Hemangini purskahti nauramaan.
"Nimitätkö häntä yhä vanhemmaksi veljeksi?" kysyi hän. "Mitä
mielettömyyksiä! Nimitä häntä nyt nuoremmaksi veljeksesi ja nipistä
hänen korviansa ja kiusoittele häntä, sillä hän on nainut minut, sinun
nuoremman sisaresi."
Silloin minä ymmärsin. Mieheni oli pelastunut tuosta suuresta synnistä.
Hän ei ollut langennut.
Minä tiesin, että veljeni oli aikonut olla milloinkaan naimisiin
menemättä. Ja äitini kuoltua puuttui vielä hänen pyhä toivomuksensa,
joka olisi voinut yllyttää häntä avioliittoon. Mutta minä, hänen
sisarensa, olin pahan hätäni nojalla saanut hänet sen tekemään. Hän oli
mennyt naimisiin minun tähteni.
Ilonkyynelet tulvahtivat silmiini ja vierivät poskilleni. Minä yritin
niitä pidättää, mutta en voinut. Veljeni silitteli hiljaa hiuksiani.
Hemangini painautui viereeni ja nauroi nauramistaan.
Minä makasin valveilla vuoteessani suurimman osan yötä odottaen
pelon ja jännityksen vallassa mieheni palaamista. Minä en voinut
kuvitellakaan, kuinka hän voisi sietää tämän häpeän ja pettymyksen
iskun.
Keskiyön jo aikoja siten ohimentyä huoneeni ovi hiljaa avautui. Minä
nousin vuoteessani istumaan ja kuuntelin. Askelet olivat mieheni
askelia. Sydämeni alkoi sykkiä rajusti. Hän astui vuoteeni luo ja
tarttui käsiini.
"Sinun veljesi", sanoi hän, "on pelastanut minut tuhosta. Minua veti
yhä syvemmälle silmänräpäyksen mielettömyys. Minut oli vallannut
sokaistuminen, josta en näyttänyt voivani vapautua. Jumala yksin
tietää, millaista taakkaa kannoin täältä lähtiessäni. Myrsky vieri
virtaa alaspäin ja peitti taivaankannen. Kaiken pelkoni ohella oli
sydämessäni salainen toivo, että hukkuisin ja siten kirvoittaisin auki
elämääni sitomani solmun. Saavuin sitten Mathurgandzhiin ja kuulin
siellä uutisen, joka minut vapautti. Veljesi oli nainut Hemanginin.
En osaa sinulle sanoa, millainen ilo ja häpeä minut valtasi, kun sen
kuulin. Minä kiiruhdin jälleen alukseen. Tuona kirkastumisen tuokiona
minä tiesin, ettei minulla voi olla onnea muualla kuin sinun luonasi.
Sinä olet Jumalatar."
Minä nauroin ja itkin yht'aikaa ja sanoin: "Ei, ei, ei! Minä en tahdo
olla kauemmin Jumalatar. Minä olen vain sinun pikku vaimosi. Minä olen
ihan tavallinen nainen."
"Rakkahimpani", vastasi hän, "minullakin on jotakin sinulle sanottavaa.
Älä saata minua enää milloinkaan häpeään nimittämällä minua
jumalaksesi."
Seuraavana päivänä kaikui pienessä kaupungissa iloinen simpukankuorten
soitto. Mutta kukaan ei millään tavoin viitannut siihen mielettömyyden
yöhön, jolloin kaikki oli tuhoutumaisillaan.