"Kirottua!" ajatteli Dzhogmaja. "Mitähän tuo kurja nainen tämän jälkeen
sanoo?"
Kadambini virkkoi erittäin hitaasti: "Mitä onkaan minulla tekemistä
teidän kanssanne? Kuulunko minä maahan? Te nauratte, itkette,
rakastatte; jokainen tempaa itselleen omansa ja yrittää sitä varjella,
minä vain katselen. Te olette ihmisiä, minä olen vain varjo. Minä en
voi käsittää, miksi Jumala on jättänyt minut tähän teidän maailmaanne."
Hänen katsantonsa ja puheensa olivat niin omituiset, että Dzhogmaja
ymmärsi hänen tarkoituksistansa jotakin, joskaan ei kaikkea.
Kykenemättä häntä karkoittamaan luotansa tai enempää häneltä kyselemään
hän lähti pois ajatuksiensa rasittamana.