"Hassumpaa, yhä vain hassumpaa!" huudahti Liisa. "Nyt minä venyn
ylöspäin, enpä ole eläissäni nähnyt pitempää kaukoputkea. Hyvästi,
jalat!" Hän oli näet kasvanut niin pitkäksi, että tuskin saattoi nähdä
jalkojaan, niin kaukana ne olivat. "Oi, pikku jalkaraukat, kukahan nyt
vetää sukat ja kengät teihin, kun minä olen näin hirveä kaukana? En voi
nyt enää teitä auttaa, teidän täytyy tulla toimeen omin neuvoin. Mutta
minun täytyy olla kiltti niille, muuten ne ehkä eivät kuljekaan sinne,
minne minä tahdon! Maltahan! Minäpä lahjoitan niille joka jouluksi
uudet kengät."
Ja nyt Liisa alkoi miettiä tätä uutta keksintöään.
"Mitenhän minä toimitan ne perille. Parasta lienee lähettää postissa",
hän ajatteli. "Onpa todella hassunkurista lähettää lahjoja omille
jaloilleen! Entä millaisen osoitteen kirjoitan?"
Korkeasti kunnioitettu Liisan Oikea Jalka Takkamatto lähellä uunia
(monet terveiset Liisalta).
"Voi, mitä lörpöttelenkään!"
Samassa hänen päänsä kolahti eteisen kattoon, totta tosiaan hän oli
nyt kasvanut kolmen metrin korkuiseksi. Näppärästi hän sieppasi pienen
kulta-avaimen pöydältä ja riensi puutarhan ovelle.
Liisa rukka! Siinä nyt oltiin -- turha vaiva oli pyrkiä ovesta ulos.
Hän ei voinut tehdä muuta kuin maata kyljellään ja pikkusen tirkistää
yhdellä silmällä puutarhaan. Suruissaan hän istui taas ja alkoi
katkerasti itkeä.
"Häpeä toki", hän torui itseään, "noin suuri tyttö (siinä hän olikin
oikeassa) ja itkee tuolla lailla. Ole heti paikalla vaiti, sanon minä!"
Mutta siitä huolimatta hän yhä itkemistään itki saavittain kyyneliä,
kunnes niistä muodostui suuri, suunnaton lammikko, joka täytti puolen
eteistä.
Hetkisen kuluttua hän kuuli pientä jalkain kopsetta kaukaa. Hän pyyhki
nopeasti kyynelet silmistään nähdäkseen kuka tuli. Valkoinen kani
siinä palasi takaisin hirveän hienona ja komeana, valkoiset hansikkaat
toisessa kädessä, toisessa suuri viuhka. Se juosta vilisti kovaa kyytiä
itsekseen mutisten:
"Oi, herttuatar, herttuatar! Oi, kuinka hän raivostuu kun saa odottaa
minua."
Liisa rukka oli niin hädissään, että olisi pyytänyt keneltä tahansa
apua. Niinpä hän alkoi aralla äänellä hiljaa puhua kanille, kun se
joutui lähemmäksi: "Hyvä herra, sallikaa...." Kani hypähti pystyyn,
pudotti hansikkaat ja viuhkan ja pötki pakoon niin nopeaan kuin suinkin
pääsi pimeyteen kadoten.
Liisa nosti maasta viuhkan ja hansikkaat, ja koska eteisessä oli kovin
lämmin, alkoi hän löyhytellä itseään viuhkalla puhellen itsekseen:
"Ihmeellistä, ihmeellistä! Kaikki on tänään nurinpäin! Eilenhän asiat
kaikki kulkivat entistä menoaan. En suinkaan vain ole vaihtunut
toiseksi yöllä! Annapas olla kun mietin: olinko minä sama kuin ennenkin
noustessani ylös aamulla. Minusta melkein tuntuu kuin en olisi ollut
aivan sama. Mutta ellen ole sama, kuka sitten oikeastaan olen?
Siinäpä vasta pulma!" Ja hän alkoi muistella kaikkia ikäisiään lapsia
nähdäkseen kehen hän oli vaihtunut.
"Olen varma etten ole Eeva", puheli hän, "sillä Eevalla on sellaiset
pitkät kiharat, mutta minun tukkani ei ole lainkaan kihara. Enkä
minä voi olla Ellakaan, sillä minä tiedän kaikenlaista, mutta hän ei
tiedä, ei yhtään mitään. Sitä paitsi hän on hän ja minä olen minä,
hyvänen aika, minä joudun tästä aivan pyörälle. Katsotaanpa osaanko
vielä kaiken minkä ennen osasin. Annahan olla: neljä kertaa viisi on
kaksitoista ja neljä kertaa kuusi on kolmekymmentä ja neljä kertaa
seitsemän on -- on -- voi, voi, -- nyt en enää muistakaan. Noh --
vähätpä kertomataulusta, koetetaanpa maantiedettä. Lontoo on Pariisin
pääkaupunki ja Pariisi on Rooman pääkaupunki ja Rooma -- ei, nyt menee
männikköön! Mitäs jos sittenkin olen Ella. Koetanpa lausua runon."
Hän pani kätensä ristiin aivan niin kuin koulussakin ja alkoi lausua,
mutta hänen äänensä kaikui käheältä ja vieraalta eivätkä sanatkaan
olleet niin kuin ennen:
Sua, lähde kaunis, katselen
likeltä vettäsi,
kun sammakkoiset hyppelee
kuvastimessasi.
Tuoss' yksi koito tuijottaa
suruisna hämärään
ja sulokielin kurnuttaa:
Hyvästi, armas, jää.
"Ihan varmasti lausuin väärin", huokasi Liisa raukka kyynelet silmissä.
"Olen kuin olenkin vaihtunut Ellaksi, ja nyt minun täytyy aina asua
pienessä vanhassa talossa eikä minulla ole mitään hauskoja leluja,
ja voi surkeata, täytyy lukea vielä niin paljon. Ei, sen minä sanon,
jos olen Ella, en lähdekään täältä pois, vaan jään tänne ikipäiviksi.
Pistäkööt vain ihmiset päänsä tänne alas ja huutakoot: -- Tule ylös,
kultaseni! Minä vain katson ylös ja kysyn: -- Kuka minä sitten
olen? Sanokaa se minulle ensin, ja jos pidän siitä henkilöstä joksi
olen muuttunut, niin tulen ylös, muuten jään tänne kunnes muutun
joksikin toiseksi -- Mutta voi kauheata", nyyhkytti Liisa, "kunpa he
kurkistaisivat tänne! En jaksa enää istua täällä ypöyksinäni!"
Näin vaikeroidessaan hän sattui katsahtamaan käsiinsä ja hämmästyi
suuresti huomatessaan, että oli tietämättään vetänyt kanin valkoisen
hansikkaan käteensä. "Kuinka se on mahtunut minun käteeni?" hän
ihmetteli.
"Varmaankin olen taas käynyt pieneksi." Hän nousi ylös ja astui pöydän
luo mitatakseen kokoaan. Hän oli noin polven korkuinen ja kutistui yhä
pienemmäksi ja pienemmäksi. Hän koetti arvata mikä siihen oli syynä
ja huomasi viimein pitävänsä kanin viuhkaa kädessään. Hän pudotti sen
maahan oikein kreivin aikaan, sillä kohta hän olisi ollut vain hyttysen
kokoinen.
"Hädin tuskin pelastuin!" huudahti Liisa. Hän oli kovin pelästynyt,
mutta samalla mielissään siitä, ettei ennättänyt kokonaan haihtua.
"Nytpä riennän puutarhaan." Näin sanoen hän kiireesti juoksi ovelle,
mutta voi surkeutta! Pieni ovi oli yhä lukossa, kulta-avain oli
lasipöydällä kuten ennenkin ja lapsi rukka vielä entistään pahemmassa
pulassa.
"Ah", hän huokasi, "mitä nyt teen? Minä en koskaan ole ollut näin
pieni, en koskaan, koskaan. Voi minua raukkaa, minua raukkaa!"
Kun Liisa näin vaikeroi, hänen jalkansa äkkiä lipsahti, ja yks kaksi,
läiskis -- siinä hän oli korvia myöten suolaisessa vedessä. Ensin
Liisa luuli pudonneensa mereen, mutta pian hän huomasi joutuneensa
kyynellammikkoon, ja kyynelet oli hän itse vuodattanut silloin kun oli
kolmen metrin korkuinen.
"Voi kunpa en olisi itkenyt niin paljon!" huokasi Liisa uidessaan
edestakaisin pääsemättä ylös. "Nyt minä kai siitä rangaistukseksi hukun
omiin kyyneliini. Sepä olisi ihmeellistä, totta tosiaan. Mutta tänään
kaikki onkin ihmeellistä."
Samassa hän kuuli vähän matkan päässä vedessä molskintaa. Hän ui
lähemmäksi nähdäkseen mitä se oli. Ensin hän luuli näkevänsä valaskalan
tai virtahevon, mutta sitten hän muisti kuinka pieni hän nyt itse oli
ja keksi, että hirviö oli vain hiiri, joka oli pudonnut veteen kuten
hänkin.
"Tokko maksaa vaivaa ryhtyä keskusteluun tuon kanssa?" tuumi Liisa.
"Mutta enpä lainkaan kummastelisi jos se osaisi puhua. Kaikkihan on
niin perin ihmeellistä tänään. Joka tapauksessa voin koet-taa" Ja niin
hän alkoi: "Oi hiiri, tiedättekö, miten pääsisin pois tästä lammikosta?
Olen pulikoinut niin että olen ihan väsyksissä, oi hiiri!" (Liisasta
oli viisainta käyttää tällaista puhuttelutapaa. Hän ei näet koskaan
ennen ollut puhutellut hiirtä, mutta muisti lukeneensa veljensä latinan
kieliopista: "Hiiri - hiiren - hiirelle - oi hiiri!") Hiiri loi häneen
uteliaan silmäyksen ja näytti vilkuttavan toista pikkusilmäänsä, mutta
ei virkannut mitään.
"Ehkä se ei ymmärräkään minun kieltäni", arveli Liisa. "Jospa
koettaisin ranskaksi." Ja taas hän alkoi: "Oú est ma chatte?" Se oli
näet ensimmäinen lause hänen ranskan kielen oppikirjassaan ja merkitsee
suomeksi "missä kissani on?" Mutta tässäpä hiiri hypähti korkealle
vedessä ja sen koko ruumis värisi pelosta. "Oi, pyydän an-teeksi!"
huudahti Liisa nopeasti, hän pelkäsi loukanneensa eläinraukan tunteita.
"Unohdin aivan, että sinä et kärsi kissoja."
"En kärsi kissoja!" huudahti hiiri raivoissaan kimeällä äänellä.
"Kärsisitkös sinä kissoja, jos olisit minun sijassani?"
"Tuskinpa", virkkoi Liisa rauhoittavalla äänellä, "älä enää
ole pahoillasi tästä. Mutta sinun pitäisi nähdä Mirri kissani.
Luulen että mielistyisit kissoihin, kun vain sen näkisit. Se on
sellainen herttainen kiltti kissa", jatkoi Liisa puoleksi itsekseen
uiskennellessaan vitkalleen lammikossa, "ja se istuu niin sievästi
kehräten tulen ääressä, nuolee käpäliään ja pesee naamaansa, ja se
on niin sievä ja pehmoinen pitää sylissä ja sellainen oivallinen
hiirenpyytäjä -- ah, pyydän anteeksi!" huudahti Liisa taas, sillä
tällä kertaa hiiri nosti joka karvansa pystyyn ja näytti kovin
loukkaantuneelta. "Me emme enää koskaan keskustele siitä, jos se on
sinusta vastenmielistä."
"Me, toden totta!" huudahti hiiri vavisten aina hännänpäähän asti.
"Ikään kuin _minua_ haluttaisi puhua mokomasta esineestä. Meidän
perheemme on aina _vihannut_ kissoja, noita rumia, halpamaisia,
sivistymättömiä olentoja! Älä enää mainitse heidän nimeäänkään minun
kuulleni!"
"En, en suinkaan!" sanoi Liisa ja koetti nopeasti vaihtaa
puheenaihetta. "Pidätkö -- pidätkö sinä ... koirista?" Hiiri ei
vastannut sanaakaan, ja Liisa jatkoi kiireesti: "Lähellä meidän
taloamme asuu sellainen pieni soma koira. Sinun pitäisi nähdä se. Pieni
kirkassilmäinen rottakoira, tiedäthän, oi, sillä on sellaiset pitkät,
kiharat ruskeat karvat! Ja se tuo kaikki esineet, jotka heität sen
noudettavaksi, ja osaa istua ja pyytää ruokansa ja kaikenlaista muuta
-- en muista puoliakaan sen tempuista, ja se on erään maanviljelijän
oma, ja tiedätkö, hän sanoo, että se on niin hyödyllinen, se on monen
sadan markan arvoinen. Hän sanoo, että se tappaa kaikki rotat ja --
hiiri kulta!" huudahti Liisa suruissaan. "Taisin taas loukata sinua!"
Hiiri näet ui hänen luotaan niin nopeasti kuin suinkin saattoi ja pani
koko lammikon liikehtimään.
Liisa kutsui sitä lempeästi takaisin. "Hiiri kulta! Palaa takaisin, ei
hiiskuta enää kissoista eikä koirista sanaakaan, koska et pidä niistä."
Tämän kuullessaan hiiri kääntyi ja ui hitaasti takaisin. Sen kasvot
olivat aivan kalpeat (vihasta, arveli Liisa) ja se lausui matalalla
äänellä:
"Mennään tuonne rannalle, niin kerron sinulle tarinan, ja silloin
ymmärrät, miksi minä vihaan kissoja ja koiria."
Ei kannattanutkaan enää vitkastella, sillä lammikko alkoi kihistä
kaikenlaisia lintuja ja eläimiä, jotka olivat siihen pudonneet. Siinä
oli sorsa, siinä dronttilintu, punainen papukaija ja kotka sekä monta
muuta ihmeellistä elukkaa. Liisa etunenässä koko seurue ui rannalle.