Jokainen tietää, että vaikka ei olekaan elonmerkkejä, elämä sittenkin
usein salaa kytee ja voi syttyä uudelleen ruumiissa, joka näyttää
kuolleelta. Kadambini ei ollut kuollut; hänen elämänsä koneisto vain
oli jostakin syystä äkkiä seisahtunut.
Tajuisuuden palatessa hän havaitsi ympärillänsä sankan pimeyden. Häntä
kummastutti se, ettei hän maannut tavallisessa paikassaan. Hän huusi
sisartansa, mutta pimeästä ei kuulunut vastausta. Istumaan noustuansa
hän kauhistuen muisti kuolinvuoteensa, äkillisen kivun rinnassa ja
alkavan tukehduttavan tunnon. Vanhempi käly oli lämmittämässä maitoa
lapselle, kun Kadambini pyörtyi ja vaipui vuoteeseen lausuen tukahtuvin
äänin: "Sisar, tuo lapsi tänne. Minua kovin ahdistaa." Sitten kaikki
mustui, niinkuin mustuu vihko mustepullon kaatuessa. Kadambinin muisti
ja tajunta ja kaikki maailmankirjan kirjaimet yht'äkkiä hämärtyivät.
Leski ei kyennyt muistamaan, oliko lapsi suloisella rakkauden äänellä
huutanut "Tätiä" kuin viimeistä kertaa, vai eikö; hän ei voinut
muistaa, oliko maailmasta lähtiessään -- kuten tiesi: kuoleman
loputtomalle ja tuntemattomalle matkalle -- saanut hellyyden suoman
lähtölahjan, rakkauden matkarahan hiljaisuuden maahan siirtyessään.
Aluksi hän luultavasti piti yksinäistä pimeätä suojaa Tuonen
asumuksena, missä ei ole mitään nähtävissä, ei mitään kuultavissa,
ei mitään muuta tekemistä kuin ikuinen valvominen. Mutta kun sitten
kylmä, kostea tuuli puhalsi avoimesta ovesta ja hän kuuli sammakkojen
kurnutuksen, niin hänen mieleensä palautuivat eloisina muisteloina
kaikki hänen lyhyen elämänsä sadeajat, ja hän tunsi olevansa maan
sukua. Sitten välkähti salama, ja hän näki altaan, viikunapuun, laajan
tasangon ja etäiset puut. Hän muisti, kuinka oli toisinaan tullut
täyden kuun aikana kylpemään tuohon altaaseen ja kuinka kammottavalta
kuolema oli tuntunut, kun hän oli nähnyt ruumiin polttopaikalla.
Hänen ensimmäisenä ajatuksenansa oli palata kotiin. Mutta sitten hän
asiaa harkitsi: "Minä olen kuollut. Kuinka voinkaan palata kotiin?
Se tuottaisi heille onnettomuutta. Minä olen lähtenyt elävien
valtakunnasta. Minä olen oman itseni haamu!" Ellei ollut niin laita,
mietti hän, niin kuinka hän olisikaan päässyt pois Saradasankarin
hyvinvarjellusta _zenanasta_ ja joutunut keskiyön aikaan tälle
etäiselle ruumiinpolttopaikalle? Ja ellei hänen kuolinmenojansa olisi
suoritettu loppuun, minne olivatkaan joutuneet ne miehet, joiden piti
hänet polttaa? Hänen mieleensä muistui kuolemanhetki Saradasankarin
kirkkaasti valaistussa talossa, ja nyt hän havaitsi olevansa yksin
tällä etäisellä, autiolla, synkällä polttopaikalla. Hän ei varmaankaan
kuulunut maan asujainten joukkoon! Hän oli epäilemättä kauhun, pahan
enteen luomus, oma haamunsa!
Tuo ajatus katkaisi kaikki häntä maailmaan liittävät siteet. Hän tunsi
olevansa ihmeen voimakas, rajattoman vapaa. Hän voi tehdä mitä tahtoi,
lähteä minne halusi. Tämän uuden ajatuksen hurjasti haltioittamana hän
syöksyi ulos majasta kuin tuulenpuuska ja seisoi polttopaikalla. Kaikki
häpeän ja pelon rippeetkin olivat hänestä hävinneet.
Mutta hänen yhä kauemmaksi astellessaan hänen jalkansa väsyivät ja
hänen ruumiinsa herpoutui. Tasanko levisi loppumattomiin; siellä täällä
oli riisipeltoja, ja hän havaitsi toisinaan kahlaavansa polvia myöten
vedessä.
Päivän alkaessa sarastaa hän kuuli muutaman linnun tirskuvan etäisten
talojen luona kasvavissa bambupensaikoissa. Sitten hänet valtasi kauhu.
Hän ei tietänyt, millaisessa uudessa suhteessa hän oli maahan ja
eläviin ihmisiin. Tasangolla, polttopaikalla ollessaan, maaliskuisen
yön pimeässä, hän oli ollut peloton oman valtakuntansa alamainen.
Päivänvalossa nähdyt ihmisasunnot saivat hänet pelon valtaan.
Ihmiset ja haamut pelkäävät toisiansa, koska heidän heimonsa asuvat
Tuonenvirran vastakkaisilla rantamilla.