"Kahden päivän virhe!" huoahti hatuntekijä. "Minähän sanoin että voi
turmelee koneiston!" hän lisäsi katsoen äkäisesti höperöön jänikseen.
"Se oli kaikkein parasta voita", sanoi höperö jänis nöyrästi.
"Vaikkakin, mutta joku leivänmuru on varmaan päässyt siinä samassa
pujahtamaan sisään; kuka käski sinun kaivaa sitä leipäveitsellä?"
Höperö jänis otti kellon ja tarkasti sitä alakuloisena, kastoi sen
sitten teekuppiin ja tarkasti taas, mutta ei keksinyt sen parempaa
sanottavaa kuin äskeisen huomautuksensa: "Se oli todellakin kaikkein
parasta voita."
Liisa kurkisti hänen olkansa takaa uteliaana kelloon.
"Hyvänen aika, kuinka hassu kello!" sanoi hän. "Se näyttää kuukauden
päivän, mutta ei mitä kello on."
"Mistä syystä sen pitäisi?" murahti hatuntekijä. "Näyttääkö sinun
kellosi mikä vuosi on?"
"Ei suinkaan", vastasi Liisa nopeasti, "silloinhan se saisi kovin
kauan, kokonaisen vuoden, näyttää samaa."
"Niin juuri minun kelloni tekee", sanoi hatuntekijä.
Liisa oli aivan ymmällä. Hän ei lainkaan ymmärtänyt hatuntekijän
selitystä. Se oli hänen mielestään kerrassaan järjetön. "Minä en oikein
ymmärrä", hän sanoi niin kohteliaasti kuin taisi.
"Murmeli on taas nukahtanut", sanoi hatuntekijä ja tipautti vähän
kuumaa teetä sen kuonolle.
Murmeli pudisti kärsimättömästi päätään ja virkkoi silmiään avaamatta:
"Tietysti, tietysti, aioin juuri itse huomauttaa samaa."
"Joko olet ratkaissut arvoituksen?" sanoi hatuntekijä kääntyen taas
Liisan puoleen.
"En, enkä enää koetakaan", sanoi Liisa. "Kuinka vastaus kuuluu?"
"Minulla ei ole siitä pienintäkään aavistusta", sanoi hatuntekijä.
"Eikä minulla", sanoi höperö jänis. Liisa huokasi kyllästyneenä.
"Minusta voisitte käyttää aikaanne johonkin parempaan kuin tuhlaamalla
sitä arvoituksiin, joihin ei ole vastausta", hän sanoi.
"Jos sinä tuntisit ajan yhtä hyvin kuin minä", vastasi hatuntekijä,
"niin et puhuisi kuinka me käytämme _sitä_, vaan kuinka _se_ käyttää
meitä."
"En ymmärrä mitä tarkoitat", lausui Liisa.
"Tietysti et", sanoi hatuntekijä viskellen ylenkatseellisesti päätään.
"Uskallanpa väittää, ettet ole koskaan puhutellut Aikaa."
"Tuskinpa", vastasi Liisa varovasti. "Mutta äitini sanoo aina kun
juoksentelen pihalla, etten saa hukuttaa aikaa."
"Ohoo, sepä olisikin vaikeata. Ei aikaa niin vain hukuteta mihin
pihakaivoon tahansa. Mutta jos olet hyvissä väleissä sen kanssa, niin
se tekee melkein mitä haluat, ainakin mitä kelloon tulee. Otaksutaan,
että kello on esimerkiksi yhdeksän aamulla, siis juuri koulutunnin
aika. Nyt sinun tarvitsee vain antaa pieni vihjaus ajalle, ja yks kaks
kello pyörähtää! Puoli kaksi, siis päivällisaika!"
"Toivoisinpa että niin olisi", huokaisi höperö jänis hiljaa.
"Sepä olisi mainiota, todella mainiota", sanoi Liisa miettiväisenä.
"Mutta ehkä en silloin vielä olisi kyllin nälissäni, vai mitä?"
"Ehkäpä et ensin", sanoi hatuntekijä, "mutta voisihan se olla puoli
kaksi niin kauan kuin tahdot."
"Niinkö te täällä teette?" kysyi Liisa.
Hatuntekijä pudisti suruissaan päätään. "En minä", lausui hän. "Me
riitaannuimme viime maaliskuussa, juuri vähän ennen kuin tuo tuossa
tuli höperöksi (hän viittasi teelusikalla höperöön jänikseen).
Herttakuningattarella oli silloin suuret laulajaiset ja minun piti
laulaa":
Liuskis, läyskis, lepakko!
Oletpa kumma olento!
"Etkö tunnekin tämän laulun?"
"Olen kyllä kuullut jotain sentapaista", sanoi Liisa.
"Siihen on vielä jatkoa", lausui hatuntekijä ja alkoi laulaa:
Lähdet maasta, lennähtäin
niin kuin teevati pilviin päin
Liuskis, läyskis --
Samassa murmeli ravisti itseään ja alkoi unen pöpperössä laulaa ja
lauloi laulamistaan, kunnes toiset nipistivät sitä niin että se taukosi.
"Mutta ajattelepas, tuskin olin lopettanut ensimmäisen värssyn", puheli
hatuntekijä, "kun kuningatar syöksyy istuimeltaan ja huudahtaa: --
Tuollainen laulu on ajan tappamista! Katkaiskaa hänen kaulansa!"
"Julmaa! Kauheata!" huudahti Liisa.
"Ja siitä päivin", jatkoi hatuntekijä surullisella äänellä, "ei aika
tahdo tehdä mitään mielikseni! Nyt on kello aina vain viisi..."
Sukkela ajatus johtui Liisan mieleen. "Senkö vuoksi teillä on näin
monta paria teekuppeja pöydällä?" kysyi hän.
"Juuri sen vuoksi", huoahti hatuntekijä, "on aina teeaika eikä ole
ketään, joka pesisi kupit välillä."
"Te muutatte siis aina paikkaa, arvaan", sanoi Liisa.
"Niin juuri", vastasi hatuntekijä, "kun olemme käyttäneet yhdet
kuppiparit, siirrymme seuraavaan paikkaan."
"Mutta miten sitten käy, kun tulette takaisin siihen mistä aloititte?"
rohkeni Liisa kysyä.
"Eiköhän vaihdeta keskustelunaihetta", keskeytti höperö jänis
haukotellen. "Minusta tämä alkaa tuntua pitkäpiimäiseltä. Minä
ehdottaisin, että tämä nuori neiti kertoo meille jonkin tarinan."
"Pelkään etten osaa mitään", sanoi Liisa hämillään ehdotuksesta.
"Murmelin pitää kertoa!" huusivat silloin molemmat. "Herää, murmeli!"
Näin huutaen alkoivat he nipistää sitä molemmilta puolilta.
Murmeli avasi hitaasti silmänsä. "En minä nukkunut", se sanoi käheällä,
heikolla äänellä. "Kuulin joka ainoan sanan, minkä te vekkulit
puhuitte."
"Kerro meille tarina!" sanoi höperö jänis.
"Niin kerropa, kiltti murmeli!" pyysi Liisakin.
"Ja kiireesti", lisäsi hatuntekijä, "muuten nukahdat taas ennen kuin se
alkaa."
"Oli kerran kolme pientä sisarta", alkoi murmeli nopeasti, "ja heidän
nimensä olivat Liina, Tiina ja Siina ja he asuivat syvällä, syvällä
kaivossa..."
"Mitä he söivät?" kysyi Liisa, jolle syöminen ja juominen olivat hyvin
tärkeitä asioita.
"He söivät siirappia" sanoi murmeli mietittyään hetken aikaa.
"Mutta sehän ei ole mahdollista", huomautti Liisa arasti, "he olisivat
sairastuneet siitä."
"Niin kävikin", sanoi murmeli. "He tulivat hyvin sairaiksi."
Liisa koetti hetkisen kuvitella mielessään miltä tällainen
eriskummallinen elämä tuntuisi, mutta se oli hänestä aivan liian
ihmeellistä. Hän kysyi siis: "Mutta kuinka he saattoivat elää alhaalla
kaivossa?"
"Ota vähän enemmän teetä", sanoi höperö jänis Liisalle.
"Vähänkö enemmän", sanoi Liisa loukkaantuneella äänellä. "Kuinka voisin
ottaa enemmän, eihän minulla ole ollut tippaakaan kupissani koko
aikana."
"Tarkoitat kai, ettet voi ottaa _vähemmän_", sanoi hatuntekijä, "on
varsin helppoa ottaa _enemmän_ kuin ei mitään."
"Ei kukaan kysynyt sinun ajatustasi", sanoi Liisa.
"Kukahan meistä nyt tekee henkilökohtaisia huomautuksia?" kysyi
hatuntekijä voitonriemuisesti.
Liisa ei tietänyt kuinka tähän vastata. Hän otti siis vähän teetä ja
voileivän ja kääntyi sitten murmelin puoleen uudistaen kysymyksensä:
"Kuinka he saattoivat elää alhaalla kaivossa?"
Murmeli mietti taas jonkin minuutin ja vastasi sitten: "Se oli
siirappikaivo."
"Sellaisia ei olekaan!" Liisa alkoi jo suuttua, mutta hatuntekijä ja
höperö jänis varoittivat: "Hyss! Hyss!" ja murmeli murahti äreästi:
"Ellet ole siivolla, saat itse kertoa tarinan loppuun."
"Ei, ei, ole niin hyvä ja jatka vain", sanoi Liisa nöyrästi. "En minä
enää keskeytä. Voihan olla jokin siirappikaivo."
"Jokin, todellakin!" virkkoi murmeli äkäisesti. Se suostui kuitenkin
jatkamaan tarinaansa. "Ja sitten nuo kolme pikku sisarta alkoivat
opetella maalaamaan, ajatelkaapa --"
"Millä he maalasivat?" kysyi Liisa, joka peräti unohti äskeisen
lupauksensa.
"Siirapilla", vastasi murmeli tällä kertaa miettimättä hetkeäkään.
"Minä tarvitsen puhtaan kupin", keskeytti hatuntekijä. "Muutetaan
kaikki paikkaa."
Hän siirtyi paikaltaan; murmeli seurasi häntä, höperö jänis siirtyi
murmelin paikalle, ja Liisan täytyi hyvin vastenmielisesti istua
höperön jäniksen paikalle. Hatuntekijä oli ainoa, jolla oli jotain
hyötyä tästä muutosta, ja Liisan paikka oli paljon huonompi kuin
entinen. Höperö jänis oli näet juuri kaatanut kerma-astian lautaselleen.
Liisa ei uskaltanut enää suututtaa murmelia, sen tähden hän kysyi hyvin
varovasti: "Mutta minä en oikein ymmärrä. Kuinka he saattoivat maalata
siirapilla?"
"Voithan sinä maalata vesivärilläkin, miksi ei siis voisi maalata
siirappivärillä, senkin hölmö", tiuskasi hatuntekijä.
Liisa ei ollut kuulevinaan hatuntekijän nenäkkyyttä, ja murmeli jatkoi
haukotellen ja silmiään hieroen. Se alkoi näet käydä uniseksi.
"No niin, he oppivat maalaamaan ja maalasivat kaikenlaista, kaikkia
kapineita jotka alkoivat m:llä."
"Miksi juuri m:llä?" kysyi Liisa.
"Miksi ei sillä?" virkkoi höperö jänis.
Liisa vaikeni.
Murmeli sulki silmänsä hetkeksi ja alkoi torkkua, mutta kun hatuntekijä
nipisti sitä, heräsi se kirkaisten ja jatkoi edelleen: "-- kaikkea mikä
alkoi m:llä, kuten muurahaisia, muistoa, melua ja monta."
Liisa joutui yhä enemmän ymmälle. "Mutta minä en ymmärrä", sanoi hän.
"Ole sitten vaiti", tiuskasi hatuntekijä.
Tämmöistä hävyttömyyttä ei Liisa enää voinut kestää. Hän nousi
istuimeltaan syvästi loukkaantuneena ja lähti pois. Murmeli vaipui
samassa silmänräpäyksessä uneen, eivätkä toiset välittäneet Liisan
lähdöstä, vaikka hän kaksi tai kolme kertaa katsahti taakseen salaa
toivoen, että he kutsuisivat hänet takaisin. Viimeisen kerran
kääntyessään hän näki heidän koettavan pistää murmelia teekannuun.
"En ikimaailmassa enää mene tuonne!" sanoi Liisa samotessaan metsän
läpi. "Typerämmässä teeseurassa en toden totta vielä eläissäni ole
ollut."
Näin puhellessaan hän huomasi, että eräässä puussa oli ovi, joka johti
suoraan sisälle runkoon.
"Sepä ihmeellistä", tuumi hän. "Mutta kaikkihan on tänään ihmeellistä.
Luullakseni on parasta astua heti paikalla sisään." Ja niin hän tekikin.
Hän saapui taas samaan pitkään käytävään aivan lähelle pientä
lasipöytää. "Tällä kertaa olen viisaampi", hän arveli, otti pienen
kulta-avaimen ja avasi oven, joka johti puutarhaan. Sitten hän alkoi
pureksia sientä (hänellä oli vielä pieni palanen taskussaan), kunnes
oli noin jalan pituinen, ja astui kapeata käytävää pitkin -- ja niin
hän vihdoin joutui ihanaan puutarhaan, missä koreat kukat tuoksuivat ja
vilpoiset suihkulähteet lorisivat.