I
Saradasankarin, Ranihatin _zemindarin_ talossa asuvalla leskivaimolla
ei ollut ketään sukulaisia isänsä perheestä. He olivat kuolleet toinen
toisensa jälkeen. Miehensäkään suvussa hänellä ei ollut ketään, jota
olisi voinut nimittää omaiseksensa, ei puolisoa eikä poikaa. Hänen
lankonsa Saradasankarin lapsi oli hänen lemmikkinsä. Pitkät ajat lapsen
syntymän jälkeen äiti oli ollut kovin sairas, ja täti, leskivaimo
Kadambini, oli sitä hoitanut. Kun nainen hoitaa ja kasvattaa toisen
lasta, niin hän kiintyy siihen sitäkin lujemmin, koska hänellä ei ole
oikeutta vaatia sitä omaksensa -- ei mitään sukulaisuuden oikeutta,
vaan yksinomaan rakkauden oikeus. Rakkaudella ei ole oikeuttansa
osoittaessaan sellaista todistetta, jonka yhteiskunta hyväksyy; se
vain vaalii sitäkin kiihkeämmin elämänsä epävarmaa aarretta. Niinpä
kohdistuikin lesken koko patoutunut rakkaus tuohon pieneen lapseen.
Eräänä _sraban_-kuun yönä Kadambini äkkiä kuoli. Jostakin syystä hänen
sydämensä syke taukosi. Kaikkialla muualla maailmassa asiat kulkivat
kulkuansa, mutta tuossa lempeässä, rakkaudestansa kärsivässä povessa
ajan kello oli ainiaaksi seisahtunut.
Poliisitutkinnon ikävyyksien välttämiseksi isännän neljä
bramaanipalvelijaa lähtivät muitta mutkitta viemään ruumista
poltettavaksi. Ranihatin polttopaikka on erittäin etäällä kylästä.
Siellä oli suuren vesisäiliön vieressä maja, lähellä sitä valtava
viikunapuu eikä mitään muuta. Aikaisemmin oli seudun halki virrannut
joki, joka nyt oli ihan kuivunut, ja osa sen uomaa oli padottu
kuolinmenoissa käytettäväksi altaaksi. Kansa piti allasta virran osana
ja kunnioitti sitä sellaisenaan.
Tuotuaan ruumiin majaan miehet istuutuivat odottamaan polttopuuta.
Aika tuntui niin pitkältä, että kaksi heistä levottomaksi käyden lähti
katsomaan, missä se viipyi. Nitain ja Gurutsaranin mentyä Bidhu ja
Banamali jäivät ruumista vartioimaan.
Oli pimeä _sraban_-kuun yö. Tähdettömällä taivaalla aaltosi sankka
pilvimeri. Miehet istuivat äänettöminä pimeässä huoneessa. Heidän
tulitikkunsa ja lamppunsa eivät kelvanneet mihinkään. Tulitikut olivat
kosteat, joten ne kaikista ponnistuksista huolimatta eivät syttyneet,
ja lyhdyt sammuivat. Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi toinen:
"Kuulehan, veikko, tupakka ei nyt tekisi pahaa. Unohdimme ottaa mukaan
kiireissämme."