I
Najandzhurin Babut olivat aikoinaan kuuluisia tilanomistajia. He olivat
tunnetut ruhtinaallisesta tuhlaavaisuudestansa. He repäisivät irti
Dakkan muslimin karhean reunan, koska se hankasi heidän ihoansa. He
voivat kuluttaa tuhansia rupioita kissanpoikasen häämenoihin. Eräässä
juhlatilaisuudessa heidän kerrotaan sytyttäneen lukemattomia lamppuja,
jotta yö muuttuisi päiväksi, ja karistelleen taivaalta hopealankoja
auringonvaloa jäljitellen. Tuo kalkki tapahtui ennen suurta tulvaa.
Sitten tuli tulva. Näiden vanhanaikaisten Babujen keskuudessa, jotka
noudattelivat ruhtinaallisia tottumuksiansa, perimysjärjestys ei voinut
olla pitkäikäinen. Niinkuin lampusta jossa palaa liian monta sydäntä,
öljy on pian lopussa, sammui heistäkin elämän voima ja valkeus.
Naapurimme Kailas Babu on tuon hävinneen ihanuuden viimeinen jäännös.
Hänen ollessaan keskenkasvuinen oli perhe saavuttanut melkeinpä
äärimmäisen alennuksensa tilan. Hänen isänsä kuollessa pidettiin
vielä häikäisevän komeat kuolinmenot, ja sitten seurasi vararikko.
Omaisuus myytiin velkojen suorittamiseksi. Se vähäinen määrä rahaa,
mikä vielä jäi, oli aivan liian mitätön pitämään voimassa suvun vanhaa
loistokkuutta.
Kailas Babu lähti Najandzhurista ja saapui Kalkuttaan. Hänen poikansa
ei elänyt kauan tässä himmenneen loiston maailmassa. Hän kuoli jättäen
jälkeensä ainoan tyttären.
Kalkuttassa me olemme Kailas Babun naapurit. Meidän perheemme historia
on omituisella tavalla edellämainitun nimenomainen vastakohta. Minun
isäni ansaitsi rahansa omin ponnistuksin ja piti kunnianansa olla
kuluttamatta äyriäkään enempää kuin oli tarpeen. Hänen vaatteensa
olivat kuin työmiehen ja samoin hänen kätensä. Hän ei milloinkaan
taipunut tuhlailevan komeuden nojalla ansaitsemaan Babun arvonimeä,
ja minä, hänen ainoa poikansa, tiedän olla hänelle siitä kiitollinen.
Hän antoi minulle kaikkein parhaan kasvatuksen, joten minä kykenin
raivaamaan itselleni tien maailmassa. Minä en pidä häpeänäni
sitä tosiasiaa, että olen omin neuvoin tullut siksi, mikä olen.
Tulenkestävän kassakaappini sisältämät setelit ovat minulle rakkaammat
kuin tyhjässä perheenkirstussa lepäävä pitkä sukupuu.
Tuo lienee ollut syynä siihen, ettei minua miellyttänyt nähdä Kailas
Babun kirjoittavan yleistä luottoa varten valtavia hänen vanhan
Babu-maineensa vararikkoutuneen pankin maksettavia osoituksia. Minä
otaksuin hänen halveksivan minua, koska isäni oli ansainnut rahansa
omin käsin.
Minun olisi pitänyt havaita, ettei kukaan muu ollut Kailas Babulle
nurjamielinen. Olisi tosiaankin ollut vaikea löytää sävyisämpää
ukkoa kuin hän. Surussa ja ilossa hän oli aina läsnä ystävällisine
pienine myötätunnonilmauksineen. Hän otti osaa kaikkiin naapuriensa
juhlamenoihin ja uskonnollisiin toimituksiin. Hänen tutunomainen
hymynsä tervehti yhtä hyvin vanhaa kuin nuortakin. Hän oli väsymättömän
kohtelias tiedustellessaan perheolojen yksityiskohtia. Ystäväin, jotka
kohtasivat hänet kadulla, täytyi suostua siihen, että hän tarttui
takinnappiin ja esitti pitkän sarjan tämäntapaisia kysymyksiä:
"Ystäväiseni, olipa hauskaa, että sinut tapasin. Hyvinkö jakselet?
Kuinka voi Shashi? Entä Dada, voiko hänkin hyvin? Tiedätkö, minä kuulin
vast'ikään, että Madhun poika on sairastunut, makaa kuumeessa. Kuinka
hänen laitansa nyt lienee? Oletko kuullut? Entä Hari Tsharan Babu --
en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin -- toivon, ettei hän ole sairas.
Kuinka on Rakkhalin laita? Ja tuota -- tuota -- kuinka voi perheenne
naisväki?"
Kailas Babun vaatteet olivat aina aivan moitteettomat, vaikka hänen
pukuvarastonsa olikin surkeasti rajoitettu. Hänellä oli tapana joka
päivä tuulettaa ja pitää auringonpaisteessa paitojansa, liivejänsä,
nuttujansa ja housujansa sekä vuodevaatteitansa ja sitä pientä mattoa
jolla hän aina istui. Tuuletettuaan hän ne pudisteli, harjasi ja
ripusti vaatenaulakkoihin. Ne muutamat huonekalut, jotka hänellä
oli, saivat hänen pienen huoneensa sievännäköiseksi ja viittasivat
siihen, että hänellä oli tarpeen tullen enemmänkin. Varsin usein, kun
häneltä puuttui palvelijaa, hän sulki talonsa joksikin aikaa. Silloin
hän omin käsin silitti liinavaatteitansa ja suoritti muitakin pieniä
palvelusväen tehtäviä. Sitten hän jälleen avasi ovensa ja otti vastaan
vieraitansa.
Vaikka Kailas Babu, kuten sanottu, oli menettänyt koko maaomaisuutensa,
hänellä oli sentään eräitä perintökaluja jäljellä. Oli pieni
hopeinen pirskotuspullo hajuvettä varten, ruusuöljyä sisältävä
filigraanipullonen, pieni kultainen tarjotin, kallisarvoinen
vanha hartiahuivi ja vanhanaikainen juhlapuku kunnianarvoisine
turbaaneineen. Nämä esineet hän oli mitä suurimmalla vaivalla saanut
pelastetuksi rahanlainaajien kynsistä. Hän toi ne esiin jokaisessa
sopivassa tilaisuudessa yrittäen siten pelastaa Najandzhurin Babujen
maailmankuulua arvokkuutta. Vaikka hän todellisuudessa olikin maailman
vaatimattomin mies, piti hän kumminkin pyhänä arvollensa kuuluvana
velvollisuutenaan jokapäiväisessä puheessaan sallia sukuylpeyden päästä
vapaasti ilmenemään. Ystävät hyväntuulisesti häntä vielä yllyttivät
saaden siitä itselleen suurta huvia.
Naapurit oppivat pian nimittämään häntä Thakur Dadaksi (isoisäksi). He
kerääntyivät hänen luoksensa ja istuivat tuntikausia hänen seurassaan.
Jottei hänelle siitä koituisi menoja, joku hänen ystävistänsä toi
hänelle tupakkaa ja sanoi: "Kuulehan, Thakur Dada, minä sain tänä
aamuna hieman tupakkaa, lähettivät sitä minulle Gajasta. Kas tässä,
ottakaa ja koetelkaa, miellyttääkö se teitä."
Thakur Dada otti tupakan vastaan ja havaitsi sen erinomaiseksi. Sitten
hän johtui kertomaan erinomaisesta tupakasta, jota oli aikoinaan
poltettu Najandzhurissa ja joka oli ollut mahdottoman kallista.
"Mitäpä olisi", tapasi hän sanoa, "mitäpä olisi, jos tekin sitä kerran
koettelisitte? Minulla on vielä jokin määrä jäljellä ja minä voin ottaa
sen kohta käsille."
Jokainen tiesi, että jos ehdotukseen myöntyi, niin kaapin avain oli
tavalla tai toisella joutunut hukkaan tai oli Ganesh, talon vanha
palvelija, sen jonnekin pimittänyt.
"Ei voi olla milloinkaan varma", lisäsi ukko silloin, "minne kaikki
joutuu, kun palvelijat pääsevät käsiksi. Ette voi uskoa, millainen
houkko tuo minun Ganeshini on, mutta minulla ei ole sydäntä lähettää
hänet menemään."
Ganesh oli aina valmis vastustelematta sietämään soimauksia, kun oli
kysymyksessä suvun maine.
Joku läsnäolevista sanoi silloin tavallisesti: "Älä tuosta huoli,
Thakur Dada. Voithan etsiä myöhemmin. Tämä tupakka, jota tässä
poltamme, on kyllin hyvää. Toinen olisi liian väkevää."
Thakur Dada istuutui rauhoittuneena, ja juttelu jatkui.
Kun vieraat olivat poislähdössä, Thakur Dada saatteli heitä ovelle ja
virkkoi siinä, kynnyksellä seisten: "Tässä muistaissani: milloinkas
tulette kaikin aterialle luokseni?"
Joku meistä vastasi silloin: "Eipä ihan lähiaikoina, Thakur Dada, eipä
ihan pian. Sovitaan päivästä tuonnempana."
"Aivan oikein", vastasi ukko. "Aivan oikein. On parasta odottaa, kunnes
sateet tulevat. Nyt on liian kuuma. Runsas ateria, sellainen kuin minun
teille tarjoamani, ei tällaisen sään vallitessa ole otollinen."
Mutta kun sitten sadeaika ehti, varoi jokainen muistuttamasta häntä
lupauksestansa. Jos asia tuli puheeksi, niin joku ystävistä huomautti
sievästi, että oli kovin hankalaa lähteä ulos sellaisen sään vallitessa
ja että oli parempi odottaa, kunnes sateet olisivat ohi. Ja niin leikki
jatkui.
Hänen kehno asumuksensa ei suuruudeltansa ollenkaan vastannut
hänen arvoansa, ja me valittelimme asiaa hänen kerallansa. Ystävät
vakuuttivat täysin ymmärtävänsä hänen vaikeutensa: oli melkein
mahdotonta löytää Kalkuttasta kelvollista taloa. He olivat kaikin jo
vuosikausia etsiskelleet hänelle sopivaa taloa, mutta minun tarvitsee
tuskin lisätä, ettei yksikään ystävä ollut niin mieletön, että olisi
jotakin löytänyt. Thakur Dada silloin huokasi syvään ja alistuvasti ja
virkkoi: "Niinpä niin, saanen sittenkin koettaa tulla toimeen tässä
asunnossa." Sitten hän lisäsi, iloisesti hymyillen: "Mutta tiedättekö
mitä? Ystävistäni minä en voisi milloinkaan erota. Minun täytyy saada
olla teidän läheisyydessänne. Se tosiaankin korvaa kaikki."
Jollakin tavoin minulla oli tuosta kaikesta erittäin syvä tunto.
Varsinaisena syynä tyytymättömyyteeni lienee ollut se, että nuorelle
henkilölle typeryys ilmenee pahimpana rikoksena. Kailas Babu tosin
ei ollut nimenomaisesti typerä. Tavallisissa liikeasioissa jokainen
kysyi mielellään hänen neuvoansa. Mutta kun tuli puheeksi Najandzhur,
niin hänen puheistansa epäilemättä puuttui tervettä järkeä. Koska
hupainen myötätunto esti kaikkia vastustamasta hänen mahdottomia
väitteitänsä, niin hän ei niitä ollenkaan rajoittanut. Kun joku hänen
kuultensa kertoeli Najandzhurin kunniakasta tarinaa sitä mielettömästi
liioitellen, niin hän mitä vakavimpana hyväksyi kaikki eikä
unissaankaan ajatellut kenenkään asioita epäilevän.