NÄKÖ

I

Erittäin nuorena aviovaimona minä synnytin kuolleen lapsen ja olin itse

kuolemaisillani. Minä toivuin vain vähitellen, ja näköni heikontui

heikontumistaan.

Mieheni opiskeli siihen aikaan lääketiedettä. Hän oli hieman

mielissäänkin, kun sai minua parantaessaan todistaa lääkeopillisia

tietojansa. Hän siis alkoi itse hoitaa silmiäni.

Minun vanhempi veljeni valmistautui silloin lainopillista tutkintoansa

suorittamaan. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme ja säikähti kovin

nähdessään, missä tilassa minä olin.

"Mitä teetkään?" sanoi hän miehelleni. "Sinähän tärvelet Kumon silmät.

Sinun pitäisi heti kysyä neuvoa lääkäriltä."

Mieheni virkkoi ärtyisesti: "Miksi? Mitä voi hyvä tohtori tehdä enemmän

kuin minä? Tapaus on ihan yksinkertainen, ja kaikki lääkkeet ovat

yleisesti tunnetut."

Dada vastasi pilkallisesti: "Näyttää siltä, kuin luulisit, ettei sinun

ja oman lääkeopillisen tiedekuntasi professorin välillä ole vähääkään

eroa."

Mieheni vastasi kiukustuneena: "Jos sinä satut joutumaan naimisiin

ja syntyy riitaa vaimosi omaisuudesta, et suinkaan ota vastaan minun

neuvojani lakiasioissa. Miksi siis tulet minua neuvomaan lääkeopissa?"

Heidän siinä kiistellessään minä sanoin itselleni, että kahden

kuninkaan sotaan lähtiessä nurmirukka aina joutuu eniten kärsimään. Nyt

oli kiista käynnissä noiden kahden kesken, ja minä sain kestää iskun.

Minustakin tuntui kohtuuttomalta, että omaiseni minut kerran

naitettuansa vielä asiaan sekaantuivat. Koskihan minun iloni ja

murheeni miestäni eikä heitä.

Siitä päivästä lähtien oli mieheni ja veljeni välinen suhde tuon

silmiäni koskevan mitättömän seikan vuoksi jännittynyt.

Eräänä iltapuolena, mieheni ollessa poissa kotoa, veljeni

hämmästyksekseni toi lääkärin minua näkemään. Lääkäri tarkasti silmäni

erittäin huolellisesti ja näytti kovin vakavalta. Hän sanoi, että enempi

laiminlyöminen olisi vaarallista. Hän kirjoitti määräyksen, ja veljeni

lähetti kohta lääkettä noutamaan. Vieraan tohtorin mentyä minä rukoilin

veljeäni olemaan asiaan sekaantumatta. Minä olin varma siitä, että

lääkärin salaisista käynneistä koituisi pelkkää onnettomuutta.

Minua itseäni hämmästytti, että sain kerätyksi kyllin paljon rohkeutta

sanoakseni tuon veljelleni. Olin näet ennen aina häntä pelännyt. Olen

varma siitä, että veljenikin hämmästyi minun uskaliaisuuttani. Hän oli

vähän aikaa vaiti ja virkkoi sitten: "Olkoon menneeksi, Kumo. Minä en

enää kutsu tohtoria. Mutta kun lääkkeet tulevat, niin sinun pitää ne

nauttia."

Sitten veljeni lähti. Lääkkeet saapuivat apteekista. Minä otin ne --

pullot, jauheet, määräykset ja kaikki -- ja viskasin ne kaivoon!

Veljeni sekaantuminen asioihin oli ärsyttänyt miestäni, ja hän alkoi

nyt käsitellä silmiäni entistä uutterammin. Hän koetteli kaikenlaisia

lääkkeitä. Minä asetin silmilleni siteen niinkuin hän käski, käytin

hänen määräämiänsä värillisiä silmälaseja, nautin hänen rohtojansa ja

kaikkia hänen jauheitansa. Joinpa kalanmaksaöljyäkin, vaikka se ei

tahtonut ottaa kurkustani luisuakseen.

Sairaaloista tullessaan hän joka kerta huolestuneena tiedusteli, kuinka

voin, ja minä vastasin: "Paljon paremmin." Minun kykyni pettää itseäni

muuttui tosiaankin nerokkaaksi. Huomatessani, että silmäni vuotivat

vettä entistä enemmän, minä lohduttauduin ajattelemalla, että oli

hyvä vapautua suuresta huonojen nesteiden määrästä, ja kun silmieni

vesivirrat sitten vähenivät, niin minä ylpeilin mieheni taitavuudesta.

Muutamien aikojen kuluttua tuska kuitenkin kävi sietämättömäksi. Näköni

himmeni, ja päätäni särki alinomaa päivin öin. Minä huomasin mieheni

käyvän levottomaksi. Hänen käytöksestänsä minä oivalsin, että hän etsi

jotakin tekosyytä kutsuakseen lääkärin. Niinpä viittasinkin siihen

suuntaan, että voisimme jonkun kutsua.

Ilmeistä oli, että hän tunsi suurta helpotusta. Jo samana päivänä hän

kutsui englantilaisen lääkärin. En tiedä, mitä he keskenään juttelivat,

mutta minä arvasin, että Sahib oli puhunut miehelleni erittäin tuimasti.

Lääkärin lähdettyä hän oli vähän aikaa vaiti. Minä otin hänen kätensä

omiini ja sanoin: "Millainen sivistymätön mies tuo olikaan! Miksi et

kutsunut intialaista lääkäriä? Olisi ollut paljoa parempi. Luuletko,

että tuo mies osaa käsitellä silmiäni paremmin kuin sinä?"

Mieheni oli hetkisen ihan vaiti. Sitten hän virkkoi murtunein äänin:

"Kumo, silmäsi täytyy leikata."

Minä olin suuttuvinani siitä, että hän oli asiaa niin kauan minulta

salannut.

"Sinä olet sen tietänyt kaiken aikaa", sanoi hän, "etkä ole minulle

mitään virkkanut! Luuletko minua sellaiseksi pienokaiseksi, etten

leikkausta siedä?"

Sen kuultuansa hän jälleen tuli hyvälle tuulelle. "Kovin harvat ovat

ne miehet", virkkoi hän, "jotka ovat kyllin urhoolliset säikähtämättä

odottaakseen leikkausta".

Minä nauroin hänelle: "Niin on laita. Miehet ovat urhoollisia

ainoastaan vaimojensa nähden!"

Hän silmäili minua vakavasti ja virkkoi: "Olet ihan oikeassa. Me miehet

olemme kauhean turhamaisia."

Minä karkoitin nauraen hänen vakavuutensa: "Oletko varma siitä, että te

voitatte meidät naiset turhamaisuudessakin?"

Veljeni tultua minä vein hänet syrjemmälle: "Kuulehan, Dada, sinun

lääkärisi määräämä hoitotapa olisi epäilemättä ollut sanomattoman hyvä,

mutta onnettomuudeksi minä erehdyin käyttämään juomaa ulkonaisesti.

Ja siitä päivästä lähtien, jolloin tuon erehdyksen tein, silmäni ovat

huonontumistaan huonontuneet. Nyt on leikkaus välttämätön."

Veljeni sanoi minulle: "Sinä olit miehesi hoidossa, ja siitä syystä

minä en enää käynyt sinua katsomassa."

"Ei", vastasin minä. "Minä hoidin itseäni tosiaankin sinun tohtorisi

ohjeiden mukaisesti."

Kuinka naisen täytyykään valehdella! Äiteinä me valehtelemme

rauhoittaaksemme lapsiamme, ja kun olemme puolisoita, niin kerromme

valheita rauhoittaaksemme lapsiemme isää. Milloinkaan me emme vapaudu

tuosta välttämättömyydestä.

Petokseni sai aikaan sen, että mieheni ja veljeni välinen suhde parani.

Veljeni soimasi itseänsä siitä, että oli saanut minut salaamaan asian

mieheltäni, ja mieheni katui sitä, ettei ollut heti alussa noudattanut

veljeni neuvoa.

Vihdoin, molempien asiaan suostuttua, saapui englantilainen lääkäri

ja toimitti leikkauksen käsitellen vasenta silmääni. Se oli kumminkin

liian heikko kestääkseen ponnistusta, ja viimeinenkin värjyvä

valonkajaste hävisi siitä. Sitten häipyi toinenkin silmä vähitellen

pimeään.

Eräänä päivänä mieheni tuli vuoteeni viereen. "Minä en kehtaa sitä enää

salata sinulta, Kumo", sanoi hän, "sinun silmäsi olen minä tärvellyt".

Minä tunsin, että hänen äänensä tukehtui kyyneliin, otin hänen

oikean kätensä molempiin käsiini ja sanoin: "Mitä puhutkaan! Sinä

olet menetellyt ihan oikein. Sinä olet käsitellyt vain sitä, mikä

nimenomaisesti sinulle kuuluu. Ajattelehan, jos joku vieras lääkäri

olisi vienyt minulta näön. Mitä lohdutusta minulla silloin olisi ollut?

Nyt sitävastoin minä voin tuntea, että on paras niinkuin on tapahtunut,

ja suurena lohtunani on se tieto, että olen kadottanut silmieni valon

sinun käsissäsi. Kun Jumalaa palvelevalta Ramtshandralta puuttui yksi

lootuskukka, hän tarjosi molemmat silmänsä tuon puuttuvan lootuksen

asemesta. Minä olen antanut silmäni Jumalalleni. Kun tästä lähtien näet

jotakin, mikä sinua ilahduttaa, niin sinun pitää se minulle kuvailla,

ja minä käytän sanojasi ravintonani, sinun näkemisestäsi minulle

jääneenä pyhänä lahjana."

Minä en tietenkään tarkoita, että sanoin kaiken tuon silloin ja siinä,

sillä näistä asioista ei käy puhuminen hetken liikutuksen vallitessa.

Mutta minä mietin näitä ja samanlaisia asioita pitkät päiväkaudet. Ja

kun olin kovin masentunut, tai jos palvontani valo joskus himmeni ja

minä surkuttelin kovaa kohtaloani, niin annoin mieleni toistella noita

lausumia, toista toisensa jälkeen, niinkuin lapsonen toistelee hänelle

kerrottua tarinaa. Siten minä jälleen pääsin hengittelemään rauhan ja

rakkauden seesteisempää ilmaa.

Siinä keskustellessamme minä sanoin miehelleni kyllin paljon

osoittaakseni mitä sydämessäni piili.

"Kumo", sanoi hän minulle, "typeryyteni aiheuttama onnettomuus ei ole

enää mitenkään autettavissa. Mutta jotakin voin sentään tehdä. Minä

voin aina pysytellä sinun luonasi ja koettaa korvata puuttuvaa näköäsi

niin hyvin kuin osaan."

"Ei", vastasin minä, "se ei käy päinsä. Minä en vaadi sinua muuttamaan

kotiasi sokean sairaalaksi. Yksi ainoa asia on tarpeen -- sinun on

mentävä uudelleen naimisiin."

Yrittäessäni hänelle selittää, että se oli tarpeen, minun ääneni hieman

petti. Minä yskin ja yritin salata liikutustani, mutta hän puhkesi

puhumaan:

"Kumo, minä tiedän olevani houkkio ja kerskailija ja mitä

hyvänsä, mutta sellainen konna minä en ole! Jos milloinkaan

menen uudelleen naimisiin, niin vannon sinulle -- vannon sinulle

kaikkein juhlallisimmin valoin kotijumalani Gopinathin nimessä --

että vihattavin kaikista synneistä, isänmurha, saa langeta minun

päälaelleni!"

Ah, kunpa en olisi milloinkaan sallinut hänen vannoa tuota kamalaa

valaa! Mutta kyynelet tukahduttivat minun ääneni, ja tuskin

kestettävissä oleva riemuntunne esti minua mitään sanomasta. Minä

kätkin sokeat kasvoni pieluksiin ja nyyhkytin nyyhkyttämistäni.

Kun kyynelteni ensimmäinen tulva oli ohi, minä vedin hänen päänsä

rinnalleni.

"Miksi", huudahdin minä, "miksi vannoitkaan sellaisen kamalan valan?

Luuletko, että minä kehoitin sinua menemään uudelleen naimisiin oman

halvan nautintosi vuoksi? Se ei ollut tarkoitukseni. Minä ajattelin

itseäni, sillä hän voisi toimittaa ne palvelukset, jotka olivat minun

asianani, kun minä olin näkevä."

"Palvelukset!" huudahti hän. "Palvelijat kelpaavat pitämään niistä

huolta. Luuletko minua niin mielettömäksi, että otan talooni orjan ja

pyydän häntä istumaan valtaistuimelle jumalattareni keralla?"

Lausuessaan sanan "jumalattareni" hän piteli kasvojani käsissään ja

suuteli minua otsaan, kulmakarvojen väliin. Sinä tuokiona avautui

jumalallisen viisauden kolmas silmä siihen kohtaan, mihin hän oli minua

suudellut, ja minä tulin totisesti pyhitetyksi.

Minä ajattelin: "Hyvä niin. Minä en kykene enää häntä palvelemaan

alemmassa taloushuolien maailmassa. Mutta minä kohoan korkeampaan

olokehään. Minä tuon siunausta ylhäältä. Ei enää valheita! Ei enää

pettelyitä! Minä karkoitan iäksi kaikki menneen elämäni pikkumaisuudet

ja teeskentelyt!"

Sinä päivänä, koko sen päivän, minä tunsin mielessäni ankaraa

ristiriitaa. Se riemuisa ajatus, että mieheni oli mahdoton mennä

uudelleen naimisiin tuon juhlallisen valan vannottuansa, juurtui

sydämeeni niin syvälle, etten kyennyt sitä tempaamaan sieltä pois.

Mutta se uusi Jumalatar, joka oli löytänyt minusta valtaistuimensa,

sanoi: "Voipa tulla aika, jolloin miehesi olisi hyvä rikkoa valansa ja

mennä jälleen naimisiin." Mutta minussa oleva nainen lausui "Olkoonpa

niin, mutta vala on sittenkin vala, ja siitä ei pääse." Minussa oleva

jumaluus vastasi: "Sinulla ei kumminkaan ole mitään syytä siitä

riemuita." Mutta minussa oleva nainen virkkoi: "Se, mitä sanot, on

aivan oikein, mutta hän on sittenkin valansa vannonut." Ja sama juttu

uudistui alinomaa. Vihdoin jumalatar synkistyi ja vaikeni, ja kaamea

pelko kietoi minut pimeyteensä.

Katuva mieheni ei tahtonut sallia palvelijoiden suorittavan minun

töitäni; hänen piti tehdä kaikki itse. Aluksi minä olin sanomattoman

iloinen siitä, että olin pienimmissäkin seikoissa hänestä riippuvainen.

Siten minä sain hänet pysymään luonani, ja haluni saada olla hänen

seurassaan oli sokeutumiseni jälkeen käynyt kiihkeäksi. Sitä osaa hänen

olemassaolossansa, jonka silmäni olivat menettäneet, minun toiset

aistini anelivat itsellensä. Kun hän ei ollut luonani, minusta tuntui

siltä, kuin olisin häilynyt ilmassa ja menettänyt kaiken yhteyden

havaittaviin olioihin.

Entisinä aikoina, mieheni palatessa myöhään sairashuoneesta, minulla

oli tapana avata ikkunani ja tähystellä. Tie oli yhdysside, joka liitti

hänen maailmansa minun maailmaani. Nyt, kun olin sokeutumiseni vuoksi

menettänyt tuon yhdyssiteen, koko ruumiini lähti häntä etsimään. Meitä

yhdistävä silta oli luhistunut, ja nyt oli välillämme tuo ylipääsemätön

juopa. Hänen lähtiessään luotani kuilu näytti ammottavan valtavana.

Minä voin ainoastaan odottaa sitä hetkeä, jolloin hän jälleen saapuisi

omalta rannaltansa minun puoleiselleni.

Sellainen kiihkeä kaipaus ja sellainen äärimmäinen riippuvaisuus

ei kumminkaan voi olla hyväksi. Vaimo on varmaan riittävä taakka

miehelle, ja tämän sokeuden siihen lisääminen merkitsi hänen elämänsä

sietämättömäksi tekemistä. Minä lupasin pyhästi kärsiä yksinäni ja

olla milloinkaan kietomatta miestäni kaikkialle ulottuvan pimeyteni

laskoksiin.

Uskomattoman lyhyessä ajassa minä pääsin harjoituksen nojalla niin

pitkälle, että voin suorittaa kaikki taloustoimet tunto-, kuulo-

ja hajuaistiini varautuen. Huomasinpa pian, että osasin menetellä

taitavamminkin kuin ennen. Näkö epäilemättä usein pikemmin häiritsee

kuin auttaa meitä. Niinpä tapahtuikin, että kun harhailevat katseeni

eivät enää kyenneet tekemään tehtäväänsä, kaikki muut aistini alkoivat

kukin suorittaa suoritettavaansa rauhallisesti ja täsmällisesti.

Alinomaisen harjoituksen avulla hankittuani kokemusta minä en tahtonut

enää sallia mieheni suorittaa puolestani mitään talousaskareita.

Aluksi hän katkerasti valitti, että minä riistin häneltä hänen

katumusharjoituksensa.

Se ei minua vakuuttanut. Mitä hän sanoikin, minä havaitsin joka

tapauksessa, että hän tunsi nimenomaista helpotusta, kun nuo

taloustoimet olivat ohi. Sokean vaimon alinomainen palveleminen ei voi

missään tapauksessa täyttää miehen elämää.