Mieheni oli vihdoin lopettanut lääketieteelliset opintonsa. Hän siirtyi
Kalkuttasta erääseen pieneen kaupunkiin harjoittamaan lääkärinammattia.
Siellä maalla minä tunsin ilokseni, sokeudestani huolimatta, että olin
päässyt takaisin Emoni helmaan. Minä olin lähtenyt kotiseudultani
maalta Kalkuttaan, kun olin kahdeksan vuoden ikäinen. Siitä oli
kulunut kymmenen vuotta, ja kotikyläni muisto oli ehtinyt himmentyä.
Niin kauan kuin näköni oli tärveltymätön, Kalkuttan vilkas elämä oli
salannut näkyvistäni varhaisempien päivieni muiston. Mutta nyt, kun
olin menettänyt näköni, minä ensimmäisen kerran oivalsin, että Kalkutta
kiehtoi ainoastaan silmiä: se ei kyennyt täyttämään mieltä. Ja nyt,
sokeuteni aikana, lapsuusaikani kuvat jälleen kirkastuivat, niinkuin
tähdet illan taivaalla ilmaantuvat näkyviin toinen toisensa jälkeen.
Marraskuun alussa me lähdimme Kalkuttasta Harsingpuriin. Paikkakunta
oli minulle tuntematon, mutta maaseudun tuoksut ja äänet syleilivät
minua vanhoina tuttavina. Äsken kynnetyiltä vainioilta huokuva
aamutuuli, kukkivan sinapin makea ja vieno tuoksu, etäältä helisevä
paimenpojan huilu, vieläpä kuoppaista kylänraittia vierivien
rattaiden rämykin täytti maailmani riemulla. Kulunut elämäni kaikkine
häipymättömine tuoksuinensa ja sointuinensa ilmeni minulle eloisana
nykyisyytenä, ja sokeat silmäni eivät voineet väittää minun olevan
väärässä. Minä siirryin taaksepäin ja elin uudelleen lapsuusikäni. Yhtä
vain puuttui: äitini ei ollut enää luonani.
Minä voin nähdä kotiseutuni suurine _piipul_-puinensa, jotka kasvoivat
kylänlammen partaalla. Minä voin kuvailla mieleeni vanhan isoäitini
istumassa maassa ohuine valtoimine hiussuortuvinensa lämmittelemässä
selkäänsä auringonpaisteessa ja pyörittelemässä valmiiksi pieniä
papupalleroita, joita kuivattuina käytettiin keitoksiin. Mutta miten
olikaan, minä en voinut palauttaa mieleeni niitä lauluja, joita hän
tapasi hyräillä heikoin ja vavahtelevin äänin. Iltasella, kun kuulin
karjan ammuvan, minä melkein voin nähdä äitini kulkemassa ometoissa
sytytetty lyhty kädessään. Tuoreen rehun tuoksu ja olkivalkean kitkerä
savu tuntui sydämessäni asti. Ja etäällä kuuluivat soivan temppelin
kellot, joita virralta tuleva tuulenhenki häilytti.
Kalkutta meluinensa ja jaarituksinensa saa sydämen turtumaan. Kaikki
elämän kauniit velvollisuudet menettävät siellä raikkautensa ja
viattomuutensa. Minä muistan, kuinka kerran eräs ystävättäreni tuli
luokseni ja sanoi minulle: "Kumo, miksi et ole vihainen? Jos minun
mieheni kohtelisi minua sillä tavalla, niin minä en enää milloinkaan
häneen katsahtaisi."
Hän yritti saada minua suuttumaan siitä, että mieheni oli niin kauan
viivytellyt lääkärin kutsumista.
"Minun sokeuteni", vastasin minä, "oli sinänsä riittävä onnettomuus.
Miksi olisinkaan sitä pahentanut sallimalla syntyä mieheeni kohdistuvaa
vihaa?"
Ystävättäreni pudisti halveksien päätänsä kuullessaan minun,
tyttöletukan, niin vanhanaikaisesti haastelevan. Saman tunteen vallassa
hän luotani poistuikin. Mutta mitä lienenkin silloin vastannut,
tuollaiset sanat jättävät jälkeensä myrkyn, josta sielu ei milloinkaan
täysin vapaudu, kun ne kerran on lausuttu.
On siis selvää, että Kalkutta loppumattomine jaarituksinensa saa
sydämen turtumaan. Mutta kun sitten tulin takaisin maaseudulle, niin
kaikki aikaisemmat toivoni ja uskoni, kaikki se, mitä olin lapsuudessa
pitänyt totena, kävi jälleen raikkaaksi ja kirkkaaksi. Jumala tuli
luokseni ja täytti sydämeni ja maailmani. Minä kumarsin häntä ja sanoin:
"On hyvä, että olet ottanut minun silmäni. Sinä olet minun kanssani."
Mutta minäpä sanoinkin enemmän kuin oli lupa sanoa. Oli julkeata sanoa:
"Sinä olet minun kanssani." Me voimme sanoa vain: "Minun täytyy olla
sinulle uskollinen." Silloinkin, kun ei jää mitään jäljelle, meidän
tulee yhä elää.