Hänen vaatteensa olivat loan peittämät, öinen vaellus ja omituiset
mietteet olivat tehneet hänet mielipuolen näköiseksi; hän näytti
tosiaankin sellaiselta, että ihmiset olisivat voineet häntä säikähtää
ja lapset heitellä kivillä tai juosta tiehensä. Onneksi oli ensimmäinen
hänen näkijänsä eräs vaeltaja. Hän astui luo ja virkkoi: "Äiti, sinä
näytät kunnianarvoiselta naiselta. Minne oletkaan menossa yksinäsi ja
tuossa asussa?"
Kadambini, joka ei kyennyt keräämään ajatuksiansa, tuijotti häneen
ääneti. Hän ei voinut käsittää olevansa yhä kosketuksissa maailman
kanssa ja näyttävänsä kunnianarvoiselta naiselta, enempää kuin
sitäkään, että vaeltaja voi häneltä jotakin tiedustella.
Mies virkkoi jälleen: "Tulehan, äiti, minä vien sinut kotiin. Sanohan,
missä asut."
Kadambini mietti. Appelaan palaaminen olisi ollut mieletöntä, ja
hänellä ei ollut isänkotia. Sitten hänen mieleensä muistui nuoruusajan
ystävätär. Hän ei ollut Dzhogmajaa nähnyt nuoruusiän jälkeen, mutta he
olivat silloin tällöin kirjoittaneet toisillensa. Toisinaan he olivat
kiistelleet, kuten luonnollista olikin, koska näet Kadambini tahtoi
tehdä ilmeiseksi, että hänen Dzhogmajaan kohdistuva rakkautensa oli
rajaton, hänen ystävättärensä sitävastoin valittaessa, ettei Kadambini
rakastanut yhtä hartaasti kuin hän. Molemmat uskoivat varmasti, että
olisivat erottamattomat, jos kerran toisensa kohtaisivat.
Kadambini vastasi vaeltajalle: "Minä tahdon lähteä Sripatin taloon
Nisindapuriin."
Koska vaeltaja oli menossa Kalkuttaan, niin Nisindapur oli hänen
matkansa varrella, joskaan ei aivan lähellä. Hän siis vei Kadambinin
Sripatin taloon, ja ystävättäret kohtasivat jälleen toisensa. Aluksi he
eivät toisiansa tunteneet, mutta vähitellen kummankin silmiin alkoivat
kuumottaa lapsuusiän piirteet.
"Sepä oiva onni!" virkkoi Dzhogmaja. "En ole voinut uneksiakaan, että
sinut vielä näkisin. Mutta miten oletkaan tänne tullut, sisar? Appesi
väki ei varmaankaan ole sallinut sinun lähteä!"
Kadambini vaikeni ja virkkoi vihdoin: "Sisar, älä kysele mitään
apestani. Suo minulle jokin nurkka huoneessasi ja pidä minua
palvelijattarenasi; minä suoritan sinun töitäsi."
"Mitä?" huudahti Dzhogmaja. "Minäkö pitäisin sinua palvelijanani!
Sinähän olet paras ystäväni, olet minun -- --" ja niin edespäin ja niin
edespäin.
Samassa astui huoneeseen Sripati. Kadambini tuijotti häneen hetkisen
ja lähti sitten ulos hitain askelin. Hän jätti päänsä verhoamatta eikä
osoittanut vähintäkään häveliäisyyden eikä kunnioituksen merkkiä.
Dzhogmaja pelkäsi miehensä voivan senvuoksi suhtautua ystävättäreen
ennakkoluuloisesti ja aloitti taitavan selityssarjan. Mutta Sripati,
joka mielellään yhtyi kaikkeen, mitä Dzhogmaja sanoi, keskeytti hänen
juttunsa ja jätti vaimonsa mieleen ikävän tunnon.
Kadambini oli tullut, mutta hän ei ollut enää samanlainen olento kuin
hänen ystävättärensä: heitä oli kuolema erottamassa. Hän ei voinut
seurustella tutunomaisesti toisten kanssa, niin kauan kuin hänen oma
olemassaolonsa sai hänet hämmingin valtoihin ja tajuisuus säilyi.
Kadambini usein silmäili Dzhogmajaa mietteisiinsä vaipuneena. Hän
ajatteli: "Hänellä on miehensä ja työnsä, hän elää maailmassa, joka on
ylen etäällä minun maailmastani. Hän tuntee kiintymystä ja suorittaa
velvollisuuksiansa niinkuin maailman asujaimet ainakin, mutta minä olen
tyhjä varjo. Hän asuu elävien joukossa; minä olen ikuisuudessa."
Dzhogmaja tunsi hänkin olonsa epämieluisaksi, mutta ei kyennyt
selvittämään, mistä syystä. Naiset eivät rakasta sitä, mikä on
salaperäistä, sillä vaikka epävarmuus voidaankin muuntaa runoudeksi,
sankarillisuudeksi tai oppineisuudeksi, sitä kumminkaan ei käy
ottaminen lukuun taloustoimissa. Jos siis nainen ei kykene jotakin
asiaa ymmärtämään, niin hän sen joko hävittää ja unohtaa tai muovaa
sen uudestaan omiin tarkoituksiinsa soveltuvaksi; ellei hänen onnistu
tavalla tai toisella sitä käsitellä, niin hän suuttuu siihen. Mitä
suuremmaksi kävi Kadambinin hajamielisyys, sitä kärsimättömämmin
kohteli häntä Dzhogmaja, joka ihmetellen itseltänsä kyseli, mikä murhe
hänen sieluansa painoi.
Sitten ilmeni uusi vaara: Kadambini pelkäsi itseänsä, mutta ei kyennyt
itseänsä pakenemaan. Ne, jotka pelkäävät aaveita, pelkäävät niitä,
jotka ovat heidän takanansa; siellä, minne heidän katseensa ei ulotu,
asuu pelko. Mutta Kadambinin suurin pelko asui hänessä itsessään,
sillä hän ei pelännyt mitään ulkonaista. Öisen kuolonhiljaisuuden
vallitessa, yksin huoneessa ollessaan, hän kiljaisi; iltaisin, kun
hän näki varjonsa lampun valossa, hänen koko ruumiinsa vapisi. Hänen
pelokkuutensa nähdessään kaikki muutkin talon asujaimet joutuivat
eräänlaisen pelontuskan valtaan. Palvelijat ja Dzhogmaja itse alkoivat
nähdä aaveita.
Kerran, keskiyön aikaan, Kadambini tuli itkien makuusuojastansa ja
valitteli Dzhogmajan ovella: "Sisareni, sisareni, salli minun maata
jalkojesi edessä! Älä jätä minua yksin!"
Dzhogmaja oli yhtä suuttunut kuin peloissaankin. Hänen teki mieli heti
ajaa Kadambini pois talosta. Uutterasti ponnisteltuansa hyväluontoisen
Sripatin onnistui saada vieras rauhoittumaan ja pysymään viereisessä
huoneessa.
Seuraavana päivänä Sripati sai odottamatta käskyn saapua vaimonsa
huoneisiin. Dzhogmaja alkoi häntä kovin soimata: "Sinäkö luulet mies
olevasi? Vaimo karkaa appensa talosta ja saapuu sinun luoksesi; kuluu
kuukausi, ja sinä et ole viitannutkaan siihen suuntaan, että hänen on
poistuttava, etkä ole tietääkseni ilmaissut vähintäkään paheksumista
sen johdosta. Olen iloinen, jos suvaitset selittää kantasi. Te miehet
olette kaikki yhdenlaisia."
Useimmat miehet tuntevat niin harkitsematonta vaimoihinsa kohdistuvaa
kiintymystä, että suostuvat vapaaehtoisesti tunnustamaan olevansa
väärässä. Vaikka Sripati olikin valmis Dzhogmajan ruumiin nimessä
vannomaan, ettei hänen avuttomaan, mutta kauniiseen Kadambiniin
kohdistamansa ystävällinen mielenkiinto ollut hitustakaan suurempi
kuin sen sopi olla, hän ei kumminkaan kyennyt sitä käyttäytymisellänsä
todistamaan. Hän arveli, että tuota hylättyä leskeä oli appelassa
kohdeltu tylysti, koska hän ei ollut voinut sitä oloa kauemmin sietää,
vaan oli pakostakin etsinyt suojaa hänen luotansa. Kuinka hän voikaan
sysätä pois luotansa onnettoman, jolla ei ollut isää eikä äitiä? Niin
puhuttuansa hän jätti asian sikseen, sillä hänellä ei ollut halua
kiusata Kadambinia esittämällä hänelle epämieluisia kysymyksiä.
Niin ollen hänen vaimonsa yritti toisella tavalla hyökätä haluttoman
herransa kimppuun, kunnes viimeksimainittu vihdoin havaitsi, että hänen
täytyi rauhansa vuoksi kirjoittaa muutama sana Kadambinin apelle.
Sitten hän arveli, ettei kirje johtaisi tyydyttävään tulokseen, päätti
lähteä Ranihatiin ja toimia sen mukaan, mitä sai kuulla.
Sripati lähti, ja Dzhogmaja puolestaan sanoi Kadambinille:
"Ystäväiseni, on tuskin soveliasta, että jäät tänne pitemmäksi ajaksi.
Mitä sanovatkaan ihmiset?"
Kadambini silmäili Dzhogmajaa juhlallisen jäykästi ja virkkoi: "Mitä
minä ihmisistä?"
Dzhogmaja hämmästyi. Sitten hän lausui käskevästi: "Jos sinä et
ihmisistä välitäkään, niin meidän täytyy. Kuinka voimmekaan puolustaa
sitä, että pidätämme luonamme toiseen perheeseen kuuluvaa naishenkilöä?"