Olipa se todella hullunkurinen seurue, mikä nyt oli kertynyt rannalle.
Lintujen höyhenet laahustivat maata, muiden eläinten karvat olivat
takertuneet kiinni ruumiiseen. Kaikki olivat läpimärkiä, äreitä ja
pahantuulisia.
Kaikkein ensimmäinen pulma oli tietysti, miten taas tulla kuivaksi.
Tämän johdosta pidettiin neuvottelu, ja hetken kuluttua oli Liisa jo
niin tutustunut tovereihinsa, että keskustelu sujui häneltä aivan
luontevasti ja hänestä tuntui kuin hän koko elämänsä iän olisi ollut
tuttu kaikkien kanssa. Niinpä hän joutui innokkaaseen väittelyyn
papukaijan kanssa, joka lopulta suuttui ja käänsi hänelle selkänsä
sanoen:
"Minä olen sinua vanhempi ja tiedän siis enemmän kuin sinä."
Mutta tähän ei Liisa myöntynyt, hän tahtoi tietää papukaijan iän, ja
kun tämä ei suostunut sitä ilmaisemaan, asia jäi ratkaisematta.
Viimein huudahti hiiri, joka näytti olevan seuran tärkein henkilö:
"Istuutukaa kaikki tyynni ja kuunnelkaa tarkoin minua! Minä kyllä
teidät pian kuivaan!"
Tämän kuultuaan kaikki istuivat suureen piiriin, hiiri keskelle. Liisa
katseli hiirtä jännittyneenä, sillä hän tunsi vilustuvansa perin
pohjin, ellei pian kuivuisi.
"Hm!" virkkoi hiiri arvokkaan näköisenä. "Oletteko kaikki valmiit? Nyt
saatte kuulla kuivimman jutun, minkä tunnen. Hiljaa joka ainoa, sanon
minä. Vilhelm Valloittaja, jonka vaatimuksia paavi suuresti suosi, sai
pian puoluelaisia englantilaisista, jotka tarvitsivat johtajaa ja jotka
siihen aikaan olivat varsin tottuneet anastuksiin ja valloituksiin.
Edwin ja Morcar, Mercian ja Northumbrian kreivit --."
"Huh, huh!" haukotteli papukaija väristen.
"Pyydän anteeksi", sanoi hiiri vimmastuen, mutta hyvin kohteliaasti,
"sanoitteko jotain?"
"En suinkaan!" vastasi papukaija nopeasti.
"Siltä kuului!" virkkoi hiiri. "Minä jatkan. Edvin ja Morcar, Mercian
ja Northumbrian kreivit asettuivat hänen puolelleen, yksin Canterburyn
arkkipiispakin Stigand, keksi sen!"
"Keksi minkä?" kysyi sorsa.
"Keksin _sen_", vastasi hiiri jotakuinkin äreästi. "Kyllä kai sinä
tiedät mitä se merkitsee."
"Tiedän kyllä mitä _se_ merkitsee, kun _minä_ keksin jotain", arveli
sorsa. "Se on tavallisesti mato tai sammakko. Mutta mitä arkkipiispa
keksi?"
Hiiri ei ollut huomaavinaan tätä kysymystä, jatkoi vain nopeasti:
"-- keksi sen olevan parhaan keinon. Hän lähti siis Edgar Athelingin
seurassa kohtaamaan Vilhelmiä tarjotakseen hänelle kruunun. Vilhelmin
käytös oli ensin vaatimatonta, mutta hänen normanniensa hävyttömyys...
Kuinka voit nyt, kultaseni?" lausui se kääntyen Liisan puoleen.
"Olen yhtä märkä kuin ennenkin?" vastasi Liisa alakuloisena. "Juttu ei
näy minua ollenkaan kuivaavan."
"Siinä tapauksessa", virkkoi drontti nousten juhlallisesti ylös,
"minä ehdotan, että kokous ajourneerataan, jotta voisimme viipymättä
adopteerata energisemmät toimenpiteet."
"Puhu selvää kieltä!" sanoi kotka. "En ymmärrä puoliakaan pitkästä
puheestasi, ja lyönpä veikkaa ettet itsekään ymmärrä koreita sanojasi!"
Ja kotka nauroi salavihkaa painaen päänsä piiloon, jotkut toiset linnut
tirskuivat ääneen.
"Aioin vain sanoa", virkkoi drontti loukkaantuneella äänellä, "että
parhaiten kuivuisimme, jos panisimme toimeen vaalikilpajuoksun."
"Mitä on vaalikilpajuoksu?" kysyi Liisa, vaikkei juuri uteliaisuudesta,
mutta drontti oli keskeyttänyt puheensa ikään kuin se olisi odottanut
jonkun jotain kysyvän, eikä kukaan muu näyttänyt haluavan puhua.
"Niin", sanoi drontti, "paras selitys siihen on itse leikki." (Ja koska
sinä pikku lukija ehkä jonakin talvi-iltana mielelläsi koettaisit tätä
leikkiä, kerron sinulle miten drontti järjesti leikin.)
Ensin se veti kilpajuoksuradaksi jonkinmoisen ympyrän (muoto ei ole
niin tärkeä, arveli se), ja sitten koko seurue asettui sinne tänne
pitkin rataa. Ei kukaan laskenut "yks kaks kolme", jokainen alkoi
juosta milloin mieli ja lakkasi juoksemassa kun ei enää viitsinyt. Ei
ollut siis helppo tietää, milloin kilpajuoksu päättyi. Mutta juostuaan
noin puolen tunnin ajan kaikki olivat aivan kuivat, ja silloin drontti
yhtäkkiä huusi: "Kilpajuoksu on päättynyt!" Kaikki hyökkäsivät nyt
hänen ympärilleen hengästyneinä huutaen: "Kuka voitti?"
Drontin täytyi ensin kauan aikaa miettiä, ennen kuin saattoi vastata
tähän kysymykseen, ja kauan aikaa se seisoi sormi otsalla. Muut
odottivat sillä aikaa hiljaa ja ääneti. Viimein drontti lausui:
"Jokainen on voittanut, ja kaikkien täytyy saada palkinto!"
"Mutta kuka jakaa palkinnot?" huusivat kaikki yhteen ääneen.
"Kukako, no tietysti hän", lausui drontti ja viittasi sormellaan
Liisaan. Koko seurue piiritti nyt Liisan huutaen ja meluten:
"Palkinnot! Palkinnot!"
Liisa raukka ei tietänyt mitä tehdä. Tuskissaan hän pisti kätensä
taskuun ja löysi laatikollisen sokerileipiä. Hyväksi onneksi ne olivat
säilyneet suolavedeltä. Hän jakoi nämä palkintonsa ja niitä riitti
juuri yksi jokaiselle.
"Mutta täytyyhän hänen itsensäkin saada palkinto", virkkoi hiiri.
"Tiettävästi", lausui drontti juhlallisesti. "Mitä sinulla vielä on
taskussasi?" se jatkoi Liisan puoleen kääntyen.
"Vain sormustin", vastasi Liisa alakuloisena.
"Ojenna se minulle", käski drontti.
Kaikki piirittivät taas Liisan, ja drontti ojensi hänelle
juhlallisesti sormustimen lausuen: "Me pyydämme teitä hyväntahtoisesti
vastaanottamaan tämän hienon sormustimen." Kun se oli lopettanut lyhyen
puheensa, kaikki hajaantuivat.
Liisasta tämä tuntui hassunkuriselta, mutta kun kaikki näyttivät niin
totisilta, ei hänkään uskaltanut nauraa. Ja kun ei keksinyt mitään
sopivaa sanottavaa hän otti sormustimen niiaten niin syvään kuin
suinkin osasi.
Sitten eläimet alkoivat syödä sokerileipiään ja pitivät vallan kauheata
elämää. Suuret linnut valittivat että sokerileipä oli niin pieni,
etteivät he ennättäneet saada siitä makuakaan, pienemmät taas saivat
leivoksensa väärään kurkkuun, niin että heitä täytyi lyödä selkään.
Vihdoin oli jokainen syönyt omansa, ja nyt he istuivat taas piiriin
pyytäen hiirtä kertomaan heille vielä jotain.
"Sinähän lupasit kertoa minulle tarinasi ja mistä syystä ki... ja
ko... ovat sinun vihollisiasi", kuiskasi Liisa arasti, peläten taas
loukkaavansa hiirtä.
"Oh, mitäpä minun tarinastani", huokaisi hiiri, "sillä ei ole päätä
eikä häntää. Se on niin pitkä ja surullinen."
"Häntä sillä ainakin on", virkkoi Liisa ja katseli ihmetellen hiiren
pitkää häntää. Ja koko ajan kun hiiri jutteli tarinaansa Liisa katseli
sen kiemuraista häntää, niin että tarinasta tuli tämänmuotoinen:
Kujalla hiiri kohtasi Murren.
Murrepa haastoi
hammasta
purren: "Käypäs
nyt käräjiin myö-
tä. Mua veruk-
keella et syötä!
Saat lakitupaan
nyt tulla.
Sua vastaan
syytös on mulla.
Näes, tänään
ei todellakaan
ole mulla nyt
muuta työtä."
Virkkoi hiiri: "Tuolla kurin,
herra kulta,
aivan nurin,
tuomaria,
lautakuntaa
vailla, asia
käydä vois,"
"Minä tuomari,
minäpä lauta-
mies!" heti
vanha
Murre
mutkan
ties.
"Minä
päätän
kyll'
itse ja
säädän
sun päi-
viltä
pois!"
"Sinä et kuuntele", sanoi hiiri ankarasti Liisalle. "Mitä sinä mietit?"
"Anteeksi", vastasi Liisa nöyrästi, "sinä olet nyt luullakseni
ennättänyt viidenteen koukeroon."
"Pässi!" huudahti hiiri äkäisesti.
"Missä, oi missä näet pässin?" kysyi Liisa iloissaan luullen saavansa
nähdä isänsä tallipässin.
"Itse olet pässi!" torui hiiri, nousi ylös ja lähti pois. "Sinä
suututat minua lörpötyksilläsi."
"En minä pahaa tarkoittanut", puolustautui Liisa rukka. "Mutta sinä
olet niin kovin herkkätunteinen."
Hiiri vain murahti vastaukseksi.
"Hiiri kulta, tule takaisin kertomaan tarinasi loppuun", rukoili Liisa.
Ja kaikki muut huusivat yhteen ääneen: "Tule, tule hiiri kulta!" Mutta
hiiri pudisti vain päätään kiihkeästi ja astui yhä kiivaammin.
"Mikä vahinko, ettei hän jäänyt!" huokasi papukaija, kun hiiri oli
kadonnut näkymättömiin; ja muuan vanha äyriäinen käytti tilaisuutta
neuvoakseen tytärtään: "Kultaseni! Opi tästä, ettet koskaan anna
pahalle sisulle valtaa!"
"Suu kiinni, äiti!" tiuskasi pikku äyriäinen nenäkkäästi. "Sinun
neuvosi voisivat saattaa osterinkin suunniltaan."
"Toivoisinpa, että Mirri olisi täällä", virkkoi Liisa ääneen
puhuttelematta ketään erityisesti. "Kyllä se toisi hiiren takaisin."
"Sallikaa minun kysyä, kuka on Mirri?" sanoi papukaija.
Liisa, joka aina oli valmis kertomaan lemmikistään, vastasi nopeasti:
"Mirri on meidän kissamme. Ja te ette usko, kuinka mainio
hiirenpyydystäjä se on. Ja näkisittepä, kuinka se pyytää lintuja. Yks
kaks se sieppaa linnun kiinni ihan ensi näkemällä."
Nämä sanat saivat aikaan merkillisen hämmingin seurueessa. Muutamat
linnut katosivat silmänräpäyksessä. Muuan vanha rastas kääriytyi
siipiinsä huolellisesti huomauttaen: "Minun täytyy todellakin rientää
kotiin; yöilma ei ole hyvä kaulalleni." Ja kanarialintu piipitti
vavisten poikasilleen: "Tulkaa pois, lapsikullat! Joutukaa kiireesti
vuoteisiinne." Niin jokainen lähti pois mikä minkin tekosyyn varjossa,
ja Liisa oli tuossa tuokiossa ypöyksin.
"Kuka käski minun puhua Mirristä?" lausui hän suruissaan. "Ei kukaan
täällä alhaalla näytä sitä rakastavan, ja kuitenkin tiedän, että se
on paras kissa mikä ikinä on maailmassa elänyt. Oi, Mirri kultaseni!
Näenköhän enää koskaan sinua?" Ja tätä ajatellessaan Liisa rukka
purskahti itkuun, sillä hän oli sangen alakuloinen ja hylätty. Mutta
kotvasen kuluttua hän kuuli pientä jalkain kopsetta kaukaa. Hän katseli
sinne uteliaana, puolittain toivoen, että hiiri olisi muuttanut
mielensä ja palaisi lopettamaan tarinansa.