Tulija olikin valkoinen kani, joka hitaasti tipsutti takaisin,
katsellen joka askelella hätäisesti ympärilleen, ikään kuin jotain
etsien. Liisa kuuli sen mutisevan itsekseen: "Herttuatar! Herttuatar!
Oi, käpäläparkojani! Oi, turkkiani ja poskipartaani! Hän teloittaa
minut, niin totta kuin tässä seison. Minne kummaan olen ne hävittänyt?"
Liisa arvasi heti, että se haki viuhkaansa ja valkoisia hansikkaitaan.
Ja koska hän oli hyväsydäminen tyttö, hän alkoi etsiä niitä, mutta
turhaan, niitä ei näkynyt missään. Hänen uimaretkensä oli muuttanut
koko paikan, suuri eteinen, lasipöytä ja pieni ovi -- kaikki oli tipo
tiessään.
Kani äkkäsi pian Liisan, ja nähdessään hänen hakevan hän huusi
äkäisellä äänellä:
"Mitä sinä täällä teet, Anna-Maija? Juokse heti paikalla kotiin
hakemaan minulle viuhka ja hansikkaani! Laittaudu sukkelasti matkaan."
Ja Liisa pelästyi niin, että heti paikalla juoksi sinne päin minne kani
näytti, sen enempi selittämättä kuka hän oikeastaan oli.
"Hän luulee minua sisäköksi", arveli hän itsekseen juostessaan.
"Kylläpä hän hämmästyy huomatessaan, kuka minä oikeastaan olen. Mutta
joka tapauksessa tuon hänelle viuhkan ja hansikkaat -- nimittäin jos
ne löydän." Näin puhuen hän joutui pienelle sievälle talolle, jonka
ovella oli kiiltävä metallilevy ja siinä nimi V. ani. Hän astui sisään
koputtamatta ja harppasi portaita ylös peläten kovasti, että oikea
Anna-Maija tulee häntä vastaan ja ajaa hänet pois ennen kuin hän löytää
viuhkan ja hansikkaat.
"Onpa hullunkurista", mietti Liisa, "käydä kanin asioista. Luultavasti
ensi kerralla Mirri lähettää minut asioille."
Ja hän alkoi kuvitella, miten hänelle kotona sanottiin:
"Liisa neiti. Tulkaa heti sisään, ja pukeutukaa kävelyretkelle. --
Tuossa tuokiossa, Mari kulta. Minun täytyy vain ensiksi vartioida tätä
hiirenreikää, kunnes Mirri palaa, ettei hiiri pääse pujahtamaan ulos.
-- Pelkään vain, ettei Mirri saisi jäädä taloon, jos se alkaisi näin
komentaa ihmisiä."
Näin miettiessään hän joutui pieneen siistiin huoneeseen, jossa oli
pöytä ikkunan luona ja siinä, kuten hän oli toivonutkin, viuhka sekä
kolme paria valkoisia kiiltohansikkaita. Hän otti viuhkan ja parin
hansikkaita ja oli jo pois lähdössä kun huomasi äkkiä pienen pullon
peilipöydällä. Tällä kertaa pullossa ei ollut kehotusta: "Juo minut",
mutta siitä huolimatta Liisa nosti pullon huulilleen arvellen että
"aina tapahtuu jotain kummallista, kun syön tai juon jotain, siksipä
koetan mitä tämä pullo sisältää. Toivottavasti se tekee minut taas
suuremmaksi, sillä olen totta tosiaan kyllästynyt olemaan tällainen
pieni hassu olento."
Niinpä tapahtuikin ja nopeammin kuin hän oli luullut. Tuskin hän oli
tyhjentänyt puolet pullon sisältöä, kun tunsi päänsä kolahtavan kattoon
ja olisi taittanut vielä niskansa ellei olisi nopeasti kumartunut.
Hän laski kiireesti pullon paikoilleen arvellen: "Jo riittää --
toivottavasti en enää kasva -- enhän mahdu ovesta uloskaan -- minun ei
olisi pitänyt juoda niin paljon."
Voi kauheata! Katumus oli liian myöhäistä. Hän kasvoi kasvamistaan,
ja pian hänen täytyi laskeutua polvilleen lattialle. Seuraavassa
silmänräpäyksessä ei sekään riittänyt, vaan hänen täytyi heittäytyä
pitkälleen, toinen kyynärpää ovea vasten, toinen käsivarsi pään yli
kierrettynä. Ja yhä vain hän kasvoi ja kasvoi; nyt ei muu neuvoksi kuin
ojentaa toinen käsi ulos ikkunasta ja pistää toinen jalka uuniin.
"Kävi miten kävi, muuta en enää taida. Mikä minusta nyt tulee!" tuumi
Liisa.
Onneksi oli taikapullon voima jo tehnyt tehtävänsä eikä Liisa enää
kasvanut. Mutta hänen tilansa oli kovin hankala. Ja koska hänellä ei
ollut mitään toiveita päästä ulos huoneesta, ei ollut lainkaan kumma,
jos hän vaikeroi.
"Kotona oli paljon hauskempi, siellä en yhtä mittaa vuoroin kasva,
vuoroin kutistu, siellä ei minua komenna kani eikä hiiret. Melkeinpä
toivoisin, etten koskaan olisi astunut alas kaninreikään -- vaikka
-- vaikka -- kyllä tämä tällainen elämä sittenkin on hullunkurista.
Mitähän minulle oikeastaan on tapahtunut! Ennen aina kun luin
satuja, arvelin että sellaista ei milloinkaan tapahdu, ja nyt elän
itse keskellä satumaailmaa. Tästä pitäisi kirjoittaa kirja, kyllä
kannattaisi. Ja kun minä kasvan isoksi, kirjoitan itse -- mutta nythän
minä olenkin iso", jatkoi hän suruissaan, "ja sitä paitsi eihän _tässä_
ole tilaakaan kasvaa isommaksi."
"Mutta enkö sitten koskaan tule vanhemmaksi kuin nyt olen? Olisihan
se pieni lohdutus, etten koskaan tulisi vanhaksi vaimoksi -- mutta --
silloinhan minun aina täytyisi lukea läksyjä! Oi, oi, se olisi aivan
liian ikävää."
"Voi sinä hassu Liisa", hän toruskeli itseään. "Kuinka sinä voisit
täällä lukea läksyjä? Kaikkea vielä, täällä on tuskin tilaa itsellesi,
miten sitten kaikille koulukirjoillesi."
Ja niin hän puhelemistaan puheli itsekseen, ikään kuin olisi ollut
kaksi eri henkilöä keskustelemassa. Mutta jonkin minuutin kuluttua hän
kuuli ääntä ulkopuolelta ja jäi sitä kuuntelemaan.
"Anna-Maija! Anna-Maija!" puhui ääni. "Tuo heti paikalla hansikkaani!"
ja samalla kuului portailta pikku jalkain kopsetta. Liisa arvasi kanin
olevan tulossa häntä hakemaan, ja hän vapisi niin että koko talo
tärisi. Hän unohti aivan, ettei hänellä ollut mitään syytä pelkoon,
olihan hän ainakin tuhat kertaa kania isompi. Nyt oli kani ovella
ja koetti sitä avata, mutta se oli turha yritys, sillä ovi avautui
sisäänpäin ja Liisan kyynärpää painoi sitä. Liisa kuuli sen itsekseen
mutisevan: "Minäpä kierrän ja menen ikkunasta sisään."
"Koetas vain!" tuumi Liisa. Hän odotti hetkisen kunnes arveli kanin
olevan aivan ikkunan alla, sitten hän yhtäkkiä ojensi kätensä ulos
ja tavoitti ilmaa. Hän ei saanut kiinni mistään, mutta kuuli heikon
huudahduksen ja kolinaa, ikään kuin joku olisi pudonnut, sekä
lasinsirpaleiden helinää. Tästä hän arvasi, että kani luultavasti oli
pudonnut kurkkulavaan tai johonkin muuhun sellaiseen.
Sitten kuului äreä ääni - kanin ääni.
"Pekka! Pekka! Missä sinä olet?" Ja siihen vastasi toinen ääni,
jonkalaista Liisa ei koskaan ennen ollut kuullut: "Missäkö mie oun?
Teällähän mie oun? Kurkun istutuksessa, armollinen herra."
"Kurkun istutuksessa, todellakin!" vastasi kani äkäisesti. "Tule
heti paikalla auttamaan minua pois täältä." Nyt kuului uudelleen
lasinsirpaleiden helinää.
"Sanohan minulle, Pekka, mitä tuolla ikkunassa on?"
"He, armollinen herra, käshän tuo näkkyy olevan!"
"Käsikö, sinä aasi! Missä olet nähnyt noin ison käden? Sehän täyttää
koko ikkunan."
"Niinpä niinkin, armollinen herra, mutta käs se sittennii on ja kätenä
se pyssyy."
"Olkoon mikä on, mutta sillä ei ole mitään tekemistä siellä; mene ja
toimita se pois."
Hetken aikaa oli aivan hiljaista, ja Liisa kuuli vain heidän silloin
tällöin kuiskailevan: "He, armollinen herra, en mie siihen ruppee, en
totta maar."
"Tee niin kuin minä käsken, senkin pelkuri." Viimein Liisa taas ojensi
kätensä alas ja tavoitti uudelleen ilmaa. Tällä kertaa kuului kaksi
kimeää huudahdusta ja vielä enemmän särkyvän lasin helinää. "Mitenkähän
monta kurkkulavaa siellä oikeastaan on!" ihmetteli Liisa. "Olenpa
utelias näkemään mitä nyt seuraa. Ehkä he vetävät minut ulos ikkunasta.
Niin -- kunpahan vain jaksaisivat. Minua ei toden totta haluta olla
täällä kauemmin."
Hän odotti kotvan aikaa kuulematta mitään. Vihdoin kuului
rattaanpyöräin rätinää ja monen eri äänen surinaa. Kaikki puhuivat
yhtaikaa, Liisa erotti sanat: "Missä on toiset tikapuut? Minunhan piti
tuoda vain yhdet: Villellä on toiset. Ville, tuo ne tänne, nulikka!
Pystyttäkää ne tuota nurkkaa vasten. Ei -- ne täytyy ensin sitoa
kiinni toisiinsa -- eivät ne ulotu puolimatkaankaan. -- Oh! kyllä ne
ulottuvat; älä ole niin perinpohjainen. -- Hei, Ville, kas tässä, tartu
nuoraan! Kestääkö katto? -- Varo tuota irtonaista kattokiveä -- voi,
nyt hän putoaa alas. Päät pois!" (Kauheata kolinaa.) -- "Kuka sen teki?
Luultavasti Ville. -- Kuka astuu alas savutorveen? -- En minä ainakaan.
-- Sinä kai menet! -- Enpä niinkään; en totta maar. -- Ville voi mennä.
Kuules. Ville! Herra käskee sinun mennä alas savutorveen."
"Vai niin, että Ville muka pyrkii alas savutorven kautta", puheli Liisa
itsekseen.
"Näyttää siltä kuin Ville saisi toimittaa kaikki. Enpä totta tosiaan
mistään hinnasta tahtoisi olla Villen asemassa. Uuni on kyllä hyvin
ahdas, mutta voinhan minä vähän potkaista jalallani."
Hän veti jalkansa uunista niin paljon ulospäin kuin mahdollista ja
odotti, kunnes kuuli pikku elukan (hän ei saattanut arvata mikä se oli)
ryömivän ja kaapivan uunissa. Kun se oli aivan hänen yläpuolellaan, hän
arveli: "Siinä on Ville", ja potkaisi aika tavalla. Odotti sitten, mitä
seurasi.
Ensin kaikki huusivat yhteen ääneen: "Siinä lentää Ville!" Sitten kanin
ääni yksin: "Ottakaa vastaan hänet, te siellä aidan luona!" Sitten
hiljaisuutta ja taas sekavaa puheenhyminää. "Pidelkää hänen päätään.
Vähän viiniä. Älkää tukehduttako häntä. Kuinka on laitasi, veli
veikkonen? Mitä sinulle tapahtui? Kerro meille kaikki!"
Vihdoin kuului heikko vikisevä ääni, "Villen ääni", arvasi Liisa. "Enpä
oikein itsekään tiedä. Ei enää viiniä, kiitos vain. Minä voin nyt
paremmin -- mutta olen vielä aivan liian kiihtynyt voidakseni kertoa
teille mitään. En tiedä mitä se oli, mutta jotain merkillistä nousee
ylös minua kohti ja minä ponnahdan ilmaan kuin raketti."
"Aivan niin teitkin, ukko raiska", sanoivat toiset.
"Meidän täytyy polttaa talo poroksi", kuului kani sanovan. Ja Liisa
huusi niin kovaa kuin ikänänsä jaksoi: "Jos sen teette, ärsytän Mirrin
kimppuunne."
Silmänräpäyksessä seurasi kuolemanhiljaisuus ja Liisa ihmetteli
itsekseen: "Mihin he nyt ryhtyvät. Jos heillä olisi hitustakaan järkeä,
niin he purkaisivat katon." Minuutin tai parin kuluttua alkoi taas
kuulua liikettä ja Liisa kuuli kanin sanovan: "Yksi kärryllinen riittää
kyllä aluksi."
"Kärryllinen mitä?" ajatteli Liisa. Mutta hänen ei tarvinnut kauan
arvailla, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä rätisi piikivikuuro
ikkunasta sisään, muutamia kiviä sattui hänen naamaansa. "Kyllä
minä tämän lopetan", hän arveli ja huusi: "Parasta kun jätätte tuon
tekemättä!" Sitä seurasi syvä hiljaisuus.
Liisa huomasi pian suureksi kummakseen, että piikivet lattialla
muuttuivat pieniksi leivoksiksi. Sukkela tuuma juolahti hänen
mie-leensä. "Jos minä syön yhden näistä leivoksista, muuttuu kokoni
varmaankin jollain lailla, ja koska minun on mahdotonta kasvaa enää
suuremmaksi, minun täytyy tietysti kutistua."
Hän nielaisi siis yhden leivoksen ja huomasi ilokseen kutistuvansa.
Heti kun hän oli kyllin pieni mahtuakseen ovesta hän juoksi ulos
talosta ja näki joukon pikku eläimiä ja lintuja, jotka odottivat
ulkopuolella. Kaksi pientä marsua tuki Villeä, pientä sisilisko
raukkaa, juottaen hänelle tuon tuostakin jotain pullosta. Samassa
silmänräpäyksessä kun Liisa ilmestyi, hyökkäsivät kaikki hänen
kimppuunsa, mutta hän riensi pakoon niin nopeasti kuin ikinä jaksoi.
Hetkisen kuluttua hän oli yksin tiheässä metsikössä.
"Ensi työkseni koetan päästä entiseen kokooni taas", arveli Liisa
harhaillessaan metsikössä, "ja sitten koetan löytää tien tuohon ihanaan
puutarhaan. Eiköhän se liene viisain tuuma?"
Se tuntui todella mainiolta tuumalta ja oli varsin yksinkertaisesti ja
sukkelasti suunniteltu, pahin juttu siinä oli vain se, ettei hänellä
ollut pienintäkään aavistusta miten ajaa asia perille. Kulkiessaan
siinä nyt hädissään puiden seassa hän äkkiä kuuli kimeää haukkumista
aivan päänsä päältä.
Hän katsahti ylös ja näki äärettömän suuren koiranpennun, joka tuijotti
häneen isoilla pyöreillä silmillään koettaen arasti koskettaa häntä
käpälällään. "Pieni raukka", lausui Liisa hyväilevällä äänellä ja
koetti viheltää sille. Mutta samalla hän kovasti pelkäsi, että se olisi
nälissään, jolloin se yks kaks saattaisi nielaista hänet suuhunsa,
hyväilystä sen enempää piittaamatta.
Tuskin itsekään tietäen mitä teki hän otti maasta pienen oksan ja
osoitti sitä koiralle. Tästä penikka niin ilostui, että samassa hypähti
korkealle ilmaan kaikilla neljällä jalalla, iloisesti haukkuen,
hyökkäsi kiinni oksaan ja ravisti sitä pahanpäiväisesti. Liisa vetäytyi
sitä piiloon suuren takiaisen alle, ja nyt alkoi hippasilla olo. Kun
Liisa juoksi toiselle puolelle, hyökkäsi pentu taas oksaan kiinni ja
teki kiireessään kuperkeikan. Liisasta tuntui kuin hän olisi leikkinyt
hevosen kanssa ja hän pelkäsi joka hetki pennun polkevan hänet
kuoliaaksi; hän kiersi yhtä mittaa takiaista ja pentu koetti iskeä
oksaan, se juoksi askelen eteen- toisen taaksepäin ja haukkui koko
ajan vimmatusti. Viimein se heittäytyi läähättäen maahan, kieli suusta
ulkona ja suuret silmät puoliummessa.
Liisasta tämä tilaisuus näytti sopivalta pakoretkeen. Hän lähti
kiireesti juoksemaan ja juoksi juoksemistaan, kunnes oli niin väsynyt,
että tuskin jaksoi hengittää. Pennun haukunta kaikui aivan heikosti
kaukaisuudesta.
"Oli se sentään kovin sievä pieni pentu!" arveli Liisa, ja nojautui
voikukkaa vasten levähtääkseen. "Olisin mielelläni opettanut sille
temppuja", hän jatkoi löyhytellen voikukan lehdellä, "Jos vain olisin
ollut kyllin iso. Voi hyvänen aika! Olinhan aivan unohtaa, että minun
täytyy ruveta taas kasvamaan. Odotapas -- mitä ihmeellisiä keinoja
siihen käyttäisin. Arvattavasti minun tulee syödä tai juoda jotain;
mutta mitä -- kas siinä pulma juuri onkin."
Niin -- siinä pulma olikin. Liisa katseli turhaan oikealle, katseli
vasemmalle, nähdäkseen oliko kukkasten ja ruohonkorsien seassa jotakin,
joka tällaisessa tapauksessa kelpaisi syötäväksi tai juotavaksi.
Lähellä häntä kasvoi iso tatti, juuri hänen korkuisensa, ja kun Liisa
oli tarkastellut sitä alapuolelta, takaa ja kumpaiseltakin sivulta,
juolahti hänen mieleensä tarkastaa yläpuoleltakin.
Hän kohosi siis varpailleen ja kurkisti sienen reunan yli ja mitä
näkikään -- suuren vihertävän kaalimadon, joka istui sienen päällä
käsivarret ristissä tyynesti polttaen pitkää piippua, välittämättä
rahtuakaan Liisasta tai muusta maailmasta.