II

Yrittäessäni tässä eritellä niitä ajatuksia ja tunteita, joita

Kailas Babu minussa herätti, huomaan vieläkin syvemmän syyn

vastenmielisyyteeni. Koetan sitä selvitellä.

Vaikka olenkin rikkaan miehen poika ja olisin voinut tuhlata aikaani

yliopistossa, työskentelin kumminkin niin uutterasti, että suoritin

maisteritutkintoni Kalkuttassa aivan nuorella iällä. Moraalinen

olemukseni oli moitteeton. Sitäpaitsi oli ulkonäköni niin edullinen,

että jos olisin maininnut itseäni kauniiksi nuorukaiseksi, sellaista

menettelyä olisi voitu pitää itsetunnon ilmauksena, mutta ei missään

tapauksessa totuuden loukkaamisena.

Oli ilmeistä, että Bengalin neitosten vanhemmat pitivät minua erittäin

soveliaana sulhaseksi. Minä olin itsekin täysin selvillä siitä asiasta

ja olin päättänyt saavuttaa naimamarkkinoilla täyden hinnan itsestäni.

Kuvaillessani mieleeni tulevaa valittuani minä näin varakkaan isän

ainoan tyttären, ylen kauniin ja hienosti sivistyneen. Tarjouksia tuli

läheltä ja kaukaa tulvimalla; suuria käteisiä rahasummia tarjottiin.

Minä punnitsin näitä tarjouksia ankaran puolueettomasti oman

arvostelukykyni herkässä vaa'assa. Mutta kukaan heistä ei soveltunut

minulle. Runoilija Bhabavutin keralla minä tulin vakuutetuksi siitä,

että "tämän maailman loputtoman ajan ja rajattoman avaruuden piirissä

on vihdoin syntyvä eräs, joka on minun veroiseni". Mutta epävarmalta

tuntui, oliko sellainen verraton olento jo olemassa tässä surkeassa

nykyisessä ajassa ja nykyisen Bengalin rajoitetussa avaruudessa.

Sillävälin lauloivat toivehikkaat vanhemmat minun ylistystäni monissa

äänilajeissa ja erilaisin rytmein.

Miellyttivätpä heidän tyttärensä minua tai eivät, joka tapauksessa

oli osakseni tuleva harras kunnioitus minulle aina mieluinen. Minä

totuin pitämään sitä minulle kuuluvana oikeutena, koska muka olin

niin erinomainen. Meille opetetaan, että jumalat, vaikka kieltävätkin

lahjansa kuolevaisilta, siitä huolimatta edellyttävät palvojiensa heitä

hartaasti kunnioittavan ja ovat vihoissaan, jos jäävät sellaista uhria

vaille. Minussa tämä jumalallinen katsantokanta oli voimallisesti

kehittynyt.

Mainitsin jo, että Thakur Dadalla oli yksi ainoa pojantytär. Minä olin

usein tytön nähnyt, mutta en ollut milloinkaan erehtynyt pitämään häntä

kauniina. Milloinkaan ei ollut mieleeni juolahtanut, että hän voi olla

minun tuleva puolisoni. Siitä huolimatta minusta näytti aivan varmalta,

että Kailas Babu jonakin kauniina päivänä kaikkea asiaankuuluvaa

kunnioitusta osoittaen tarjoaisi hänet uhrilahjaksi minun alttarilleni.

Niin -- ja juuri tässä piili vastenmielisyyteni syvin syy -- olinpa

kerrassaan alakuloinenkin siitä, ettei hän ollut sitä jo tehnyt. Minä

olin kuullut hänen sanoneen ystävillensä, etteivät Najandzhurin Babut

milloinkaan anoneet almua. Siinäkään tapauksessa, että tyttö jäisi

naimattomaksi, hän ei tahtonut rikkoa suvun perintätapaa. Tuo julkeus

se minua suututti. Mieliharmini kyti joitakin aikoja. Minä näet olin

ihan rauhallinen ja osoitin mitä suurinta kärsivällisyyttä, koska olin

erinomainen ihminen.

Samoinkuin salama seuraa ukkosta, liittyi minun vihankaunaani

leikillisyyden säde. Minun oli tietenkin mahdotonta rangaista ukkoa

vain siitä syystä, että vapautuisin vihastani, ja pitkiin aikoihin minä

en tehnytkään mitään. Mutta sitten eräänä päivänä juolahti mieleeni

niin huvittava suunnitelma, etten kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan

ryhdyin sitä toteuttamaan.

Olen jo maininnut, että useat Kailas Babun ystävät tapasivat täysin

määrin mielistellä ukon turhamaisuutta. Eräs heistä, eläkettä nauttiva

virkamies, oli hänelle kertonut, että varakuvernööri joka kerta hänet

tavatessaan tiedusteli, miten oli laita Najandzhurin Babujen, kuuluipa

hän vielä sanoneen, että Bengalin ainoat todella kunnianarvoiset

suvut olivat Bardwanin hallitsijan ja Najandzhurin herrojen. Kun

tämä suunnaton valhe kerrottiin Kailas Babulle, hän tunsi itsensä

ylen imarrelluksi ja toisteli juttua usein. Ja joka kerta, kun hän

senjälkeen tapasi virkamiehen jossakin seurassa, hän muun muassa

tiedusteli:

"Niin -- tuota -- ohimennen kysyen, kuinka voikaan varakuvernööri?

Aivan hyvin, niinkö sanoitte? Se minua kovin ilahduttaa. Entä

hänen korkea puolisonsa, onko hänkin hyvässä voinnissa? Niin -- ja

pienokaiset, hyvinkö voivat hekin? Sepä hauskaa kuulla! Älkää suinkaan

unohtako tervehtiä minun puolestani, kun heidät kohtaatte."

Kailas Babu puhui alinomaa aikeestansa käydä jonakin päivänä Sahibia

tervehtimässä. Mutta varmana sopii pitää, että varakuvernöörit ja

kuvernöörit ehtisivät moneen kertaan vaihtua ja paljon vettä ehtisi

virrata Huglia alas, ennenkuin Najandzhurin perhekiesit tulisivat

jälleen siihen kuntoon, että ne voitaisiin ajaa hallituspalatsin

edustalle.

Eräänä päivänä minä otin Kailas Babun kahden kesken puheilleni ja

sanoin hänelle kuiskaten: "Kuulkaahan, Thakur Dada, minä olin eilen

vastaanotossa, ja varakuvernööri tuli maininneeksi Najandzhurin

Babut. Minä kerroin hänelle, että Kailas Babu oli tullut kaupunkiin.

Tiedättekö, hän oli kamalasti loukkaantunut siitä, että olette

laiminlyönyt hänen luonansa käymisen. Hän sanoi luopuvansa kaikista

sopivaisuussäännöistä ja käyvänsä tänä päivänä iltapuolella teitä

tervehtimässä."

Kuka hyvänsä olisi heti huomannut minun juoneni. Ja jos asia

olisi koskenut jotakin toista henkilöä, niin Kailas Babukin olisi

leikin ymmärtänyt. Mutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut

ystävältänsä virkamieheltä, ja kaikkien hänen omien liioittelujensa

jälkeen varakuvernöörin vierailu näytti maailman luonnollisimmalta

asialta. Minun kertomani uutinen sai hänet kovin hermostuneeksi.

Jokainen odotettavissa olevan vierailun yksityiskohta askarrutti

kovin hänen mieltänsä -- kaikkein eniten se, ettei hän itse osannut

puhua englanninkieltä. Miten ihmeessä oli tästä vaikeudesta

suoriuduttava? Minä sanoin hänelle, ettei mitään vaikeutta ollut

olemassakaan. Oli näet ylhäistä olla osaamatta englanninkieltä,

ja sitäpaitsi varakuvernöörillä oli aina mukanansa tulkki. Hän

oli vielä nimenomaisesti maininnut, että vierailu tulisi olemaan

yksityisluontoinen.

Puolenpäivän aikaan, jolloin useimmat naapurimme ovat työssään ja

toiset nukkuvat, pysähtyivät parihevosten vetämät vaunut Kailas Babun

asunnon edustalle. Kaksi liveripukuista lakeijaa tuli kuuluvin äänin

ilmoittamaan, että varakuvernööri oli saapunut. Kailas Babu oli

valmiina hänet vastaanottamaan vanhanaikaisissa juhlavaatteissaan

ja esi-isiensä turbaani päässään, ja hänen vieressään seisoi Ganesh

tilaisuutta varten puettuna isäntänsä parhaaseen pukuun. Kuultuaan

varakuvernöörin saapuneen Kailas Babu juoksi ähkyen ja puhkuen ja

vapisten ovelle ja toi sisään erään valepukuun puetun ystäväni,

lakkaamatta kumarrellen ja astellen taaksepäin niin hyvin kuin osasi.

Hän oli levittänyt vanhan hartiahuivin eräälle puutuolille ja pyysi

varakuvernööriä istuutumaan. Sitten hän piti korkealentoisen puheen

käyttäen urdua, sahibien muinaista hovikieltä, ja tarjosi hänelle

kultaisella lautasella rivin kulta-_mohareita_, jotka muodostivat hänen

hävinneen omaisuutensa viimeiset rippeet. Perheen vanha palvelija

Ganesh, jonka ilme osoitti kammoa lähentelevää syvää kunnioitusta,

seisoi taampana pirskotuspulloinensa ja kostutti korkeata vierasta,

aika ajoin vielä vaihteen vuoksi käytellen filigraanipullosenkin

sisällystä.

Kailas Babu pahoitteli pahoittelemistaan, ettei voinut ottaa hänen

armoansa vastaan yhtä loistavasti kuin sukunsa perintötilalla

Najandzhurissa. Siellä hän olisi voinut valmistaa asianmukaisen

juhlallisen vastaanoton. Kalkuttassa hän oli pelkkä muukalainen ja

vierailija -- niin sanoakseen kala kuivalla maalla.

Ystäväni, jolla oli päässään korkea silinterihattu, nyökkäsi ylen

arvokkaasti. Sanomattanikin on selvää, että englantilaisen käytöstavan

mukaan päähine olisi ollut huoneessa riisuttava. Ystäväni ei kumminkaan

huolinut sitä riisua, koska pelkäsi joutuvansa ilmi, ja Kailas Babu ja

hänen vanha palvelijansa Ganesh olivat ylevästi tietämättömät tuosta

säädyllisyyden rikkoutumisesta.

Kymmenen minuuttia kestäneen vierailun jälkeen, jonka muodostivat

ennen kaikkea nyökytykset, ystäväni nousi lähteäkseen. Sopimuksemme

mukaisesti kuljettivat liveripukuiset lakeijat ylväästi vaunuihin

kultakolikot, kultaisen tarjottimen, esivanhempien hartiahuivin,

hopeisen pirskotuspullon ja ruusuvettä sisältävän filigraanipullosen.

Kailas Babu ajatteli varakuvernöörien yleensä menettelevän siten.

Minä katselin kaikkea tuota viereisestä huoneesta. Kupeitani

pakotti pidätetty nauru. Kun en enää voinut pidättyä nauramasta,

riensin seuraavaan huoneeseen ja havaitsin siellä eräässä nurkassa

nuoren tytön, joka nyyhkytti ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut

pakahtumassa. Havaitessaan minun hillittömästi nauravan hän astui

kiivaasti minua kohti singoten suurten tummien silmiensä salaman minun

silmiini ja virkkoi kyynelten tukahduttamalla äänellä: "Sanokaa, mitä

isoisäni on teille tehnyt? Miksi olette tullut häntä pettämään? Miksi

olette tänne tullut? Miksi --"

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi

nyyhkyttää.

Nauruni vaikeni heti. Mieleeni ei ollut johtunut, että tekoni oli

mitään muuta kuin erinomaisen hupainen pila, mutta nyt minä huomasin,

että olin tuottanut mitä julminta tuskaa kaikkein hellimmälle pienelle

sydämelle. Julmuuteni koko rumuus nousi minua tuomitsemaan. Minä

pujahdin hiljaa pois huoneesta, niinkuin koira, jota on potkaistu.

Aikaisemmin minä olin pitänyt Kusumia, Kailas Babun pojantytärtä,

verrattain arvottomana naimamarkkinoiden esineenä, joka turhaan odotti

tilaisuutta saada houkutelluksi kosijan puoleensa. Mutta nyt minä

hämmästyen huomasin, että tuon huoneen nurkassa sykki ihmisen sydän.

Minä voin tuskin ollenkaan nukkua seuraavana yönä. Mieleni oli

kuohuntatilassa. Seuraavana päivänä, aamulla ani varhain, minä vein

kaikki varastetut esineet takaisin Kailas Babun asuntoon aikoen jättää

ne salaa Ganeshin haltuun. Minä odottelin oven ulkopuolella ja, kun en

ketään tavannut, lähdin yläkertaan Kailas Babun huoneeseen. Käytävässä

kuulin, kuinka Kusum mitä rukoilevimmin äänin sanoi isoisällensä: "Dada

rakkahin, kerro minulle kaikki, mitä varakuvernööri sinulle eilen

sanoi. Älä jätä sanaakaan mainitsematta. Tahtoisin kovin mielelläni

kuulla sen vielä kerran."

Dadaa ei tarvinnut kehoitella. Hänen kasvoistansa säteili ylpeys,

kun hän mainitsi kaikki ne kiitoksen sanat, jotka varakuvernööri oli

suvainnut lausua puhuessaan Najandzhurin ikivanhasta suvusta. Tyttö

istui hänen edessään, silmäili hänen kasvojansa ja kuunteli hartaan

tarkkaavasti. Vanhaa miestä rakastaen hän oli päättänyt näytellä osansa

loppuun asti.

Sydämeni oli syvästi liikutettu, ja silmiini kihosivat kyynelet. Minä

seisoin ääneti oven ulkopuolella Thakur Dadan mitä ihmeellisimmällä

tavalla koristellessa kertomusta varakuvernöörin vierailusta. Hänen

vihdoin huoneesta poistuttuansa minä laskin varastetut esineet tytön

jalkojen eteen ja poistuin sanaakaan virkkamatta.

Myöhemmin samana päivänä minä kävin tapaamassa Kailas Babua itseänsä.

Rumaa uudenaikaista tapaa noudattaen minä en yleensä ollut ukkoa

tervehtinyt huoneeseen astuessani. Mutta tänä päivänä minä kumarsin

syvään ja kosketin hänen jalkojansa. Olen varma siitä, että ukko

ajatteli varakuvernöörin vierailun aiheuttaneen minun kohteliaisuuteni.

Hän oli siitä kovin hyvillään, ja hänen silmissään näkyi suosiollisen

ankaruuden ilme. Ystävät olivat jo kerääntyneet hänen luoksensa, ja

hän oli jo jälleen alkanut seikkaperäisesti selostaa varakuvernöörin

vierailua lisäten siihen vieläkin mitä haaveellisimpia kaunisteita.

Kertomus oli jo muuttumassa eepilliseksi sekä sisällykseltään että

pituudeltaan.

Toisten vieraiden lähdettyä minä esitin ukolle kosintani mahdollisimman

vaatimattomaan tapaan. Minä sanoin hänelle, että "vaikka en voinutkaan

millään muotoa toivoa olevani kyllin arvokas naimaliiton nojalla

pääsemään niin ylhäisen perheen yhteyteen, kuitenkin... j.n.e., j.n.e."

Kun olin ehtinyt selvästi esittää kosintani, ukko tempasi minut

syliinsä ja huudahti riemun valtaamana: "Minä olen köyhä mies enkä

olisi milloinkaan voinut toivoa niin suurta onnea."

Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Kailas Babu silloin tunnusti

olevansa köyhä. Samalla hän ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään

unohti, joskin vain silmänräpäyksen ajaksi, Najandzhurin Babuille

ikimuistoisista ajoista kuuluvan arvokkuuden.