Hyvänen aika, kuinka Liisaa väsytti! Siinä hän nyt oli istunut
töyräällä sisarensa vieressä jo kauan aikaa tietämättä mihin ryhtyä.
Pari kertaa hän kurkisti sisarensa kirjaan, mutta siinä ei ollut kuvia
eikä tarinoita, "ja mitäpä sellaisesta kirjasta", arveli Liisa.
Hän istui, haukotteli ja tuumiskeli, tokko kannatti nousta poimimaan
satakaunoja seppeleen sitomista varten, oli näet lämmin päivä, ja
Liisaa oli kuumuudesta uuvuksissa. Yhtäkkiä juosta vilisti silloin
valkoinen punasilmä kani aivan hänen ohitsensa.
Tässä ei tietysti ollut mitään erittäin ihmeellistä, tuskinpa
siinäkään, että kani juostessaan itsekseen mutisi:
"Voi minua poloista! Voi minua poloista! Nyt totta vie myöhästyn kun
myöhästynkin!" Muistellessaan sitä jäljestäpäin Liisa ihmetteli, ettei
tämä seikka häntä sen pahemmin kummastuttanut, mutta silloin hänestä
kaikki tuntui aivan luonnolliselta.
Vasta silloin hänen silmänsä lensivät ihmetyksestä levälleen, kun kani
toden totta otti kellon liivintaskusta, katseli sitä ja kiirehti sitten
kulkuaan. Liisa hypähti pystyyn, ei hän elämäniässään ollut nähnyt
kanien käyttävän liivejä tai ottavan kelloa liivintaskusta. Hehkuen
uteliaisuudesta hän lähti juoksemaan kanin jäljessä nurmen poikki ja
sattui juuri parahiksi näkemään, kuinka se pujahti suureen reikään
pensaikon alle.
Siinä tuokiossa Liisa hyppäsi sen jäljestä hetkeäkään ajattelematta,
millä keinoin pääsisi takaisin ylös.
Tie kaninpesään kulki ensin suoraan eteenpäin kuin tunneli, mutta
yhtäkkiä se kääntyi alaspäin, niin äkkiä, että Liisa huomasi muitta
mutkitta vaipuvansa alas kauhean syvään kaivoon.
Liekö kaivo ollut niin mahdottoman syvä vai liekö Liisa vajonnut niin
hitaasti, mutta kyllä hänellä aikaa riitti katsella ympärilleen ja
arvella mitä nyt seuraisi. Ensin hän koetti katsoa alaspäin nähdäkseen
minne oikeastaan oli matkalla, mutta oli niin pimeätä, ettei hän
voinut mitään nähdä. Sitten hän alkoi tarkastella kaivon seiniä ja
huomasi, että ne olivat täynnä kirjahyllyjä ja ruokakaappeja; siellä
täällä riippui kuvia ja karttoja. Liisa sieppasi ohimennen ruukkusen
muutamalta hyllyltä; siinä oli kyljessä "appelsiinihilloa", mutta
hänen suureksi mielipahakseen se olikin tyhjä. Hän ei tahtonut heittää
sitä alas, koska se olisi voinut satuttaa jotakuta, pisti sen vain ohi
vaipuessaan jollekin hyllylle.
"Toden totta", mietti Liisa mielessään. "Tämän jälkeen ei minusta
portaita alas vieriminen ole mitenkään merkillistä. Kylläpä mahtavat
ihmetellä kotona rohkeuttani! Katon harjalta putoaminen on tämän
rinnalla vain lapsenleikkiä."
Alas, alas, alas! Eikö tästä putoamisesta koskaan tulekaan loppua?
"Kuinkahan monta peninkulmaa olenkaan nyt pudonnut?" hän puheli ääneen.
"Varmaankin olen jo jotakuinkin lähellä maan keskustaa. Annapa olla:
siis noin kuusisataa peninkulmaa syvällä luullakseni" -- (Liisa oli
näet oppinut yhtä ja toista koulussa, ja vaikkei tämä ollutkaan mikään
sopiva tilaisuus näyttää tietojaan, koska läsnä ei ollut ainoatakaan
kuulijaa, hän harjoitti kuitenkin muistiaan) -- "niin, eiköhän matka
ole jotakuinkin niin pitkä? Mutta olenkohan minä joutunut leveys- vai
pituusasteelle?" (Liisalla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä sanat
leveys- tai pituusaste merkitsivät, mutta ne kaikuivat niin komeilta ja
suurenmoisilta.)
Hän alkoi taas tuumia. "Saa nähdä, putoanko suoraa päätä maan
_lävitse_. Onpa hassunkurista joutua ihmisten joukkoon, jotka kävelevät
päälaellaan! Muistaakseni nimitetään heitä antipatiioiksi." (Tällä kertaa
Liisa oli hyvillään siitä, ettei kukaan häntä kuunnellut, sillä tuo
sana ei kaikunut aivan oikealta hänen korvissaan.) "Voinhan tietysti
kysyä, mikä sen maan nimi on. Rouva hyvä, sallikaa minun kysyä, onko
tämä maa Uusi Seelanti vai Australia?" (Tätä sanoessaan hän koetti
niiata -- ajatelkaapa -- niiata pudotessaan ilman halki! Voisikohan
kuka teistä tehdä niin?) "Mutta mitähän he silloin arvelevat minusta?
Sellainen pieni tietämätön tyttö! Ei, parempi olla kysymättä, ehkä näen
sen jossain kirjoitettuna."
Alas, alas, alas! Liisalle ei muu neuvoksi, hän alkoi taas jutella:
"Voi, kuinka Mirri minua tänä iltana hakee! Toivottavasti he illalla
muistavat antaa sille maitotilkan. Oi, Mirri, pieni kultaseni, jospa
olisit täällä luonani! Täällä ilmassa ei tosin ole hiiriä, mutta
sinähän voisit pyytää yölepakon, nehän ovat hiiren sukua muistaakseni.
Mutta syövätköhän kissat yölepakoita?" Ja nyt alkoi Liisa tulla
uniseksi ja mutisi puolitorkuksissa: "Syövätköhän kissat yölepakoita!
Syövätköhän kissat yölepakoita? Syövätköhän yölepakot kissoja?" Hänellä
kun ei näet ollut ketään, joka olisi vastannut, oli sama, mitenpäin
hän teki kysymyksensä. Hän tunsi vaipuvansa uneen ja oli juuri unessa
kävelevinään käsi kädessä Mirrin kanssa kysyen siltä sangen vakavasti:
"Kas niin, Mirriseni, sano vain totuus, oletko koskaan syönyt
yölepakoita?" -- Läiskis -- siinä samassa hän oli pitkällään risu- ja
lehtiläjällä.
Liisa ei lainkaan satuttanut itseään. Yks kaks hän hypähti pystyyn ja
katseli ylös, mutta hänen yläpuolellaan oli pilkkosen pimeä. Hänen
edessään oli toinen pitkä käytävä, jota pitkin valkoinen kani kiireesti
juosta vilisti. Nyt ei auttanut vitkastella. Tuulennopeasti Liisa
hyökkäsi eteenpäin ja joutui juuri parahiksi kuulemaan, kuinka se
nurkan taa kääntyessään sanoi:
"Kautta korvieni ja poskipartani, olen kuin olenkin myöhästynyt!"
Liisa oli aivan sen kintereillä, mutta kun hän tuli nurkalle, oli kani
tipo tiessään ja hän oli yksin pitkässä, matalassa eteisessä, jonka
katossa riippui monenmoisia kirkkaita lamppuja.
Molemmin puolin eteistä oli ovia, mutta ne olivat kaikki lukossa. Liisa
koetti avata ovea, koetti toista ja kolmatta, ei yksikään auennut, ja
surullisena hän astui edestakaisin arvellen ja aprikoiden mitä tehdä.
Äkkiä hän pysähtyi pienen kolmijalkaisen pöydän eteen, joka oli
kokonaan paksusta lasista tehty. Siinä ei ollut mitään muuta kuin
pieni kultainen avain. Liisa tarttui siihen heti ja alkoi avata sillä
eteisen ovia. Mutta voi surkeata: se ei sopinut ainoaankaan, lukot
olivat joko liian suuria tahi pieniä, ja ovet pysyivät kuin pysyivätkin
suljettuina. No, miten ollakaan, siinä kulkiessaan Liisa keksi matalan
väliverhon, jota hän ei ennen ollut huomannut, ja sen takana oli noin
puolen metrin korkuinen pieni ovi. Liisa pisti pienen kulta-avaimen
lukkoon, ja hänen suureksi ilokseen se sopi.
Liisa avasi oven. Se johti kapeaan käytävään, joka ei ollut hiiren
reikää leveämpi. Hän laskeutui polvilleen ja näki käytävän päässä mitä
ihanimman puutarhan. Hyvänen aika, kuinka hänen teki mieli päästä tästä
pienestä eteisestä tuonne, missä kirjavat kukkapenkereet hohtivat ja
viileät lähteet pulppusivat. Mutta ei edes hänen päänsäkään mahtunut
ovesta.
"Ja mitäpä siitä jos pääni mahtuisikin", tuumi Liisa raukka, "kun
olkapääni kuitenkin jäävät tälle puolen. Oi, jospa voisin supistua
kokoon kuin kaukoputki! Kunpa vain tietäisin miten pääsisi alkuun,
se ehkä kävisikin laatuun." Liisa oli, nähkääs, kokenut niin paljon
kummallista tänään, ettei hänestä juuri mikään enää ollut mahdotonta.
Eipä kannattanut enää istua pikku oven luona, mitäpä hyötyä siitä oli.
Liisa palasi pöydän luo arvellen, että hän ehkä löytäisi sieltä uuden
avaimen tai jonkin käsikirjan, jossa olisi neuvoja, miten ihminen voi
supistua kokoon kuin kaukoputki. Ja miten ollakaan, tällä kertaa hän
löysi pienen pullon.
"Se on nyt vasta ilmestynyt siihen", päätteli Liisa ja ihmetteli
pulloa. Sen kaulaan oli sidottu paperiliuska, johon oli suurilla,
kauniilla kirjaimilla painettu: "_Juo minut_."
On helppo sanoa: "Juo minut", mutta Liisa oli pieni viisas tyttö eikä
hätäillyt. "Katsotaanpa ensin", tuumi hän, "onko tässä pääkallonkuva."
Hän oli näet lukenut monta jännää kertomusta lapsista, jotka olivat
polttaneet itsensä, joutuneet petojen saaliiksi tai muuhun pahaan
pelkästään, koska eivät olleet totelleet vanhempain ihmisten
varoituksia, kun he esimerkiksi kielsivät tarttumasta tulikuumaan
hiilihankoon tai terävään veitseen. Hän tiesi myös, että ennemmin
tai myöhemmin käy huonosti, jos juo pullosta, johon on merkitty
pääkallonkuva.
* * * * *
"Tämäpä tuntuu kummalta!" sanoi Liisa. "Minä supistun varmaan paraikaa
kokoon kuin kaukoputki."
Oikein arvattu, hän oli nyt vain vaaksan pituinen. Liisa ihastui tästä
kovin, sillä nyt hän luuli voivansa astua pikku oven kautta ihanaan
puutarhaan. Mutta ensin hän odotti kotvan aikaa nähdäkseen, kestikö
kutistumista vielä, milteipä häntä vähän pelotti. "Sillä kukapa
tietää", hän mietti, "vaikka minun kävisi kuin kynttilän, joka palaa
tyhjiin." Ja nyt hän alkoi miettiä, millainen kynttilä on, kun se on
palanut tyhjiin, mutta vaikka kuinka olisi koettanut hän ei muistanut
miltä se näytti.
No niin -- kun ei mitään sen kummempaa tapahtunut, hän päätti mennä
puutarhaan; mutta voi Liisa raukkaa! Ovella hän huomasi unohtaneensa
kulta-avaimen, ja kääntyessään takaisin sitä ottamaan hän huomasi
kauhukseen ettei enää ylettynytkään pöydälle. Hän näki aivan selvästi
avaimen lasin lävitse ja koetti kiivetä ylös pöydän jalkoja myöten,
mutta ne olivat liian liukkaat. Kerran toisensa jälkeen hän putosi
maahan, ja viimein hän väsyneenä istuutui ja purskahti katkeraan itkuun.
Hetken aikaa siinä itkettyään hän alkoi torua itseään kuten hänen oli
tapana. Hän näet antoi usein itselleen hyviä neuvoja, vaikka seurasi
niitä harvoin. Saattoipa hän joskus torua itseään niinkin ankarasti,
että alkoi itkeä, ja kerran hän antoi itselleen aimo korvapuustin,
kun hän pelatessaan itsensä kanssa krokettia oli tehnyt vääryyttä.
Tämä pieni merkillinen lapsi leikki näet mielellään olevansa kaksi eri
ihmistä.
"Mutta nyt ei tosiaankaan kannata olla olevinaan kaksi eri henkilöä",
huokasi Liisa raukka. "Hyvä jos minusta on yhdeksikään ihmiseksi!"
Samassa hänen silmänsä sattuivat pieneen lasilippaaseen pöydän alla.
Hän avasi sen. Siinä oli hyvin pieni kakku, johon oli sievästi
rusinoilla kirjoitettu: "_Syö minut_".
"Syön kuin syönkin", arveli Liisa. "Jos se muuttaa minut suuremmaksi,
yletyn ottamaan avaimen pöydältä; jos se taas muuttaa minut vielä
pienemmäksi, mahdun ryömimään oven alitse, ja niin pääsen joka
tapauksessa puutarhaan."
Hän maistoi pienen palan ja arveli uteliaana: "Ylöspäinkö vai
alaspäin?" Ja jotta paremmin tuntisi minnepäin kasvoi, pani hän kätensä
päälaelleen. Suureksi kummakseen hän ei huomannut mitään muutosta
koossaan. Olipa vain yhtä pieni kuin ennenkin.
Silloin hän rohkeasti pisti kakun suuhunsa ja söi sen kokonaan.