Päästyään toiseen säkeistöön herttuatar heitteli pienoista rajusti
edestakaisin, ja lapsi raukka parkui niin että Liisa töin tuskin erotti
sanat:
"Kun pentuseni aivastaa,
ma häntä torun, hakkaan;
näät ahmintaa ain' ahnastaa
hän pippurinsa rakkaan."
Kuoro:
Vau! Vau! Vau!
"Siinä saat, voit hoitaa sitä hetken aikaa ja jos tahdot", sanoi
herttuatar ja heitti lapsen Liisalle. "Minun täytyy nopeasti lähteä
krokettipallosille kuningattaren luo." Näin sanoen hän kiiruhti ulos
huoneesta. Keittäjätär heitti paistinpannun hänen jälkeensä, juuri kun
hän oli ovella, mutta se ei sattunut häneen.
Liisan oli hyvin vaikea pidellä lasta, se kun oli peräti kummallisen
muotoinen ja oikoi käsiään ja jalkojaan joka suunnalle "aivan kuin
meritähti", ajatteli Liisa. Pikku raukka läähätti kuin höyryveturi,
kun Liisa otti sen syliinsä, venytteli itseään, vetäytyi kokoon ja oli
kaikella tavoin niin levoton, että Liisa töin tuskin saattoi pitää sitä
käsivarsillaan.
Vihdoin viimein hän keksi sopivan keinon pitääkseen sitä kurissa. Hän
kääri sen jonkinlaiseksi solmuksi ja piteli sitten lujasti kiinni
oikeasta korvasta ja vasemmasta jalasta, niin ettei se päässyt
uudelleen avautumaan. Sitten hän kantoi sen ulos ajatellen mielessään:
"Ellen minä ota tätä lasta mukaani, niin nuo tuolla sisällä tappavat
sen parissa päivässä. Eikö olisi vallan julmaa jättää se tänne?"
Hän lausui viimeiset sanat ääneen ja pienokainen röhki vastaukseksi (se
oli nyt lakannut aivastamasta).
"Älä röhki!" sanoi Liisa. "On sopimatonta ilmaista sillä lailla
ajatuksiansa."
Pienokainen röhki uudelleen, ja Liisa katseli pelästyneenä sen
kasvoja nähdäkseen mikä sitä oikeastaan vaivasi. Olipa sillä tosiaan
vallan merkillinen pystynenä, se oli enemmän kärsän kuin oikean nenän
muotoinen. Sen silmätkin olivat hirveän pienet pikku lapsen silmiksi.
Se oli todella kummallisen näköinen, Liisa ei ollenkaan pitänyt sen
ulkomuodosta.
"Mutta ehkä se vain nyyhkytti", hän ajatteli ja katseli sitä taas
silmiin nähdäkseen, olivatko ne kyynelissä.
Ei, ne eivät olleet kyynelissä. "Kuulepas, jos sinä muutut porsaaksi,
en enää huoli sinusta vähääkään, muista se", sanoi Liisa vakavasti.
Pieni raukka nyyhki taas (tai röhki, oli mahdotonta sanoa mitä se ääni
oli), ja niin he kulkivat hetken aikaa ääneti eteenpäin.
"Mitähän minä nyt oikein tälle otukselle teen, kun tulen kotia", mietti
Liisa. Samassa se röhkäisi niin rajusti, että Liisa pelästyneenä
katseli sitä kasvoihin. Tällä kertaa hän ei enää voinut erehtyä, se oli
kuin olikin porsas, ja Liisa ymmärsi, että oli hassua kuljettaa sitä
enää sylissään.
Hän laski siis pikku elukan maahan ja näki ilokseen sen juosta
hölkyttävän metsään vallan rauhallisesti.
"Muutaman vuoden kuluttua siitä olisi luullakseni tullut kauhean
ruma lapsi, mutta porsaaksi se on hyvin sievä", tuumi Liisa ja alkoi
ajatella, miltä hänen lapsituttavansa näyttäisivät porsaina --
"muutamat sopisivat oikein hyvin porsaiksi, kunpa vain tietäisi oikean
keinon millä heidät muuttaa -." Huh! siinä istui irvikissa puunoksalla
vain jonkin verran hänen yläpuolellaan.
Kissa katseli Liisaan, irvisti ja irvisti. Liisan mielestä se näytti
perin hyväntahtoiselta, vaikka sillä kyllä oli sangen pitkät kynnet
ja hirveän paljon hampaita, niin että oli parasta kohdella sitä
kunnioituksella.
"Irvimirri", hän alkoi hiukan arasti, sillä hän ei tietänyt, pitikö se
tästä nimityksestä. Mutta kissa irvisti yhä enemmän ja Liisa ajatteli:
"Kyllä se siitä pitää."
Sitten hän jatkoi: "Sallikaa minun kysyä, mitä tietä minun tulee
kulkea?"
"Se riippuu suureksi osaksi siitä, minne sinä tahdot kulkea", sanoi
kissa.
"Ei sillä ole niin väliä minne --", sanoi Liisa.
"Sittenhän on samantekevää mitä tietä kuljet", sanoi kissa.
"-- kunhan vain pääsen jonnekin", lisäsi Liisa selitykseksi.
"Oh, kyllä sinä aina jonnekin saavut, kun vain kuljet kyllin kauan",
sanoi kissa.
Liisa ei voinut kieltää tätä, hän teki siis toisen kysymyksen.
"Minkälaista väkeä asuu täällä läheisyydessä?"
"Tuolla päin", sanoi kissa huiskauttaen oikeanpuolista käpäläänsä,
"asuu muuan hatuntekijä, ja täällä päin", huiskauttaen toista käpälää,
"asuu höperö jänis. Mene kumman luo haluat, he ovat molemmat hulluja."
"Mutta minua ei haluta mennä hullujen luo", huomautti Liisa.
"Oh, sille et sinä voi mitään", sanoi kissa. "Me olemme kaikki täällä
hulluja. Minä olen hullu. Sinä olet hullu."
"Kuinka sinä tiedät, että minä olen hullu?" kysyi Liisa.
"Sinun täytyy olla", sanoi kissa. "Muutenhan et olisi tullut tänne."
Liisasta ei tämä seikka todistanut mitään; mutta hän ei sen enempää
vastustanut, kysyi vain edelleen: "Ja mistä sinä tiedät, että itse olet
hullu?"
"Ensiksikin", sanoi kissa, "koira ei ole hullu. Senhän sinä myönnät?"
"Myönnän kyllä", sanoi Liisa.
"Kuulehan siis", jatkoi kissa, "sinä tiedät, että koira mutisee kun
se on vihainen ja heiluttaa häntäänsä kun se on mielissään. Minä sitä
vastoin murisen kun olen mielissäni ja heilutan häntääni kun olen
vihainen. Sen vuoksi olen hullu."
"Minä en sano sitä murisemiseksi, vaan kehräämiseksi", sanoi Liisa.
"Sano miten haluat", sanoi kissa. "Menetkö tänään kuningattaren luo
krokettia pelaamaan?"
"Menisin hyvin mielelläni", sanoi Liisa, "mutta en ole vielä saanut
kutsua."
"Siellä tapaat minut", sanoi kissa ja katosi.
Liisa ei joutunut tästä kovinkaan hämilleen, olihan hän kokenut yhtä ja
toista kummallista tänään. Kun hän katseli siihen paikkaan missä se oli
istunut, se ilmestyi yhtäkkiä uudestaan.
"Sivumennen sanoen, minne kapalolapsi joutui?" kysyi kissa. "Olin
melkein unohtanut koko asian."
"Se muuttui possuksi", sanoi Liisa yhtä levollisesti kuin jos kissa
olisi palannut aivan luonnollisella tavalla.
"Sen arvasinkin", sanoi kissa ja katosi taas.
Liisa odotti hetken aikaa puoliksi toivoen sen taas palaavan. Mutta
sitä ei näkynyt, ja Liisa alkoi astua sinne päin missä kissa oli
sanonut höperön jäniksen asuvan. "Olenhan minä nähnyt hatuntekijöitä
ennenkin", arveli hän; "on paljon hauskempi nähdä höperöä jänistä."
Samassa hän katsahti ylös ja näki kissan taas istuvan puun oksalla.
"Sanoitko possuksi vai tossuksi?" kysyi kissa.
"Minä sanoin possuksi", vastasi Liisa, "ja toivoisin, ettet ilmestyisi
ja katoaisi noin yhtäkkiä; tuommoisesta joutuu aivan pyörälle päästään."
"Oikein puhuttu", sanoi kissa, ja tällä kertaa se katosi hyvin
hitaasti, aloittaen hännän päästä ja lopettaen irvistykseen, joka näkyi
vielä vähän aikaa sen jälkeen kun muu ruumis oli hävinnyt.
"Toden totta", tuumi Liisa, "olen usein nähnyt kissoja ilman
irvistystä, mutta irvistystä ilman kissaa! Kummempaa en ole eläissäni
nähnyt enkä kuullut."
Hetken aikaa astuttuaan hän jo näki höperön jäniksen talon. Hän arvasi,
että se juuri eikä mikään muu oli oikea talo, sillä savupiiput olivat
korvan muotoiset ja katto oli karvoilla katettu. Rakennus oli niin iso,
ettei hän uskaltanut astua lähemmäksi ennen kuin oli puraissut pienen
kappaleen lisää vasemman käden sienipuoliskosta. Hän kohosi nyt kahden
jalan korkuiseksi, mutta sittenkin hän lähestyi sitä hyvin pelokkaasti,
arvellen itsekseen: "Mitä jos se onkin vallan raivohullu! Jospa sentään
olisin mennyt tervehtimään hatuntekijää."