Hetken aikaa hän tarkasti hiljaa taloa miettien mitä nyt seuraisi.
Yhtäkkiä juoksi metsästä lakeija yllään punoksinen virkapuku. Puvusta
Liisa tunsikin hänet lakeijaksi; naamasta päättäen häntä olisi voinut
luulla kalaksi.
Tämä merkillinen olento koputti rystysillään kovasti oveen. Sen avasi
toinen virkapukuinen lakeija, jonka pyöreä naama ja suuret silmät
suuresti muistuttivat sammakkoa. Liisa huomasi, että molemmilla
lakeijoilla oli puuteroidut hiukset, jotka valuivat kiharoina
olkapäille. Hän oli kovin utelias näkemään mitä tämä kaikki tiesi ja
hiipi sen vuoksi vähän lähemmäksi kuunnellakseen.
Kalalakeija veti ensin kainalostaan ison kirjeen, melkein yhtä
ison kuin hän itse, ja ojensi sen toiselle, lausuen juhlallisella
äänellä: "Herttuattarelle... Kuningattaren kutsukirje krokettipeliin."
Sammakkolakeija toisti yhtä juhlallisella äänellä vaihtaen vain
pikkuisen sanajärjestystä: "Kuningattarelta. Kutsukirje herttuattarelle
krokettipeliin."
Ja sitten molemmat kumarsivat niin syvään, että heidän kiharansa
kietoutuivat toisiinsa.
Liisaa nauratti kovasti. Hänen täytyi juosta takaisin metsään, ettei
kukaan kuulisi hänen nauruaan. Kun hän hetkisen kuluttua kurkisti
piilopaikastaan, oli kalalakeija mennyt ja toinen istui maassa oven
luona tuijottaen tyhmännäköisenä ylös pilviin.
Liisa astui pelokkaasti ovelle ja kolkutti.
"On aivan turhaa kolkuttaa", sanoi lakeija, "jopa kahdestakin syystä.
Ensiksi koska minä olen samalla puolen ovea kuin sinä, ja toiseksi
koska he meluavat siellä niin, että sinua on mahdotonta kuulla."
Ja kylläpä siellä pidettiinkin vallan erinomaista melua -- ulvottiin ja
niistettiin yhtä mittaa, silloin tällöin kuului kovaa ryskettä aivan
kuin jokin vati tai kattila olisi särkynyt palasiksi.
"Olkaa hyvä ja sanokaa, kuinka pääsen sisälle?" sanoi Liisa.
"Sinun kolkutuksessasi olisi jotain järkeä, jos ovi olisi meidän
välillämme", puheli lakeija edelleen ottamatta Liisan kysymystä
korviinsa. "Jos sinä esimerkiksi olisit sisäpuolella, voisit kolkuttaa
ja minä voisin päästää sinut ulos, vai mitä?" Hän tuijotti puhuessaan
koko ajan pilviin, ja Liisasta tämä oli varsin epäkohteliasta. "Mutta
ehkä hän ei voi muuta", hän arveli, "hänen silmänsä ovat kovin
korkealla päässä. Joka tapauksessa hän kuitenkin voisi vastata minun
kysymykseeni."
"Kuinka pääsen sisälle?" kysyi hän uudelleen ääneen.
"Minä istun tässä", sanoi lakeija, "huomiseen".
Samassa ovi aukeni ja suuri lautanen tulla tupsahti alas ihan lakeijan
päätä kohti; onneksi se vain sipaisi hänen nenäänsä ja särkyi
tuhansiksi sirpaleiksi puuhun hänen takanaan.
"-- tai ehkä ylihuomiseen", jatkoi lakeija samalla äänellä aivan kuin
ei mitään olisi tapahtunut.
"Kuinka pääsen sisään?" kysyi Liisa kolmannen kerran kovemmalla äänellä.
"Pääsetkö lainkaan sisään?" sanoi lakeija. "Siinä ensimmäinen kysymys,
vai mitä."
Se oli kyllä totta, mutta Liisa ei sitä mielellään kuullut. "Onpa
todella kauheata", hän mutisi itsekseen, "kuinka nenäkkäitä kaikki nämä
olennot ovat. Siitä voi melkein tulla hulluksi."
Lakeijasta näytti olevan paikallaan uudistaa äskeinen huomautuksensa
hiukan toisessa muodossa.
"Minä istun tässä", sanoi hän, "aamusta iltaan, päivät pääksytysten."
"Mutta mitä minä teen?" kysyi Liisa.
"Mitä tahansa", sanoi lakeija ja alkoi viheltää.
"Eipä totta tosiaan kannata puhua hänelle", sanoi Liisa epätoivoissaan,
"hän on kerrassaan hölmöläinen." Ja hän avasi oven ja astui sisään.
Ovi johti suoraan suureen keittiöön, joka oli lattiasta kattoon asti
täynnä savua. Herttuatar istui kapalolapsi sylissään kolmijalkaisella
tuolilla keskellä lattiaa. Keittäjätär seisoi tulen ääressä selkä
köyryssä ja hämmensi suurta kattilaa, joka näytti olevan täynnä lientä.
"Tuossa liemessä on varmaankin liian paljon pippuria", ajatteli Liisa,
hänen täytyi näet yhtä mittaa aivastaa.
Ainakin oli sitä yllin kyllin ilmassa, sillä herttuatar aivasti
tuon tuostakin, kapalolapsi taas parkui ja aivasteli vuorotellen
lakkaamatta. Ainoat henkilöt keittiössä, jotka eivät aivastaneet,
olivat keittäjätär ja suuri kissa, joka istui lieden ääressä ja
irvisti, niin että suu venyi poskelta toiselle.
"Olkaa hyvä ja sanokaa, miksi teidän kissanne irvistää noin?" virkkoi
Liisa vähän arasti. Hän ei näet oikein tietänyt, sopiko hänen aloittaa
keskustelu.
"Se on irvikissa", sanoi herttuatar, "ja siksi se irvistää. Porsas!"
Hän kirkaisi viimeisen sanan niin kauhean rajusti, että Liisa
pelosta hypähti, mutta sitten hän huomasi, että se oli tarkoitettu
kapalolapselle eikä hänelle. Hän rohkaisi siis mielensä ja puheli
edelleen.
"Minä en koskaan ole kuullut puhuttavan irvikissoista enkä ole tiennyt,
että kissat osaavat irvistää."
"Kaikki kissat osaavat ja useimmat irvistävätkin", sanoi herttuatar.
"Minä en tiedä yhtään sellaista", sanoi Liisa sangen kohteliaasti
mielissään siitä, että oli päässyt kiinni keskusteluun.
"Sinä et tiedä vielä paljon", sanoi herttuatar. "Etpä toden totta."
Liisaa ei tämä huomautus lainkaan miellyttänyt. Hän piti parhaana
valita toisen puheenaiheen. Sillä aikaa kun hän koetti keksiä sopivaa
keskustelemista, nosti keittäjätär liemikattilan tulelta ja alkoi
sitten heitellä kaikkea mitä ikinään käsiinsä sai herttuattaren ja
kapalolapsen päälle -- siinä lensi pesäristikko, siinä paistinpannut,
lautaset, vadit, kaikki yhdessä mylläkässä. Herttuatar ei ollut
tietääkseen niistä, vaikka jokin kappale häneenkin sattui, ja
kapalolapsi kirkui jo ennestään niin kauheasti, että oli aivan
mahdotonta tietää, sattuivatko iskut siihen vai eivätkö.
"Oi, pyydän teitä, olkaa varovaisempi", huudahti Liisa juoksennellen
edestakaisin sydän kurkussa. "Oi, nyt se vie hänen pienen sievän
nenänsä." Mahdottoman suuri paistinpannu lensi näet juuri ohitse ja oli
miltei siepata pienokaisen nenän mennessään.
"Jos jokainen hoitaisi vain omia asioitaan", sanoi herttuatar käheällä
äänellä, "pyörisi maailma paljon nopeammin kuin se pyörii."
"Mutta eihän se olisi toivottavaa", sanoi Liisa mielissään siitä, että
sai tilaisuuden loistaa vähän tiedoillaan. "Mitähän siitäkin syntyisi,
jos maailma alkaisi pyöriä nopeammin. Ajatelkaapas, maa tarvitsee
kaksikymmentäneljä tuntia pyörähtääkseen --"
"Mitä sinä pyörähtämisestä puhut", sanoi herttuatar, "keittäjätär,
pyöräytä sinä jokin kattila hänen päähänsä."
Liisa loi kauhistuneen silmäyksen keittäjättäreen nähdäkseen
totteliko tämä, mutta keittäjätär hämmensi ahkerasti lientä eikä
näyttänyt kuulevan mitään. Liisa uskalsi siis jatkaa edelleen:
"Kaksikymmentäneljä tuntia kai, vai olisiko se kaksitoista? Minä..."
"Äh, älä vaivaa minua", sanoi herttuatar; "minä en ole milloinkaan
sietänyt numeroita." Ja näin sanoen hän alkoi taas hyssyttää lastaan
laulaen jonkinlaista kehtolaulua. Jokaisen säkeistön lopulla hän aimo
lailla ravisti pienokaista:
"Kun pikku pentus aivastaa,
niin häntä lyö ja toru:
vain kiusantekoa kiljuvaa
tuo pärske on ja poru."
Kuoro (johon keittäjätär ja kapalolapsi yhtyivät):