo kolme puutarhuria
hypähtivät silmänräpäyksessä seisomaan ja alkoivat kumarrella
kuninkaalle, kuningattarelle, kuninkaallisille lapsille ja koko
seurueelle.
"Lakatkaa!" ärjäisi kuningatar. "Te tympäisette minua." Ja osoittaen
ruusupuuta hän jatkoi: "Mitä te täällä olette toimittaneet?"
"Suvaitkaa, armollinen majesteetti", sanoi Kakkonen sangen nöyrällä
äänellä ja polvistui kuningattaren eteen puhuessaan, "me vain koetimme
--"
"Minä näen!" sanoi kuningatar, joka sillä aikaa oli tarkastanut
ruusuja. "Pää poikki!" huudahti hän. Kulkue jatkoi matkaansa, kolme
sotamiestä vain jäi tuomiota toimeenpanemaan. Onnettomat puutarhurit
juoksivat Liisan luo apua hakemaan.
"Eivät he saa katkaista teiltä päätä!" sanoi Liisa ja pisti heidät
suureen kukkaruukkuun, joka oli siinä lähellä. Sotamiehet kulkivat
hetken aikaa edes takaisin etsien heitä ja marssivat sitten matkaansa
toisten jäljestä.
"Joko heiltä meni pää?" kirkui kuningatar.
"Heidän päänsä ovat poissa, teidän suosiollanne, armollinen
majesteetti!" huusivat sotamiehet vastaukseksi.
"Hyvä!" kirkui kuningatar. "Osaatko pelata krokettia?"
Sotamiehet katselivat ääneti Liisaan, jota kysymys silminnähtävästi
tarkoitti.
"Osaan!" huudahti Liisa.
"Tule mukaan sitten!" huusi kuningatar, ja Liisa yhtyi kulkueeseen
aprikoiden ihmeissään mitä nyt seurasi.
"On -- on sangen kaunis ilma!" puhui arka ääni hänen sivullaan. Hän
huomasi kävelevänsä valkoisen kanin rinnalla, joka pelokkaasti katseli
häntä kasvoihin.
"Sangen kaunis", vastasi Liisa. "Missä on herttuatar?"
"Hyss! Hyss!" virkkoi kani matalalla äänellä hätäisesti. Se katsahti
arasti olkansa yli puhuessaan, kohosi varpailleen, nosti suunsa aivan
Liisan korvan juureen ja kuiskasi: "Hänet on tuomittu kuolemaan."
"Mistä syystä?" kysyi Liisa.
"Sanoitko: miten sääli!" kysyi kani.
"En, en suinkaan", sanoi Liisa. "Minä en ollenkaan sääli häntä. Minä
sanoin: Mistä syystä?"
"Hän antoi kuningattarelle korvapuustin --" alkoi kani. Liisa purskahti
iloiseen nauruun. "Hyss! Hiljaa!" kuiskasi kani kauhistuneena.
"Kuningatar voisi kuulla! Katsopa, hän tuli vähän liian myöhään, ja
kuningatar sanoi --"
"Paikoillenne!" huusi kuningatar ukkosäänellä, ja kaikki alkoivat
juoksennella sikin sokin joka taholle kompastuen toinen toisiinsa.
Kotvasen kuluttua olivat kuitenkin kaikki järjestyksessä ja leikki
alkoi. Liisa ei ollut mielestään koskaan nähnyt hassunkurisempaa
krokettikenttää. Se oli näet täynnä kuoppia ja syvennyksiä, pallot
olivat ilmieläviä siilejä, nuijat samoin ihka eläviä flamingolintuja ja
sotamiesten täytyi taivuttautua kaksin kerroin ja seistä käsillään ja
jaloillaan toimiakseen portteina.
Liisasta oli ensin hirveän vaikeata hoitaa flamingoansa. Hän saattoi
tosin jotenkin mukavasti pitää sitä kainalossaan niin että sen sääret
riippuivat alaspäin, mutta juuri kun hän oli saanut sen kaulan
oikaistuksi ja aikoi iskeä siiliä sen päällä, lintu kiertyi kokoon ja
katseli häntä kasvoihin niin hämmästyneen näköisenä, että Liisa ei
voinut olla nauruun purskahtamatta. Ja kun hän sitten oli saanut sen
pään taivutetuksi ja oli taas alkamaisillaan, oli siili hänen suureksi
harmikseen suoristunut ja ryömi parhaillaan tiehensä. Lisäksi oli aina
joku pieni vako tai kuoppa vastuksena, kun hänen piti iskeä siiliin,
ja sotamiesportit nousivat tuon tuostakin pystyyn, vaeltaen pitkin
kenttää. Liisa tulikin siihen päätökseen, että tällainen peli oli
mahdottoman vaikeata.
Pelaajat eivät rahtuakaan välittäneet vuoroistaan, pelasivat vain
umpimähkään ja riitelivät koko ajan siileistänsä. Kuningatar joutui
melkein heti vihan vimmoihin, polki jalkaansa ja kirkui lakkaamatta:
"Pää poikki! Pää poikki!"
Liisa alkoi käydä levottomaksi. Hän ei tosin vielä ollut joutunut
kuningattaren kanssa kiistaan, mutta milloin tahansa saattoi niin
käydä. "Ja mitenhän minun silloin käy?" hän tuumi. "Täällä näkyy olevan
alituisessa vaarassa kadottaa päänsä, onpa ihme että ainoatakaan vielä
on elossa."
Hän alkoi miettiä jotain keinoa päästäkseen pakoon. Katsellessaan
mitä tietä saattaisi paeta kenenkään huomaamatta hän yhtäkkiä älysi
kummallisen ilmiön ilmassa. Ensin hän kummasteli sitä kovin, mutta
katseltuaan sitä hetken tarkasti hän keksi että se oli irvistys ja
tuumasi: "Sehän on irvikissa. Onpa hauska saada joku puhetoveri."
"Mitä kuuluu?" kysyi kissa, niin pian kuin sen suu tuli näkyviin.
Liisa odotti kunnes sen silmät näyttäytyivät ja nyökkäsi sitten
päätään: "On turha vastata sille ennen kuin korvat tai ainakin toinen
niistä on näkyvissä", hän tuumi. Samassa ilmestyikin koko pää, ja
silloin Liisa laski flamingonsa maahan ja alkoi kertoa pelistä
mielissään siitä, että oli joku, joka kuunteli häntä. Kissa kaiketi
arveli olevansa jo aivan riittävästi näkyvissä ja antoi muun ruumiin
jäädä näkymättömiin.
"Minusta he pelaavat aivan väärin", puheli Liisa melkein valittavalla
äänellä, "ja sitten he riitelivät niin kauheasti etteivät voi kuulla
toistensa puhetta, eikä heillä ole mitään määrättyjä sääntöjä, ja
vaikka olisikin, ei kukaan pitäisi niistä lukua. Käsitäthän kuinka
ymmälle sitä joutuu, kun kaikki pallot, portit ja muut ovat eläviä
olentoja. Minun pitäisi nyt esimerkiksi kulkea tuon portin läpi, joka
vaeltaa tuolla toisessa päässä kenttää, ja juuri kun minun siilini oli
iskemäisillään kuningattaren siiliin, se juoksi tiehensä nähdessään
minun palloni tulevan."
"Mitä pidät kuningattaresta?" kysyi kissa hiljaa.
"En ollenkaan, hän on niin kauhean --" samassa hän huomasi
kuningattaren kuuntelevan aivan hänen takanaan ja jatkoi: "taitava
pelaaja, että on turha koettaa häntä voittaa."
Kuningatar hymyili ja jatkoi matkaansa.
"Kenelle sinä puhelet?" kysyi kuningas lähestyen Liisaa ja katsellen
kissan päätä kovin uteliaana.
"Ystävälleni irvikissalle", sanoi Liisa. "Suokaa minun esittää hänet
teille."
"Hänen ulkomuotonsa ei ollenkaan miellytä minua", sanoi kuningas,
"Mutta hän saa silti suudella kättäni jos tahtoo."
"Ei kiitos", virkkoi kissa.
"Älä ole hävytön äläkä tuijota minuun noin", sanoi kuningas peräytyen
Liisan selän taakse.
"Saa kattikin kuningasta katsoa", sanoi Liisa. "Niin sanotaan jossain
kirjassa, mutta en nyt muista missä."
"Mutta minä en kärsi nähdä häntä", sanoi kuningas jyrkästi ja huusi
kuningattarelle, joka juuri kulki ohitse: "Armaani, minä tahdon, että
tuo kissa toimitetaan täältä pois."
Kuningatar tunsi vain yhden keinon suoriutua kaikista pulmista,
suurista ja pienistä.
"Pää poikki!" hän sanoi edes päätään kääntämättä.
"Minä noudan itse teloittajan", huudahti kuningas innokkaasti ja riensi
pois.
Liisa oli juuri matkalla kentälle katsomaan, millä kannalla peli oli,
mutta kuuli jo kaukaa kuningattaren kirkuvan täyttä kurkkua. Hän
oli jo määrännyt pään poikki kolmelta pelaajalta, koska he olivat
laiminlyöneet vuoronsa. Liisan ei tehnyt mieli jatkaa peliä, koska
kaikki oli niin sekaista, ettei kukaan tietänyt vuoroansa. Hän lähti
siis hakemaan siiliään. Se oli juuri innokkaassa tappelussa toisen
siilin kanssa, ja Liisasta tämä oli vallan mainio tilaisuus kroketoida
toista siiliä toisella. Pahaksi onneksi flamingo oli mennyt puutarhan
toiseen päähän, jossa Liisa huomasi sen tekevän perin kömpelöitä
yrityksiä lentää puuhun.
Kun hän oli saanut flamingon kiinni ja kantanut sen takaisin, oli
tappelu päättynyt ja molemmat siilit tipotiessään. Liisasta se olikin
yhdentekevää, sillä kaikki portit olivat lähteneet pois toiselle
puolelle kenttää. Hän pisti siis flamingon kainaloonsa, ettei se enää
pääsisi pakenemaan, ja lähti taas puhelemaan pikkuisen ystävälleen.
Tullessaan takaisin irvikissan luo hän suureksi kummakseen näki suuren
väkijoukon sen ympärillä. Kuningas, kuningatar ja teloittaja olivat
joutuneet kiivaaseen sanakiistaan. He puhuivat kaikki yhteen ääneen,
muut seisoivat sillä aikaa aivan ääneti, pelästyneen näköisinä.
Kun Liisa ilmestyi paikalle, vaativat kaikki kolme häntä heti riidan
ratkaisijaksi. Jokainen toi esille oman kantansa ja kaikki huusivat
yhtaikaa, niin että hänen oli mahdoton tarkoin kuulla, mitä kukin sanoi.
Teloittaja väitti, että oli mahdoton katkaista kaulaa, kun ei ollut
ruumista, hän ei koskaan ollut sellaista tehnyt eikä ikinä tulisi
tekemäänkään.
Kuningas väitti, ettei se ollut mikään mahdoton asia, koska kissalla
kerran oli kaula.
Kuningatar väitti, että jollei tuossa tuokiossa hänen käskyään täytetä,
niin hän tuomitsee joka ainoan seurastaan päättömäksi. Juuri tämän
johdosta kaikki näyttivät niin kauhean pelästyneiltä ja synkiltä.
Liisa ei keksinyt sanoa sen parempaa kuin: "Kissa on herttuattaren oma,
paras olisi kysyä häneltä."
"Hän on vankeudessa", sanoi kuningatar teloittajalle, "tuokaa hänet
tänne." Ja teloittaja juoksi pois.
Samassa alkoi kissanpää kadota, ja kun teloittaja saapui takaisin
herttuattaren kera, se oli tykkänään kadonnut. Kuningas ja teloittaja
juoksivat kuin hullut edestakaisin löytääkseen kissanpään, ja toiset
seurueesta palasivat krokettikentälle.